Pinkkiä, kuurankukkia, hulluja haaveita, vähän tulevasta...

Poikani sanoi pienenä usein, että 'minulla on maailman sinisin äiti'. Nyt kun hän vietti luonani muutaman päivän ja näki pinkit kodinkoneeni, kuulin, että 'minulla on maailman vaaleanpunaisin äiti'. Miten tähän on tultu, sillä vaaleanpunainen on entinen inhokkivärini...Oli niin ihanaa aloittaa tällä Marian piparkakkutalolla. Joku voisi nyt luulla, että minä olen alkanut tosissani leipomaan;-) Lumiterveisiä Marialle kauniiseen Baijeriin, jonne toivottavasti R:n kanssa ajelemme ensi keväänä!

Ei, en ole kova leipomaan, mutta senkin edestä laitan ruokaa. Lupaan vihdoinkin koota oikeaan palkkiini tämän kuvan alle kaikki blogini ruokaohjeet eli Ruokareseptit Leena Lumissa. Jos keksin paremman otsikon, nimi vaihtuu. Mukana on sitten sekä ihan omia, että aikojen kuluessa anopilta, mammalta, äidiltä mukaan tarttuneita että lehdistä otettuja kokeiluja. Jos kaikki olisivat omia otsikko olisi Leena Lumin keittiössä, mutta sitä päivää saa vielä odottaa. Tämä kooste tapahtuu sitten joskus ensi vuoden aikana. Pakko ryhtyä toimeen, sillä vaikka luen vuoden aikana yli sata kirjaa ja kirjoitan niistä teille, niin minua on pyydetty erilaisiin ruokablogijuttuihin mukaan...

Koska olen huomenna taas cityssä, mietin nyt, mitä mieleen välähtää ja se on sekalaista. Kuivattelen tässä hiuksiani ja hellalla kiehuu kuningatarsoppa (vadelmia ja mustikoita). Noin tunnin päästä lähden lumitöihin ja pidän samalla Hänen Majesteettiaan ulkona lukemassa villieläinten yöposteja. Iltapäivällä alan jo hauduttaa talvista himoruokaani, joka on riisipuuro. Tässä Sateenkaaren Riikan kaunis kuva pienestä puuroannoksesta, meillä puuro nautitaan syvästä Maisonista:

Olen täynnä hulluja haaveita! Ne eivät suostu jättämään minua...Sarpun kuuraisen kynttiläkuvan alle listaan muutamia:

Kirjoitan keittokirja/puutarhakirja /runokirjan, jossa spaghettikastikkeen suurimmaksi salaisuudeksi paljastuu, että kun spaghettisoossia tehdään, pitää soida Adele ja kesken kastikkeen valmistuksen Rakkaani tulee ja suutelee niskaani, sillä hiukseni on koottu ylös...// Muutaman vuoden tai vain muutaman kuukauden asuisin Englannissa. // Matkustan alpeille aina kuin voin ja siihen liittyy saksan tehokurssi, jolla otan saksantaitoni taas haltuuni.//Näen unta, että osaan kutoa/neuloa villapuseroita, joissa juoksevat ketut ja sudet.// Kuvittelen, että polveni kestäisi latinotanssikurssin.// Olkkarissamme olisi päädyssä maisemaikkuna katosta lattiaan, josta näkisimme oman puutarhamme kaksi tasoa hedelmäpuutarhaan asti sekä vilahduksia Päijänteestä.// Haluan syntyä uudelleen nomadina!// Ehdin seurata kaikkia 300 blogia, joihin olen kirjautunut lukijaksi.// Olen saanut uuden Ystävän, joka on on born to be wild eli olemme kuin Paita & Peppu ja luvanneet yrittää ryhtyä arvokkaiksi vasta kahdeksankymppisinä. Mahtavaa joululomaa Sinulle P. Englantiin!/Toivon, että lauantainen issikkavaelllus lumisessa metsässä nollaa ylikierroksilla käyvän mieleni.// Kunpa en ikinä, ikinä unohtaisi unelmoida, haaveilla, uskoa uniini...

Tämä vuoden 2009 joulukorttimme tuo ainan hymyn huulilleni ja silloin alkaa soida Let It Snow

Tänne lähden nyt, lumiseen puutarhaani, josta sieltäkin löytyy aina ripaus vaaleanpunaista. Tiedän unohtaneeni jotain, mutta en millään muista mikä se asia oli. Kerronpa sitten toisen: Olen yrittämässä jäädä 23.12. lomalle tammikuun 2. päivään asti. Kerroin sen eilen R:lle ja hän sanoi: "Älä vain laita sellaista blogiisi, kaikkihan tietävät, että et voi pysyä poissa koneelta kolmea päviää enempää." Enkö!

Love
Leena Lumi

Ne me quitte pas

PS. Nyt muistin, että piti kirjoittaa jotain joululikööristä, joka tietysti valmistetaan omista marjoista. Tai voihan ne marjat ostaa kaupastakin...miksei. 

Ensimmäistä kertaa unohdin joululiköörin ja nämä kirsikat on laitettu muhimaan vasta marraskuun lopulla. Eilen laitoin vielä yhden satsin ja päätin, että nyt saavat tekeytyä kellarissa ensi suveen, jolloin takuulla löytyy joku syy liköörin maisteluun. Ainakin äiti tulee ja hän osaa tätä kirsikaista makeutta arvostaa. Tosin tänä vuonna vähensin sokerin määrän puoleen, joten saa nähdä, mitä syntyy. Viimeiseen eli eiliseen satsiin laitoin lisäksi mukaan vaniljasokeria.  Löysin kerran Cherin blogista

mustaherukkaliköörin ohjeen. Katsokaa mikä upea, upea väri juomassa on! Jos aihe kiinnostaa, kannatta lukea kirja Terveyssnapsit,-viinit ja  -liköörit

Skål!

Silakat - valkosipuliset, yrttiset

Tässä silakkaherkku, joka on joulupöytämme yksi monista kalaherkuista. Tekisi mieli nimittää tätä ruokaa nimellä joulusilakat, mutta kun tämä on herkkua myös uusien perunoiden kanssa...

500 g silakkafileitä

etikkaliemi:

5 dl vettä
1 dl etikkaa
3/4 rkl sokeria
1 rkl suolaa

kastike:

2 prk ranskankermaa, Creme Fraiche á 150 g (jos tuntuu liian runsaalta, älä käytä kaikkea)
1  rkl sokeria
2 tl valkoviinietikkaa
0,5 tl suolaa
5-7 valkosipulinkynttä viipaleina (riippuu kynsien koosta, minä laitoin 7 muhkeaa kynttä viipaleina)
1 dl tuoretta tilliä
0,5 dl tuoretta basilikaa

Sekoita liemen ainekset kattilassa, kiehauta ja anna jäähtyä. Lisää silakat liemeen ja anna marinoitua yön yli jääkaapissa.

Valuta silakat hyvin. Tämä vaihe on tärkeä, sillä jos silakat vetisiä, ei hyvä. Vara ei venettä kaada, joten jos haluat, voit 'töpötellä' kaloja vähän kevyesti talouspaperilla. Leikkaa sitten saksilla haarukkapaloiksi. Sekoita kulhossa mausteet ranskankermaan ja nostele silakkapalat joukkoon.

