maanantai 4. toukokuuta 2009
WITH THEE...
With thee, in the desert -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind
wood -
Leopard breathes
- at last!
- Emily Dickinson -
With thee in the thirst -
With thee in the Tamarind
wood -
Leopard breathes
- at last!
- Emily Dickinson -
TENGO UNA CURITA...
Tengo una curita en las venas
para gue tu amor no me duela
si ha de salir,
prendo una velita en la esguina
de mi alma para no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te acuerdes de mi
para gue tu amor no me duela
si ha de salir,
prendo una velita en la esguina
de mi alma para no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te acuerdes de mi
lauantai 2. toukokuuta 2009
NARSISSIT
Narsissi on yksi lempikukistani puutarhassa, koska sitä eivät vie myyrät, ei halla, ei kiima, eikä kateus. Istutan neljää lajiketta: keltanarssissia 'Carlton', valkonarsissia 'Poeticus Actae' sekä vähän myöhemmin kukkivia ja kerrotumpia 'Texasia' ja 'Tahitia'.
Likellä maantietä meillä on narsissirinne, josta emme ole koskaan saanet hyvää valokuvaa, joten tyytykäämme kakkosluokkaan. Rinne on niin täynnä narsissiaikaan, että joskus Alvar Aallon huvilalle matkaava turstibussi on pysähtynyt ja japanilaiset turistit ovat pysähtnyeet ihmettelmään ja kuvaamaan. He ovat ihania siitä, että jaksavat aina ihmetellä ja ihastella arkkitehtuuria ja puutarhaa, yleensäkin kauneutta ja harmoniaa.
Myös narsissipenkki on olemassa ja siinä on sekaisin valko- ja keltanarsissia ja pönäkkää kasvia ovat herkistämässä lemmikit, jotka ovat penkkiin itse tulleet ja saavat sinne jäädäkin. Narsisseja on myös isossa lehdossamme, mutta omina saarekkeinaan.
Lempinarssini on ehdottomasti 'Poeticus Actae', valkonarsissi, jota myös Runoilijan narsissiksi kutsutaan. Olen vain kerran onnistunut löytämään tämän kaunottaren sipuleita kaupasta. Mutta eipä huolta, sillä kasvi tekee reippaasti sivusipuleita ja pääsen jakamaan vuosittain.
'Poeticus Actaen' tuoksu on puutarhan viehättävimpiä!
perjantai 1. toukokuuta 2009
AURAJUUSTOPERUNAT
Nyt kun uutta, ainakaan kotimaista perunaa ei vielä saa, syödään vanhat perunat kellarista pois. Muistin herkullisen perunareseptin, joka olikin niin kielen vievä, että söimme tänään elämämme ensimmäisen kerran grillattujen roseepippuribroilerfileiden ja fetasalaatin kanssa perunaa! Eilen grillasimme pihvit ja valmistin niiden kanssa aurajuustoperunat, sitä jäi ja täänään söimme herkun loppuun. Tämä voi jonkun rasvan välttäjän mielestä olla liian kermaista, mutta onneksi rasva ei ole mun ongelma, vaan sokeri. Ja jos olisi, siltikään en luopuisi homejuustoista! Tässä tulee:
AURAJUUSTOPERUNAT
Kuori noin 10-13 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan pystyyn, viipaleet toistensa lomaan riviin. Purista perunoiden päälle 5 lihavaa valkosipulin kynttä. Sekoita kulhossa noin 4 desiä ruokakermaa (minä käytän 10 % ja hylaa), 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaasti maustepippuria. Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle Aura Goldia maun mukaan. Minulta meni 2/3 pakettia ja loput broilerfileiden päälle. Perunavuoka 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Sietää hyvin lämmityksen mikrossa seuraavana päivänä.
AURAJUUSTOPERUNAT
Kuori noin 10-13 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan pystyyn, viipaleet toistensa lomaan riviin. Purista perunoiden päälle 5 lihavaa valkosipulin kynttä. Sekoita kulhossa noin 4 desiä ruokakermaa (minä käytän 10 % ja hylaa), 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaasti maustepippuria. Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle Aura Goldia maun mukaan. Minulta meni 2/3 pakettia ja loput broilerfileiden päälle. Perunavuoka 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Sietää hyvin lämmityksen mikrossa seuraavana päivänä.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
KAPTEENIN LAULUT
Olen vailla kykyä sanoa mitään omaperäistä Pablo Nerudasta, sillä on vaikea puhua omaperäistä hänestä, joka on oman sielun kuva. Sen sijaan minä osaan puhua nerudan kieltä. Tulette blogihistoriani aikana sen vielä huomaamaan!
Neruda on herkkä juttu meille, jotka hengitimme hänen Andien maininkiensa (1972) vaahdossa. Nyt on kuitenkin kustannettu hänen aikaisemmin suomentamaton teoksensa Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, Dark Oy, 2008) ja olen kykenemätön olemaan tuomatta tätä teosta esille, vaikkakin majakat vilkuttavat hätämerkkejään ja valkoinen kimalainen surisee sielussani. Ensimmäisen kerran käytän kirjan liepeitä ja kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälää, joka on uskomattomalla tunteella tavoittanut Nerudan hengen. Kiitos Jyrki!
Chileläisen Pablo Nerudan (1941-973) yli neljäkymmentä teosta käsittävä tuotanto muistelmateoksineen sekä poliittisine, rakkausaiheisine ja surrealistisine runoineen on monille 1900 –luvun kirjallisuudesta merkiittävintä.
Laajimmin hänet muistetaan silti yhteiskunnallisena toimijana: kirjailijana, Salvador Allenden tukijana ja kommunistipuolueen poliitikkona. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Neruda sai vuonna 1971.
Jyrki Lappi Seppälä:" Vuonna 1952 Napolissa ilmestyi tunnetun kustantajan Paolo Riccin julkaisemana anonyymi espanjankielinen runokokoelma. Esipuheen mukaan sen oli kirjoittanut muuan keskiamerikkalainen pakolainen, joka oli osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kuului kommunistipuolueeseen. Hänen peitenimensä oli Kapteeni. Siitä runokokoelman nimi.
Alkuaikojen anonyymiyden virallisena syynä oli se, että Neruda oli kirjoittanut runot rakastajattarelleen Matilde Urrutialle, jonka kanssa hän oleskeli maanpakolaisena Caprilla 1950-luvun alkupuolella. Nerudan mukaan hän julkaisi kokoelman nimettömänä, koska ei halunnut loukata silloista puolisoaan Delia del Carrilia. Vuonna 1955 pariskunta erosi virallisesti, ja Neruda avioitui Matildensa kanssa.”
Kaikin puolin arka tilanne, niin poliittisesti kuin avioliiton kannalta, synnytti sarjan hienoimpia koskaan kirjoitettuja rakkausrunoja. Anonyymiys antoi Nerudalle tilaa kirjoittaa tämän teoksen voimakkaat säkeet, kauniit mutta peittelemättömät kuvat rakkauden tuskasta ja hellyydestä. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tavoittaa Nerudan tunteen hehkun. Lukija syttyy tuleen!
Poissa
Tuskin olen sinut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojen satuttamana,
taikka täynnä rakkautta kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.
Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla
kunnes kumpikin jäi nuolemaan haavojaan.
Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.
Olen loukannut sinua, rakkaani,
ja repinyt rikki sydämesi.
Koeta ymmärtää.
Kaikki tietävät
millainen minä olen,
mutta silti olen
sinua varten luotu.
Neruda on herkkä juttu meille, jotka hengitimme hänen Andien maininkiensa (1972) vaahdossa. Nyt on kuitenkin kustannettu hänen aikaisemmin suomentamaton teoksensa Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, Dark Oy, 2008) ja olen kykenemätön olemaan tuomatta tätä teosta esille, vaikkakin majakat vilkuttavat hätämerkkejään ja valkoinen kimalainen surisee sielussani. Ensimmäisen kerran käytän kirjan liepeitä ja kääntäjä Jyrki Lappi-Seppälää, joka on uskomattomalla tunteella tavoittanut Nerudan hengen. Kiitos Jyrki!
Chileläisen Pablo Nerudan (1941-973) yli neljäkymmentä teosta käsittävä tuotanto muistelmateoksineen sekä poliittisine, rakkausaiheisine ja surrealistisine runoineen on monille 1900 –luvun kirjallisuudesta merkiittävintä.
Laajimmin hänet muistetaan silti yhteiskunnallisena toimijana: kirjailijana, Salvador Allenden tukijana ja kommunistipuolueen poliitikkona. Nobelin kirjallisuuspalkinnon Neruda sai vuonna 1971.
