Sitä sun tätä sunnuntaina ja kohti kevättä

Sille ei voi mitään, että tällainen paatunut lumenrakastajakin kuin minä kuulee, miten linnut laulavat jo keväisesti, valoa riittää iltapäivisin pidempään ja kaupoissa silmä väistämättä osuu tulppaaneihin. Osaan silti nauttia näistä Riitta Sinikan talvisista kuvista:

Tässä ruukut vielä talviunessaan ja alakuvassa jäätä Riitta Sinikan tyyliin:

Alla hänen tunnelmallinen, suvinen kuvansa puutarhablogin puolelta:

Täällä Riitta Sinikalla on nyt arvonta, jossa voi voittaa

...keijuja!

Mitä nyt on tulossa minulta, on persikoiden tuoksua, kaunis, liikuttava kirja hallavasta hevosesta ja...ehkä upein ruokakirja, jonka olen ikinä nähnyt. Eipä ole vaikea arvata, että kirjan kuvaaja on Sami Repo!

Yleisesti ottaen tulossa on runsaasti puutarhakirjoja, mutta sitten tietysti myös paljon kevään kaunokirjallisuutta ja helmikuussa ponihullut saavat jälleen uuden Sinttu-kirjan. Eräs kirjailijaelämänkertakin jo odottaa yöpöytähyllyllä...

Tänään kokeilen yhtä uutta reseptiä, jonka tarjoilen sitten myös teille, mikäli kuvat onnistuvat. Jokaisella naisella pitäisi olla 'oma Sami Reponsa'! Ennen herkkuhetkeä kuitenkin lenkille ja ruoka saa jäädä uuniin muhimaan. Suksetkin otin jo esille joten ei tiedä, vaikka jääaurinkomurtomaahiihto iskee vielä lujaakin, sillä saaremme ympäri kiertää tosi hyvä latu. Vielä sitä aurinkoa vielä, niin sitten minua ei pidättele mikään.

Suloisia sunnuntaitunnelmia!

Love
Leena Lumi

Vastaan puutarhahaasteeseen!

Tiinan puutarhaaste tuli minulle tänään kuin tilaustyö, vaikka olinkin aikeissa tehdä aivan toisenlaisen jutun, mutta koska pakkasta on nyt hurjat -26 astetta, aion tänään fiilistellä näitä juttuja ja illalla olenkin sitten siellä, missä kypsyvät persikat tuoksuvat...Kiitos Tiina♥

1) Kaikkien aikojen paras puutarhaohjelmasi?

Ei ainakaan se missä itse esiinnyin;-) Kaikkien puutarhaohjelmien äiti on mielestäni elokuva Salainen puutarha, joka perustuu Frances Hodgson Burnettin kirjaan Salainen puutarha (The Secret Garden, WSOY 1961, suomennos Toini Swan).

Minulla on tästä kaksikin filmatisointia, mutta näihin ei kyllästy ikinä. Myös makuuhuoneemme tapetti on Rörstrandin Salainen puutarha:

Tosin meillä tämä on myyränä pinkein kukin, mutta vierasmakkarissa on kuin tämä vaikka onkin Laura Ashleyn.

2) Luottotaimistosi?

Ehdottomasti Viherlandia! Minä menen Viherlandiaan kuin kotiini ja kerran kun piti ajaa tapaamiseen kaupunkiin, olin niin kukka-ajatuksissa, että löysinkin itseni Viherlandian parkkipaikalta.

Tästä Jaelin ottamasta kuvasta näkee selvästi, miten hurmavaa Viherlandiassa on;-) Siellä voi syödä hyvin, voi ostaa taimia, voi piipahtaa Iittalan myymälässä ja kaikkina vuodenaikoina löytää jotain mukavaa lahjtavaraa myös Viherlandian puolelta. Luottopuutarhurini on Pirjo Uuttana, jolla ei ikinä ole huonoa päivää. Kävin joulun aikaan lukemassa Pirjolle ääneen Satu Kukkameri ja lumen ihme eli tarinan jouluruususta ja hän ihastui niin, että etsii nyt kirjaa itselleen. Minulle on kerrottu, että Viherlandiassa olisi Euroopan suurin ruukkujen myynti, mutta sieltä voi ostaa myös patsaita:

3) Oletko innostuneempi puuvartisista vai perennoista?

Olen innostunut kaikesta joka kiipeää ja rönsyää ja tuo puutarhaani viidakkomaista tunnelmaa. Toki niiden vastavoimana pitää olla hieman järjestystä, josta huolehtivat topakat kartiovalkokuuset, joita on todella paljon. Nyt on vain niin, että uusin villitykseni ovat monet villikukat:

 Olen vihdoinkin saanut pihani miltei täyteen lemmikkejä sieltä, missä haluan olevan villiä, kuten vaikkapa tässä mongolianvaahterametsikössä. Myös lehtosinilatva leviää ihailtavalla vauhdilla sekä sinisenä että valkoisena.

4) Kuulutko johonkin puutarhaseuraan? En, mutta minulla on mielettömästi puutarhaan hurahtaneita ystäviä, joista osa on ammattilaisia. Teen blogiini myös paljon puutarhakirjoja ja näin pääsen antoisiin kontakteihin heidän kanssaan, jotka kirjoittavat omista puutarhakokemuksistaan. Viime vuodelta en voi unohtaa kirjaa Puutarhan aika ja sen tekijöitä, joista huomasi, että on samaa tunnetta mukana tässä puutarhailussa kuin minullakin.

Nyt puutarhastani puuttuu enää tämä hurmaava kukka, joka on Minna Kurjenluoman kuvaama:

Kesälumipisara♥

5) Kuka on puutarhaguru, jonka kätten jäljet/filosofia on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 Heitä on neljä: Tasha Tudor, joka kukkiensa keskellä kuvassa. Toinen on Tuulia Aho, joka on kirjoittanut tekstin kirjaan Puutarhan aika. Kolmas on Riku Cajander, joka on kirjoittanut kirjan Luontopiha ja neljäs on Leila Nuikki, jonka

kirja Unen kelluva silta on kertomus siitä, miten syöpäsaattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja uupui työssään, otti pitkän loman ja sitten kerran käveli Japanin lähetystön ovesta sisään ja pyysi saada lainata filmejä japanilaisista puutarhoista...Loppu onkin kuin sadusta, josta syntyi Suomen kuuluisin japanilainen puutarha. Jos saatte kirjan käsiinne, lukekaa!

