JOULUMARKKINAKUVIA PRAHASTA JA MUUTA

Minähän en matkusta mihinkään nykyään, vaan hoidan vanhaa Hänen Majesteettiaan, joka on ihan kuin hukassa ilman minua tai Lumimiestä. Siksi ilahdun, kun joku muistaa minua tällaisilla kuvilla. Kiinnostavaa blogia pitävä S. saa lämpimät kiitokseni♥ Näiden kuvien myötä ujutan tietoonne, että vuoden parhaat kirjat olen jo valinnut. Yritän sitä ennen tehdä tämän viikon aiotut ja sitten julkaisen oman subjektiivisen mielipiteeni, jos maltan odottaa viikonloppuun asti...Käykääpä täällä lukemassa mitä kaikkia ihmeitä luonnosta löytyy.

Pidin tästä ikkunakuvastakin...

Maisema ikkunasta, ovet, raput...niissä on sitä jotakin.

VILKASTA VIIKKOA VALKEUDEN MAASSA

Tähtään kovasti yllä ollevaan Country Homes & Interiors tunnelmaan, mutta siellä en ole ihan vielä. Nyt kuivatan hiuksiani, joita on hämmästyttävän paljon eli -20 asteeseen ei ole menemistä. Silti olen jo muutaman tunnin päästä kummipojan eskarin joulujuhlissa ja sieltä riennän jatkamaan herkkua, jota miehelleni lupasin. Siis ruokakin jää nyt kesken. Yöt vaellan jälleen eräänalaisessa magiassa ja päivät yritän vain selvitä. Lähestyvä loma tuo monenlaisia väreitä ja sain kuulla, että Merikin viettää pitkän loman pois Helsingin hulinasta. 

Haluan kuitenkin, että te, lukijani, selviätte kiireestä minua paremmin, joten lukekaa tutkija Juha T. Hakalan Pakattu aika (Gummerus 2010). Ehkä muistatte hänen loistavan kirjansa Isän kasvatusoppi (2009).

Pärjätään♥

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, suomennos Helinä Kangas) syleilee lukijansa tiukkaan maagisen realismin otteeseen, johon toivot saavasi jäädä, vaikka kertomuksen maa onkin kommunistinen Albania. Useimmitenhan maagisen realismin tyylilaji liitetään Latinalaiseen Amerikkaan, mutta taiteen tyylilajit eivät kysy rotua, eivät piittaa maiden rajoista ja vähiten ne välittävät ihmisten määreistä ja kaikkein eniten ne halveksuvat diktatuureja, sillä siellä, jossa melkein hengittäminenkin on kielletty, magia oikein kukoistaa.

Punainen morsian on Anilda Ibrahimin osin omaelämänkerrallinen esikoisteos, joka sijoittuu diktaattorin hallitsemaan suljettuun Albaniaan. Sieltä pienestä vuorten syleilemästä Kaltran kylästä alkaa tarina, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vaikka elämme neljän sukupolven naisten tarinaa maassa, jossa toimivat samat Isä Aurinkoisen opit kuin Herta Müllerin Romaniassa, emme koe kauhua, vaan viihtymystä! Viihtyisyys ei tule alituisesta puutteesta, sanan vapauden puuttumisesta, urkintajärjestelmästä, suljetuista rajoista, yksityisen omaisuuden kieltämisestä taikka naisten huonosta asemasta, vaan siitä, että Ibrahimi on tarinoiden kertojien sukua. Voi olla loistava kirja ilman tarinaa, mutta ei ole loistavaa tarinaa ilman, että tunnet kuinka avaat uuden tarinaoven toisensa jälkeen ja toivot että ovet eivät loppuisi. Tai tunnet istuvasi nuotiolla jossain vuoristossa ja tarina kiertyy kuulijoiden ympärille kuin yöusvan viitta. Tai istut mukavasti takkatulen ääressä talvimyrskyllä ja Anilda kertoo sinulle sukunsa tarinaa ja toivot, että tarina kestää edes ensimmäiseen aamun kajoon. Tarinoiden tarkoitus on aina ollut viihdyttää ja viedä ajatukset pois siitä mikä on liian todellista, mutta niiden tarkoitus on samalla viedä viestiä entisiltä sukupolvilta uusille, kertoa suvun tarinaa maagisilla sävyillä maustettuna.

Punainen morsian alkaa siitä kun Saba naitetaan 15-vuotiaana edesmenneen sisarensa miehelle. Alku punaisessa hääpuvussa ja avioliitossa miehen kanssa, joka vain kaipaa kuollutta vaimoaan, on Saballe rankka, mutta Sabasta kehittyy vahva nainen ja lopulta suvun matriarkka. Miehet kohtelevat kirjassa naisia vähän miten sattuu, mutta miten oudosti naisista tuleekin kaiken valtiaita. Näistä ihanista naisista, jotka vievät vainajilleen haudoille ruokia, juovat liikaa turkkilaista kahvia ja sitten ennustavat kahvinporoista, näistä naisista, jotka vain odottavat, että miehet häipyvät päivän töihinsä, että he saisivat alkaa parantaa yhteisön asioita käyttämällä hyväksi taikauskoa, neuvokkuutta ja kaiken aikaa lämmintä ja osallistuvaa kaikkien kaikkiin asioihin puuttumista.

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä on kertojana Saba ja toisessa hänen 1970 –luvulla syntynyt pojantyttärensä Dora. Kaksi kertojaa ja kaksi todellisuutta. Todellisuutta on Albanian tilanne, jossa on pieni kansa, noin kolme miljoonaa ihmistä ja diktaattori. Kolme miljoonaa toisinajattelijaa ja vain yksi diktaattori, joka on tuonut kommunismin maahan. Diktaattori loi uuden yhteiskunnan, mutta kansalaiset siitä kärsivät ja sen lopulta kaatoivat.