Jyrki Lappi Seppälä:" Vuonna 1952 Napolissa ilmestyi tunnetun kustantajan Paolo Riccin julkaisemana anonyymi espanjankielinen runokokoelma. Esipuheen mukaan sen oli kirjoittanut muuan keskiamerikkalainen pakolainen, joka oli osallistunut Espanjan sisällissotaan ja kuului kommunistipuolueeseen. Hänen peitenimensä oli Kapteeni. Siitä runokokoelman nimi.
Alkuaikojen anonyymiyden virallisena syynä oli se, että Neruda oli kirjoittanut runot rakastajattarelleen Matilde Urrutialle, jonka kanssa hän oleskeli maanpakolaisena Caprilla 1950-luvun alkupuolella. Nerudan mukaan hän julkaisi kokoelman nimettömänä, koska ei halunnut loukata silloista puolisoaan Delia del Carrilia. Vuonna 1955 pariskunta erosi virallisesti, ja Neruda avioitui Matildensa kanssa.”
Kaikin puolin arka tilanne, niin poliittisesti kuin avioliiton kannalta, synnytti sarjan hienoimpia koskaan kirjoitettuja rakkausrunoja. Anonyymiys antoi Nerudalle tilaa kirjoittaa tämän teoksen voimakkaat säkeet, kauniit mutta peittelemättömät kuvat rakkauden tuskasta ja hellyydestä. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tavoittaa Nerudan tunteen hehkun. Lukija syttyy tuleen!
Poissa
Tuskin olen sinut jättänyt,
kun olet taas sisässäni
kirkkaana tai värisevänä,
rauhattomana, sanojen satuttamana,
taikka täynnä rakkautta kuten silloin
kun suljet silmäsi tajutessasi
millaista elämänlahjaa
kannan sinulle lakkaamatta.
Rakkaani,
kohtasimme janoisina,
imimme kaiken
veden ja veren toisistamme,
kohtasimme nälkäisinä,
ahmimme toisiamme
tulenlieskojen lailla
kunnes kumpikin jäi nuolemaan haavojaan.
Mutta odota minua,
säilytä minua varten suloisuutesi.
Jonakin päivänä tuon sinulle
ruusun.
Olen loukannut sinua, rakkaani,
ja repinyt rikki sydämesi.
Koeta ymmärtää.
Kaikki tietävät
millainen minä olen,
mutta silti olen
sinua varten luotu.
PÄIVÄT PÄÄSTÄÄN LEIKIT...
Päivät päästään leikit kaikkeuden valolla.
Saavut hentona, verhoudut kukkiin ja veteen.
Olet enemmän kuin tämä pieni valkea pää
jota pidän kuin rypäleterttua käsissäni joka päivä.
Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään.
Anna kun lasken sinut keltaisten kukkaköynnösten lomaan.
Kuka piirtää nimesi savukirjaimin etelän tähtien keskelle?
Oi salli minun muistuttaa millainen olit silloin
kun ei sinua vielä ollut.
Pian ulvoo tuuli ja pieksee suljettua ikkunaani.
Taivas on verkko täynnä synkkiä kaloja.
Täällä ryntäävät vastakkain kaikki tuulet, kaikki.
Sade riisuutuu.
Pakenevia lintuja suhahtelee ohi.
Tuuli. Tuuli.
Minä voin taistella vain ihmisten voimaa vastaan.
Tuulispää nostaa pyörteeseen hämärät lehdet
ja irrottaa kaikki illalla taivaaseen kytketyt laivat.
Sinä olet tässä. Et pakene, et.
Viimeiseen kutsuunikin sinä vastaat.
Kyyristy rintaani vasten kuin pelkäisit.
Sillä outo varjo kulki kerran läpi silmiesi.
Taaskin, pikkuinen, tuot kuusamakimpun
ja povesikin on tuoksua täynnä.
Kun surullinen tuuli laukkaa perhosia surmaten
rakastan sinua, ja riemuni pureutuu sinun suusi luumuun.
Millainen piina sinulle totuttautua minuun,
sieluuni joka on yksinäinen ja villi,
nimeeni jota kaikki pakenevat.
Niin monesti olemme nähneet kointähden hehkuvan
silmiämme suudellen
ja päittemme ylle on hämärä kiertynyt auki kuin viuhka.
Minun sanani satoivat yllesi hyväilevinä.
Jo kauan olen rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.
Olet minulle suorastaan kaikkeuden valtiatar.
Minä tuon sinulle vuorilta iloisia liljoja,
tummia pähkinöitä, koreittain metsän suudelmia.
Haluan tehdä kanssasi saman
minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.
- Pablo Neruda -
Saavut hentona, verhoudut kukkiin ja veteen.
Olet enemmän kuin tämä pieni valkea pää
jota pidän kuin rypäleterttua käsissäni joka päivä.
Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään.
Anna kun lasken sinut keltaisten kukkaköynnösten lomaan.
Kuka piirtää nimesi savukirjaimin etelän tähtien keskelle?
Oi salli minun muistuttaa millainen olit silloin
kun ei sinua vielä ollut.
Pian ulvoo tuuli ja pieksee suljettua ikkunaani.
Taivas on verkko täynnä synkkiä kaloja.
Täällä ryntäävät vastakkain kaikki tuulet, kaikki.
Sade riisuutuu.
Pakenevia lintuja suhahtelee ohi.
Tuuli. Tuuli.
Minä voin taistella vain ihmisten voimaa vastaan.
Tuulispää nostaa pyörteeseen hämärät lehdet
ja irrottaa kaikki illalla taivaaseen kytketyt laivat.
Sinä olet tässä. Et pakene, et.
Viimeiseen kutsuunikin sinä vastaat.
Kyyristy rintaani vasten kuin pelkäisit.
Sillä outo varjo kulki kerran läpi silmiesi.
Taaskin, pikkuinen, tuot kuusamakimpun
ja povesikin on tuoksua täynnä.
Kun surullinen tuuli laukkaa perhosia surmaten
rakastan sinua, ja riemuni pureutuu sinun suusi luumuun.
Millainen piina sinulle totuttautua minuun,
sieluuni joka on yksinäinen ja villi,
nimeeni jota kaikki pakenevat.
Niin monesti olemme nähneet kointähden hehkuvan
silmiämme suudellen
ja päittemme ylle on hämärä kiertynyt auki kuin viuhka.
Minun sanani satoivat yllesi hyväilevinä.
Jo kauan olen rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.
Olet minulle suorastaan kaikkeuden valtiatar.
Minä tuon sinulle vuorilta iloisia liljoja,
tummia pähkinöitä, koreittain metsän suudelmia.
Haluan tehdä kanssasi saman
minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.
- Pablo Neruda -
HEDELMÄINEN VAPPUSIMA
Hedelmäinen sima maistuu niillekin, jotka eivät simasta yleensä perusta. Tee kuten tavallinen sima eli ämpäriin vesi, fariinisokeri ja hiiva, mutta laita kuorittuina lohkoina 3 sitruunaa, 3 greippiä ja 3 appelsiinia. Sitten vain vuorokauden muhitus, pullotus kera rusinoiden ja pullot kellarin hyllyille 'kypsymään'. Maistuu taatusti!
KOHTAAMINEN
Kadun humu ja kiire on haihtunut. Avaruus,
syvä, laulava kirkkaus läikähti ylitseni.
Kiven rinnasta versoo ruusujen ihanuus.
Olen jonnekin kauaksi jättänyt kurjuuteni.
Jokin kuolematon lie hipaissut multaa maan.
Avaruuksien laulu on vallannut aistimeni.
Kuka lien? Mitä kaipasin? Unohdin kokonaan.
Sinun jalkasi on tanssinut kadulla ohitseni.
- Kaarlo Sarkia-
syvä, laulava kirkkaus läikähti ylitseni.
Kiven rinnasta versoo ruusujen ihanuus.
Olen jonnekin kauaksi jättänyt kurjuuteni.
Jokin kuolematon lie hipaissut multaa maan.
Avaruuksien laulu on vallannut aistimeni.
Kuka lien? Mitä kaipasin? Unohdin kokonaan.
Sinun jalkasi on tanssinut kadulla ohitseni.
- Kaarlo Sarkia-
HENRY MILLERIN KUMOAMINEN
Räävittömyyksien mestari, hillitön kirjailija ja väsymätön nussija Henry Miller viljeli kirjallisuutta, jolle on leimallista hurjastelu ja kiihko. Erään kirjansa eräässä kohdassa hän kuvaa, kuinka hän pimpin ylimaallisen olemuksen haltioittamana ottaa lyhdyn ja vaatii prostituoitua, jonka kanssa on paraikaa joogaamassa, levittämään reitensä, avaamaan pyhättönsä ovet hänelle.