6) Mikä on parasta talvisessa puutarhassasi? Täydellisen tyhjentävä vastaus: Kaikki! Lumi herättää kaiken kauniin puhtauden ja se on rauhallista ja hiljaista. Rakastan villieläinten jälkiä puutarhassamme, rakastan lumen valoa, jossa vaeltaa yöllä, rakastan nukkuvia pensaita, jotka unessaankin kuiskivat minulle, rakastan sitä, että ruohonleikkuukone ei pärise, rakastan löytää oravan ruokakätkön luumupuusta

rakastan katsella akileijoja lumessa ja haaveilla, mitä yllätyksiä ne ovatkaan minulle aikoneet tarjota seuraavana suvena

7) Onnistutko kylvöissä ja taimien esikasvasvatuksessa? Se vaihtelee. Usein olen aloittanut liian aikaisin ja sitten olenkin ollut ihmeessä, kun kaikki paikat sisällä rönsyävät ruusupapua ja krassia. Nyt olen rauhoittunut ja istutan vanhat tutut köynnökset vasta kesäkuulla ulos ja useimmat yrtit ostan taimina.

8) Löytyykö puutarhastasi hedelmäpuu tai useampi? Takuulla löytyy. Puutarhamme on kolmessa tasossa ja keskitasolla on kaksi vanhaa ja yksi uusi omenapuu. Alapuutarhassa on kolme kirsikkapuuta sekä kolme luumupuuta, joista yksi tosin on mystisellä tavalla kuivunut ja palvelee nyt kärhöjen kiipeilytelineenä. Olemme täydellisen hullaantuneita luumuihin

mutta mitään rajaa ei löydy sille, miten paljon valmistan syksyisin omenasosetta kera kanelin ja vaniljan

Kirsikoista valmistamme likööriä, jota nytkin on muhimassa kellarissa. Sen kun sitten laittaa kauniisiin pulloihin on mukava tuliainen vaikka äidille.

9) Entäpä jonkinlainen vesiaihe tai oletko aikeissa tehdä/hankkia sellaisen?

Tästä haaveilemme! Kuva on kirjasta Uusia ideoita puutarhaan-Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi). Mutta saattaa olla, että tyydymme vain keväällä lehtomme lävitse kuohuen virtaavaan veteen, joka kyllä voi virrata vaikka keskellä suvea, jos on paljon sateita. Toisaalta kotiimme näkyy Päijänne, joten vesiaihetta on siinäkin.

10) Oletko valmis näkemään vaivaa jonkin tietyn kasvin vuoksi (esim. talvisuojaus) eli kokeiletko arempiakin kasveja vai hyväksytkö puutarhaasi vain ns. varmoja menestyjiä?

 Näen vaikka mitä vaivaa kartiovalkokuusten eteen. Niitä on niin monta, että en yhtäkkiä osaa edes sanoa paljonko. Joka huhtikuu laitan näiden 'sokeritoppien' päälle hallaharsot, mutta vasta joskus puolessa välissä kuuta. Sitten jos on pilvistä, saatan välillä tuulettaa ja karaista kaunottaria ja otan harsot pois, mutta se on sääntö, että jo vapusta pitää pärjätä. Minä myös kastelen eli sulattelen varovasti routaa huoneenlämpöisellä vedellä ja seuraan milloin routa on poissa ja kasvin juuristo pääsee ottamaan maasta kosteutta.

Kaikki mitä tekee kartiokuusten eteen on vaivan väärti! Syksyllä kun kaikki muu on jo kuollutta, mutta lumen valoa saa vielä odotella, niin kartiokuuset ovat kuin puutarhan kuninkaallisia. Ja kun niille sataa ensilumi, tajuaa lopultakin, miksi tämä kasvi vain on niin ihana.

11) Selkeää ja modernia vai rönsyävänhallittua kaaosta?

Luonnonmukaista ja vähän villiintynyttä. Pidän siitä, kun kasvit rönsyävät ja pidän siitä kun monet rakastamani kukat, etenkin akileijat, lemmikit ja sormustinkukat valitsevat itse missä haluavat kukkia.

Kärhö on kaunis syksylläkin ja hyvin taiteellinen.

Peikonsuukko!

Minusta moni vaatimaton on kaunista. Hansaruusu kuuluu kurtturuusuihin, mutta on minulle yksi rakkaimmista. Kukkii keväästä marraskuulle ja kukkii vielä lumestakin. 

Kiitän kaikki heitä, joille en ole ehtinyt haasteisiin vastata. Tai ehtinyt ja ehtinyt, syy on se, että minun on selkäni takia alettava todellakin istua vähemmän. Nyt tässä hurahti jo tunteja ja toivon, että R. ei huomaa. En jaa tätä haastetta eteenpäin nimeten, vaan sanon kaikille, että ottakaa jokainen, jota kiinnostaa ja tehkää. Tässähän alkoi ihan innostua, vaikka olenkin niin talveen ihastunut...

Jos haluat tietää enemmän suosikkikasveistani, niin oikea osoite on Leena Lumi's Flower Power

Kukitaan!

Love
Leena Lumi

Unforgettable

Karpalohyytelö

Lukiessani Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) löysin vihdoinkin oikean tavan saada sitä 'hyllyvää hyytelöä', jota meillä kaivataan etenkin mustaviinimarjoista. Lähden siitä, että tätä voi soveltaa siis muihinkin marjoihin ja kun nyt monet tyhjentävät pakastimiaan eli syövät niitä tyhjiksi tai valmistavat marjoistaan hilloja tms. tässä on yksi oiva resepti Virpi Kurjenlennolta. Kuva on Sami Revon.

400 g karpaloita
7 dl vettä
1 pkt (330 g) hillo-marmeladisokeria

Keitä karpalot veden kanssa mehuksi. Siivilöi liemi ja kaada se takaisin kattilaan. sekoita hillo-marmeladisokeri mehun kanssa ja keitä 5-10 minuuttia.