Anilda Ibrahamin kirja on kuitenkin jopa hauska, kommunismista huolimatta, sillä naiset onnistuvat nostamaan tilanteen kuin tilanteen todellisuuden olosuhteiden yläpuolelle. Miehet ovat kuin välttämätön paha, joita siedetään, mutta joille voidaan ennustaa mitä vain kahvinporoista ja aina kaikki toteutuu.

Tapahtui sitten, että uskontoa ei enää pidettykään oopiumina kansalle ja kirkot ja moskeijat avasivat ovensa. Elettiin yhdeksänkymmentälukua ja kertojana on jo Dora, joka mitä ilmeisemmin on kirjailijan alter ego. Saba-mummi on edelleen voimissaan ja nyt en voi olla tuomatta esille millaisessa huumorissa kirjaa osin viedään:

Mummi alkoi käydä myös sunnuntaisin ortodoksisessa kirkossa, joka oli kotimme lähellä. Hän seurasi papin sanoja tarkkaan ja sytytti kynttilän kaikille rakkailleen.

Mutta xhumana, rukouspäivänä, hän kävi moskeijassa.

”Se on vähän epämukavaa”, hän sanoi, ”pitää nostaa takapuoli ylös joka kerta, kun imaami sanoo jotakin, mutta siinä on kuitenkin kysymys hyvästä asiasta.” (Saba-mummi)

”Ethän sinä nyt voi molemmissa käydä”, äitini yritti sanoa. ”Sinun täytyy valita.”

”Kaikkea kanssa”, mummi vastasi, ”en osannut valita edes nuorena, saati sitten nyt. Minulla ei ole aikaa ruveta selvittelemään, kumpaan uskontoon kuulun, osallistun varmuuden vuoksi molempiin palveluksiin. Kumpi niistä sitten onkin oikea, pääsen varmasti taivaaseen, sillä kasvoni eivät ole täysin tuntemattomat.”

Ja tässä yhteydessä saammekin kiintoisaa tietoa Albanian juutalaisväestöstä. Sillä varmaan Saba-mummi olisi mennyt synagogaankin, jos sellainen olisi ollut. Ei ollut, mutta Albanian juutalaisväestö vältti kuolemanleirit! Suurin osa heistä asui Valonassa kuten Saba-mummi, mutta kaikkialle saapui sodan aikana saksalaisia, jotka vaativat luovuttamaan juutalaiset. Albanialaiset sanoivat, että heillä ei ollut juutalaisia. ”Heitä ei ole koskaan näkynyt täälläpäin.” Saksalaiset kävivät läpi nimilistoja, eivätkä löytäneet yhtään juutalaisnimeä. Ja sitten maa sulkeutui ja juutalaiset jäivät suljettuun maahan, mutta ainakin he elivät.

Tämä kirja on puhdasta kultaa heille, jotka ovat syttyneet vaikka Laura Esquivelin kirjaan Pöytään ja vuoteeseen tai siitä tehtyyn elokuvaan Como agua para chocolate. On tässä myös piirteitä Cecilia Samartinin Señor Peregrinosta sekä Regina McBriden kirjasta Ennen sarastusta. Suosittelen myös kaikille, joita kiinnostavat naisten selviytyminen ja eri-ikäisten naisten asema suvussa. Yhtä kysymystä Dora ei koskaan tohtinut isoäidiltään kysyä, vaikka se kielenpäällä monesti olikin: ”Mummi, onko meidän naistemme hulluus periytyvää?”

Kaikki muu voi unhoittua, vaan ei tuoksu. Neljätuhatta vuotta sitten kvitteni saapui Kaukasukselta elähdyttämään albanialaisten naisten haluja ja toiveita, siksi siis koko kirja tuoksuu kvitteneiltä. Anildan tarina on täynnä kvittenien tuoksua niin syntymässä kuin kuolemassa, niin ilossa kuin surussa. Kätketyt arkut huumaavat avautuessaan tuoksullaan ja kantavat muistoja minne ikinä keksitkään kotisi perustaa. Se tuoksu on menneisyyden perintö, joka kulkee mukanasi hääalttarille kun polvistut rukoilemaan ikuista rakkautta ja intohimoa, se on ensimmäinen tuoksu, jonka tunnet kun synnytät esikoisesi, se on myös viimeinen tuoksu, kun suljet silmäsi. Se on sukusi naisten tarinan tuoksua, jonka muistat silloinkin, kun kävelet uusien maiden uusia katuja ja punakiviset korvakorut välkähtävät auringossa. Ne korvakorut, jotka sait isoäidiltäsi, joka tuoksui kvitteniltä.

***

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Mari A  Sanna  Norkku ja Suketus

UNTA, UNELMIA JA LUMIKARPALOITA

Unta, unelmia ja lumikarpaloita runoblogissani Lumikarpalo.

Jardin d´hiver

TORSTAI VASTA, MUTTA TOIVOTTELEN JO VIIKONLOPPUA, KOSKA...

Tiedän, että on vasta torstai, mutta toivotan jo nyt viikonloppua, sillä...Seuraavat kolme päivää ovat yhtä kiitämistä. Sen lisäksi, vaikka olen luvanut, etten mitään sairauksiani kerro, niin nyt kai täytyy...eli olen viikko sitten kaatunut meidän viettävällä kalliolla. Luulin, että pakkaslumi pitää, mutta ei se, jos alla on jäätä. Yli viikko on mennyt jo, eikä ole paljon helpottanut. En halua mitään osanottoja, joten, please, älkää! Yritän nyt vain selvitä ja pahinta on istuminen. Joku selässä tärähti. Kiidän siis Burana-käyntisenä ja yritän välit kutoa seisaaltani. Lumimies lupasi huolehtia koko viikonlopun kaikki ruoat, siivoukset lumenluonit ja koiruuden. Onneksi.

Lupaamani ruoka- sekä lastenkirja tulevat sitten vasta ensi viikolla. Ei voi mitään.

Jos haluatte hauskaa Anna-Leena Härkösen tyyliin, lukekaa uudesta Anna-ledestä hänen kolumininsa Vasurivajukki. Minä aloin heti voida paljon paremmin...

