SEÑOR PEREGRINO

Enpä tiennyt, minkä kirjan sain luettavakseni, kun kauniin kannen takia valitsin Cecilia Samartinin Señor Peregrinon (Tarnished Beauty, Bazar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren). Kirja on täynnä samaa meksikolaista taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon, mustan huumorin ja ihan puhtaan hulluuden sekoitusta, jonka olen aiemmin kohdannut elokuvassa Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Mainittu elokuvahan perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen ja on paitsi hyvin viihdyttävä myös ikimuistoinen.

Señor Peregrinon ensimmäinen kosketus on kuin kevyt, viihdyttävä hipaisu vaikkakin tarinan keskiössä vaeltaa rumaa, koko elämää rajoittavaa syntymämerkkiä kantava Jamilet, nuori kaunis tyttö, joka pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin päättäneenä löytää lääkärin joka poistaa hänen ’vammansa’. Ensimmäinen kosketus ei kuitenkaan kerro mitään lopputulemasta, sillä tämä aivan erilainen kirja vei minua meksikolaisella riemukkuudella, sulalla hulluudella, kun ajatellaan vaikkapa Carmenia, Jamiletin äidin siskoa, jonka luokse Jamilet asettuu asumaan. Pelkästään jo itsetietoisella, hyökkäävällä raivolla läskejään kantavan Carmenin takia tämä kirja olisi saatava nähdä filminä. Carmenin, jonka elämän keskiö on hintelä, tiukasti toisen kanssa aviossa oleva Louis ja siskontyttö vain hyödyllinen taloudenpitäjä, joka Carmenin vastusteluista huolimatta hakeutuu töihin läheiseen mielisairaalaan.

Tädin mustat hiukset sojottivat eri ilmansuuntiin ja katkennut kengänkorko teki kävelystä nilkuttavan. He keräsivät melkoisesti huomiota kulkiessaan kadulla, mutta Carmen ei tuntunut huomaavan mitään. Hän piti katseensa luotuna jalkakäytävään ja nojasi Jamiletiin kerran tai pari, kun toispuoleinen kulku muuttui huteraksi.


Jamilet tarttui tätinsä käsivarteen pysäyttääkseen tämän, ja Carmen alkoi nyyhkyttää hiljaa. ”Minulla on niin paskamainen olo”, hän sanoi kyynelten valuessa poskia pitkin suuhun. ”Ei, sekin on liian kaunis määritelmä…liian todellinen. Sen voi sentään nähdä, sitä voi koskettaa. Minä olen kuin pieru – iso ja hiljainen tappaja, haiseva kammotus.”

Ja hyvin erikoisen (onko Meksikossa mikään muuta kuin erikoista!) mielisairaalan viidennestä kerroksesta Jamilet saa hoitoonsa sairaalan hankalimman potilaan, señor Peregrinon, jolta kaikki hoitajat yleensä irtisanoutuvat kuukaudessa. Jamilet jää ja saa kuunnella señor Peregrinon tarinaa pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan, joka onkin niin kiinnostava, että koukuttaa sekä Jamiletin että lukijan. Matka on rankka, pölyinen, kiihottava ja ratkaiseva neljän nuoren elämälle. Kysymys on tietenkin elämää suuremmasta rakkaudesta, jonka kohde ei ole pyhä Jakob, vaan suloinen Rosa.

Cecilia Samartinin kirja on meksikolaisen kiihkeä, mutta se näyttää ihmisluonnon sisimmän. Tämän asian esille tuomisessa Samartinilla on vahvuutta, sillä hän toimii kirjailijan työnsä ohella psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä. Kirja tuntuukin vilisevän poikkeusyksilöitä, joista Jamilet, niskasta alareisiin rumentavaa syntymämerkkiä kantava nuori tyttö, tuntuu kirjan tervejärkisimmältä. Juuri Jamiletin kasvu- ja kehitystarina onkin tämän hyvin tiheän kirjan kuin rauhoittava ja kiinnipitävä sidos. Toiseudesta tulee Jamiletin vahvuus ja señor Peregrinon pyhiinvaellusmatka saavuttaa lopultakin vuosikymmenien jälkeen tarkoituksensa, mutta miten, sitä en saa kertoa, sillä lupasin señorille…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni arvostelleet ainakin Kirppu, Peikkoneito, Amma, Ahmu ja Naakku.