Siirrä lasipurkkiin, sulje tiiviisti ja anna maustua viileässä seuraavaan päivään asti. Tässäkin voi joustaa eli jos laitat kalat jo aamulla marinadiin, voit asettaa tarjoille jo illalla. Seuraavana päivänä vieläkin herkullisempia. Itse purkitan aattoaamuna.

Jos suolan määrä tuntuu vähäiseltä, suosittelen pöytään tarjolle sormisuolaa, josta kukin voi annostella oman makunsa mukaan.

Guten Appetit!

Leena Lumi

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

"Tällaista herkkua on nykyisin enää harvoin tarjolla!"

Valitsin vuoden 2012 parhaaksi lastenkirjaksi Untu ja sydäntalven salaisuus Niinpä oli ilo lukea tänään Helsingin Sanomista Päivi Heikkilä-Halttusen juttu Joulu on valoa pimeän talven keskellä, joka on tämän hurmaavan teoksen ylistys:

"Äidin ja tyttären, Nora ja Pirkko-Liisa Surojeginin, Untu ja sydäntalven salaisuus tekee kunniaa vanhojen joulusatujen perinteelle sekä Pohjolan jylhille, jo uhanalaisille naavametsille."

"Nora Surojeginin kieli on lyyristä ja hitaasti etenevää. Sitä on nautinnollista lukea vaikkapa isovanhemman ja lapsenlapsen tai joulutunnelmaan virittyvien aikuisten yhteisissä lukuhetkissä."

Muistatte ehkä, että kirja katosi ja löysin R:n lukemasta sitä Salaisessa Paikassa...

Päivi jatkaa:

"Pirkko-Liisa Surojeginin vesivärikuvitus on lumoavaa, tarkkaa ja silti utuisen sadunomaista."

"Parhaimmillaan Surojegin on suomalaisen faunan kuvaaajana. Tämän kirjan äärellä on lupa huokailla ja herkistyä. Kokonaistaideteoksen viimeistelee vielä Nora Surojeginin graafinen suunnittelu ja taitto."

Lukekaa koko juttu Helsingin Sanomat tänään s. C2.

Toivon kaikkien saavan tänä jouluna tämän kirjan, jota voi lukea joulu joulun jälkeen ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta!

Leena Lumi

Lastenkirjat Leena Lumissa

Clare Nolan: Sydämellä sisustettu

Tämä ei ole komea selailukirja siitä, kuinka koti saadaan näyttämään ”asianmukaiselta”, eikä tämä opeta seuraamaan tuoreimpia sisustustrendejä. Tämä kirja auttaa sinua luomaan kodistasi parhaan mahdollisen juuri sinulle – kodin joka ei ainoastaan tue perhettä vaan tarjoaa myös hyvinvointia. Käsittelemme pieniä asioita, joilla ei usein tunnu olevan merkitystä, isoja olennaisia kysymyksiä ja niiden lomassa arkisia seikkoja, joilla on usein taipumus unohtua.

Clare Nolanin erilainen sisustuskirja Sydämellä sisustettu (Making a House Your Home, The Essential Guide to Modern Day Homemaking, Tammi 2012, suomennos Helene Bützow) poikkeaa kaikista koskaan lukemistani sisustuskirjoista sillä, että teos auttaa katsomaan omaa kotia uusin silmin ja tekemään siitä unelmien hyvinvointikeitaan ilman vaihtuvia muotitrendejä ja ilman isoa rahallista panostusta. Kaikki voidaan muuttaa niin pienillä avuilla ja ideoilla, että tuntuu aivan uskomattomalta.

Olen nyt lukenut Nolanin kirjaa tietäen hänen olevan alan asiantuntija. Clare on toiminut viisitoista vuotta toimittajana lifestyle-lehdissä, stylistina ja edelleen toimittajana. Hän on tavannut alan inspiroivimmat henkilöt sekä design-ikonit ja siksi olinkin niin positiivisesti otettu, kun kirja auttaa löytämään kaiken pienen ja kauniin. Auttaa katsomaan kotia ’sillä silmällä’ ja huomattava muutos saadaan vaikkapa muuttamalla jonomainen huonekaluasettelu uuteen muotoon, tarttumalla maalisutiin, miettimällä mitä voisi saneerata pois, millä voisi tuoda viehätystä…Mantra on: Kun sisustat, kuuntele sydämesi ääntä ja löydät oman tyylisi!

Kirjassa on kuvia todella paljon, mutta vähintään yhtä paljon on myös tekstiä. Kuvat eivät kuitenkaan ole kuin huonekalumyymälästä, vaan rakkaasta kodista, jossa etenkin kirjoille on annettu upeita tilavaihtoehtoja. Sisustuskuvien lisäksi Clare tarjoaa ammattilaisen ottein tietoiskukuvat, joissa myös pohjaratkaisut sekä niiden selitykset. Myös väreihin on kiinnitetty paljon huomiota. Siitä oivallinen esimerkki on aukeama, jossa samasta huoneesta on kaksikymmentäkaksi kuvaa ja miten värivalinnoilla tilaan saadaan aivan uusia tunnelmia valitsemalla halutut korostukset sen mukaan, mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Hyvin kirjan alussa sain heti kovaa koulutusta, sillä aihe on kaaoksen kesytys:

Kaaoksen kesyttäminen loi levollisuutta kotiini ja mieleeni. Siivoamisen ilojen korostaminen ei ole järin muodikasta, mutta kodin järjestyksessä on jotakin arvokasta, tärkeää ja vilpitöntä. Elinympäristön vaaliminen on mielekästä ja kuuluu ihmisen peruspyrkimyksiin.

Ja uskokaa tai älkää, sitten tulee sivukaupalla ihania vinkkejä siivoamiseen ja kaaoksen kesytykseen. Olen itse yrittänyt saneerata jo kauan, sillä en jaksa olla liian tavaran keskellä, nyt sain Clarelta kaipaamaani tukea. Toteutus alkaa jo ensi viikolla, mutta tammikuussa toden teolla. Ihan hirveän paljon pidin luvusta Kirjat osaksi sisustusta sekä Harkitsevaksi kuluttajaksi, joka ei tosiaankaan tarkoita sitä, että kirpputoreilta kannetaan krääsää kotiin vain siksi kun se on edullista. Sieltäkin voi tehdä löytöjä, mutta ensin pitää nukkua yön yli senkin uhalla, että tavara on sitten jo mennyt. Jos harrastat keräilyä, kokoelmankin voi pitää ’hallinnassa’, kuten alla olevassa Alun Callenderin kuvassa:

Erittäin kiintoisa on luku Hankintojen tärkeysjärjestys, jossa Clare toteaa:

On ihmeellistä, mitä kaikkea olemme valmiit sietämään, mistä kaikesta tulee ”normaalia”. Katso kotiasi kuin näkisit sen ensimmäistä kertaa, tunnista ongelmakohdat ja hankkiudu niistä eroon. Oman kokemukseni mukaan rahan sijoittaminen tähän tekee kodista paremman paikan. Et joudu katumaan.

Yllä oleva ei pyyhi pois sitä, että Sydämellä sisustettu ei todellakaan tarjoile rahaa vieviä ratkaisuja, mutta on oma lukunsa, jossa neuvotaan heitä, jotka ovat valmiita sijoituksen tekemiseen. Mutta sijoitusinnokastakin neuvotaan, että ’hankinnan ei tarvitse olla kallis, mutta sen pitäisi olla paras mahdollinen juuri sinulle.’