Siis valkoista, unelmaista viikonloppua näiden Ilonan ihastuttavien kuvien kera♥

I'm Yours

kuvat Sateenkaarentaa

JOULUPUU ON RAKENNETTU

Joulupuu on rakennettu (Tammi 2009) on syväperusteellinen tietoteos suomalaisen joulukuusen historiaan aina 1800 –luvulta meidän päiviimme. Kirjan tekijät Kaisa Koivisto, Hannele Nyman ja Marjo-Riitta Saloniemi ovat olleet liikkeellä tutkijoiden tarkkuudella ja perusteellisuudella, kuitenkaan unohtamatta ilahduttaa lukijaa, missä hyvänä apuna ovat olleet graafikko Tuija Kuusela ja valokuvaaja Reetta Tervakangas. Ansiota lankeaa myös erikoistoimittaja Tuula Kousalle sekä tietty itse kustantajalle eli Tammelle.


Minussa kirja osuu otolliseen maaperään, sillä kiinnostaa niin historia kuin joulu ja aivan mielettömästi! Sen jo tiesinkin, että joulukuusi oli ensin vain yläluokan ilona, mistä sitten vähitellen laskeutui koko kansan kuuseksi. Jo 1930 –luvulla joulukuusi oli milteipä Suomen kansan symboli, mistä oiva osoitus on Helsingin Sanomissa 1930 esitetty arvio Senaatintorille pystytetystä joulukuusesta:


Tunnuskuva osoittaa usein voimakkaammin kuin mikään muu niitä erilaisuuksia ja vastakohtia, jotka sisältyvät eri ihmisten ja kansojen elämään. Sellainen tunnuskuva on meidän pääkaupunkimme keskeiselle paikalle näiksi päiviksi pystytetty joulukuusi. Se juhlistaa toria, jota eri puolilta reunustavat maanhallituksen, oikeudenhoidon, tieteellisen opetuksen ja uskonnon rakennukset.

Joulupuu on kuitenkin ennen kaikkea joulukuusi, joka myös koristellaan arvoisellaan tavalla. Koristeet havisevat aikakausiensa historiaa, niiden ylenpalttisuutta tai köyhyyttä, sotien tuomaa puutetta tai vauraan kansakunnan loistoa. Monet antiikista innostuneet ovat huomanneet kuusen koristeet kiinnostavaksi keräilykohteeksi ja huomanneet tietty, että mitä vanhempi sen kalliimpi.

Pula-ajan koristeet olivat paperia, kreppipaperia ja sellofaania. Kuusenkaramellien sisuksetkin tehtiin puusta ja pahvista. Toisaalta jo sitä ennen eli 1800 –luvun puolivälissä, kun joulukuusi yleistyy Suomessa ei ostokoristeita edes ollut saatavilla. Ja lävitse aikain on ollut miltei ’kunniakasta’ tehdä koristeet itse. Oli pujoteltuja sydänkoristeita, lankatonttuja, paperiketjuja ja –kukkia, nisuäijiä sekä kultapaperitähtiä. Vielä lisäksi 1900 –luvun alkupuolella lippunauhoja, pumpulipalloja ja joulukuusenkaramelleja, joihin usein liimattu kiiltävän paperinpäälle kiiltokuvaenkeli. Alakouluissa 1930-40 –luvuilla myös opettajat pitivät huolen, että hallittiin taito tehdä olkikoristeita. Oljesta valmistettiin tähtiä ja olkipaperitähtiketjuja.


Aarikan ensimmäiset puiset kuusenkoristeet tulivat markkinoille 1970 –luvun puolivälissä ja tähän kohtaan sopii minulta yksi tunnustus: Minun kuuseni koristeet saavat olla vain hopeisia, paitsi yhdet Aarikan puiset punaiset pikkutontut ja –linnut.

Olen aina suuresti ihaillut lasisia joulukuusenkoristeita ja niiden valmistuksessa on suuri ansio pienellä Lauschan kylällä, joka sijaitsee Thüringenin vuoristossa. Hans Greiner ja Cristoff Müller perustivat sinne lasitehtaan jo 1597! Jos haluttiin värillisiä lasikoristeita, ulkopinta maalattiin gelatiinivärillä. Pinnalle voitiin myös sulattaa lasijauhetta tai niin sanottuja venetsialaisia kastehelmiä (ballotiini) eli pienen pieniä lasikuulia, jotka kimaltelivat kauniisti kynttilän valossa. Minusta ballotiini on erittäin kaunis sana ja nyt minusta tuntuu, että minun pari vuotta sitten hankkimat hopeiset kävyt, jotka kauniisti valossa väläyttävät punaista rubiinia, ovat täynnä venetsialaisia kastehelmiä! Tähän asti olen kutsunut niitä Fabergén kävyiksi, mutta kiitos tämän kirjan, nimi oikaistui nyt. Alla koristeita Lauschasta. Tuo käpy on kuin minulla nyt, paitsi ballotiinini ovat rubiininpunaiset.

Joulupuu on rakennettu on kirja hänelle, joka rakastaa historiaa, joulua ja kauneutta. Kirja on toimitettu erittäin huolellisesti ja tämän takia minun kirjalistani ykkösiä ovatkin usein tutkijoiden kirjat. Kun tutkijat kirjoittavat kiinnostavasta aiheesta kiinnostavasti ja kuvia unohtamatta on jälki kirjan lukijaa arvostavaa.


Kirjassa on historiaa perusteellisesti ja paljon kuvia, jotka varttuneimmille lukijoille tuovat takuulla mieleen heidän omia joulumuistojaan. Myös eritasoisista ja -aikaisista koristeista on kuvia kiitettävästi ja kuvatekstit ovat perusteelliset. Itse ihastuin ikihyviksi kahteen asiaan Joulupuu on rakennettu kirjan lopussa:

Kirjassa on joulusanasto, josta löytyy kaikki mahdollinen. Koska suomen kieli oli vielä 1800 –luvulla vakiintumatonta, kuusenkoristeet tunnettiin saksan- tai ruotsinkielisillä nimillä. Mutta nimiä toki suomennettiin kielen yleistyessä.