Kokeile hyytelöitymistä tiputtamalla ruokalusikallinen seosta pakastimessa jäähdytetylle lautaselle ja jäähdytä se nopeasti jääkaapissa tai pakastimessa. Vedä lusikalla vako hyytelön keskelle.

Jos vako ei heti umpeudu, hyytelö on valmista. Muussa tapauksessa jatka vielä hetki keittämistä ja toista testi. Jäähdytä hyytelöä kattilassa 15 minuuttia ja kaada hyytelöseos lämpimiin, pestyihin purkkeihin.

Nosta jäähtyneet purkit jääkaapppiin.

Leena Lumi

PS. Meillä ei toivoakaan pakastinten tyhjenemisestä, sillä vaikka laitoin kirsikat muhimaan kellariin likööreiksi, niin omenasosetta, sitä kanelista ja vaniljaista, on niin paljon, että taitaa olla aika opetella joku leipomus...aika näyttää tuleeko kuvia;-)

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

Markku Envall: Jäät lähtevät

"Jos olisin valinnut toisin, kaikki olisi toisin. Kokemus voi kylmätä, karmaistakin. Siihen sisältyy pelko, pahimmillaan unenomainen varmuus, että on heittänyt hukkaan ainokaisen elämänsä.

Ääni sisälläni sanoi, että olin valinnut tuhoisasti. Olin soudellut hämäläisten järvien rantoja ja lukenut repuittain kirjoja.

En lähtenyt, koska olin köyhä ja saita. Jos minulla olisi ollut ylimääräistä rahaa, en olisi käyttänyt sitä matkoihin. Etsin turvallisuutta, keräsin rahaa asunnon ostamiseen. Pelkäsin lentämistä, ulkomaita ja vieraiden kielten puhumista. Olin lukutoukka ja sitäkin pahinta lajia: epäseurallinen ja kaikkiruokainen. Uskoin että totuus oli mustetta paperilla, en uskonut sen viihtyvän kaduilla ja toreilla, kirkoissa ja museoissa."

Markku Envallin teos Jäät lähtevät (WSOY 2004) tarttui mukaani jostain kirjamessuilta, koska kirjan kansi on kaunis ja takakansiteksti lupaa tarinassa kertomuksen virasta eläkkeelle jäävästä miehestä ja mitä hän sitten tekee uudella elämällään. Muistin heti kaikki suuriin ikäluokkiin kuuluvat ystäväni, pääosin miehiä, jotka ovat jäämässä eläkkeelle ja ajattelin, että tässä olisi juuri sopiva lahjakirja, piristysruiske henkilölle, joka aloittaa uutta elämän seikkailua. Suuria ikäluokkiahan on meillä noin 600 000 ja heihin lasketaan vuosina 1945-50 välillä syntyneet.

Valintani meni sekasortoisella tavalla pieleen. Teoksen Kirjamiehen elämässä ei ala mikään uusi seikkailu työn ikeestä vapauduttua. Tämä ei ole Päivi Kanniston kirja Elämäni nomadina. Tämä ei ole Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämä ei ole Paul Austerin Talvipäiväkirja. Koin kirjaa lukiessa niin syviä melankolisia pudotuksia, että vähään aikaan en taida lukea suomalaista mieskirjailijaa. Päässäni soi vain miten lyhyt on Lapin kesä ja suomalaisen miehen elämä. Siis se oli tunnelmajälki, tuo kaiken nopea katoavuus. Tätä kirjaa en anna miehelleni luettavaksi, kun hän kesällä jää eläkkeelle. En hänelle, joka vuosi sitten juoksi ikäsarjansa maailman seitsemänneksi nopeimmaksi, en hänelle, joka hämäläisyydestään huolimatta on saanut tartuntaa vilkkaasta karjalaisesta virrastani…Tämän minä piilotan! Auta armias, jos R. omaksuisi kaiken tämän ja meidän kiertolaiselämämme pitkin Eurooppaa pysähtyisi tähän tarinaan. Olisin menettänyt kaiken sen, miksi olen jaksanut häntä odottaa vapaaherraksi.

"En lähtenyt; jos olisin lähtenyt, olisin elänyt toisen elämän. Väite on looginen, mutta ei mene tarpeeksi pitkälle. En lähtenyt, koska olin se joka ei lähde. Jos olisin lähtenyt, olisin ollut joku muu kuin olin. Voidakseen tulla toiseksi on alun perin oltava toinen."

Tässä puhuu kirjastovirastaan hyvin vastentahtoisesti eläkkeelle jäänyt mies. Hän jossittelee, mitä olisi voinut tehdä toisin. Miten olisi voinut elää ehkä jännittävämmän elämän. Missään vaiheessa en löydä tarinasta sitä mahdollisuutta, että Kirjamies ajattelisi: ’Vielä minä voin tehdä ihan mitä vain! Vielä voin vaihtaa maata, kotia, kulttuuria. Voin myydä kaiken pois ja lähteä kiertämään.’ Sitä levottoman tuhkimon lepatusta, mikä vieläkin väreilee Aila Meriluodon kirjassa Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004, minä en löydä tästä kirjasta. En löydä mieletöntä elämänjanoa, en uskallusta hypätä pimeään löytääkseen sen, mitä ei aikanaan valinnut. En löydä järkipäätösten sijaan heittäytymistä hulvattomaan seikkailuun joten olen tämän teoksen kohderyhmänä väärä. Haluan syöttää apinoita, haluan talloa nurmikoita, haluan olla epänormi, haluan kuolla missä muussa tahansa, mutta en suomalaisessa vanhusten laitoksessa, haluan...