Jos sinua hymyilyttää ja sydämesi pamppailee, tiedät löytäneesi sen oikean.

Ainoa kohta, jossa Clare yllyttää laittamaan rahaa likoon ja kaiken uusiksi ovat epämieluisat pesutilat. Jos siellä on ’70 luvun vihreää laattaa, epäkäytännölliset suihkut, kova valaistus etc. kaikki vain uusiksi, eikä sitä kadu ikinä! Tässä eräs kiintoisa vaihtoehto Polly Eltesin kuvaamana:

Nolan myös opastaa innokasta sisustajaa kehittymään ostajasta metsästäjä-keräilijäksi, jolloin kodissa näkyvät maltillisesti perheen ulkomaan matkat, joukossa ripaus vanhaa ja paljon tunnelmaa. Tunnelmaluvuissa puhutaan kynttilöistä, kukista, tuoksuista, eri vuodenajoista, asetelmista ja kukkien hyötämisestä. Luonnon huiputtaminen on monelle puutarhurille tuttua kevään omenapuun oksista, mutta nyt löysin kielot aivan uudella tavalla…

Sydämellä sisustetusta voin yleisesti sanoa, että upea kirja sisustushullulle tyttärelle, nuorelle parille häälahjaksi, koska niin paljon vaikkapa liinavaatevinkkejä, astioista, järjestyksestä sekä neuvoja tehdä pienestäkin tilasta suloinen koti. Tämä on kirja juuri minulle, sillä jaan Nolanin aatemaailman vahvasti eli saan henkistä tukea ajatuksilleni verhoista, valosta, väreistä, huoneesta toiseen näkemiselle, vuoteiden laadulle, mutta myös lisäpontta saneeraukselle sekä kaunista aivopesua sille, että siivoamiseen käytetyt tunnit eivät ole elämän hukkaamista. Pidän myös ja juuri siitä, että mukana ovat puutarha, kukat, kirjat, koirat, tunnelma. Kodin pitää olla suoja, lämpö, hiljaisuus ja rauha. Tämä kirja on niitä kaikkia. Ja vielä kaiken päälle erityisesti hortensioita ja ripaus rosaa. Löysin sisustusraamattuni!

Clare Nolanilla on myötäsyntyinen ja vahva tyylitaju – hänen työnsä herättää aina ajatuksia ja vangitsee sen rennon ja huolettoman hengen, joka nykyään ohjaa kodin sisustamista.

Tricia Guild

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat..."

Mieluusti olisin nyt nukkuva karhu, mutta ei ole aikaa, sillä aikaköyhä on aikaköyhä, paitsi jos teen liikkumis- ja seurustelulakon. Kaikista minusta riippumattomista syistä ja usein kiirehdittynä, yritän kuitenkin lukea teille vielä yhden sisustuskirjan. Se on niin erilainen ja niin runsas, että huh-huh, mutta luvassa on jotain uutta.

Oikeastaan minulla ei olisi nyt aikaa kirjoittaa edes lyhyttä postausta, sillä...Anna-lehti no50, kuitenkin laittoi minut liikkeelle: Siinä on ihana juttu Sanoja jouluksi, jossa tuottaja Ulla Janhonen pysäyttää intohimoisen lukijan huokailemaan ihastuksesta sekä Annan toimituksen juttu Pyhinä tartutaan kirjaan, jossa toimitus on kerännyt kaksikymmentä kiehtovinta teosta pukinkonttiin. Luettelo alkaa Alan Hollinghurstilla, jossa Vieraan lapsesta sanotaan näin:

"Aikamatka brittiläisen yläluokan maailmaan hurmaa. Matka alkaa vuodesta 1913 ja päättyy näihin päiviin. Nuorena kuollut runoilija Cecil Valance liittää monet ihmiset ja vuosikymmnet toisiinsa. Maailma muuttuu ja ihmissuhteet murenevat, mutta Cecilin runot säilyvät ja hämmentävät. Kerronta on kuulasta ja tarkkaa."

Sitten seuraa Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani ja monta muuta, kunnes yhdentenätoista on Herman Kochin Illallinen Ja siis en usko, että lista on paremmuusjärjestyksessä, mutta silti ilahduin, että Vieraan lapsi oli ensimmäisenä. Illallisesta toimitus kirjoittaa näin:

"Sen piti olla kahden keski-ikäisen sukulaispariskunnan kohtaaminen ravintolassa,  mutta seurustelu muuttuu yhä painostavammaksi sitä mukaa, kun uusia annoksia kannetaan pöytään. Jälkiruokaan mennessä sivistyksen pintakuorrutus on rapissut. Koch avaa tulehtuneen perhetilanteen kirurgin tarkkuudella, tunteilematta. Juuri siksi kirja on raskaasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen."

Mukana on myös ruokakirja Muru, josta sanotaan:

"Nykyään nimikkoravintolalla pitää olla myös oma kirja. Taitava kotikokki laittaa herkkuateriat kirjan ohjeilla. Samalla lukija pääsee aistimaan huippuravintolan arkea kirjan sivuilta."


*****

Olen kaksi päivää nyt paljon menossa ja myös ilta-aikaan. Kommentit aukaisen aina kun käväisen kotona. Sisareni miehen, Pekka Mäkisen kuvaamaa karhua käy vähän kateeksi, mutta sille ei voi mitään, että Suomi elää vahvasti suven öittömien öiden aikaan sekä myös lumen valossa, joulun taikapölyssä.. Mukavaa viikonloppua kaikille!  Lopetan Ulla Janhosen sanoihin:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa virtaussuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Joulu on tarinoiden aikaa. Onko parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo joulun tarinan?"

Love
Leena Lumi

Hyvästi täydelliset joulut!: Finaali ja kooste

Hei!

Kyläkauppiaan tyttärenä muistan joulusta sen, että oli hirveän kiire ja paljon töitä. Ihan varhaislapsuudesta muistan isän ja äidin olleen aina töissä aattona ja omaa joulua päästiin alkamaan myöhään ja väsyneinä. Vanhempamme kyllä yrittivät kaikkensa, mutta mahdoton on mahdotonta. Vähän isompana muistikuvat tarkentuvat ja niissä minä siivoan koko aaton. Edelleen jouluilta saapuu myöhään ja väsyneenä. Ja sitten tulivat aatot, jolloin olin jo itse kaupan tiskin takana töissä. Minulla ei ollut joulumielestä hajuakaan. Vain asiakkaiden ostokset muistuttivat joulusta. Ehkä sen takia mieleeni ovatkin jääneet niin huumaavina muistoina tallin joulut Sammy -ponin luona.