Niin Henry Miller tutkii taskulamppu kädessään pimpin maantiedettä, pehmeitä maakerroksia, jotka vetäytyvät sivuun hänen sormiensa pyynnöstä, kunnes paljastavat kätköistään klitoriksen kukan, joka (olettaen että nainen, joka suostuu toimimaan koekaniinina, on prostituoitu) on luultavasti ylikukkinut ja liian punertunut ollakseen taiteen kaikkien sääntöjen mukainen.
Lopulta Henry Miller löytöönsä tyytyväisenä sammuttaa lampun ja palaa toimiinsa, kirjallisiin vai puhtaasti nautinnollisiin, sitä en tiedä. No niin, nyt on aika, nyt kun Henry Milleriä on muutenkin alettu arvioida uudelleen, paheksua tuota käytöstä.
Kuulkaa minua, herra Miller: te olette sika! Ääliö, se te olette, ettäs tiedätte! Pimppiä tulee lähestyä tulitikku kädessä, ja jos mahdollista, lyhyt tulitikku, niin että se palaa nopeasti loppuun ja tutkimuksessa voidaan siirtyä arvailemaan (paremminkin kuin katselemaan) pimpin fysionomiaa, mikä mitä ilmeisemmin käy helposti sen avautuessa vastaan panematta sammuneen tulitikun nukuttavan savun edessä.
Pimpin luolatutkimus vaatii käsityöläisen asennetta, hienovaraisia keinoja, jotka kasvattavat entisestään sormien kuumeista vapinaa niiden astuessa puikkomaisella ja pylväsmäisellä tippukivellä vuorattuun onkaloon, jota kosteutta ja häveliäisyyttä tihkuvien häpykarvojen lämmin sammal pehmentää.
Pimppiä tulee lähestyä kuin erakkomajaa, herra Miller, sitä joka pitää suojissaan rakkainta pyhimystämme, palava kynttilä kädessä ja sydän pamppaillen kuin pikkupojalla, joka on lähdössä aarteenetsintään. Pimppiä tulee lähestyä vanhanaikaisin työkaluin varustautuneena, herra Miller, tulitikku ja kahvallinen kynttilänjalka kädessä, ei koskaan sähkövalon kanssa.
Pimppi on arkeologinen jäänne, luola, joka kätkee nautinnon ehtymättömän suonen, fossiilien ja halkeamien kirjoman, hauraan ja korvaamattoman kuin trilobiitti, ja sen luona tulee vierailla hansikoiduin käsin, niukasti valaisevan tulitikun kanssa, varovasti, jotta häpykarvat eivät kärvenny, tai kahvallisessa jalassa seisovaa kynttilää kantaen, jotta vahakyyneleet sekoittuvat kaikkien niiden mehujen ja nesteiden kanssa, joita pimppi pitää sisällään.
Pimpin malmien etsintä vaatii homon räätälin luonteen, herra Miller, ja te, herra Miller, olette siihen liian macho.
Niin Henry Miller tutkii taskulamppu kädessään pimpin maantiedettä, pehmeitä maakerroksia, jotka vetäytyvät sivuun hänen sormiensa pyynnöstä, kunnes paljastavat kätköistään klitoriksen kukan, joka (olettaen että nainen, joka suostuu toimimaan koekaniinina, on prostituoitu) on luultavasti ylikukkinut ja liian punertunut ollakseen taiteen kaikkien sääntöjen mukainen.
Lopulta Henry Miller löytöönsä tyytyväisenä sammuttaa lampun ja palaa toimiinsa, kirjallisiin vai puhtaasti nautinnollisiin, sitä en tiedä. No niin, nyt on aika, nyt kun Henry Milleriä on muutenkin alettu arvioida uudelleen, paheksua tuota käytöstä.
Kuulkaa minua, herra Miller: te olette sika! Ääliö, se te olette, ettäs tiedätte! Pimppiä tulee lähestyä tulitikku kädessä, ja jos mahdollista, lyhyt tulitikku, niin että se palaa nopeasti loppuun ja tutkimuksessa voidaan siirtyä arvailemaan (paremminkin kuin katselemaan) pimpin fysionomiaa, mikä mitä ilmeisemmin käy helposti sen avautuessa vastaan panematta sammuneen tulitikun nukuttavan savun edessä.
Pimpin luolatutkimus vaatii käsityöläisen asennetta, hienovaraisia keinoja, jotka kasvattavat entisestään sormien kuumeista vapinaa niiden astuessa puikkomaisella ja pylväsmäisellä tippukivellä vuorattuun onkaloon, jota kosteutta ja häveliäisyyttä tihkuvien häpykarvojen lämmin sammal pehmentää.
Pimppiä tulee lähestyä kuin erakkomajaa, herra Miller, sitä joka pitää suojissaan rakkainta pyhimystämme, palava kynttilä kädessä ja sydän pamppaillen kuin pikkupojalla, joka on lähdössä aarteenetsintään. Pimppiä tulee lähestyä vanhanaikaisin työkaluin varustautuneena, herra Miller, tulitikku ja kahvallinen kynttilänjalka kädessä, ei koskaan sähkövalon kanssa.
Pimppi on arkeologinen jäänne, luola, joka kätkee nautinnon ehtymättömän suonen, fossiilien ja halkeamien kirjoman, hauraan ja korvaamattoman kuin trilobiitti, ja sen luona tulee vierailla hansikoiduin käsin, niukasti valaisevan tulitikun kanssa, varovasti, jotta häpykarvat eivät kärvenny, tai kahvallisessa jalassa seisovaa kynttilää kantaen, jotta vahakyyneleet sekoittuvat kaikkien niiden mehujen ja nesteiden kanssa, joita pimppi pitää sisällään.
Pimpin malmien etsintä vaatii homon räätälin luonteen, herra Miller, ja te, herra Miller, olette siihen liian macho.
tiistai 28. huhtikuuta 2009
JUAN MANUEL DE PRADA
Juan Manuel de Pradan kirja Pimpit (LIKE, 2007) on hulvattoman hauska kirja. Se on myös kunnianosoitus kahdelle asialle, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista: naisille ja kirjallisuudelle. Teoksen 52 naiskuvausta vaihtelevat runollisesta absurdiin, koomisesta ironiseen, hulluttelusta herkkyyteen.
Yhteistä niille kaikille on loistelias kielenkäyttö, kielikuvien rikkaus, ihanat naiset sekä tietysti näiden salaperäiset, lumoavat pimpit.
Rohkeasti de Prada lähestyy naista kaikkein intiimeintä tietä ja löytää tästä verratonta kauneutta ja suloa.
Mikäli olet unohtanut kuinka hauska de Prada on, vilkaiseppa blogiani helmikuu 2009...
Huomenna tarjoan teille vappumielen kohottamiseksi de Pradan kirjasta luvun Henry Millerin Kumoaminen. Hauskuus ja erotiikka on aina odottamisen arvoista!
Yhteistä niille kaikille on loistelias kielenkäyttö, kielikuvien rikkaus, ihanat naiset sekä tietysti näiden salaperäiset, lumoavat pimpit.
Rohkeasti de Prada lähestyy naista kaikkein intiimeintä tietä ja löytää tästä verratonta kauneutta ja suloa.
Mikäli olet unohtanut kuinka hauska de Prada on, vilkaiseppa blogiani helmikuu 2009...
Huomenna tarjoan teille vappumielen kohottamiseksi de Pradan kirjasta luvun Henry Millerin Kumoaminen. Hauskuus ja erotiikka on aina odottamisen arvoista!
PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA
Jotkut ovat ihmetelleet, miksi vaivaudumme talvisin luomaan polut puutarhaamme ja miksi vanhan, kivisen leikkimökin terassilla on kaksi isoa rottinkituolia ympäri vuoden, kuin ne olisivat aina käytössä?
Vastaus löytyy Taina Koivusen kirjasta Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa (Gummerus, 2009). Meillähän on tämä neljän vuodenajan rikkaus, miksi emme hyödyntäisi ja nauttisi siitä myös puutarhassamme!