Enkelinhiukset (Engelhaar) oli nimitys, jota 1800-luvulla käytettiin lametasta. Se oli vielä 1800-luvulla lasivillavanua, mutta nykyisin lamettaa tehdään muovifoliosta. Lamettaa on kutsuttu monilla eri nimillä, kuten välkkylanka, kiille ja välke. Koska lametta sanana näyttää suomen partitiivilta, on suomen kieleen nominatiiviksi vakiintunut lame.


Kirja on myös kädentaitajan kirja, sillä sieltä täältä putkahtaa ohjeita, miten tehdään vanhoja koristeita. Mukana on mm. taikataikina, josta voi tehdä mm. traganttikuvioiden tyyppisiä joulukuusenkoristeita. Ja vastaus siihen, mikä on tragantti, löytyy myös monipuolisesta kirjasta…


Ja sitten!: Ihan kirjan lopussa on mahtava lista joulukirjallisuutta, josta joulu-, historia-, kirja- ja jouluihmisenä aion runsaasti ammentaa loppuelämäni.


Täydellinen Joulukirja!

JA KUUSI TOISELLA ASULLA

Ja tässä joulukuusi uusimmasta Country Homes & Interior  -lehdestä. Kukin pukee kuusensa oman makunsa mukaan, mutta on siinä olemassa paljon historiaakin takana. Niitä traditioita, joita on kannettu mukana kauan ja siitä asiasta enemmän seuraavassa postauksessa.

Oh Christmas Tree - O Tannenbaum

JOULUKUUSESTA

Me kaikki muistamme tämän ajan ykköstunnelmakirjan Meillä on joulu ja joka mm. oli mukana arvonnassa. Esitellessäni kirjaa näytin muutamia kuvia ja tässä vielä yksi, jossa tärkeä joulun tekijä eli joulukuusi. Tämän kuusen koristelu on saatu aikaiseksi hieman erikoisesti ja siitä lisää itse kirjassa. Kuva on otettu Keltaisessa talossa ja loistava kuvaaja on ollut Arto Vuohelainen. Väistämättä minun katseeni vangitsi Eliel Saarisen hengästyttävän upea ryijy Ruusu, josta jaksan unelmoida...

JE NE SAIS PAS

Löysin blogista akissfromthepast näin ihanaa musiikkia. Sanoista viis, tulee syvempi tunnelma ja alkaa kepeä leijuminen. Ehkä tässä syy, miksi kuuntelen mielelläni espnajalaista ja ranskalaista musiikkia, kun en ole kyseisiä kieliä lukenut. Tämä Runotalon keskiviikon voimakortti on yksiyhteen musiikin kanssa, sillä katsokaa tuota siemenhöytyvää, kun kuuntelette