Päätin, että kun minulla on oma perhe, joulu alkaa heti aattoaamusta eli kuusi tuodaan sisään jo aatonaattona. Tein myös perinteisen joulukaavan, jossa aamulla lapsille Välikaton Feetun paketti odotti kuusen juurella jo aattoaamuna, haudutettu riisipuuro mantelilla klo 11 ja sitten kuunneltiin perinteinen joulurauhan julistus Suomen Turusta. Joululenkki koiruuden kanssa ja sen jälkeen niin huoneet kuin piha täyteen kynttilöitä ja saunaan varhain vanhaan maalaistapaan. Joulupöytään pukeuduimme kuin linnan juhliin ja pöydässä syötiin kauan ja kuusen juurella paketit valmiina. Kun oli aika avata paketit. niitä ei revitty hulluina auki, vaan paketti kerrallaan ja välillä Stille Nacht, Heilige Nacht, Meri säesti pianolla ja kaikki lauloivat niin saksaksi kuin suomeksi. Hidastettu nautinto, paras nautinto! Televisio ja elokuvat eivät kuuluneet aattoomme kuin Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen verran. Tämä sujui hyvin niin kauan kuin lapset pieniä. Sitten teini-ikäiset alkoivat marista äidin (lue: minun) perinnejouluista ja etenkin joulupöydän perinnelaatikoista: lanttu, porkkana, maksa, imelletty perunalaatikko etc.

 No, vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jo muutama vuosi sitten jätimme porkkanalaatikon pois, koska sitä ei syönyt edes koira. Kahdentoista kilon viljasika, jota 15 vuotta valmistettiin joka aaton vastainen yö leivinuunissa vaihtui pieneen kinkkurullaan ja tilalle tulivat saksalaiset maksapateet, kalan mäti, graavi merisiika ja lohi, kalkkuna, vihreä salaatti etc. Vain hämäläinen imelletty perunalaatikko vielä tehdään joka aatto ja perinteinen riisipuuro. Lipeäkalasanaa en voi edes mainita Merin kuullen...

Meillä piti olla kahdenkeskinen ns. villasukkajoulu, mutta Meri tuleekin kotiin ja tuo villin villakoiransa Dinan. Meillä on sitten erittäin nuori koira ja erittäin vanha koira, joilla aivan eri tarpeet. Mutta heille on pakattu molemmille ihan samanlaiset pehmoporot, joita voivat sitten retuuttaa mukanaan...Ja meillä on tietty meidän Meri, jonka takia aion tänä vuonna rikkoa joulukaavamme. Räiskis! Siinä se meni ja joutikin mennä! Ei Meri jaksa olla ja kuunnella meidän kanssa ihanaa Johanna Rusasen Joulun valoa. Me voimme kuunnella sitä vaikka minä muuna jouluna tai vaikka uutena vuotena. Me aiomme viettää filmijoulun. En edellytä enää pöytään iltapukua;-) Ja kun lahjat on avattu kauniisti, voimme aivan hyvin katsoa ystävältäni lahjaksi saamani Holidayn, seuraavana päivänä Atonementin ja Tapaninpäivänä vaikka Lukijan. Aiomme siis rentoutua, tehdä mitä huvittaa ja ihan vain relata. Sounds great to me!

Silti me ehdimme mieheni kanssa istua lemmikinsinisellä sohvalla aattona ja kuunnella Rusasen kaikki Ave Mariat niin Caccini kuin Lucci sekä myös Walking in the air ja lempijoululauluni Oi Jouluyö. Ja siitä tuleekin mieleeni, että joulustani ei puutu muuta kuin keskiyön kävelý Luvian hautausmaalla, joka on meidän perinne silloin kun olemme äitini luona joulun vietossa. Hautuumaan jouluöinen juhlallisuus on vuoden suuri kohokohta ja sitä ei vähennä yhtään se, että samalla voi sytyttää isälle vielä yhden kynttilän lisää, sillä minulla on hirveä ikävä isää - etenkin jouluna.

Yllä olevan kirjoitin noin joulukuussa 2009 ja sen vuoden joulu olikin elämäni unelmaisin. Kaikki oli kuin niin täydellistä, että ei olla voi. Oli paljon puuterilunta, kaksi koiruutta, Meri kotona ja joulukaava rikottu. Silti jouluumme mahtui kaikki oleellinen ja naurua enemmän kuin milloinkaan ennen. Piehtaroin koiruuksien kanssa lumessa ja silloin Lumimies otti myös kuvan, jonka nimi on Täydellinen onni. Se on nyt perheemme kuvaseinällä (vrt.John Irvingin Leski vuoden verran kuvaseinä). Se, miksi tuon tämän nyt esille, on se syy, että osa kansasta on jälleen uupumassa joulun oravanpyörässä. Lehdissä valitetaan, miten joulu vie voimat, rahat, kaiken…Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin, vaan jokainen voi rakentaa ihan omannäköisensä joulun vailla stressiä, hiljaa nauttien ja näin samalla itsekin levittäen ympärilleen joulunrauhaa.

Se kaivattu aito jouluntunnelma ei kaipaa kaavaa, ei lahjaröykkiötä, ei juhlallisuutta. Se kaipaa kynttilöitä, rakkaita ihmisiä, valkoisia amarylliksiä, hyvää ruokaa, joka voi olla ihan mitä tahansa, mistä joulunviettäjät pitävät. Meillä se tulee olemaan tänä vuonna entistäkin kalapainotteisempi, sillä lupasin tapaninpäiväksi Lumimiehelle lipeäkalaa, vaikka tiedän Merin ja Teemun kaikkoavan Uuraisille juuri sillä siunaamalla sekunnilla, kun lipeäkala alkaa valmistua…

Mistä tulee oikea joulu? Välittämisestä, muistoista, tästä hetkestä, joulusaunasta kynttilöiden valossa, siitä, miten sinä katsot minua kuin ensimmäistä kertaa, siitä kun Meri halaa, siitä kun Hänen Majesteettinsa vielä meripihkasilmillään seuraa kulkuani, siitä miten valkea amaryllis kallistaa kaulaansa, siitä miten lumi kuorruttaa puutarhamme, siitä miten hiljaista on, siitä miten pikkulinnut nokkivat kookoskakkuaan, siitä miten sininen hämärä putoo, siitä miten kynttilöiden liekit tanssivat läpi yön ja miten varjot, siitä miten sinä…Oi, Jouluyö!

Tänään A.D. 2012 ryntäilin kaupungilla ja sattuneesta syystä tapahtui kaikkea melkein liikaa. Koska asiaan liittyy se huvittava asia, että tämä oli se noin ainoa kerta vuodessa, jolloin ensin menin kampaajalle ja sitten ostin kantamuksia niin, että en olisi niiden kanssa voinut liikahtaa montaakaan metriä, päätin tulla taksilla kotiin. R. oli tänään hyvin estynyt minun kuskaamisestani. Koko harjukaupungista ei saanut taksia! Vietin lumipyryssä parisen tuntia jona aikana kiukkuni laantui sinne huvituksen puolelle ja aloin nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Just sillä hetkellä näin taksin ajavan hitaasti ohitseni. Otin sen ns. lennosta ja helpottuneena asetuin auton lämpöön ja ajattelin todellakin vaieta koko matkan kotiin. Paitsi ilmoitin, että ’Muuratsaloon’. Meni ehkä sekunti tai pari, kun jo puhuimme koirista ja etenkin noutajista. Taksiherra alkoi kertoa, miten he runsas vuosi sitten joutuivat luopumaan yli 15 vuotiaasta noutajastaan…Minä herkistyin kyselemään ja hän kertomaan…Jossain vaiheessa katsoin ikkunasta ulos ja minusta maisema oli jotenkin outo, ei se ainakaan ollut mikään kohta matkalla Muuratsalon saarelle. Kysyin asiasta varovasti ja kävi ilmi, että olimme molempien sydänaiheen äärellä unohtaneet matkan määränpään ja olimme menossa Jämsään! Nauroimme hulluina ja muistin tietysti kertoa S:lle (huomatkaa, että minulla on jo hänen nimensä ja kaikki), että meidän pesuhuoneen remontoija laatoitti vähän pieleen, kun siinä vilkkaasti juttelimme hänen työtä tehdessä. Asia kyllä korjattiin ennen kuin R. saapui tarkastamaan tulosta;-)

Nyt on lahjat sitten laitettu, kortit postitettu, talo niin täynnä kynttilöitä, että voisi polttaa vaikka ensi jouluun yhtä soittoa. Alkaa tuntua omalta. Alkaa pudota se tunnelma, että kohta vain ruokia, tuoksuja, joululiinoja ja mielettömästi aikaa.