Taina Koivunen on puutarhuri ja puutarha-agronomi, jolla on kolmenkymmenen vuoden kokemus puutarha-alalta. Kirjasta huomaa, että Taina on tehnyt puutarha-alan oppi- ja tietokirjoja, mikä takaa paitsi asiantuntevuuden myös sen, että lukija tajuaa kuvien ja kerronnan viestin. Upea kuvitus herkuttelee sekä tunnelma- että yksityiskohtaisilla askarteluohjekuvilla. Monipuolinen kuvitus on Taina Koivusen ja Matti Pietarisen kaunista yhteistyötä.
Kirja on puutarha-aloittelijallekin helposti ymmärrettävä, mutta antoi uutta myös minulle, kymmeniä vuosia puutarhaa rakentaneelle. Jäsentely on oppikirjamaisen selkeää, tietoiskut on viety omiin ’neliöihinsä’ ja saatu tekstit mukavasti esille värijäsentelyllä. Heti alussa on selkeä sisällysluettelo ja sen jälkeen Taina alkaa viedä lukijaansa Pohjan tähden alla.
Ensin käsitellään ilmastovyöhykkeet, ilmaston lämpenemisen hyödyt ja haitat sekä kasvien valitseminen vyöhykkeiden ja maaperätekijöiden mukaan, kuin myös kasvien alkuperä. Ja vihdoinkin tärkeä pienilmasto, jonka olen havainnut olevan monille ihan outo juttu. Tähän voi vaikuttaa omilla istutusvalinnoillaan!
Ja nyt Taina pääsee tarjoamaan meille neljää vuodenaikaamme puutarhassa. Aloitamme ihanalla puutarhakesällä, jossa liikumme pihan viehkeimpien puiden joukossa, käväisemme kivikkopuutarhassa, huokailemme ihastuksesta kukkivan onnenpensaan äärellä, sijoitamme ulpukoita ja lumpeita vesialtaaseen ja tulemme runollisiksi kuunliljojen äärellä. Kärhöjen kohdalla tajuamme, mihin kaikkeen niistä on puutarhan tunnelmanluojina ja siperiankurjenmiekkojen kohdalla muistan kertoa, että tämä sininen iirislajike on minun lempikukkani.
Perhoset siirtävät meidät syyskesän tunnelmaan, jossa kerätään kukkien siemeniä talteen, istutetaan kukkasipuleita ja aletaan nauttia alkavasta ruskasta. Sen runsaampi ruska, mitä enempi ruskakasveja! Ihailemme japaninpihlajan syysväriä ja pohdimme keinoja, joilla saamme kasvit selviämään talvesta.
Puuhakkaissa istutustalkoissa istutamme uusia pensaita ja puita sekä siirrämme taimia otollisempiin paikkoihin. Syysistutusten etu on aina varmempi selviäminen ja vähempi kastelu!
Teemme koristeita ja käyttöesineitä pajuista, pohdimme perennojen talvipulmia ja alamme rakentaa talvista puutarhaa. Ripustamme lyhtyjä ja valaisemme puutarhan kulkureittejä. Ja se, mikä monen puutarhassa on talvella rumin eli tuoksuvatukko, muuttuu Tainan käsittelyssä pihan kauneimmaksi valaisimeksi! Askartelemme myös jäätauluja sekä opettelemme jään nimiä. Kuka tietää, mikä on uhku?
Ja mitä me sitten teemme talvisessa puutarhassamme? Seisomme kuun ja tähtien valossa ihaillen kuuraisten puiden ja talventörröttäjien viehkeyttä. Tai tarjoamme ystävillemme glögit hedelmäpuihin ripustettujen lyhtyjen katveessa. Joskus istumme pation rottinkituoleille juomaan termosmukeista kuumat kaakaot seuraten vitilumessa vilistäviä pieniä jalanjälkiä ja nauraen punaista noutajaa, josta yhtäkkiä tulee Suuri Jälkikoira.
Toivon kaikkien löytävän puutarhan vuodenajat viimeistään Taina Koivusen Puutarhan neljän vuodenajan avulla. Ja muistakaa lumen lumo! Tainalla On mm. otsikko Ihmeellinen lumi…
Nyt lähestyy kuitenkin vappu, joten en uskalla lopettaa tätä juttua lumeen;-), siksipä otan esille pari asiaa Taina Koivusen kirjan keväästä. Nythän jo aikaiset kukkijat ovat Suomessakin kukassa tai ainakin alkamassa riippuen, missä päin Suomea asuu. Minulla kukkivat Keski-Suomessa Muuratsalon saarella sinivuokot, pinkit scillat ja osa esikoista. Koivunen tuo kirjassaan Puutarhan neljä kaunista vuodenaikaa esille myös ilmaston lämpenemisen hyötyjä sekä haittoja.
Ilmaston lämpeneminen tarkoittaa sitä, että kasvillisuusvyöhykkeet pitänee määrittää uudelleen. Saatamme kohta kasvattaa magnolioita, persikoita ja viinirypäleitä. Tällöin upeakukkainen magnolia voisi olla yksi pihapuistamme. Arvio on, että hellepäivät jopa nelinkertaistuvat. Mallinnusten mukaan Etelä-Suomen ilmasto muistuttaisi vuosisadan lopulla nykyistä Keski-Eurooppaa. Mutta jo nyt on todettu keväiden varhentuneen 150 vuoden aikana niin, että lehdet puhkeavat noin 12 vuorokautta aikaisemmin.
Haitoiksi voidaan lukea talvipäivien pilvisyys ja sateisuus. Runsaat sateet aiheuttavat savimaiden tiivistymistä, eivätkä sadevedet johdu pois pelloilta. Leudontuvat syksyt puolestaan hidastavat puuvartisten kasvien karaistumista pakkasta vastaan, mikä lisää pakkasvaurioita. Myös lumettomuus voi lisääntyä, jolloin kasveilta puuttuu luontainen talven ’suojapeite’.
Nyt lopetamme kuitenkin lukuun Pihan viehkein puu:
”Kukkiva ja jopa hedelmiä tuottava puu tekee pihasta oikean puutarhan. Näyttävästä puusta kehkeytyy usein oman pihan rakas tunnusmerkki. Varttunut pihapuu antaa varjoa, puun alle voi sijoittaa penkin, sen oksille voi ripustaa lyhtyjä, ja latvukseen lapset voivat kiipeillä tai rakentaa majan.”
Vaihtoehtoja on paljon ja tässä muutamia: japaninmagnolia, kotipihlaja, paratiisiomenapuu, pilvikirsikka, purppuraomenapuu, purppuratuomi, rusokirsikka, sirotuomipihlaja, syreenit…
Mikä on sinun pihasi viehkein puu?
UNELMIEN HUVIMAJAT
Lystimaja, paviljonki, kesähuone, puutarhamaja, puistomaja, temppeli, turhamaisuus…ovat vain muutamia huvimajoille annetuista nimityksistä. Temppeli kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta siten kutsuttiin huvimajaa, joka muistutti antiikin temppeliä pylväikköineen. Nimitykset punssipaviljonki ja näköalapaviljonki taas viittaavat suoraan huvimajan käyttötarkoitukseen. Virolahtelaiset nimesivät erään huvimajan lystpytyksi ja turkulaiset kutsuivat huvimajoja lysthuoneiksi. Nimitykset juontuvat ruotsin sanasta lusthus.
Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme kirjaa ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne korikalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.
Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kiinnostavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.
Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tunnettua on keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.
Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.
Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka minä aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minun ei tarvitse rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…
Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!
Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme kirjaa ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne korikalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.
Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kiinnostavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.
Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tunnettua on keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.
Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.
Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka minä aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minun ei tarvitse rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…
Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!
maanantai 27. huhtikuuta 2009
IHANAT KÄRHÖT
Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Klematis - över 100 utvalda sorter, Minerva, 2009) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys tulee kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.
Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.
Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:
”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?
Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.
Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”
Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit! Uusiokäytössä rottinkituoli tulee toimimaan kärhöjen kiipeilyalustana ja puutarhakävijän katseen vangitsijana.
Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.
Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:
”Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?
Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.
Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.”
Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhurini on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit! Uusiokäytössä rottinkituoli tulee toimimaan kärhöjen kiipeilyalustana ja puutarhakävijän katseen vangitsijana.
Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhassani alkaa nyt kärhöjen vallankumous romanttisella lopputulemalla!
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
SAUNA- JA PESUHUONEREMONTTI
Kun olimme nippa nappa selvinneet keittiöremontistamme, aloitimme saunaosastoremontin. Tarkoitus oli remontoida sauna, pesuhuone ja takkahuone. Takkahuoneen ranskalaiset ovet kummittelivat jo unissani, mutta niin paljon ylitimme omia rajojamme keittiön kanssa, että tyydyimme vain saunan ja pesuhuoneen remonttiin.