Je ne sais pas

MINUN SATA+ KIRJAANI, JOTKA PITÄÄ LUKEA ENNEN KUOLEMAA

1)   Mika Waltari - Turms kuolematon


2)  Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

3)   John Irving - Leski vuoden verran


4)   John Irving - Oman elämänsä sankari


5)   Philip Roth - Ihmisen tahra


6)   Ian McEwan - Sovitus


7)   Ian McEwan - Lauantai


8)   Ian McEwan - Rannalla


9)  F.H.Burnett - Salainen puutarha


10) Emily Bronte - Humiseva harju


11)  Leo Tolstoi - Anna Karenina


12)  Boris Pasternak - Tohtori Zivago


13)  Z. Topelius - Välskärin kertomukset


14)  Aksel Sandemose - Kadonnut on vain unta


15)  Aksel Sandemose - Ihmissusi


16)  Thomas Mann - Taikavuori


17)  Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär


18)  Marcel Reich Ranicki - Eurooppalainen


19)  Nadeem Aslam - Elävältä haudatut


20)  Regina McBride - Ennen sarastusta


21)  Anne Delbée - Camille Claudel


22)  Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani


23)  Charlotte Brontë - Syrjästäkatsojan tarina


24) Harriet Beecher-Stowe - Tuomo Sedän tupa


25)  Aleksandre Dumas - Monte-Criston kreivi


26)  Väinö linna - Täällä pohjan tähden alla


27)  Margaret Mitchell - Tuulen viemää


28) Günther Grass - Peltirumpu


29)  Günther Grass - Kampela


30)  Leon Uris - Mila 18


31)  Leon Uris - Exodus


32)  Peter Høeg - Lumen taju


33)  Siri Hustvedt - Kaikki mitä rakastin


34) Deporah Spungen - Nancy


35) Aleksandr Solzenitsyn - Vankileirien saaristo


36) Richard Powers - Laulut joita lauloimme


37)  Geraldine Brooks - Kirjan kansa


38)  Edvard Radzinski - Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema


39) Heinrich Böll - Nainen ryhmäkuvassa


40)  Axel Munthe - Huvila meren rannalla


41)  Herta Müller - Ihminen on iso fasaani


42)  Herta Müller - Matala maa


43)  Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin salakäytävät


44)  Doris Lessing - Viides lapsi


45)  Bo Carpelan - Axel


46) Graham Greene - Voima ja kunnia


47) Graham Greene - Kiveä kovempi


48)  Edith Södergran - Kootut runot


49) The Complete Poems of Emily Dickinson


50) Pablo Neruda - Kapteenin laulut


51)  Ros Wynne-Jones - Sade lankeaa


52)  Andrea Maria Schenkel - Hiljainen kylä


53)  L. Onerva - Liekkisydän


54)  Paul Auster - Näkymätön


55) Peter Cameron - The Weekend


56) Amin Maalouf - Samarkand


57) Marguerite Duras - Lol V. Steinin elämä


58) Astrid Lindgren - Veljeni, Leijonamieli


59) Virginia Woolf - Mrs. Dalloway


60)  Philippe Claudel - Varjojen raportti


61)  Maevy Binchy - Ystävyyden piiri


62)  Carol Shields - Kivipäiväkirjat


63)  Joanne Harris - Appelsiinin tuoksu


64)  Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen


65)  Minette Walters - Kuvanveistäjä


66) Minette Walters - Häpeänaamio


67)  Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta


68)  Saul Bellow - Humboldtin lahja


69)  Simone de Beauvoir - Murtunut nainen


70)  Aila Meriluoto - Vaarallista kokea


71) Aila Meriluoto - Tältä kohtaa


72)  Richard Yates - Revolutionary Road


73)  Herman Hesse - Rosshalde


74)  Satu Koskimies - Hurmion tyttäret


75)  Nadezda Mandelstam - Ihmisen toivo


76)  Mika Waltari - Mikael Hakim


77)  Tommy Tabermann - Veren sokeri


78)  Audrey Niffenegger - Aikamatkustajan vaimo


79)  Eeva Joenpelto - Lohja-trilogia


80)  L.M.Montgomery - Anna -sarja


81)  Tove Jansson - Kuka lohduttaisi Nyytiä?


82)  Tove Jansson - Taikatalvi


83)  Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat


84)  Hannu Mäkelä - Nalle ja Moppe


85) Victor Hugo - Kurjat


86)  Helvi Hämäläinen - Säädyllinen murhenäytelmä


87)  Mihail Solohov - Hiljaa virtaa Don


88)  Mirkka Rekola - Runot 1954 - 1978


89)  Jussi Siirilä - Juoksija


90)  Marja Björk - Puuma


91)  Italo Calvino - Marcovaldo


92)  Joel Haahtela - Lumipäiväkirja


93)  Joyce Carol Oates - Kosto: Rakkaustarina


94)  Cecilia Samartin - Señor Peregrino


95)  Carol Shields -Larryn juhlat


96)  Alice Sebold - Oma taivas


97)  Jorma & Päivi Tuomi-Nikula - Nikolai II - Suomen suuriruhtinas


98)  Tess Gerritsen - Jääkylmä


99)  Paulo Coelho - Portobellon noita

100) Ulla-Maija Aaltonen - Colette - pieni musta koira

101) Rainer Maria Rilke - Tahto tahtojen

102) Nikolai Gogol - Kuolleet sielut

103) L.M.Montgomery - Annan jäähyväiset

104) August Strindberg - Palkkapiian poika

105) Patricia Cornwell - Kay Scarpetta -sarja

106) Richard Powers - Muistin kaiku

107) Philip Roth - Amerikkalainen pastoraali

108) Bo Carpelan - Alkutuuli

109) Saul Bellow - Dekaanin joulukuu

110) Leo Tolstoi - Sota ja rauha

111) F.M.Dostojevski - Rikos ja rangaistus

112) Helen Mirren - In the Frame Helen Mirren - My Life in Words and Pictures

113) Riitta Konttinen - Naiset taiteen rajoilla - Naistaiteilijat Suomessa 1800 -luvulla

114) Denise Mina - Patricia Meehan -sarja

115) Maila Talvio - Kootut teokset

116) Kaarlo Sarkia - Kootut runot

117) Katri Vala - Kootut runot

118) Aleksander Solzenitsyn - Ensimmäinen piiri

119) Lena Holger - Helene Schjerfbeck - Elämä ja taide

120) Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär

121) Solveig von Schoultz - Heijastus ikkunassa

123) Tommy Tabermann - Eroottiset runot

124) Esa Sariola - Yhtä suurta perhettä

125) Aino Kallas - Päiväkirjat

126) Heinrich Böll - Suojaverkko

127) Christer Kihlman - Gerdt Bladhin tuho

128) Maxim Leo - Talviuni Berliinissä

129) Paul Auster - Näkymätön

130) Bernhard Schlink - Viikonloppu

131) Anilda Ibrahimi - Punainen morsian

132) Saul Bellow - Herzog

jatkuu...


Nämä lukemani elämykset haluan jakaa kanssanne! Painotan, että teokset eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä. Ja perusteet näille kirjoille ovat, että ne ovat olleet minusta kiinnostavia ja elämyksellisiä. Siis ihan tällainen makukysymys, mutta olen tehnyt tätä sydämellä ja rakkaudesta kirjaan eli siis kuten tapani on: intohimolla.

kuva Frauen, die lesen sind gefährlich/ Jean-Jacques Henner/ Die Lesende

KESKISUOMALAISEN SATA KIRJAA, JOTKA PITÄÄ LUKEA ENNEN KUOLEMAA

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen


2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta


3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas


4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä


5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3


6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa


7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus


8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja


9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille  (ehkä...)


10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli


11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi


12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja


13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys (ehkä...)