Meille on tulossa autuaallinen joulu. Pesiydymme valkoisen kotimme lumipesään tänne Päijänteen saarelle kuin pikkuoravat. Hänen Majesteettinsa suuriruhtinatar Olga on vielä ilonamme, mistä jaksan olla kiitollinen.  Ja mitä tulee täydellisten joulujen hyvästelyyn, se on edennyt  jo niin pitkälle, että R. ja minä emme lahjo toisiamme. Vietämme aattona sekä joulua että hääpäivää. Nuoret saapuvat joulupäivänä ja he löytävät lahjansa kuusen alta ja tietty Dina myös. Asetumme pöytään ja nautimme kalapainotteisesta joulupäivän pöydästä täysillä: On graavia siikaa, lohta graavina ja kylmäsavustettuna, marinoituja silakoita muutamalla sortilla, mätiä, pateita, juustoja, hedelmiä, viiniä, luumukräämiä, kuohukermaa…Pieni musta villakoira Dina ja vähän suurempi punaturkkinen Olga ovat menossa mukana ja välillä käyvät pihalla lumessa peuhaamassa.  Sininen hämärä putoo lumen valoksi pimeässä, villasukkajoulun rentous valtaa mielet, suklaata, elokuva tai kaksi, ei kiire minnekään ja tiedämme, että sama jatkuu joulun jälkeenkin, jolloin tyttärellämme on syntymäpäivä ja meillä hitaat aamut, lempeät siniset hämärät. Meidän perheelle koko joulu on yhtä suurta juhlaa, mutta kevyellä puuterilumella kuorrutettuna, stressi kadotettuna, kaavat leivinuunissa poltettuina, eikä silti mitään puutu.

Vaikka pidin vuosikausia yllä täydellisiä idyllijouluja, olen silti aika-ajoin vastustanut tavarajouluja. itselleni olen jo toivonut vain aikaa, mutta ilahduttava on lahja, josta jo sain vinkin: Bessu lahjoittaa minulle issikkavaelluksen. Ratsastamme lumisen metsän läpi kodalle, jossa nautimme jouluglögit ja joulutortut. Tiedän jo, että takaisin tullessa metsän hiljaisuus, hevosen tuoksu ja lämpö, pudottavat minut rauhaan, jota ei myydä missään kaupassa. Huipentuma on hetki, kun istahdan kaiken jälkeen pilttuun lattialle, Hrönn höristelee huuliaan ja hamuaa takkini taskuja, pyytää vielä ruisleipää, hörhöttää samettihuulillaan käsiäni, pussaan tuota silkkiä ja samettia, hevosen rakasta tuoksua ja kaikki muu unhoittuu: On vain tämä hetki.

lumenkaunista joulun odotusta

Leena Lumi 

Walking In The Air

Tapani Heinonen: Reunalla

Jostakin ne raskaat ajatukset taas nousivat, lehahtivat kuin tummat varikset pihapuihin. Mämmin sijaan hän olisi kaivannut levon sinfoniaa, joka pyyhkisi arvet lapsuuden kasvoilta, silittäisi elämän tuulien tuivertamaa tukkaa. Ja antaisi hiljaisen hymyn, jota toiset tuskin kykenisivät näkemään mutta jonka kutituksen hän tunsi sisältä päin, kun yksin sille hulluudelle nauroi. Sille mitä oli ollut, sille mistä äidin ääni muistutti.

Tapani Heinosen teos Reunalla (Minerva 2012) ei ollenkaan kuulunut lukusuunnitelmaani, mutta olen jo tottunut siihen, että kustantajat tuntevat minut paremmin kuin minä itse. Kirjan alku ei vakuuttanut minua, vaikka alun ihan tasokas sitaattikin on sivulta kahdeksan.  Luin muutama kymmenen sivua ja laitoin jo kirjan sivuun, mutta sitten jokin outo aavistus sai minut tarttumaan uudelleen työvoimatoimistossa työskentelevän psykologi Juhani Niemisen elämään. Oli ylitettävä se aita, että taas ollaan siinä Sandemosen Jantessa, pienessä kylässä, jossa perheen sisällä lapsille voidaan tehdä ihan mitä huvittaa. Juhani luuli siltä kaikelta jo pelastuneensa, uskoi juoneensa unohduksen kaivosta, sillä hän ei pitänyt yhteyttä vanhempiinsa ja asui muualla oman rakkaansa kanssa. Janten varjo yltää kuitenkin pidemmälle kuin luullaankaan ja isän kuolema suistaa Juhanin niin muistamaan kuin kohtamaan uudelleen äitinsä, joka salli kaiken tapahtua kuin myös sisarensa, joka katsoi oikeudekseen yrittää ovelasti viedä Juhaninkin perintöosan.

Myönnän heti, että alun lapsuusmuistelot olivat minulle jotenkin tavanomaista, ei mitään uutta maalaispitäjästä, siitä Jantesta, josta olen itsekin kotoisin. Luokallani oli poika, joka olisi voinut olla vaikka Juhani…Kun koko ajan hakataan ja hoetaan, älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me, älä kuvittele, että kukaan välittää sinusta…Sitä Janten lakia kuin oikein ruoskitaan pieneen poikaan väkevän isän toimesta, voi käydä, että luokkakuvan pienin ja kalpein poika ripustaa itsensä hirteen ennen kuin edes tajuat, mistä Jantesta hän tuli, vai olivatko ne lehmänkytkyet ja kylmä navetta, paikka lapselle, joka lakkasi kasvamasta, jonka silmissä oli vain suurta kysymystä: Miksi?

Juhani ei mene hirteen, mutta hän suree isäänsä, miestä, joka teki hänen lapsuudestaan helvetin. Se on niin raivostuttavaa, että lukijalla on kiinni pitelemistä nautittuaan ensin vahvan annoksen ’isärakkautta’.  Yhtäkkiä kaikki muuttuu, Heinosen ääni alkaa soida, hän löytää valon ja viimeistään helmenkalastajakohtauksessa tiesin jo lukevani kirjan kuin vettä vain ja yhdeltä makuulta. Nyt oltiin uuden ääressä, sillä homoseksuaalisuus maalaiskylässä on ollut aina niin tabu, että sitä ei vain ole ollut vaikka olisikin ollut. Tätä ei ole kirjoitettu ennen!

