torstai 26. elokuuta 2010

SEÑOR PEREGRINO


Enpä tiennyt, minkä kirjan sain luettavakseni, kun kauniin kannen takia valitsin Cecilia Samartinin Señor Peregrinon (Tarnished Beauty, Bazar 2010, suomennos Tiina Sjelvgren). Kirja on täynnä samaa meksikolaista taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon, mustan huumorin ja ihan puhtaan hulluuden sekoitusta, jonka olen aiemmin kohdannut elokuvassa Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Mainittu elokuvahan perustuu Laura Esquivelin romaaniin Pöytään ja vuoteeseen ja on paitsi hyvin viihdyttävä myös ikimuistoinen.

Señor Peregrinon ensimmäinen kosketus on kuin kevyt, viihdyttävä hipaisu vaikkakin tarinan keskiössä vaeltaa rumaa, koko elämää rajoittavaa syntymämerkkiä kantava Jamilet, nuori kaunis tyttö, joka pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin päättäneenä löytää lääkärin joka poistaa hänen ’vammansa’. Ensimmäinen kosketus ei kuitenkaan kerro mitään lopputulemasta, sillä tämä aivan erilainen kirja vei minua meksikolaisella riemukkuudella, sulalla hulluudella, kun ajatellaan vaikkapa Carmenia, Jamiletin äidin siskoa, jonka luokse Jamilet asettuu asumaan. Pelkästään jo itsetietoisella, hyökkäävällä raivolla läskejään kantavan Carmenin takia tämä kirja olisi saatava nähdä filminä. Carmenin, jonka elämän keskiö on hintelä, tiukasti toisen kanssa aviossa oleva Louis ja siskontyttö vain hyödyllinen taloudenpitäjä, joka Carmenin vastusteluista huolimatta hakeutuu töihin läheiseen mielisairaalaan.

Tädin mustat hiukset sojottivat eri ilmansuuntiin ja katkennut kengänkorko teki kävelystä nilkuttavan. He keräsivät melkoisesti huomiota kulkiessaan kadulla, mutta Carmen ei tuntunut huomaavan mitään. Hän piti katseensa luotuna jalkakäytävään ja nojasi Jamiletiin kerran tai pari, kun toispuoleinen kulku muuttui huteraksi.


Jamilet tarttui tätinsä käsivarteen pysäyttääkseen tämän, ja Carmen alkoi nyyhkyttää hiljaa. ”Minulla on niin paskamainen olo”, hän sanoi kyynelten valuessa poskia pitkin suuhun. ”Ei, sekin on liian kaunis määritelmä…liian todellinen. Sen voi sentään nähdä, sitä voi koskettaa. Minä olen kuin pieru – iso ja hiljainen tappaja, haiseva kammotus.”

Ja hyvin erikoisen (onko Meksikossa mikään muuta kuin erikoista!) mielisairaalan viidennestä kerroksesta Jamilet saa hoitoonsa sairaalan hankalimman potilaan, señor Peregrinon, jolta kaikki hoitajat yleensä irtisanoutuvat kuukaudessa. Jamilet jää ja saa kuunnella señor Peregrinon tarinaa pyhiinvaelluksesta Santiago de Compostelaan, joka onkin niin kiinnostava, että koukuttaa sekä Jamiletin että lukijan. Matka on rankka, pölyinen, kiihottava ja ratkaiseva neljän nuoren elämälle. Kysymys on tietenkin elämää suuremmasta rakkaudesta, jonka kohde ei ole pyhä Jakob, vaan suloinen Rosa.

Cecilia Samartinin kirja on meksikolaisen kiihkeä, mutta se näyttää ihmisluonnon sisimmän. Tämän asian esille tuomisessa Samartinilla on vahvuutta, sillä hän toimii kirjailijan työnsä ohella psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä. Kirja tuntuukin vilisevän poikkeusyksilöitä, joista Jamilet, niskasta alareisiin rumentavaa syntymämerkkiä kantava nuori tyttö, tuntuu kirjan tervejärkisimmältä. Juuri Jamiletin kasvu- ja kehitystarina onkin tämän hyvin tiheän kirjan kuin rauhoittava ja kiinnipitävä sidos. Toiseudesta tulee Jamiletin vahvuus ja señor Peregrinon pyhiinvaellusmatka saavuttaa lopultakin vuosikymmenien jälkeen tarkoituksensa, mutta miten, sitä en saa kertoa, sillä lupasin señorille…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni arvostelleet ainakin Kirppu, Peikkoneito, Amma, Ahmu ja Naakku.