14. George Orwell - Vuonna 1984


15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija


16. Elias Lönnrot - Kalevala


17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo


18. Sofi Oksanen - Puhdistus


19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu


20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan


21. Richard Bach - Lokki Joonatan


22. Umberto Eco - Ruusun nimi


23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti


24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III


25. Dan Brown - Da Vinci -koodi


26. Enid Blyton - Viisikko-sarja


27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase


28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri


29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja


30. John Irving - Garpin maailma


31. Louisa May Alcott - Pikku naisia


32. Victor Hugo - Kurjat


33. C.S. Lewis - Narnian tarinat


34. A.A. Milne - Nalle Puh


35. Henri Charriere - Vanki nimeltä Papillon


36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia


37. Emily Bronte: Humiseva harju


38. William Golding - Kärpästen herra


39. Juhani Aho - Rautatie


40. Leo Tolstoi - Anna Karenina


41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli


42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001


43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa


44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani


45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5


46. Isaac Asimov - Säätiö


47. Aapeli - Pikku Pietarin piha


48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha


49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa


50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää


51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut


52. Albert Camus - Sivullinen


53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu


54. Hergé - Tintti-sarja


55. Miquel Cervantes - Don Quijote


56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira


57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut


58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi


59. Herman Hesse - Lasihelmipeli


60. Günther Grass - Peltirumpu


61. Jostein Gaarder - Sofian maailma


62. Leon Uris - Exodus


63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö


64. Ilmari Kianto - Punainen viiva


65. Franz Kafka - Oikeusjuttu


66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä


67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa


68. John Steinbeck - Eedenistä itään


69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie


70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin


71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä


72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa


73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa


74. Giovanni Boccaccio - Decamerone


75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva


76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys


77. Homeros - Odysseia


78. Peter Hoeg - Lumen taju


79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira


80. William Shakespeare - Hamlet


81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja


82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia


83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia


84. Thomas Harris - Uhrilampaat


85. Raymond Chandler - Syvä uni


86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani


87. Deborah Spungen: Nancy


88. Stephen King - Hohto


89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla


90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat


91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi


92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo


93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä


94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu


95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja


96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran


97. Veijo Meri - Manillaköysi


98. Maria Jotuni - Huojuva talo


99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän


100. Jan Guillou - Pahuus

53/100

Merkitsen tällä värillä kirjat, jotka olen lukenut. Ihan erikseen mainitsen Maria Jotunin Huojuvan talon, jonka näin draamasarjana televisiosta ja se oli aivan huikea. Naispääosassa Sara Paavolainen. Ja mukana on muitakin, joita en ole lukenut, mutta nähnyt elokuvissa, teatterissa tms. Kahta lukuunottamatta olen lukenut merkitsemäni kirjat ennen kuin aloitin kirjablogini ystävänpäivänä 2009.

Nämä listat ovat subjektiivisia mielipiteitä kuten omanikin: Leena Lumi's TOP50+

kuva Frauen, die lesen sind gefärhlich/ Ramón Casas y Carbo/ Apres le bal, 1895

Marja Björk: Puuma

Prologi

Lukija ei ole ennen lukenut yhtäkään Marja Björkin kirjaa. Lukija riisuutuu alasti. Heittää yltään moraalin hunnun, selkäytimeen iskostuneet normit ja lopulta riisuu myös pikkupöksynsä ja asettaa itsensä haluamaan vapaata virtausta ilman pienintäkään estoa jalat levällään, syli auki.

Marja Björkin Puuma (Like 2010) on kuuma sekoitus estotonta kieltä sekä käyttäytymistä, surumielisyyttä, huumoria ja etiäisiä kirjailijan tulevista teksteistä, joista kukaan ei enää odota mitään tavanomaista. Minulla juoksee ihollani väreitä, jotka muistuttavat Aila Meriluodon rohkeista päiväkirjoista sekä hänen koko elämän kestäneestä uskalluksestaan panna itsensä likoon kaikkineen. Toki tai ehkä, Puuma ei ole Björkin omaelämänkerrallinen tunnustus, niin siinä on merkillisen osuvasti tavoitettu totuudellisuutta. Tämä on jonkun ihan tosi, vaikka kirjan nimi onkin trenditietoisesti tähän päivään osuva.

Malla on Aikuinen Nainen, joka ei aio vanheta. Hän on avioliitossa Cialis –käyntisen Kaukon, itseään vanhemman miehen kanssa, jolloin seksielämältäkään ei voi odottaa mitään nuoruuden eliksiiriä, ei edes rentouttavaa orgasmia, erotiikasta nyt puhumattakaan.

Hän katsoo Kaukon kättä. Siitä oli tullut vanhan miehen käsi. Suonet pullottivat paksuina toukkina ja ihossa oli ruskeita, suurenevia laikkuja. Leuan alla oli löysää, kädet olivat ohentuneet ja hartiat ja rintakehä painuneet kasaan. Kauko olisi voinut värjäyttää hiuksiaan. Silmälaseissakin olisi saanut olla särmää.


Joskus kun hän heräsi aamulla pissahätään, hän huomasi että Kaukokin oli valveilla. Hän oli lukenut netistä, että kuusikymppiset miehet halusivat todistaa itselleen, että pystyivät olemaan aamukuuteen asti käymättä vessassa. He valvoivat ja kärsivät, mutta eivät antaneet periksi.

Malla ja Kauko eivät riitele. He ovat olleet avoliitossa jo parikymmentä vuotta. Kauko ei ota eroa ensimmäisestä vaimostaan Irjasta ja Malla on tyytynyt, mutta ei tyyntynyt. Hän ottaa onnensa ohjat omiin käsiinsä ja rakastelee nuorempia miehiä niin naapuritalossa kuin Rodoksen Falirakissa ja ties missä. Muuta sosiaalista elämää ovat ystävätär Riitta, joka on avioitumassa narsistisen Tuomaksen kanssa sekä tyttöjen korttiporukka, johon kuuluu noin kymmenen naista. Jos tämä kirja filmattaisiin, niin tästä korttiporukan kokoontumisesta saataisiin hämmentävä kohtaus, sillä nortti palaa, juomaa kuluu, joku polttaa maria ja pizzalaatikot valuvat pitkin lattioita. Maikilta tulee pissat alle, mutta se ei tahtia haittaa, vaan toiset auttavat housut jalasta ja peli jatkuu froteepyyhkeen ympäröimänä. Huone on savusta raskas.

Björk kertoo kirjaa kahdessa aikatasossa, sillä välillä olemme Mallan lapsuudessa. Tapaamme hänen parhaan ystävänsä Orvokin sekä ystävän perheen, jotka ovat romaneja. Malla viettää kesät äitinsä kanssa huvilalla, sillä äiti ei siedä kauppalaa, jonne perhe on asettunut asumaan. Aivan kuten Malla paljon myöhemmin, niin myös hänen äitinsä elää kuin kahta elämää. Ja nyt sen tekee myös Björkin kynä, sillä kertomisen sävy muuttuu täysin kun eletään Mallan lapsuutta.