Jäät lähtevät kirjan numeroiduissa luvuissa Kirjamies kertoo lyhyissä pätkissä, mitä hän tekee ja miten hän kokee elämänsä eläkkeelle jäätyään. On vaimo Meri, kirjailija ja ovat pojantyttäret Stella ja  Gaia. On ympäristö, jota Kirjamies havainnoi kuin suurennuslasilla tehden oivaltavia ja hyvin paljastavia havaintojaan kanssaihmisistä. Läpi käydään myös paljon lukeneen ja kirjoittamista harrastavan miehen kirjallisia elämyksiä aina Leo Tolstoista Helvi Hämäläiseen ja monta muuta siltä väliltä. Lähimpänä omaa kiinnostustani kirjassa olikin kaikki, mikä liittyi kirjallisuuteen. Se taas miten Kirjamies vietti päiviään hoitaen lapsenlapsiaan, kohdatessaan naapureita, miettiessään vanhuutta, oli minulle vähiten kiinnostavaa. Ja eräänlaista kauhua koin kun luin:

"En kiellä vanhuutta. Opiskelen sitä kuin maata, johon tiedän matkustavani koskaan sieltä palaamatta. Haluan tietää siitä kaiken, estää sitä yllättämästä. Etukäteen vanhuutta voi katsella vanhemmissaan, mutta näin saatu kosketus jää ulkokohtaiseksi. Tulematta vanhaksi ei voi tietää, miltä vanhasta tuntuu."

Kun yllä olevaa lukee, kannattaa huomata, että kun Envall kirjoitti tämän kirjan, hän oli noin kuusikymmentävuotias. Ja ellei tämä ole omaelämänkerrallista, vaan puhdasta fiktiota, niin Kirjamies on vasta juuri jäänyt eläkkeelle. Ei siinä iässä olla vanhoja! Ellen olisi tiennyt tuota eläkkeelle jäämistä eli sitä ei olisi mainittu ollenkaan, olisin sanonut, että tässä elämää pohtii 80-vuotias taata, joka tietää kaikesta paljon, mutta on pikkuriikkisen omahyväinen, mikä näin korkeaan ikään ehtineelle sallittakoon. Onneksi Suomi on vapaa maa ja täällä saa olla vaikka kuinka nuori ja numerot eivät määritä ikää. Olen täysin samaa mieltä kuin eräs kuuluisa lastenkirjailija, jolta toimittajat kysyivät hänen 90-vuotispäivillään ’millaista on vanheta?’ ja vastaus oli: ”Vanheneminen on pelkästään paskamaista!” Minä en ikinä halua ’opiskella vanhuutta kuin maata, johon tiedän matkustavani…’, vaan haluan mieluummin virrata sataa, tulvia yli, kunnes...lumi, sade, janosi.

Ja sitten paras uutinen tästä kirjasta: Markku Envall todellakin osaa kirjoittaa. Juutuin hänen moniin upeisiin virkkeisiinsä, muihinkin kuin tuohon ’Opiskelen sitä kuin maata, johon tiedän matkustavani…’ Kun Kirjamies kohtaa naapurin rouvan, jonka mies on vakavasti sairas, hän ei ala udella, vaan mieluummin puhuu pikkuasioista antaen rouvan pitää tietyn ihmisarvoon kuuluvan etäisyytensä ja koskemattomuutensa: ”Olkoon hänen asiansa tiedossa mutta katveessa.”

Ja tässä Kirjamies paljastaa itsekin elämäntuskansa: ”Merin hyväksi yritän kieltää itseltäni katoavuuden tuskailun.”

Ja kun Meri on matkoilla, tuskailua toisen poissaolosta:

”Miksi nukahtaa, miksi noustakaan, kun kukaan ei ole sitä näkemässä?”

”Aavesärkyä siinä mitä ei ole: näkevää silmää ja kuulevaa korvaa.”

Jaan Envallin ajatukset tarpeesta saada viettää omaa erakkoaikaansa, jota minä kutsun luola-ajakseni. Jaan hänen tuntonsa siitä, miltä tuntuisi olla ihan yksin. Kukaan rakas ei rapisisi jossain päin taloa…Vain hänen katoavuuden tuskailunsa (vai onko se kyynisyyttä?), torjun, sillä sille minä en anna majaa, en lupaa. Se saa viivähtää vain lyhyen hetken, mutta ei saa asettua asumaan.

Olen aivan varma, että monelle tämä kirja on kaunis, uskomaton lukukokemus, jota se olisi ollut minullekin kauniilla melankolialla, sillä jota harrasti palvomani Mika Waltari, pienen liekin silti sielussa alati lepattaessa – ilkikurisesti.

*****

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen. (Mika Waltari)

*****

”Suomessa on poikkeuksellisen suuret sodanjälkeiset ikäluokat, ja ne ovat pakkautuneet viiteen vuoteen, kun muualla ne saattavat jakautua 10-15 vuodelle. Huoltosuhteen valtava haaste on realisoitumassa. Kun me aletaan kuolla, niin arkut loppuu.” (Ismo Söderling, tutkija, Helsingin Sanomat 15.1.2013)

Puhutaan ruuasta asiakaskyselyn voittaja on...

Puhutaan ruuasta asiakaskyselyyni tuli mukavasti vastauksia, joista olen tehnyt yhteenvedon, että suomalainen ruoka kiinnostaa eniten, mutta uusiakin tuulia voidaan soveltaa. Myöskin vanhat arkiruuat tuntuvat olevan edelleen ruokapöytäkelpoisia. Kiitos kaikille osallistujille♥

Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) lähtee Arleenalle! Onnea♥ Kirja ei ole mikä tahansa mukava ruokakirja, vaan Virpi Kurjenlennon teksti ja reseptit sekä Sami Revon kuvat ovat huippua, jolla on saatu voitto Vuoden Ruokakirja 2011 Gourmand International -kilpailussa.  Virpille kiitos, että sain vihdoinkin oppia onnistuneen hyytelön salat ja Sami Revon kuvat tunnistan jo missä tahansa ruokalehdissä valokuvaajan nimeä katsomatta.

Arleena, ilmoitatko minulle osoitteesi, että voin laittaa Suomalaista voimaruokaa tulemaan sinulle.

Kaunista tiistaita kaikille! Huomenna ehkä jo kirjan merkeissä...

Love
Leena Lumi

PS. Sen Yhden Paikan talvinen Lumi menu  Hyvä tekstiesittely, mikä harmi ettei ole kuvia...

Katsot peiliin. Pitkään. Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko...

Katsot peiliin. Pitkään.
Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt?

Ehkä silmien pohjalla jotain vapisevaa
ehkä huulien kaari vavahtavampi.
Eihän se vielä kerro että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus oli niin todellinen
että silmät kysyvät onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko älä laske,
toivo, älä katoa,
elämä, pidä minusta kiinni!

- Maaria Leinonen -

Viikonloppuun sinisin sävyin...