Meillä oli Aito –kiuas, jota monet palvovat, koska kun ensin jaksat lämmittää sitä puilla tunteja, voit saunoa vielä aamullakin. No, hui ja hai, sanon minä, kaksikymmentä vuotta Aito –kiuasta riitti minulle loppuelämäksi. Tiedän niin paljon kiinnostavampaa tekemistä kuin saunan puilla lämmittely tunteja viikossa, että valitsimme Ristomatti Ratian Saunatontun, joka on Hetivalmis.
Tähän liittyy se tarina, että olimme aina kertoneet tyttärellemme lauteiden alla asuvan Nippe Nokinokan, saunatontun. Kyseessä siis sama tonttu, joka on Mauri Kunnaksen Suomalaisessa tonttukirjassa. Siis meillä piti edelleen olla saunassa Saunatonttu.
Lauteet hankimme Sun –saunalta ja mieheni teki paikoilleen asennuksen. Tuli kuituvaloa lauteiden yläosaan ja alahelmaan. Saunatontun nurkan mieheni muurasi Stonestin verhoilukivellä. Kivinurkkauksesta tuli niin upea ja rosoinen, että se ansaitsi omat ’taidevalonsa’. Minä aina muistankin sanoa saunavieraillemme, että kotimme arvokkain taideteos on mieheni muuraustyö Saunatontun takana.
Pesuhuoneeseen olisimme voineet asentaa kaksi suihkua, mutta olen intohimoinen paksujen Marimekon kylpypyyhkeiden harrastaja ja halusin sähkökäyttöisen pyyhkeiden kuivaustelineen ja tyylikkään sellaisen, joten kakkossuihkun seinän luovutimme tälle elämän pienelle, mutta hyödylliselle, ylellisyydelle.
Pesuhuoneen päätyyn muurasimme tason suihkuaineille ja aidoille pesusienille, mutta tason leveysmittana käytimme raskaita, taottuja kynttilänjalkoja, sillä haluamme peseytyä tunnelmallisesti kynttilöiden valossa. Tosin ko. huoneeseen tuli himmennettävät valot, mutta harvoin niitä on tullut käytettyä.
Seinä- ja lattialaatat tulivat Italiasta. Seinälaatta oli helppo juttu, sillä löysimme heti murretun valkoisen laatan, johon liittyi juuri meille sopiva boordi- ja koristelaatta. Kummassakin toistuu sama kuvio: kivi, jonka päällä makaa iso saniaisen lehti tai vain kivi ilman kasvia. Sopii sikäli että lehtomme on täynnä saniaista ja pidämme sekä kasveista että kivestä. Isoäitini sukunimi oli kaiken huipuksi Sten eli Kivi. Minä määritin boordin kohdan ja Meri sai vapaat kädet koristelaattojen asemoinnin suhteen.
Ainoa katastrofi meinasi tulla siitä, että emme löytäneet mieleistä lattialaattaa. Se oli sikälikin kovin tärkeä, koska halusin sen nousevan lattiasta paitsi suihkun taakse myös ’nousevan mattona peittämään pesuhuoneen päätytason’. Idea oli suoraan Hvitträskistä, jossa Gallen-Kallelan upea Liekki –ryijy nousi maasta peittämään istuinrahia.
Tiesin millaisen laatan halusin: sen piti olla kuin maata, siitä piti nousta antrasiittia ja muuta, mitä maaperä sisältää…Etsimme ja etsimme ja alkoi jo olla paineita, sillä saunan ja pesuhuoneen laatoitukseen oli tilattu ulkopuolinen laatoittaja. Ihan toivottomana astuimme taas yhtenä lauantaiaamuna sisään uuteen laattaliikkeeseen. Juuri kun astuin ovesta sisälle käänsin katseeni vasemmalle ja siinä se oli liimattuna sellaiseen levyyn, josta ihmiset voivat telineessä katsella laattoja. Nopeasti myyjä ’kiinni’ vain saadaksemme kuulla, että ’laattaMALLI on juuri saapunut uudelta, pieneltä toimittajalta Gardalta, mutta tavara makaa vielä satamassa odottamassa tullausta. Siitä alkoivat sitten kitupäivät, mutta onneksi nyt ei tapahtunut mitään takaisin palautuksia, kuten kerran yhden italialaisen tapetin kanssa, vaan kaikki sujui kuin tanssi ja saimme unelmalaattamme, joka oli kuin maata.
No, löylyt uudessa saunassa ovat maistuneet ja olemme olleet tyytyväisiä, että jätimme laittamatta pesuhuoneen ulkoseinän lasitiilestä. Nyt siinä on alkuperäinen ikkuna, josta talvella näkyvät omat lumen koristamat puut ja pensaat ja suvella valkoiset syreenit.
Meillä oli Aito –kiuas, jota monet palvovat, koska kun ensin jaksat lämmittää sitä puilla tunteja, voit saunoa vielä aamullakin. No, hui ja hai, sanon minä, kaksikymmentä vuotta Aito –kiuasta riitti minulle loppuelämäksi. Tiedän niin paljon kiinnostavampaa tekemistä kuin saunan puilla lämmittely tunteja viikossa, että valitsimme Ristomatti Ratian Saunatontun, joka on Hetivalmis.
Tähän liittyy se tarina, että olimme aina kertoneet tyttärellemme lauteiden alla asuvan Nippe Nokinokan, saunatontun. Kyseessä siis sama tonttu, joka on Mauri Kunnaksen Suomalaisessa tonttukirjassa. Siis meillä piti edelleen olla saunassa Saunatonttu.
Lauteet hankimme Sun –saunalta ja mieheni teki paikoilleen asennuksen. Tuli kuituvaloa lauteiden yläosaan ja alahelmaan. Saunatontun nurkan mieheni muurasi Stonestin verhoilukivellä. Kivinurkkauksesta tuli niin upea ja rosoinen, että se ansaitsi omat ’taidevalonsa’. Minä aina muistankin sanoa saunavieraillemme, että kotimme arvokkain taideteos on mieheni muuraustyö Saunatontun takana.
Pesuhuoneeseen olisimme voineet asentaa kaksi suihkua, mutta olen intohimoinen paksujen Marimekon kylpypyyhkeiden harrastaja ja halusin sähkökäyttöisen pyyhkeiden kuivaustelineen ja tyylikkään sellaisen, joten kakkossuihkun seinän luovutimme tälle elämän pienelle, mutta hyödylliselle, ylellisyydelle.
Pesuhuoneen päätyyn muurasimme tason suihkuaineille ja aidoille pesusienille, mutta tason leveysmittana käytimme raskaita, taottuja kynttilänjalkoja, sillä haluamme peseytyä tunnelmallisesti kynttilöiden valossa. Tosin ko. huoneeseen tuli himmennettävät valot, mutta harvoin niitä on tullut käytettyä.
Seinä- ja lattialaatat tulivat Italiasta. Seinälaatta oli helppo juttu, sillä löysimme heti murretun valkoisen laatan, johon liittyi juuri meille sopiva boordi- ja koristelaatta. Kummassakin toistuu sama kuvio: kivi, jonka päällä makaa iso saniaisen lehti tai vain kivi ilman kasvia. Sopii sikäli että lehtomme on täynnä saniaista ja pidämme sekä kasveista että kivestä. Isoäitini sukunimi oli kaiken huipuksi Sten eli Kivi. Minä määritin boordin kohdan ja Meri sai vapaat kädet koristelaattojen asemoinnin suhteen.
Ainoa katastrofi meinasi tulla siitä, että emme löytäneet mieleistä lattialaattaa. Se oli sikälikin kovin tärkeä, koska halusin sen nousevan lattiasta paitsi suihkun taakse myös ’nousevan mattona peittämään pesuhuoneen päätytason’. Idea oli suoraan Hvitträskistä, jossa Gallen-Kallelan upea Liekki –ryijy nousi maasta peittämään istuinrahia.
Tiesin millaisen laatan halusin: sen piti olla kuin maata, siitä piti nousta antrasiittia ja muuta, mitä maaperä sisältää…Etsimme ja etsimme ja alkoi jo olla paineita, sillä saunan ja pesuhuoneen laatoitukseen oli tilattu ulkopuolinen laatoittaja. Ihan toivottomana astuimme taas yhtenä lauantaiaamuna sisään uuteen laattaliikkeeseen. Juuri kun astuin ovesta sisälle käänsin katseeni vasemmalle ja siinä se oli liimattuna sellaiseen levyyn, josta ihmiset voivat telineessä katsella laattoja. Nopeasti myyjä ’kiinni’ vain saadaksemme kuulla, että ’laattaMALLI on juuri saapunut uudelta, pieneltä toimittajalta Gardalta, mutta tavara makaa vielä satamassa odottamassa tullausta. Siitä alkoivat sitten kitupäivät, mutta onneksi nyt ei tapahtunut mitään takaisin palautuksia, kuten kerran yhden italialaisen tapetin kanssa, vaan kaikki sujui kuin tanssi ja saimme unelmalaattamme, joka oli kuin maata.