Äiti oli kuin läpikuultava perhonen, joka oli jäänyt Hemmiin kiinni. Hän ei näyttänyt edes hengittävän. Kuitenkin tyttö aavisti, että äidin sydän hakkasi. Äidin sydän oli lampun ja pingotetun kangasvarjostimen välissä napsahteleva yökoi, joka poukkoili kuumuutta karkuun, mutta ei kuitenkaan voinut vastustaa valoa.

Marja Björkin teksti ja rohkea ote vievät minua ja tämä ei todellakaan ole viimeinen Björk, jonka tulen lukemaan. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt Posliini, johon minä en nyt ehdi, vaan makustelen Puumaa ja katson eteenpäin: Mitä seuraavaksi. Björk ei kaunistele edes Mallaa, puuumanaista, joka on Tena-Lady –pakettien, unettomuuden, rasittavan ystävänsä, outojen muistojensa sekä aivan kauhistuttavan yksinäisyyden armoilla. Kuka huomaa, miten yksin Malla on. Kuka huomaa, että hän saa vain seksiä, ei tietoakaan aistillisesta erotiikasta. Ei ripaustakaan kaiken mukaansa tempaavasta intohimosta. Malla on nainen, jolta puuttuu niin paljon, että siinä ei auta edes satunnainen rakastaja, ei Kaukon ja hänen toisiinsa kasvaminen, ei keskiluokan elämäntaso, ei oma ura, ei mikään matka…On kuin puuttuisi koko elämänvisio, koko tulevaisuus, unelmat. Kaikki.


Imovanet olivat lopussa, hän oli ottanut illalla viimeisen. Lääkäri laski jokaisen pillerin. Hän valehtelisi lääkärille, että yksi paketti oli unohtunut hotellihuoneen yöpöydälle. Pakko oli jostakin löytää ainakin puolikas, meikkipussin pohjalta vaikka, sieltä oli ennenkin löytynyt luomiväripensselin ja auki jääneen huultenrajauskynän suttaamia pillerinpuolikkaita, joista ei muistanut mitä ne olivat mutta jotka kannatti syödä siltä varalta että ne olivat unilääkkeitä.

Puuma on äärettömän nopealukuinen kirja, mikä ei ollenkaan tarkoita heppoisuutta, vaan vaikka erittäin sujuvaa ja kiinnostavaa tekstiä. Malla on ulospäin vahva, sisältä surumielisen autio. Jos Puuma filmattaisiin, niin itseoikeutettu Malla olisi draamasarjan Helppo elämä naispäätähti Anu Sinisalo. Hänessä on juuri sitä samaa mistään piittaamattomuutta hypätä uusiin juniin ja toisaalta sitä surumielistä yksinäisyyden kehää, joka piirtyy hänen ympärilleen, kun hän seisoo yksin asemalla odottamassa seuraavaa junaa johon nousta.

Epilogi

Taivaalla oli valkoista pilvenhaituvaa. Kirkas, teevadin kokoinen tähti sädehti. Huurteinen kuu tuli esiin pilvien peitosta, takertui pilvenriekaleisiin ja männynoksiin, irrotteli itseään ja kulki vaivalloisesti nytkähdellen. Se sykki ja pulppusi, pysähtyi ja katseli häntä, suurena ja halukkaana kuin ratkeamaisillaan.

Se pumppasi pilviä pois ja läheni, solahti läpi ikkunan. Hän levitti jalkansa ja nosti yömekkoa ylemmäksi.

- Tule.

***

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Booksy, Naakku, Jonna, Jori ja Hanna

KIIPEÄMME JOULUN RAPPUSIA YLÖSPÄIN, MUTTA...

Kiipeämme joulun rappusia ylöspäin, mutta vielä tapahtuu monenlaista ennen kuin Joulun Taika sataa yllemme.

Huomenna saatte kirjan, joka alkaa kirjaimella P. Sen lisäksi ensi viikkoon tulee lastenkirja, joulukirja ja ehkä ehdin vielä ruokakirjankin. On glögipiipahdusten aikaa, joten sitäkin pitäisi ehtiä ja sitten vielä...,mutta toivottavasti taivaalta sataa lumisuukkoja, niitä helliä pehmeitä lumihiutaleita.

Sannan blogissa on arvonta ja siihen littyy mm. Marko Leinon aikaan sopiva Joulutarina. Osallistukaa täällä

Tomomilla on myös arvonta ja hänen arvontaansa liittyy mm. tämä kiinnostava Doris Lessingin Viides lapsi. Osallistukaa täällä

sisustuskuva Country Homes & Interiors

HETKI LYÖ

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin yhäti hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken - sodan vammatkin.


Vaan kuitenkin, hetkien välit ovat elettyä elämää täynnä. On tehty lapsia ja taloja ja työtä ja osallistuttu monenmoiseen, sodan rempoista, ikuisista sotamuistoista huolimatta. On ollut iloa ja surua niin kuin elämään kuuluukin. On asteltu sitä räsymattoa pitkin, jossa tummat värit ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, että ilo näkyisi paremmin. Surun tummuus: ilon kulissi!


Meitäkin on lyöty, lyöty kuin vierasta sikaa. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat omat ja purivat. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan muotia syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omistakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei vastata mitään, kun isänmaa on vaarassa. Eivät myöskään kokemattomuuttaan muistaneet tai tienneet, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan hyökkäystä vaan päinvastoin. Historia tuntee vain pedon totuuden.


Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, on nyt täydellinen rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt taas koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena - hetkemme on lyönyt. Mitäpä menetetyistä vuosista taikka raajoista taikka säryistä, kun isänmaa on vapaa maa. Kiitos siitä meille ja kaveria ei jätetä!

SOTAINVALIDI VM.-22
puolesta ja kiitollisena
tyttäresi Leena Lumi

Finlandia

KIITOLLISUUTTA

Veteraanin iltahuuto

kuva Anne

KAUNISTA VIIKONLOPPUA!