Tuntuu kuin elämäni pendolino ajaisi yhä lujempaa, eikä kukaan tule ja sakota. Täällä viikolla on taas ollut paitsi paljon tätä ruokakeskustelua niin myös lumitöitä, runsasta kirjeenvaihtoa, ruuanlaittoa, tulevien suunnittelua, Olgan paapomista...Yritän lukea, mutta kun pääsen illalla klo 23 sänkyyn olen aivan kuitti. Missä on se Leena joka luki vuosia sudenhetkeen? Ehkä otin väärän kirjan tai sitten en. Mutta valitsinkin sen ajatellen muita, en omaa lukunautintoani. Minä kyllä teen siitä jutun, joten sitten saatte kuulla ja ainakin tutut arvaavat, miksi tämä hitaus. Muillekin yritän kertoa. Kevään kirjat alkavat ovat jo tulossa, joten vaikka ajatukseni nyt pyörivät ruuassa, annan aikaa tuolle ruokakoosteelleni, sillä kirjat menevät ohitse melkein kaiken.

Kevät on syntymäpäivien aikaa. Ensin blogini täyttää ystävänpäivänä neljä vuotta ja sitten huhtikuussa Hänen Majesteettinsa viettää ison iän synttäreitä. Olga on piristynyt lumesta. Eilen hän vaelsi alapuutarhaan asti haistelemaan villieläinten jälkiä. Tässä kuva keskipihalta köynnöshortensian oksan lävitse. Samanlaisen kuvan olen ottanut jo monta vuotta, mutta tämä siis kahden päivän takaa.Olimme pihalla tunteja ja kätkin Suuriruhtinatar Olgalle nannoja lumeen. Se on tilanne, jossa noutajan pentuluonne tulee heti esille ja arvokkuus katoaa, häntä viuhtoo ja jos viivyttelen tahallani, tassu alkaa taputtaa minua, että 'mami, nopeesti nyt'. Minulla ei ole yhtään ikävä suvea, sillä olemme koirani kanssa samaa maata eli arktisia tyyppejä, kuin lumeen syntyneitä.

Lähdetään viettämään viikonloppua. Meille on tulossa leffalauntai eli tilasin Hjorth&Rosenfeldtin kirjan Oppipojan pohjalta tehdyn elokuvan. Oppipoika oli blogini toiseksi paras jännityskirja viime vuonna. Sebastiania näyttelee loistava Rolf Lassgård, jonka muistan vahvimmin Bierin filmistä Häiden jälkeen, jonka olemme katsoneet monasti. Sebastian Bergman -sarjan ensimmäinen eli Mies joka ei ollut murhaaja oli jo niin hyvä, että odotamme lauantai-illan huumalta paljon. Homejuustot on jo ostettu, rypäleet noudetaan huomenna ja viini on viileässä...Minulla on täällä yksi toipilas, joka nyt nukkuu. Lähden vähän sauvakävelemään, sitten laitan meille lounasta ja otamme tänään hitaasti. Huomenna siivoan, sillä kirjasta Sydämellä sisustettu sain lukea, että siivoamiseen käytetyt tunnit eivät ole elämän hukkatunteja;-)

Kaikille ihanaa, lumikaunista viikonloppua♥

Love
Leena Lumi

Snowflake

Tapahtui 11. 1.2013: SuuriruhtinatarOlga lähti perjantai-iltana kotisohvallamme tutun eläinlääkärin ja hoviväkensä läsnäollessa. Tämä juttu oli tehty jo tiistaina ja kaikki oli tosi hyvin. Torstaina julkaisin ja jo torstai-iltana alkoi tulla aavistus, että perjantaina mikään ei ole kuin ennen. Iloiset kommentit muuttuvat jossain vaiheissa toivottomiksi ja...Kiitos kaikille myötäelämisestä surussani♥ Unforgettable...

Piparkakut - jouluiset, ne 'meidän omat'

Kerran nyt päästiin jouluisiin tunnelmiin, niin jatketaan vielä piparkakuilla. Kuvan ihanuudet eivät ole omatekemät, vaan lahja Bessun lapsilta ja siinä meidän perhe eli M on Meri, R on Perheen järki, O on Olga eli Hänen Majesteettinsa ja L on luminen nainen. Sitten on joulukuusi ja joulukukkia.

Kun minä leivon pipareita teen tuplataikinan alla olevasta ohjeesta. Aloitan leipomisen varhain ja siinä menee sitten koko päivä. Pipareita on kiva laittaa kauniisiin peltirasiohin ja antaa lahjaksi ystäville. Loputkin tekevät kyllä kauppansa vaikka niitä olisi kuinka paljon...

200 g (3 dl) siirappia
300 g (3 dl) sokeria
300 g voita 
1 tl kanelia
1 tl neilikkaa
1 tl 
kardemummaa
1 tl inkivääriä
800 g vehnäjauhoja
1 rkl soodaa
3 munaa

Keitetään siirappi, mausteet ja puolet sokerista. Sitten lisätään voi, jonk aannetaan sulaa sekaan. Munat ja loppu sokeri vispataan ja yhidstetään joukkoon. Lisätään jauho-soodaseos. Annetaan seistä seuraavaan päivään viileässä, vaikka kellarissa. Paistetaan 200 asteen lämmössä n. 5-6 minuttia.

piparkakkuterveisin
Leena Lumi 

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Imelletty perunalaatikko - meille se paras

8-10 perunaa, jauhoista tai siltä väliltä
vettä
2 dl vehnäjauhoja
8 dl maitoa (täysmaitoa)
2 tl suolaa
1 dl sokeria
1 rkl voita joukkoon sekä lisää vuokien voiteluun ja ehkä myös pari nokaretta pinnalle

Keitä perunat kuorittuina lohkoina vähässä vedessä ja soseuta ne sitten. Meillä R. tekee tämän 'suttunuijalla' ettei vain tule liian tasaista. Lisää jauhot ja vähitellen sekoittaen maito ja mausteet. Ja sitten 'unohda' seos muutamaksi tunniksi huoneen lämpöön, jos sinulla on aikaa, välttämätöntä tämä ei tässä ohjeessa ole, mutta: Olimme viettämässä joulua äidilläni ja kerrankin minä sain opettaa hänelle jotain eli tämän perunalaatikon tekoa. Halusimme aaton iltapäiväkirkkoon ja kynttiläkulkueeseen haudoille, joten ei auttanut muu kuin jättää seos sinne liinan alle odottamaan. Tullessa kaadoimme hyvin muhineen tavaran voideltuihin uunivuokiin ja kypsensimme 125 asteen uunissa 3 tunnin ajan ilman kantta ja siitä tuli parempaa kuin ikinä, joten tuo 'unohdus' on nyt suositus.