No, löylyt uudessa saunassa ovat maistuneet ja olemme olleet tyytyväisiä, että jätimme laittamatta pesuhuoneen ulkoseinän lasitiilestä. Nyt siinä on alkuperäinen ikkuna, josta talvella näkyvät omat lumen koristamat puut ja pensaat ja suvella valkoiset syreenit.
RYHDY PLANKUMMIKSI
Paras ystäväni ja minä toteutimme viime vuonna suuren haavemme: otimme kummilapsen Afrikasta. Hän on Mary, 7 vee, Ghanasta. ME halusimme ehdottomasti tytön, koska haluamme pelastaa edes yhden naisen köyhältä, julmalta afrikkalaiselta kohtalolta: ei koulutusta ja pakkonaittaminen lapsena. Haluamme antaa Marylle koulutuksen ja vapauden päättää aikuisena itse omasta elämästään. Meillä on Sininen Unelma matkustaa kerran tapaamaan kummityttöämme...
Ryhdy sinäkin PlanKummiksi. Ole elämän tuki apuasi tarvitsevalla tytölle tai pojalle. Jos tunnet, että tämä on juuri se, mitä olet aina halunnut tehdä, ilmoittaudu PlanKummiksi osoitteessa www.plan.fi
PlanKummius antaa enemmän kuin ikinä uskotkaan!
Ryhdy sinäkin PlanKummiksi. Ole elämän tuki apuasi tarvitsevalla tytölle tai pojalle. Jos tunnet, että tämä on juuri se, mitä olet aina halunnut tehdä, ilmoittaudu PlanKummiksi osoitteessa www.plan.fi
PlanKummius antaa enemmän kuin ikinä uskotkaan!
perjantai 24. huhtikuuta 2009
LUMOUS: AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ
Omistan tämän kirja-arvostelun ystävälleni, joka ansiokkaasti ja tunteella vie meitä elokuvien kiehtovaan maailmaan blogissaan nimellä Sooloilija.
Rakastin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchantment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastamatta enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan paljastaa.
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
keskiviikko 22. huhtikuuta 2009
ELÄMÄNI MUSIIKKI: 25 TOP
WALKING IN THE AIR/ TARJA TURUNEN
SUMMER WINE/ NANCY SINATRA JA LEE HAZELWOOD
THESE BOOTS ARE MADE FOR WALKING/ NANCY SINATRA
MUN TÄHTENI/ TEHOSEKOITIN
LEVOTON TUHKIMO/ DINGO
SUZANNE/ LEONARD COHEN
SWEET SIXTEEN/ BILLY IDOL
THE WINNER TAKES IT ALL/ ABBA
MYSTERIET/ LISA NILSSON JA AKI SIRKESALO
AVE MARIA (LUCCI)/ JOHANNA RUSANEN
LOVE STORY/ (tunnari samannimisestä leffasta, en tiedä esittäjää)
SUMMERTIME/ BILLY HOLIDAY
CON TE PARTIRO/ ANDREA BOCELLI
EAGLES/ HOTEL CALIFORNIA
VALOT/ RAULI BADDING SOMERJOKI
YÖ SUN KANSSAS/ RAULI BADDING SOMERJOKI
SURRENDER/ ELVIS
SEALED WITH THE KISSES/ (parasta esittäjää en tiedä nyt, koska minulla vain Brian Hylandin biisi ja se ei ole hän; saattaa olla Bobby Vinton...)
KIELLETYT LEIKIT/ TAPANI KANSA
VALSE TRISTE/ SIBELIUS
LA BOHEME/ CHARLES AZNAVOUR
WHEN A MAN LOVES A WOMAN/ MICHAEL BOLTON
BEIJO DE SAUDADE/ MARIZA
PEQUENAS VERDADES/ MARIZA
UNFORGETTABLE/ NAT KING COLE
SUMMER WINE/ NANCY SINATRA JA LEE HAZELWOOD
THESE BOOTS ARE MADE FOR WALKING/ NANCY SINATRA
MUN TÄHTENI/ TEHOSEKOITIN
LEVOTON TUHKIMO/ DINGO
SUZANNE/ LEONARD COHEN
SWEET SIXTEEN/ BILLY IDOL
THE WINNER TAKES IT ALL/ ABBA
MYSTERIET/ LISA NILSSON JA AKI SIRKESALO
AVE MARIA (LUCCI)/ JOHANNA RUSANEN
LOVE STORY/ (tunnari samannimisestä leffasta, en tiedä esittäjää)
SUMMERTIME/ BILLY HOLIDAY
CON TE PARTIRO/ ANDREA BOCELLI
EAGLES/ HOTEL CALIFORNIA
VALOT/ RAULI BADDING SOMERJOKI
YÖ SUN KANSSAS/ RAULI BADDING SOMERJOKI
SURRENDER/ ELVIS
SEALED WITH THE KISSES/ (parasta esittäjää en tiedä nyt, koska minulla vain Brian Hylandin biisi ja se ei ole hän; saattaa olla Bobby Vinton...)
KIELLETYT LEIKIT/ TAPANI KANSA
VALSE TRISTE/ SIBELIUS
LA BOHEME/ CHARLES AZNAVOUR
WHEN A MAN LOVES A WOMAN/ MICHAEL BOLTON
BEIJO DE SAUDADE/ MARIZA
PEQUENAS VERDADES/ MARIZA
UNFORGETTABLE/ NAT KING COLE
LISTALEIKKI
Meillä on useimmiten viikonloppuisin syöty hartaudella ja ajan kanssa. Pöytään ovat aina olleet tervetulleita myös tyttäremme ystävät, jotka usein viettivätkin meillä viikonloppujaan. Puhelimet ovat kiinni. Kynttilät palavat. Keskustelua. Nuorten äänten kuuntelua. Ja niitä raikkaita mielipiteitä! Meri, Hanna, Tuuli, Laura, Pilvi...kaipaan teitä! Laura tekee lähtöä Amerikkaan, Pilvi asuu Anttinsa kanssa Tampereella, Meri, Tuuli ja Hanna ovat vielä Jyväskylässä - toistaiseksi.
Pitkiin sunnuntai-iltapäiviin on kuulunut myös kaksi leikkiä. Toinen on sanaleikki, jossa sanotaan alkukirjain ja sitten pitää keksiä niin monta substantiivia kuin mahdollista, jotka alkavat tuolla kirjaimella. Siitä ei kannata jättää pois helppoja sanoja, sillä leikin on voittanut se, jolle jää eniten sanoja, joita muilla ei ole, mutta sitä ennen pitää saada 'kumitettua' toiselta ne helpotkin pois. En nyt viitsi mainita, kuka on lajissa suveriini...
Toinen leikki on listaleikki. Jokainen kirjoittaa paperille vaikka 20 suosikkibiisiään tai elokuvaa ja lopuksi yliviivataan ne, jotka ovat päässeet toistenkin listoille. Tässä voi hakea joko samaa makua/tyyliä tai sitten näyttää, kuinka uskomattomia löytöjä on tehnyt leffamaailmassa tai kirjojen parissa etc.
Kolmas 'leikki' on ollut Master Mind, johon meillä ei taida kyllästyä koskaan kukaan.
Laitan vielä yhden listan tämän jälkeen. Nyt on listaviikko, sillä lähden hetkeksi paussille lukeakseni teitä varten yhden kirjan. Kirjan 'arvostelu' saa nyt ensi kertaa osoitteen, sillä aion omistaa sen eräälle yhteiselle ystävällemme.
Tarvitsen siis nyt vähän lukuaikaa, mutta sitä ennen minun viimeinen lista - toistaiseksi.
Pitkiin sunnuntai-iltapäiviin on kuulunut myös kaksi leikkiä. Toinen on sanaleikki, jossa sanotaan alkukirjain ja sitten pitää keksiä niin monta substantiivia kuin mahdollista, jotka alkavat tuolla kirjaimella. Siitä ei kannata jättää pois helppoja sanoja, sillä leikin on voittanut se, jolle jää eniten sanoja, joita muilla ei ole, mutta sitä ennen pitää saada 'kumitettua' toiselta ne helpotkin pois. En nyt viitsi mainita, kuka on lajissa suveriini...