13 kommenttia:

  1. Rakastan tuollaisia kirjoja missä tyylinä on maaginen realismi.Tuosta varmaan pitäisin minäkin..

    VastaaPoista
  2. Tämän kirjan kansi on monesti kiinnittänyt minunkin huomioni. Rakastan Latinalaisen Amerikan kertojia ja jo sinun kuvauksesi tästä kirjasta kuljetti mieleni jonnekin kauas.

    Lukulistani kasvaa taas.

    VastaaPoista
  3. Jael, takuulla pitäisit.Filmiä Suklaata iholla mainsotettiin juuri maagisen realismin filminä.

    Lumiomena, niinhän me molemmat niitä Latinalaisen Amerikan kertojia rakastamme - lumisuudestamme huolimatta.

    VastaaPoista
  4. Minä ihastuin tämän kirjan kanteen alkukesästä kirjakaupassa niin paljon, että minun oli pakko ostaa se:) odotan innolla kirjan lukemista -vielä en ole ehtinyt mutta syksyllä sitten:) taas yksi kirja joka on herättänyt meidän molempien mielenkiinnon;)

    VastaaPoista
  5. SaSo, semmoista tapahtuu, semmoista tapahtuu, että tykätään samoista kirjoista.

    Minä tykkäsin niin, että olen nyt facessa Cecilia Samartin kaveri ja olen jo meilannut hänen kustannustoimittajalleen sekä aion tehdä Cecilian seuraavankin kirjan;-)

    Kansi on todella viehättävä ja menikin minulla heti sivupalkkiin! Ah!, kunpa kustantajat tietäisivät, että ensimmäinen ratkaiseva askel kirjan ostossa tehdään kannen takia.

    VastaaPoista
  6. Kansi on kaunis, mutta ei vaikuttanut ensin minun kirjalta.. Mutta ensi vaikutelma petti ja tämän Leena tahdon lukea! Hurmasit tekstilläsi ja tällä kirjalla vannoutuneenkin dekkaristin ;D

    VastaaPoista
  7. Anne, just niin: 'vannoutuneen dekkaristin'. Ilman minua lukisit vain dekkareita ja Haydenia. Ilman sinua minä lukisin vähemmän dekkareita ja enemmän muuta. Säilytmme toistemme tasapainoa;-)

    Kirja on jo tuossa 'sun kasassa' odottamassa rouvan visiittiä.

    Kiitos eilisestä♥

    VastaaPoista
  8. Ja taas mentiin... Olen jo vuosia haaveillut Santiago de Compostelaan lähdöstä, itseasiassa Coelhon Pyhiinvaelluksesta lähtien. Kävellessä ei vain oikein voi lukea ja voi olla, että lukiessa kokee enemmän...Meksiko on todella mielenkiintoinen maa.. Meillä oli kerran vaihto-oppilas sieltä ja huhhuh, mikä kulttuuriero!

    VastaaPoista
  9. Aila, monet meiädn tutuistamme ovat jo tuon reitin vaeltaneet. Me emme patikoi kuin Muuratsalon saarella ja alpeilla. Minä en pidä, enkä kestä ollenkaan kuumaa.

    Pidän latinokulttuureissa monista asioista kuten vaikkapa tanssi, musiikki, elokuvat ja sieltä usein tulevat maagisen realismin kirjat, joista tässä hyvä esimerkki.

    Taisit pitää;-)

    Aloitan parin päivän päästä uden Samartinin, joka ilmesty muistaakseni 18.1. ja julkaisen sen vasta silloin.

    Kulttuuriero on sinne tosi kova. Tiedän siitä, kun naapurimme tytär meni sinne miehelään.

    VastaaPoista
  10. Minäkin pidin Senor Pedegrino-kirjasta valtavasti. Se on yhtä hyvä kuin Yötaivaan alla, jonka kirjoittaja on Chet Raymo.
    Nämä ovat kaksi parasta kirjaa, mitä olen ikinä lukenut.

    Ps. Olen mieslukija, ja kirja todella puhutteli pani toivomaan elokuvaversiota.

    VastaaPoista
  11. Pekka, kiva kuulla. Tämä kirja on minusta Samartinin paras.

    Kokeile myös Lionel Shriverin Jonnekin pois ja Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin.

    VastaaPoista
  12. Olenkin juuri lukemassa tätä kirjaa (noin kolmasosa luettu) ja huvikseni etsiskelin toisten ajatuksia tästä. Olen jo kauan halunnut Peregrinon lukea, mutta vasta nyt sen sain käsiini ja koukutuin ekasta kappaleesta lähtien.

    Sitähän en voi tietää, millaiseksi kirja lopulta osoittautuu, mutta tässä vaiheessa uskon vahvasti, että haluan lukea muitakin Samartinin kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, minulle tämä jäi parhaaksi Samartinin kirjoista - toistaiseksi.

      Lukuiloa!

      Poista