Kosteus kuvan laatikon pinnalla ei ole mitään 'kondensaatiojuttua' vaan voita. Anoppini opetti, että aina kun lykkäät jotain uuniin, tiputa pari nokaretta voita kyytipojaksi.

Jos on tulossa iso porukka syömään, tee reippaasti tuplana, mutta laita maitoa sitten 15 dl, ei 16. Tein tämän ennen aina aattona, mutta tänä vuonna aatonaattona, jolloin aatolle jää entistä enemmän fiilistelyaikaa. Silti tämä on aivan hyvää vielä myös joulupäivän pöydässä.

Minun lapsuudessani ei tätä jouluruokaa ollut. Tämä tuli hämäläisen mieheni eli R:n myötä. Hän valitti, että kaipaa 'potopuuroa'. Minä ihmettelemään, että 'mitä se on?' Kävin tuumasta toimeen ja vei kymmenen vuotta ennen kuin löytyi ohje, joka oli R:n mielestä just sitä oikeaa niin väriltään, maultaan kuin rakenteeltaan. Hän ei pidä yhtään löysemmästä, jota joutuu lusikalla syömään. Tämä on se rajatilatapaus;-) Kinkun kera syö helposti haarukalla ja veitsellä. Yllättäen tästä on tullut myös karjalaisen äitini herkku, mutta olihan pappa juuriltaan Hämeestä.

Epäonnistumisten jouluina mietin, että kaikkeen nainen viitsii miehen takia ryhtyä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Outoa laittaa tämä ohje nyt tammikuulla, kun ajattelin että vasta ensi joulukuulla, mutta olin kuulemma luvannut, totesi kaimani Leena edellisessä jutussa ja minähän pidän, minkä lupaan. Taidan tehdä vielä jutun maailman parhaista pipareistakin, kerran taas pääsin joulun tunnelmiin...

Guten Appetit♥

Leena Lumi

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

Puhutaan ruuasta - asiakaskysely

Olen suhteellisen innokas kokkaaja, mutta en leipoja. Koska tarkoitus on kerätä oikeaan palkkiin yhden kuvan alle Ruokareseptit Leena Lumissa, ajattelin tehdä asiakaskyselyn, jonka kysymys/kysymykset kuuluu/kuuluvat:

Kiinnostaako ketään enää suomalainen ruoka? Onko salonkikelpoista blogata arkiruuasta, jossa voi olla  yhtenä ainesosana nakkeja, voiko esiin tuoda anopin salaisia reseptejä 30 vuoden takaa, vaikka niissä olisikin makkaraa tai syökö kukaan enää inkivääripäärynöitä tai vihreitä tomaatteja tai haluaako kukaan enää tietää, miten valmistetaan Mannerheimin kuha?

Olen itse ollut jo vuosia italialaisen keittiön ystävä, mutta koskaan hylkäämättä suomalaista ruokaperinnettä. Jos meillä kiehuu kahdeksan litran kattila nuukuussoppaa, se on merkki siitä, että olen sortunut tilamaan Peter Hahnilta...Ketä kiinnostaa minun nuukuussoppani;-) Tai se, että edesmennyt anoppini oli kuuluisa herkkujen loihtija ja usein haluttu pitoemäntä.

Helsingin Sanomissa oli 3.tammikuuta A.W.Yrjänän hyvä ruokajuttu Ihanat silakat rannalla, jossa kirjoittaja toi esille, miten huonoa ruokaa hän on usein saanut ulkomailla:

"Suomalaista ruokaa pidetään tylsänä. Mauttomimmat sapuskat olen kuitenkin saanut matkoilta.

Kun italialainen tarjoilija sosittelee annosta talon tapaan tai alla mamma, saat ruokaa, joka näyttää ja maistuu mannapuurolta. Puuron päällä on mnnä viikon karjalanpaistit ja jauhelihakastike sekaisin. Portugalissa kuulu tömäkkä ja tuhti vihanneskeittto on kaalivelliä. Müncheniläisen oluttuvan hapankaalissa haudutettu porsaanniska maistuu siltä kuin joku olisi jo pureskellut siitä maun pois. Venäläiset puolestaan osaavat kruunata kaiken etikalla, tillillä  tai kaalilla.

Mutta Espanja painii ihan omassa sarjassaan. Maasta löytyy nippu maailman kehutuimpia ravintoloita, silti monessa hienossa paikassa ei osata tehdä kuin yhtä salaattia. Sitä, missä on purkkitonnikalaa, epäilyttävä parsatanko ja keitetty muna. Harvat kastikkeet on nekin taiottu pusseista. Ainekset kypsennetään hengiltä. Jos uskaltaa tilata...."

Ja juttu jatkuu herkullisena... Olen itse kokenut osin saman Italiassa, kulinarismin kehdossa, jossa meillä oli vielä paikallinen ystävä oppaana eli piti löytyä parhaat ruokapaikat. Minulle Italissa ei ole maistunut mikään muu kuin parmankinkku, hunajameloni ja jäätelö! Käytännössä nälkäkuolema lähestyi ja yhtään herkullista pastaruokaa en saanut vaikka olen hulluna pastaan. Kuvalle tuli heti kääntöpuoli, sillä olen nauttinut elämäni kolme parasta ateriaa Zürichissä italialaisessa ravintolassa!

Mieheni on työnsä vuoksi kiertänyt maailmaa ja on varsin tarkka maistaja niin ruuassa kuin viineissä. Hän hokee syödessäni tekemääni munakoisoa kahdella tavalla,  gulassia, zarzuelaa tai vaikka mitä tahansa salaattia, jonka kyhään tuosta vain, että 'tätä et ikinä saa maailmalla, tätä et saa Pariisissa, etkä Pekingissä.' Olen itse usein samaa mieltä, että kotona tehty ruoka on parasta, mutta koska on kiva käydä myös ulkona syömässä, niin tulee mieleen hyvin, hyvin vaihteleviä kokemuksia, joista kyllä eräs Sen yhden Paikan ruoka menee ohitse kaiken muun, mutta on sesonkiherkku...ja on siellä sitten se yksi syysjuttukin...