Toinen leikki on listaleikki. Jokainen kirjoittaa paperille vaikka 20 suosikkibiisiään tai elokuvaa ja lopuksi yliviivataan ne, jotka ovat päässeet toistenkin listoille. Tässä voi hakea joko samaa makua/tyyliä tai sitten näyttää, kuinka uskomattomia löytöjä on tehnyt leffamaailmassa tai kirjojen parissa etc.
Kolmas 'leikki' on ollut Master Mind, johon meillä ei taida kyllästyä koskaan kukaan.
Laitan vielä yhden listan tämän jälkeen. Nyt on listaviikko, sillä lähden hetkeksi paussille lukeakseni teitä varten yhden kirjan. Kirjan 'arvostelu' saa nyt ensi kertaa osoitteen, sillä aion omistaa sen eräälle yhteiselle ystävällemme.
Tarvitsen siis nyt vähän lukuaikaa, mutta sitä ennen minun viimeinen lista - toistaiseksi.
NAISNÄYTTELIJÄT ELÄMÄSSÄNI:KYMPIN KÄRKI
Helen Mirren
Julianne Moore
Meryl Streep
Nicole Kidman
Jessica Lange
Kate Winslet
Sara Paavolainen
Sally Field
Diane Keaton
Linda Henry
Julianne Moore
Meryl Streep
Nicole Kidman
Jessica Lange
Kate Winslet
Sara Paavolainen
Sally Field
Diane Keaton
Linda Henry
tiistai 21. huhtikuuta 2009
MYYRIEN KARKOTTAJAKASVI
Monet pelkäävät näinä päivinä, mitä tuhoa myyrät ovat saaneet aikaan puutarhassa. Löysin vuosia sitten tehokkaan myyräkarkotteen: keisarinpikarililjan (Fritillaria imperialis). Se on kukkivana aivan liian korea minun makuuni ja etenkään en pidä siitä oranssin värisenä. Olenkin alkanut nyt istuttaa keltaista, joka sopii hyvin sinisten idänsinililjojen (scillojen) ja helmililjojen (muscarien) joukkoon.
Kyseessä on siis sipulikukka, joka istutetaan syksyllä, asumisvyöhykkeestä riippuen syys-marraskuussa. Minä istutan Keski-Suomessa lokakuussa nämä tehokukat. Kukka ja siis myös sen sipuli on hyvin myrkyllinen, joten istutuspuuhissa on käytettävä kunnon puutarhakäsineitä ja silti kannattaa pestä kädet heti puuhan jälkeen.
Kukkivana kasvi on pahanhajuinen, mutta se taitaa olla monien vanhojen puutarhojen menestymisen salaisuus, sillä joku lapsi sanoi, käydessään meillä keisarinpikarililjojen kukinta-aikana, että 'täällä haisee mummolan pihalta'. No, mitäpä sitä ei kärsisi (puutarhan) kauneuden tähden!
Kyseessä on siis sipulikukka, joka istutetaan syksyllä, asumisvyöhykkeestä riippuen syys-marraskuussa. Minä istutan Keski-Suomessa lokakuussa nämä tehokukat. Kukka ja siis myös sen sipuli on hyvin myrkyllinen, joten istutuspuuhissa on käytettävä kunnon puutarhakäsineitä ja silti kannattaa pestä kädet heti puuhan jälkeen.
Kukkivana kasvi on pahanhajuinen, mutta se taitaa olla monien vanhojen puutarhojen menestymisen salaisuus, sillä joku lapsi sanoi, käydessään meillä keisarinpikarililjojen kukinta-aikana, että 'täällä haisee mummolan pihalta'. No, mitäpä sitä ei kärsisi (puutarhan) kauneuden tähden!
HUHTIKUUN NOITA
Majgull Axelsonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, WSOY, 2000) on aiheeltaan ja tarinankuljetukseltaan traaginen, maaginen ja hämmentävä kirja. Tarina antaa pääosan ja suurimman vallan sille, jolta on viety kyky liikkua ja puhua. Hänelle, jolta elämän viime metreillä viedään jopa kyky niellä. Hänen nimensä on Desirée, joka tarkoittaa kaivattua. Hän syntyy vaikeasti vammaisena 50 –luvun Ruotsiin, kansankotiin, jossa tuolloin jopa kampurajalkaiset hävitettiin laitoksiin, pois silmistä, pois mielestä, pois pilaamasta maisemaa.
Se, miksi Ellenille syntyy vammainen lapsi, on köyhyyden syytä. Mutta Ellen selviää köyhyydestä pystypäin, saa kunnon miehen ja haluaa elää ’säällisen’ elämän saaden siistin kodin ja ihania lapsia. Ellen ei tiedä, mitä tuhoja ’nälkämato' on hänessä tehnyt ja niin syntyy Desirée, joka piilotetaan ja unohdetaan Hubertssonin johtamaan sairaskotiin.
Kohtalo on kuitenkin päättänyt tasoittaa ja antaa Desiréelle yliluonnollisia kykyjä. Hän pystyy näkemään ajan läpi, leijumaan ja ottamaan ihmisen haltuunsa. Hän voi asettua lokin tai variksen silmään ja kulkea näin paikasta toiseen Hän voi levätä sadepisarana puunoksalla samanaikaisesti, kun hänen fyysinen olomuotonsa vääntelehtii epileptisten kohtausten kynsissä.
Huhtikuun noita on toisenlainen. Hän tietää mikä on. Ja opittuaan tuntemaan kykynsä hän pystyy näkemään ajan läpi ja leijumaan tilassa, hän pystyy piiloutumaan vesipisaroihin ja hyönteisiin yhtä helposti kuin ottamaan haltuunsa ihmisiä. Mutta omaa elämää hänellä ei ole. Hänen ruumiinsa on aina ohut, epätäydellinen ja liikkumaton.
Desirée saa tietää, että Ellen on ryhtynyt kasvattiäidiksi kolmelle eri kodeista ja eri olosuhteista tulleille tytöille: Christinalle, Margaretalle ja Birgitalle. He kaikki ovat jo aikuisia ja nyt Desirée haluaa kirjeellä tehdä kaikille tiettäväksi, kuka oli Ellenin oikea lapsi, sillä eiväthän tytöt tienneet. Ellen istui visusti synkän salaisuutensa päällä ja täytti kunnialla roolinsa kolmen huostaan otetun tytön äitinä.
Christina vetää keittiölampun lähemmäs, pitelee sitä oikeassa kulmassa roosanvärisen paperin yllä ja lukee:
”Minä olen se jota on kaivattu
Minä olen se joka ei koskaan tullut
Minä olen unohdettu sisar”
Ja pari senttiä alempana kiemuraisella miniatyyritöherryksellä:
”Minäkin istuin Ellen-tädin kirsikkapuussa.
Vaikkette te sitä huomanneet!
Ellen-täti, tant Ellen, tantellen, tarantella!
Hämähäkki vai tanssi?
Hämähäkki!”
Niin, kolme tyttöä kirsikkapuussa. Kerran tytöt kiipesivät kaikki sinne, vaikka Christinaa pelotti ja hän jäikin alimmalle oksalle ja korkeimmalle kiipesi tietenkin Birgitta ja Margareta jäi puoliväliin. Ellen oli tuomassa tytöille tarjottimella mehua ulos, kun näki ’tyttönsä’ puussa. Hän juoksi hakemaan kameran ja sai ihastuttavan kuvan, joka sen ajan mukaisesti väritettiin valokuvausliikkeessä. Birgitta sai haluamansa roosan värisen mekon, Margareta keltaisen ja Christina joutui tyytymään vihreään, vaikka rakasti roosaa.
Tuo kuva seisoi vuosikausia Ellen tädin piirongin päällä tarjoten Ellenille hauskan, tytöille ristiriitaisen muiston. Surullisin kuva oli Desiréelle, jolle se oli kuin huutomerkki hänen osattomaksi jäämisestään.
Majgull Axelsonin tarina on kiehtova, mutta se olisi ollut liian yksipuolinen ja rankkakin ellei hän olisi ottanut Desiréen rinnalle mukaan Ellenin kasvattityttöjä, jotka huomattavassa erilaisuudessaan tuovat arjen liikettä sairaskodin ahdistavaan, aikataulutettuun laitoselämään ja Desiréen maagisiin suorituksiin.