Juhani seisoo vedessä hajareisin ja Lassen täytyy sukeltaa hänen jalkojensa välistä silmät ummessa niin ettei kosketa ihoa. Lopulta selkä hipaisee haaraväliä, käsi koskettaa nivusia. Sitten vaihdetaan vuoroa. Seuraavaksi täytyy sukeltaa silmät auki, varoa koko ajan, ettei vajoa syvänteeseen. Kun he jatkavat leikkiä riittävän pitkään, helmet veden ja katseen alla alkavat paisua ja kivettyvät. Silloin sitä on pidettävä huulilla. Kumpi pystyy olemaan pidempään veden alla sillä tavalla, on voittaja. Välillä Lasse joutuu ponnahtamaan vedestä ylös ja vetämään henkeä, kunnes sukeltaa uudestaan. He putoavat kiellettyyn syvänteeseen, Juhani sulkee silmänsä ja voihkaisee.

Tapani Heinonen on ehdottomasti väkevän draaman kirjoittaja, tabujen paljastaja, barrikadien komein kundi, born to be wild ja ikuisesti kapinallinen. Siinä Heinonen on vahvimmillaan. Hänen rohkeutensa sai jopa minut, moneen rankkaan tekstiin tottuneen hätkähtämään. Enpä ole ennen ruispeltoihin tätä yhdistänyt, en edes kuvitellut, mitä hän uskaltaa ulos kirjoittaa. Vakuutan, että kannattaa tutustua aivan uuteen ja salattuun maaseutuun, suomalaiseen sieppariin ruispellossa!

Se, missä Heinonen ei ole vahvimmallaan on huumori. Se ei ole mikään yllätys, sillä minua eivät ole ikinä naurattaneet aikuisten miesten vitsiyritelmät. Olen kärsinyt vain myötähäpeästä. Suosittelen Tapanille vahvaa tragediaa, tummia sävyjä, rohkeita vetoja, eikä mitään pikkuhousunsuojia pyörimään ellipsin ympäri. Sen sijaan tämä toimii:

Hän leikki ajatuksella, että päätyisi jonain päivänä lobotomiaan. Näkymättömät langat leikattaisiin kirurgin tarkkuudella poikki. Säikeet, jotka pitivät häntä pellonpientareilla, elokuisilla viljapelloilla, hiekkaisilla kyläteillä, emäntien suonikohjuisilla säärillä, isäntien heinätöissä…

Kaipuun skitsofrenia oli uuvuttavaa.

Reunalla, melkein pimeään putoamassa, kulkee kirjan Juhani ja vihan viimeinen käyttöpäivä ei olekaan isän kuolema, sillä vastassa ovat äiti, joka ei tunne tehneensä mitään väärää ja sisar, joka katsoo voivansa periä senkin, mikä on naulattu kiinni. Kirja, josta monet löytävät tuttuja maaseudun katkeria perimysjuonitteluja, paljon lausumattomia asioita, omahyväistä oikeassa olemisen jääkylmää.

Kun suu todistaa rakkaudesta mutta syli pysyy suljettuna. Kun sanat rapisevat onttoina lattialle kuin saviruukun palaset ja teot puhuvat toista.

Pidän rankoista kirjoista, mutta niiden lopussa pitää heilua edes pienen lyhdyn valo ja sitä tästä vahvasta esikoisromaanista löytyy. Valon nimi on rakkaus.

Silloin hän päätti välttää kaikki itsekkyyden karikot, kaikki vihan suot ja hetteiköt, pitävänsä miestä kuin kukkaa kämmenellä ja kylpevänsä hänen kanssaan elämän iloisissa lähteissä samppanjaa juoden. Heillä olisi kumppanuus, ihmisen iho, joku jonka kanssa halusi elää.


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi Hietanen

Vuoden 2012 parhaat kirjat Leena Lumissa

Tässä lukuvuoteni 2012 kuuma ryhmä 109 luetun kirjan joukosta:

1.  Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (Otava 2012)

2.  Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (WSOY 2012)

3.  Herman Koch: Illallinen (Siltala 2012)

4.  Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY 2012)

5.  Elif Shafak: Kirottu Istanbul (Gummerus 2012)

Myönnän heti, että loppuvuoden kirjojen taso teki valtavan vaikutuksen. Ikinä ei ole ennen tullut tunnetta, että en voisi tehdä tätä listausta, mutta nyt liikun sikäli heikoilla jäillä, että melkein yhtä hyvin kuin Vieraan lapsi olisi ykkönen voinut olla Kuin jokin päättyisi. Mikä sen sitten näin vahvisti, oli kokonaisvaltainen tunne Hollinghurstin kirjan laajasta kaaresta, miten se koskettaa kolmea sukupolvea samalla kun kertoja itse toteaa Helsingin Sanomissa 23.syyskuuta Suvi Aholan jutussa Vaiettu maailma:

"Ulkopuolisuuden tunne on kirjoittamisen kannalta tärkeää. Kyse on 'toisesta paikasta', kuten kirjailija E.M.Foster muotoili, toisesta tilasta johon siirtyy, kun kirjoittaa. Homoseksuaalisuus on minulle sellainen 'toinen paikka'."

Anna -lehdessä no 50 todetaan Vieraan lapsesta näin: 

"Aikamatka brittiläisen yläluokan maailmaan hurmaa. Matka alkaa vuodesta 1913 ja päättyy näihin päiviin. Nuorena kuollut runoilija Cecil Valance liittää monet ihmiset ja vuosikymmenet toisiinsa. Maailma muuttuu ja ihmissuhteet murenevat, mutta Cecilin runot säilyvät ja hämmentävät. Kerronta on kuulasta ja tarkkaa."

Jatkan tuskailuani listaamisesta, että siinä, missä Vieraan lapsi paikoin oli liiankin vaativa luettava rajujen aikahyppäystensä takia, Barnesin Kuin jokin päättyisi oli kuin toinen ihoni, osa minua. R:n ehdoton suosikki hänen tänä vuonna lukemistaan kirjoista on Kuin jokin päättyisi ja hän yritti vaikuttaa myös äänestytulokseen niin, että olisin laittanut molemmat kirjat ykkössijalle...tosin hän ei ole lukenut Vieraan lasta;-) Minulle on aivan sama vaikka nämä kaksi aivan erilaista, mutta brittiläistä kirjaa, jakaisivat ykkössijan, joten olkoon tämä järjestys tässä nyt vaikka vain 'muodon takia'. Siinä missä Hollinghurstin 'laaja kaari' vaikuttaa ja vakuuttaa, Barnesin tiivistyksen helmi häikäisee...täydellisenä ja virheettömänä.

Jatko onkin sitten jo aika selvää pässinlihaa, sillä Herman Kochin Illallinen on niin vaikuttava, että luen sen yhtä varmasti uudelleen kuin varhemmin lukeneeni Ian McEwanin Vieraan turvan! Illallinen on ollut yksi tämän vuoden kirjabloggarien lukusuosikeista.

Sarjan todellinen yllättäjä minulle on Linn Ullmannin Aarteemme kallis, josta pidin niin kovasti, että ostin kirjan jo joululahjapakettiin ystävälleni, jolla on vaativa kirjallinen maku, mutta joka ei halua ikävystyä kirjan äärellä. Edellisessä virkkeessä on minusta lyhyesti sanottu, mikä Ullmannin kirjassa on se jokin.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Elif Shafakin kirja on minulla joka vuosi kuumassa sarjassa. Pidän niin hänen tyylistään kirjoittaa. Tässä näette miten listasin vuonna 2011    Kirottu Istanbul olisi takuulla ollut vieläkin ylempänä sijoituksessa ellei olisi tapahtunut syyskauden hurjaa riman korotusta.