Niin...olen siis aina harrastanut ruokaa. Sain keskikoulussa kotitaloudesta täyden kympin. Opettaja sanoi, että 'ikinä ennen en ole kymppiä antanut kenellekään.'Tässä kissa nostaa häntäänsä, mutta kiitos on äidin, sillä kun meillä luovuttiin kotiapulaisesta, minä aloin tehdä pääasiassa perheen ateriat. Siinä lukion ohella se kaikki meni...Ruoka on perhettä yhdistävä asia ja olen aina pitänyt kiinni siitä, että meillä syödään viikonloppuna kuin ruhtinaat: hyvin, hartaasti ja keskustellen. Siitä maaperästä on lasten hyvä ponnistaa, kun heitä kerran viikossa kunnolla kuunnellaan. Toisaalta arkena ei lasten isä ole yleensä ollut ruoka-aikaan kotona, vaan minä pidin kiinni vanhanaikaisesti että klo 17 lapset pöytään. Meri valitti, että 'kellään ei ole näin kamalaa', mutta luokanvalvoja kiitteli ja sanoi, että heillä tehdään ihan samoin. Lopulta me istuimme Merin kanssa kahdestaan usein arkena syömässä, mutta olin siirtänyt 'armollisesti' ruoka-aikaa alkamaan tuntia myöhemmin. Ja aina siis kotiruokaa. Nyt kun olemme kahdestaan, voimme tehdä kuinka huvittaa eli väliin R. tuo vaikka jonkun valmiin salaatin mukanaan ja minä saan sitten naputella teille näitä juttujani.

Yksinkertaisuus ja intohimo ruokaan ovat minusta kaiken perusta. Joskus ihan vaatimaton voi olla suuri herkku. Minulle se on suvisen Savonlinnan muikut siinä Saimaan rannalla nautittuna...

Olen liian perso herkuille, ehkä on vain hyvä, että en leivo. Tässä Sarpun unelmainen suklaakakku, menkää katsomaan, miten herkku valmistuu blogissa Tyrniä ja tyrskyjä.

En ole muuttumassa ruokabloggaajaksi, mutta ne, jotka ovat kauan minua seuranneet, ovat huomanneet, etten malta pysyä poissa keittiöstä. Kirjat ovat kuitenkin se ykkösjuttu ja tokana tulee puutarha. Kolmas on kai sitten keittiö...ja jossain ovat runot...

Arvon kaikkien tähän kyselyyn vastanneiden kesken vuoden 2011 parhaana ruokakirjana Suomessa palkitun kirjan Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011), joka pääsi Pariisin asti jatkokilpailuun. Arvonta tapahtuu ti 15.1. Jättäkää kommenttiin yhteystietonne ellei ole blogia.

Millaiset ruokareseptit siis kiinnostavat teitä?

herkkuterveisin
Leena Lumi

Keittokirjat Leena Lumissa

Jouluruusu - talven taikaa, suven suloa

Kerron teille nyt rönsyillen tarinaa yhdestä viehättävimmästä kukasta, mitä tiedän eli jouluruususta. Olkaa tarkkoina, sillä mukana on niin legendaa kuin faktaa ja etenkin ihmetystä siitä, miten minusta, valkoisten amaryllisten palvojasta tuli jouluruusuihminen.

Ostin ensimmäisen kerran jouluruusua kotiimme viime talvena. Niitä oli muutamia, mutta kuvassa oleva  yksilö oli suurin ja se myös kukki todella, todella kauan. Sainkin sitten kevättalvella tutulta puutarhurilta vinkin, että 'vie se kukka kevääsen vaikka millä ja istuta keväällä puutarhaasi heti roudan sulettua.' Minä tein kaikkeni ja kyllä siinä eloa vielä oli, kun sen toukokuulla maahan laitoin, mutta sitten tulivat kylmät yöt takaisin ja liekö siihen menehtynyt. Olin aivan onneton! Mutta sitten joku armelias sielu, en muista enää kuka, kiitos♥, kertoi minulle, että jouluruusuja myydän taimina, joten eikun Viherlandiaan ja ostin kolme yksilöä, jotka nyt siis viettävät puutarhassani ensimmäistä talveaan. Tuttu puutarhuri siellä kertoi, että hänellä oli täällä Keski-Suomessa jouluruusu kukkinut kerran lumesta valkoisin kukin aivan kuin kirjassa Satu Kukkameri ja lumen ihme:

Kirjassa jouluruusukeiju kertoo Sadulle näin: "Minun nimeni on Helleborus niger, mutta voit kutsua minua Helleksi. Suomeksi nimeni on jouluruusu. Muistutan aika tavalla valkovuokkoa, jolle olenkin sukua. Kuulun anunculacae-perheeseen. Helleborus-suvussani on monia eri lajeja. Kuten näet, en ole vielä puhjennut kukkaan. minua palelee kovasti. Koko taimeni on lumen alla. haluatko tietää, miksi kukin keskellä talvea? Rakastan pitkiä, pimeitä öitä ja niiden kosteutta. Juuri tällaista oli kotiseudullani satoja vuosia sitten. Siksi tämä on minulle parasta kukkimisaikaa." Sadun Ranskasta kotoisin oleva Simone-mummi kertoo sitten, että vaari oli eläessään saanut jouluruusun kukkimaan juuri jouluksi. Vaari oli laittanut ruusulle tuulensuojan kopistettuaan ensin lumet kukan päältä. Vaari peitteli ruusun kuusenhavuilla. Saman asian ajaa pakkaspeite.

Jouluruusu on ollut ennen tärkeä lääkekasvi, josta tehtiin aivastuspulveria, jonka uskottiin auttavan vatsavaivoihin, hammassärkyyn, spitaaliin ja masennukseen. Jouluruusu on myrkyllinen ja sen myrkyn nimi on helleboriini. Uskotaan, että jouluruusu kodin nurkalla tuo onnea!