Dream A Little Dream

Vaikka on viikonloppu alkamassa, niin haluan kertoa teille vielä jotain alla olevasta kynttilästä. Sen valo näyttää meille polun Keltaiseen taloon, jossa on kuvattu ne ihanat interiöörit Meillä on joulu -kirjaan. Keltaisessa talossa on joulupuoti sekä kahvila. Käyppä kurkkaamassa!

MUUTTOILMOITUS!

Susa P. asuu nyt täällä

kuva Country Homes & Interiors

PIENET SUURET SUOMALAISET - MILLAISIA HE OLIVAT LAPSINA JA NUORINA

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset - Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olen aivan viehättynyt! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee ikihitti! Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.

Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.


Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…

Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumielisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!

VANHA, RAKAS PIIRONKI, TALVIVALOT JA VALKOINEN AMARYLLIS

Tässä tämänvuotinen talvivaloripustus, joka on suorastaan ylirunsas;) Ne viime vuotiset lamput änkesin kirkkaaseen lasimaljaan ja ovat yhdellä Ikean hyllyllä. Kuvassa alla ne ovat tässä vanhan piirongin päällä Aalto-vaasissa viime vuoden kuvassa. En oikein tiedä, kumpi on tunnelmallisempi, mutta vaihtelu virkistää.

Vielä tulee yksi kirja ja sitten viikonloppua kohti...

Tässä sama piironki joulunaikaan 2012 uusilla kirkkailla pikkuledeillä. Minä kyllä huomaan eron...

...ja jouluruusulla kaikki on lumotumpaa.

PELON HUONE

”Roskis, eikö?”

Paul Campano ei kuitenkaan etsinyt roskakoria. Hän oli kutsunut Williä Roskikseksi, kun he olivat olleet lapsia. Sen muisteleminen nostatti edelleen palan Willin kurkkuun. Hänen piti nielaista, ennen kuin hän sai vastattua: ”Niin.”


”Kerro, mitä tyttärelleni tapahtui.”

Siitä hetkestä kun Abigail Campano saapuu tennistunnilta ylelliseen kotiinsa ja huomaa ulko-oven olevan lukitsematta sekä toisen ovea koristavista korkeista ikkunoista olevan rikki, alkaa Karin Slaughterin Pelon huone (Fractured, Tammi 2010, suomennos Annukka Kolehmainen), joka muuttaa jotain heissä kaikissa – lopullisesti. Heissä, jotka jäävät eloon.


Kun rikkaan Paul Campanon tytär löydetään kotoaan surmattuna ja asiaa tulevat tutkimaan GBI johdossaan persoonallinen, tiukka Amanda Wagner, joka vielä 60+ -ikäisenä saa isot miehet pissaamaan pelosta housuihinsa ja hänen parinaan columbomainen erikoisagentti Will Trent, on tiedossa näytös, jossa kovinkaan dekkariharrastaja ei aavista loppuratkaisua. Sitä helppoa ei Slaughter tarjoa ja minä teen tässä tekstissä yhden hämäyksen ihan vain siksi, etten vesitä keneltäkään yritystä ratkaista syyllinen. Amandan korot piiskaavat tutkintapaikkojen lattioita ja Will tuntee olonsa melkein tyyneksi, kunnes hänelle selviää, että Campanon tyttären murha on saattanut yhteen vuosikymmenien jälkeen osavaltion adoptio-ohjelman satoa peräti kolmen onnettoman verran ja hän on yksi heistä.

Slaughter jatkaa nyt Triptyykistä alkanutta Will Trent –sarjaansa. Mukana on myös Willin kihlattu Angie Polaski, tosin Angie on nyt vähemmällä huomiolla, sillä Amandan ja Willin apuna toimii etsivä Faith Mitchell, jonka komeroissa kalisevat omat luurangot. Karin osoittaa jälleen kerran, kuinka hän antaa arvoa henkilöilleen ja myös lukijoilleen, sillä tutustuminen on syvää ja koukuttavaa. Slaughter ei erehdy liian kovaan menoon, jossa tapahtumien nopeus ja henkilöiden runsas lukumäärä korvaisi laadun, vaan hän toimii juuri päinvastoin. Saamme paljon tietoa esimerkiksi Faithista ja sen verran Amandasta, että jano jää päälle. Pitää lukea seuraavakin kirja, että saa tietää, jos Faith sittenkin…tai mikäli Will ja Angie, niin…Toisaalta olin melkein huvittunut huomatessani, miten Karin sai minut todella pohtimaan yön syvinä tunteina kuka olisi murhaaja, sillä kirjailija leikki vanhanaikaista hämäysleikkiä ja naamiointi oli pitävä.

Dysleksia näyttelee nyt tässä kirjassa entistä suurempaa osaa, sattuneesta syystä. Ei enää riitä, että tiedämme Will Trentin kärsivän dysleksiasta, joka ’ei ole sairaus vaan eräänlainen aivojentoimintahäiriö.’


Will mietti, oliko Emman lukihäiriöstä kerrottu Paul Campanolle. Oliko hän uskonut Emman oppimisvaikeuksien johtuvan siitä? Vai oliko hän tehnyt omalle tyttärelleen samoin kuin Willille aikoinaan? Kenellä muulla on dysleksia, sillä sormenjälkiä etsitään uhkausviestistä, jossa lukee:

EM MAON MINUN!!!


JÄTÄ SE TYTÖT RAUHAN!!!


Karin Slaughter liikkuu kiinnostavassa maastossa, sillä hänessä on ripaus brittiläistä Minette Waltersia, mutta kuitenkin enempi Patricia Cornwelliä ja sitten vielä sitä hänen ikiomaansa, jossa on tilkka erikoista huumoria, mutta ehdottomasti paljon reipasta dialogia, jossa kukaan ei hätkähdä mistään ja kaikki sanotaan niin kuin se on. Kaiken yllä makaa Atlantan raskas, läähättävä helle ja raatokärpäset lisääntyvät nopeammin kuin koskaan…siellä, mistä ne ovat löytäneet jotain riittävän raadollista.