Tätä toista ryhmää olen kutsunut myös sydänryhmäksi ja kyllähän täältä nytkin löytyy sydänverellä luettua...

1)  Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi 2012) Vuoden paras suomalainen kirja blogissani eli Leena Lumi Finlandia!

2)  Carol Shields: Ruohonvihreää  (Otava 2012)

3)  Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

4)  Paul Auster: Talvipäiväkirja (Tammi 2012)

5)  Lionel Shriver: Kaksoisvirhe  (Avain 2011)

Syyspurjehdus on tiivistettyä neroutta kuten on Barnesin Kuin jokin päättyisi. Molemmat kirjat ovat huomattavan tasokkaita esimerkkejä tiukkaan puristukseen joutuneen timantin muodostumisesta. Olen hämmästynyt, että Bargumista kuulin vasta tämän kirjan yhteydessä.

Carol Shields on kirjailija, jolta olisin tähän voinut ottaa vaikka tänä vuonna lukemani Ellei tai Kivipäiväkirjat mutta Ruohonvihreässä Shieldisn ääni on nyt minua puhuttelevin. Joululomalla jatkan Shieldsin kirjojen parissa.

Gaute Heivoll on toinen tämän vuoden norjalaisyllättäjä, toinenhan on Linn Ullmann kuumassa ryhmässä. Olen lukenut paljon norjalaista kirjallisuutta aina Aksel Sandemosta ja Knut Hamsunista tämän päivän kirjailijoihin. Ja miten on: Voisimmehan laskea myös Siri Hustvedtin norjalaiskirjailijoihin, sillä sieltä jostain hän on imenyt itseensä Norjan vuoripurojen kylmän virran. Aina vahva maku, jonka keskellä kulkee ohut julmuuden juonne. Kuin olisimme aina Sandemosen Jantessa. Minusta Etten palaisi tuhkaksi edustaa hyvin jantelaisuutta, vaikka emme saakaan tietää lopullista vastausta kirjan tapahtumiin eli 'miksi?'.

Paul Austerin Talvipäiväkirja on erityisen kaunis kirja, vaikka kirjailija käyttäkin välilä rumia sanoja. Tässä kirja joka herkistää etenkin pitkää, intohimoista parisuhdetta vaalivat lukijansa. Tämä kirja merkitsee paljon sekä minulle että R:lle. Talvipäiväkirja ratkaisi myös erään ison asian, jota olemme kauan pohtineet, kun olemme tuskaantuneet kaksikerroksisen talomme jyrkkiin rappusiin...: Me jäämme! Ihana kirja♥ 

Ja sitten Lionel Shriverin Kaksoisvirhe, joka aiheutti R:lle ja minulle vuorokauden kirjallisen keskustelun. Se oli yksi lauantai ja siinä unohtuivat saunat ja homejuustot kokonaan, kun syntyi pieni, suloinen kirjallinen väittely, jolla ei ollut ollenkaan tekemistä sen kanssa, etteikö kirja olisi erinomainen myös R:n mielestä, mutta kun minulle tästä tuli sielukirja vahvan samaistumisen takia...ja R. olisi voinut myöntää, että jos olisimme saman lajin urheilijoita, mikään ei erottaisi meitä Willystä ja Ericistä. Miksei voi myöntää, että on kilpailuviettinen, jos sitä kerran on;-) Onneksi vain toinen meistä on urheilija, mutta minussa on naista myöntämään, että ymmärrän täysin, miksi Willy käyttäytyi kuten hän käyttäytyi.

Kolmas sarja on ollut minulla mukana alusta asti sen tähden, että teen paljon myös harrastuskirjoja, dekkareita etc. Mukana eivät ole kuitenkaan runo-, sisustus- ja luontokirjat, sillä runous on lempilapseni ja häntä ei vertailla. Sisustus on aina niin ihanaa ja kaikki kirjat ovat tasaisen lumoavia. Lukuvuoteni paras dekkari on Åsa Larssonin Uhrilahja (Otava), mutta voin luvata, että ihan kannoilla on tänä vuonna Hjoth&Rosenfeldtin Oppipoika (Bazar). Puutarhakirjoja en mielelläni laita ollenkaan paremmuusjärjestykseen, mutta tänä vuonna Kirsi Tuomisen ja Olavi Niemen Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri (Minerva) on ollut niin vahva lukijoiden suosikki, että siitä tekemääni juttua on käynyt lukemassa jo 2 371 puutarhasta kiinnostunutta henkilöä! Niin monet eivät voi olla väärässä! Maanpeitekasvit on ollut kuukausia vajaan neljän blogivuoteni kymmenen luetuimman joukossa eli kaikkien aikojen puutarhakirjaennätys. Oma sydänsuosikkini Puutarhan aika (WSOY) sai nyt jäädä toiselle sijalle, mutta kuten totesin, puutarhakirjat ovat kaikki ihania. Ruokakirjoissa oli myös kova sarja ja lukijoista kiinnostavin (722) on ollut Punajuuri - Ruokaohjeita ja ideoita (Gummerus 2012), jonka ansioita en kiellä, päinvastoin: On hienoa, kun nostetaan esille kotimainen juures ja siitä tehtävät herkut, mutta mitä minulle tapahtuikaan, kun Stadin klassikot - Maukkainta retroruokaa (Teos) vei täysin sieluni. Minä kokkaan nyt harva se viikko käyttäen ko. kirjaa. Stadin klassikot on kaksikielinen, joten sen voi lähettää vaikka joululahjaksi ulkomaiselle ystävälle. Arvostan kaksikielisyyttä monessa ja siitä pisteet myös Baudelairen Pahan kukille (Sammakko) ja ihastus Antti Nylénin tulkinnoille!

Vuoden paras lastenkirja on Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012), joka ei mitään selityksiä kaipaa: Vastaus löytyy, kun on kirjan lukenut. Sitten on jäljellä vielä Makine Ikuisen rakkauden kosketuksia (WSOY), jossa kaunistakin kauniimpi kieli kulkee rankan maisemassa ja saa huokailemaan, miten näin voi kirjoittaa!

Sinä yönä rakastelussamme on epätavallista hellyyttä, aivan kuin olisimme tavanneet hyvin pitkän eron jälkeen. Ja olisimme sen aikana ikääntyneet ja kärsineet paljon.

…muisto marraskuisista päivistä, ensimmäisistä lumihiutaleista leijumassa värittömässä ilmassa joka tuoksuu palavalta puulta, huumaavan raikkaasta viileydestä joka kertoo uuden elämän alkamisesta, lupaa aivan toisenlaista maailmaa.

Nyt tarkkaavainen lukija on takuulla huomannut, että WSOY:n Aikamme kertojia -sarja on ollut  etenkin tänä vuonna kuin Kultainen Kirjasto, joka tuottaa toinen toisensa jälkeen uskomattomia lukuelämyksiä. 

Vuoden ehkä erikoisin lukukokemukseni oli Marko Hautalan Unikoira (Tammi), kirja jota en edes halunnut, mutta kustantaja katsoi tuntevansa minut paremmin;-) Luin kirjan ja vaikutuin Hautalan tyylistä, mutta nöyrästi silti myönnän, että ihan kaikkea en ymmäertänyt. Lukukokemus oli kuitenkin huikea, hyvin erilainen ja Hautala osaa kirjoittaa ylärekisterissä. 