Tänä vuonna minulla on parhaiten kukkinut tämä Viherlandiasta ostamani lasimaljaan istutettu kukka, joka vain työntää koko ajan uusia kukintoja. Olen huomannut, että jouluruusun kastelun on oltava kohtuullista, mutta se ei saa kuivahtaa, toisaalta sen juuret eivät saa liota vedessä.

Myönnän, että en voisi enää edes kuvitella joulua ilman tätä viehätystä. Äitini ei tiennyt mitään jouluruususta ja niinpä yllätin hänet tänä jouluna juuri valkoisella jouluruusulla. Nyt hän sitten yrittää saada kukan vietyä elossa kevääseen ja istuttaa sen sitten puutarhaansa. Luottopuutarhurnii kertoi, että vaikka kukka näyuttäisi kuolleelta niin se alkaa yleensä hyvässä hoidossa lykätä uutta versoa ja niin minulle kävi nyt yhden kanssa, joten saanen senkin toukokuulla istutettua puutarhaan.

Ja tässä sitten jouluruusu Tuijan puutarhasta. Hänellä on pinkki jouluruusu! Kirjassa Perennat kotipuutarhassa kerrotaankin, että: "Vaaleajouluruusu on vanha isoäidin aikainen perenna, mutta risteyttämällä eri lajeja keskenään on saatu lukuisia uusia lajikkeita, mikä on lisännyt kiinnostusta jouluruusuihin. Usein myynnissä on kylvämällä saatuja tarhajouluruusun taimia, jolloin ne ovat ilman lajikenimeä. Värivaihtoehtoja on valkoisesta, keltaisesta ja vihreästä alkaen aina roosaan ja tummanviolettiin, lähes mustaan. Joukossa on myös täplikkäitä, raidallisia ja kerrannaiskukkaisia lajikkeita." Ja kasvuoloista sen verran, että 'Keväällä aurinkoa voisi olla runsaammin ja kesällä taas enemmän varjoa ja kosteutta. Jouluruusu on pitkäikäinen ja viihtyy samalla kasvupaikalla useita vuosia.' Tuijalla voit piipahtaa katsomassa lisää kuvia jouluruususta vaikka täällä ja täällä  Ja jos klikkaat tästä pääset Anna Amnellin sivulle, jossa näet monta monta kuvaa jouluruususta: Kuvia klikkaamalla aukeavat sitten jouluruusutarinat.

Jollain hauskalla tavalla tämä Tuijan pinkki jouluruusu on suloisesti syypää kaikkeen;-) Parhaat yksilöt eivät ole edes kovin edullisia...Kun Tuija teki viime vuonna muuttoa, minulla oli valtava hätä, että hän jättää nämä ruusunsa, unohtaa ne, mutta muistutin kai riittävästi, sillä ne lähtivät muuttokuorman mukana uuden kodin puutarhaan. Tässä vielä linkki Tuijan juttuun Aurinkoista Wappua! Kannattaa muuten kollata hänen jutuissaan, sillä siellä on melkein kaikkialla kuvia jouluruusuista.

Helle kirjasta Satu Kukkameri ja lumen ihme jatkaa kertomustaan tästä kukasta, joka on kuin unta, lunta ja unelmaa:

Legenda siitä miten jouluruusu sai alkunsa:

Olipa kerran pieni tyttö, joka oli niin köyhä, ettei voinut hankkia lahjaa Jeesus lapselle Beetlehemiin. Tyttö seisoi talviyönä kylmässä hangessa itkemässä. Siihen, mihin tytön kyyneleet putosivat, kasvoi myöhemmin ihana kukka nimeltä jouluruusu, Helleborus niger.

*****

Tämä juttu liittyy nyt puutarhasarjaani Leena Lumi's Flower Power

Love
Leena Lumi

Jouluruusu on myös marraskuun lumoa: Kaikki on tässä ja nyt. Tämä kukka pysäyttää ja saa olemaan läsnä hetkessä. Ihana, ihana marraskuu yllätyksiä tulvillaan!

Jouluruusun voi istuttaa heti keväällä kun routa on sulanut. Tässä on kyseessä myöhäinen istutus ja lajike on Helleborus 'Verboom Beauty'. Heille, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden, jouluruusu on varmaankin se koskettavin kukka. Nämä marraskuvat ovat koiramme suuriruhtinatar Olgan haudalta...

Minäkin haluan sitten joskus kasvaa jouluruusua...

Marraskuun jouluruusu yläkuvassa 5.12.2013 eli itsenäisyyspäivän aattona. Kun tätä kasvia alkaa hengittää, elää sen nahoissa, tajuaa hyvin, miksi tämä kaunis kukka haluaa niin monessa maassa kukkia juuri jouluna. 

Ja nyt aletaan kuunnella, miten joulu lähestyy...

*****
Nyt on kevät 2014 ja tässä yksi ihanimmista jouluruusukuvista ikinä:

Mikä kontrasti onkaan jouluruusun hurmaavan kukinnon ja lehdettömien oksien ja ruohottoman maan välillä! Kuva on saatu tänne Erjalta: Kiitos♥

Marraskuu on maailman paras kuukausi hyvästeille ja uusille aluille!

Jouluruusu kuvattuna 5.12. 2014, jolloin lumesta ei vielä tietoakaan. Kukan nuput avautuvat ja uusia nuppuja on näkyvissä.

Jouluruusu rakastaa 'ranskalaista talveamme' pimeydestä viis!

Luulen ja toivon, että tästä paikasta vanhan mongolianvaahteran sylissä jouluruusu erityisesti pitää.

Nyt marraskuun 20. pnä satoi ensilumen. En ole saanut toimeksi käydä katsomassa, miten jouluruusut voivat, mutta viikko sitten oli vasta nuppuja...Nyt on loskaa ja lumet ilmeisesti vielä häipyvät, joten onhan se mahdollista, mikä tapahtui kerran ennenkin, että jouluruusu kukkii jouluaattona.

Jouluruusu äidillä eräänä talvena Luvialla...

Teija Tuiskun ET-lehteen kuvaamat jouluruusut ovat viehättäviä. Saviruukku ja alunakin luovat tunnelmaa. Kiitos kuvasta Teija!