Lukija alkaa väistämättä kiinnostua lääkäri Christinasta, fyysikko Margaretasta ja alkoholisti Birgitasta jääden pohtimaan, voivatko geenit aiheuttaa näin kovat erot kasvattisiskojen välille, sillä kotihan oli kuitenkin Ellenin hellyydellä ja huolella vaalima. Jokainen tytöistä kantaa kuitenkin omaa raskasta tunnevammalastiaan mukanaan ja näin heidän tiensä kulkevat toisistaan pois ja kohtaamista tuskin olisi tapahtunut ilman Desiréen asioihin puuttumista.
Kirjassa on hieman mielipuolista, mutta toki kyseenalaista kepeyttä, sillä Birgitta on todellakin kaikkea sitä, minkä hän kirjan loppupuolella viinakahjuissaan tuo esille: ”Äpärä. Lehtolapsi. Räkänokka. Saatanan penska. Sottapytty. Viemärirotta. Paskiainen. Ällö. Kauhukakara. Ongelmalapsi. Kännärikersa. Letukka. Lutka. Huora. Kinkku. Panopuu. Rassi. Narkkaripimu. Doupparihoratsu. Diilerihuora. Yhteishyvä. Kurahaara. Noita-akka. Kyykäärme. Eukkorähjä. Alkis. Dokuämmä. Bluffari. Fuskupelaaja. Sosiaalitapaus. Kerjääjä. Homssu. Petturi. Varas. Tappaja. Murhaaja. Valehtelija.”
Minä pidin kirjassa eniten Desiréen asettumisesta kauniiseen naiseen ravintolassa, sillä silloin hän sai viettää yön rakastamansa tohtori Hubertssonin kanssa. Sai maistaa, mikä on Hubertssonin iho ja sai kokea mikä on rakkauden ilo. Se oli yhtä kaunista kuin lepääminen vesipisarana puun oksalla.
Kaunista olisi lopettaa vesipisaraan, mutta en saata olla tarjoamatta teille kirjan viimeisessä luvussa olevaa Stig Dagermanin runoa, sillä se soi tummasti:
”Niin pian jo valkenee poski.
Vesihuuliltas suutelon saan.
Katso liidulla piirtää lokki
runon yöhön mustimpaan.”
Se, miksi Ellenille syntyy vammainen lapsi, on köyhyyden syytä. Mutta Ellen selviää köyhyydestä pystypäin, saa kunnon miehen ja haluaa elää ’säällisen’ elämän saaden siistin kodin ja ihania lapsia. Ellen ei tiedä, mitä tuhoja ’nälkämato' on hänessä tehnyt ja niin syntyy Desirée, joka piilotetaan ja unohdetaan Hubertssonin johtamaan sairaskotiin.
Kohtalo on kuitenkin päättänyt tasoittaa ja antaa Desiréelle yliluonnollisia kykyjä. Hän pystyy näkemään ajan läpi, leijumaan ja ottamaan ihmisen haltuunsa. Hän voi asettua lokin tai variksen silmään ja kulkea näin paikasta toiseen Hän voi levätä sadepisarana puunoksalla samanaikaisesti, kun hänen fyysinen olomuotonsa vääntelehtii epileptisten kohtausten kynsissä.
Huhtikuun noita on toisenlainen. Hän tietää mikä on. Ja opittuaan tuntemaan kykynsä hän pystyy näkemään ajan läpi ja leijumaan tilassa, hän pystyy piiloutumaan vesipisaroihin ja hyönteisiin yhtä helposti kuin ottamaan haltuunsa ihmisiä. Mutta omaa elämää hänellä ei ole. Hänen ruumiinsa on aina ohut, epätäydellinen ja liikkumaton.
Desirée saa tietää, että Ellen on ryhtynyt kasvattiäidiksi kolmelle eri kodeista ja eri olosuhteista tulleille tytöille: Christinalle, Margaretalle ja Birgitalle. He kaikki ovat jo aikuisia ja nyt Desirée haluaa kirjeellä tehdä kaikille tiettäväksi, kuka oli Ellenin oikea lapsi, sillä eiväthän tytöt tienneet. Ellen istui visusti synkän salaisuutensa päällä ja täytti kunnialla roolinsa kolmen huostaan otetun tytön äitinä.
Christina vetää keittiölampun lähemmäs, pitelee sitä oikeassa kulmassa roosanvärisen paperin yllä ja lukee:
”Minä olen se jota on kaivattu
Minä olen se joka ei koskaan tullut
Minä olen unohdettu sisar”
Ja pari senttiä alempana kiemuraisella miniatyyritöherryksellä:
”Minäkin istuin Ellen-tädin kirsikkapuussa.
Vaikkette te sitä huomanneet!
Ellen-täti, tant Ellen, tantellen, tarantella!
Hämähäkki vai tanssi?
Hämähäkki!”
Niin, kolme tyttöä kirsikkapuussa. Kerran tytöt kiipesivät kaikki sinne, vaikka Christinaa pelotti ja hän jäikin alimmalle oksalle ja korkeimmalle kiipesi tietenkin Birgitta ja Margareta jäi puoliväliin. Ellen oli tuomassa tytöille tarjottimella mehua ulos, kun näki ’tyttönsä’ puussa. Hän juoksi hakemaan kameran ja sai ihastuttavan kuvan, joka sen ajan mukaisesti väritettiin valokuvausliikkeessä. Birgitta sai haluamansa roosan värisen mekon, Margareta keltaisen ja Christina joutui tyytymään vihreään, vaikka rakasti roosaa.
Tuo kuva seisoi vuosikausia Ellen tädin piirongin päällä tarjoten Ellenille hauskan, tytöille ristiriitaisen muiston. Surullisin kuva oli Desiréelle, jolle se oli kuin huutomerkki hänen osattomaksi jäämisestään.
Majgull Axelsonin tarina on kiehtova, mutta se olisi ollut liian yksipuolinen ja rankkakin ellei hän olisi ottanut Desiréen rinnalle mukaan Ellenin kasvattityttöjä, jotka huomattavassa erilaisuudessaan tuovat arjen liikettä sairaskodin ahdistavaan, aikataulutettuun laitoselämään ja Desiréen maagisiin suorituksiin.
Lukija alkaa väistämättä kiinnostua lääkäri Christinasta, fyysikko Margaretasta ja alkoholisti Birgitasta jääden pohtimaan, voivatko geenit aiheuttaa näin kovat erot kasvattisiskojen välille, sillä kotihan oli kuitenkin Ellenin hellyydellä ja huolella vaalima. Jokainen tytöistä kantaa kuitenkin omaa raskasta tunnevammalastiaan mukanaan ja näin heidän tiensä kulkevat toisistaan pois ja kohtaamista tuskin olisi tapahtunut ilman Desiréen asioihin puuttumista.
Kirjassa on hieman mielipuolista, mutta toki kyseenalaista kepeyttä, sillä Birgitta on todellakin kaikkea sitä, minkä hän kirjan loppupuolella viinakahjuissaan tuo esille: ”Äpärä. Lehtolapsi. Räkänokka. Saatanan penska. Sottapytty. Viemärirotta. Paskiainen. Ällö. Kauhukakara. Ongelmalapsi. Kännärikersa. Letukka. Lutka. Huora. Kinkku. Panopuu. Rassi. Narkkaripimu. Doupparihoratsu. Diilerihuora. Yhteishyvä. Kurahaara. Noita-akka. Kyykäärme. Eukkorähjä. Alkis. Dokuämmä. Bluffari. Fuskupelaaja. Sosiaalitapaus. Kerjääjä. Homssu. Petturi. Varas. Tappaja. Murhaaja. Valehtelija.”
Minä pidin kirjassa eniten Desiréen asettumisesta kauniiseen naiseen ravintolassa, sillä silloin hän sai viettää yön rakastamansa tohtori Hubertssonin kanssa. Sai maistaa, mikä on Hubertssonin iho ja sai kokea mikä on rakkauden ilo. Se oli yhtä kaunista kuin lepääminen vesipisarana puun oksalla.
Kaunista olisi lopettaa vesipisaraan, mutta en saata olla tarjoamatta teille kirjan viimeisessä luvussa olevaa Stig Dagermanin runoa, sillä se soi tummasti:
”Niin pian jo valkenee poski.
Vesihuuliltas suutelon saan.
Katso liidulla piirtää lokki
runon yöhön mustimpaan.”
RUNOILIJAT ELÄMÄSSÄNI: KYMPIN KÄRKI
Edith Södergran
Pablo Neruda
Lauri Viljanen
Kaarlo Sarkia
Paul Eluard
Rainer Maria Rilke
Aila Meriluoto
Tommy Tabermann
Eino Leino
Emily Dickinson
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)