Niille, jotka eivät vielä tiedä, niin minä luen vain hyviä kirjoja tai kirjoja joista voin pitää. Jos minulla ei ole kirjasta mitään hyvää kerrottavaa, en tuo kirjaa blogiini. Voin lukea keskinkertaisen kirjan, ja esitellä sen, mutta siitäkin on oltava sitten jo myös jotain hyvää kerrottavaa. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille! Se mikä kenestäkin on hyvä tai huono kirja on subjektiivinen näkemys, mutta kenenkään arvio ei ole muuta. Näin ollen minunkin arvioni on subjektiivinen näkemys lukemistani teoksista, ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.

Vuoden 2012 kaunein kirja Leena Lumi -blogissani on Anna Ahmatova Fontankan talossa!  Tämän kirjan ansiot eivät kuitenkaan jää vain visuaalisiin orgasmeihin vaan kirja vakuuttaa kaikellaan. Kustantaja on Into ja kirjan tekijät ovat Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo. 

Kirja on lyhyt, mutta kauniisti kattava elämänkerta Ahmatovan elämään ja runouteen. Kirjan huumaavat runot ovat Marja-Leena Mikkolan suomentamat, mutta mukana on myös Pentti Saaritsan suomentama Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin...ja Mikkolalta suosikin on Juhli kanssani tätä lumista yötä... Ah, rakastan, rakastan tätä kirjaa, Ahmatovaa ja sitä tulta, mikä tästä minuun syttyi♥ Suosittelen!!!

Kaikesta hulimatta eräs elämääni astunut suomalainen miesrunoilija saa nyt lopettaa tämän vuoden kuuman ryhmän esittelyn:

Että sataisi pian lumen ja yöt kirkastuisivat ja veri
asettuisi kiertämään verkkaisemmin ja ehtyisi tämä
kaipaus. Amen. Ja että sitä kestäisi kauan.

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)

Love
Leena Lumi

Aikaköyhyydestä aitoon läsnäoloon

Vaikka en ole tietääkseni enkeli-ihmisiä tämä Hannen enkeli pysäytti minut kuin seinään. Kuvan värit ovat uutta, maagista Hannea ja se jokin tässä saa minut nyt kertomaan, mitä toivon eniten ja ainoastaan joululahjaksi. Ehkä lumikeiju ei olisi riittänyt saamaan minua seisahtumaan juuri tähän vuodatukseen, vain Hannen enkeli.

Toivon joululahjaksi aikaa. Vain aikaa. Mieheltänikään en halua mitään muuta kuin aikaa, sillä mikään tavara ei ole yhdessä vietetyn ajan veroista. Meillä on aika tiukassa eli olemme aikaköyhiä! Viime vuonna samoihin aikoihin olin vieläkin aikaköyhempi, sillä miestäni vei juoksuvalmennus MM-kisoihin. Olin onneton, todella onneton. Nyt on paljon  paremmin, mutta tänään kun ryntäsimme viimeisiä joululahjoja, osin jo joulun herkkuja, kynttilätäydennyksiä, joulukortteja, nuorillemme lahjakortteja ja montaa muuta, tuntui, että turhuuden turhuutta tämä kaikki on ja 'maailma seis,haluan ulos!' Sanotaan, että ruuhkavuodet ovat kun lapset ovat pieniä. Minun kokemukseni mukaan se aika oli lastenleikkiä näihin vuosiin, mutta kukin kokee tavallaan.

Olin eilen serkkuni kanssa Witikkalan kartanossa ja meillä oli pitkä ja antoisa päivä. Nautimme kaikesta kauniista ja tein mukavia ostoksiakin, mutta minusta ei ole niistä nyt juttua tekemään. Voin kertoa, että ostin jotain jossa on mustaa pitsiä itselleni, jotain raskasta ja ruostunutta keittiöön, jotain kivaa tyttärelle ja vähän koristeita joulupöytään. Päivä oli pieni sisustusloma, mutta se saa nyt olla vain yksi joulukuun tapahtuma, joka liittyy muistojen ketjuun.

Olen käärinyt lahjoja kauniisiin papereihin, kirjoja, pehmeitä paketteja ja elokuvia, mutta olen huomannut aloittaneeni vähitellen uudenlaisen tradition: Kutsun ystäviä lounaalle ulos. Näin kaikki voimme keskittyä toisiimme, ilman turhaa passaamisen ja siivoamisen stressiä ja näin aidosti olla läsnä toisillemme. Minä olen vielä sen verran omituiseksi muuttunut, että siivoaminen ei ole elämäni intohimojen kärkipäässä, joten miten mukava onkaan sulkea ovi takanaan ja lähteä kaupungille seurustelemaan. Tänään viimeksi sovimme yhden perheen kanssa, että tapaamme vielä ennen joulua hyvän ruoan merkeissä, mutta nyt ei kummankaan kotona, vaan muiden passattavana. Tämä on vaihtelua meille kaikille, jotka olemme intohimoisia kokkaajia, mutta aina se siivoaminen ennen ja jälkeen.  Näin kaikki saavat täydesti osallistua seurusteluun, vuorovaikutteiseen läsnäolemiseen, eikä yhden tarvitse huhkia passarina. Nyyttikestit eivät tilannetta yhtään parantaisi, sillä sitten jää jälkeen kuitenkin aina kasa astioita ja muuta siivoamista. Tähän tietysti joku voi ehdottaa, että 'kaikki voivat tiskata ja siivota yhdessä', mutta kun minä en halua juuri nyt seurustella tiskaten ja siivoten, vaan keskustellen ja herkuista nauttien. Jonain muuna aikana on toinen tuuli ja toinen mieli: silloin kokoonnutaan kotiimme ja istutaan tuntikausia pöydän ääressä.

Toivon aikaa hääpäivä- ja joululahjaksi, mitkä ovatkin meillä yksi ja sama ajankohta. Toivon koko loppuelämäni vain aikaa ja läsnäoloa. Sitten kun olen sateenkaaren tuolla puolen, en pyydä enää kenenkään aikaa ja kaikki saavat minun puolestani säästää aikaansa jopa haudallani käymiseltä: Olen sen verran erakko, että viihdyn mieluusti ihan rauhassa ja hiljaisuudessa – siellä hautuumaalla. Läheiseni saavat silloin tuhlata ainoan elämänsä tunnit vaikka pölyjen pyyhkimiseen tai urheilukentän ympyrän kiertämiseen loputtomasti, vuodesta toiseen ja televisiossa saa urheiluselostaja huutaa aamusta iltaan mukatärkeitä ilmoituksiaan,  mutta: Minä olen nyt, en huominen! Sinäkin olet nyt, et huominen! Kaikkein eniten lapsi on nyt, ei huominen!

Mieti tarkkaan, onko lähipiirissäsi aikaköyhä puoliso, lapsi, ystävä tai muu henkilö, jolle voisitkin lahjoittaa tavaran sijasta aitoa läsnäoloa. Ja muista myös perheen lemmikin läsnäolon kaipuu: Hänen laumansa on hänen perheensä.

Love
Leena Lumi

kuva Hanne

Lumenkaunista itsenäisyyspäivää!

Toivotan kaikille lumenkaunista itsenäisyspäivää! Pidetään pieni rauhan hetki ennen kuin alamme tosissamme tunnelmoimaan joulusta. Vielä on paljon asiaa ennen kuin jään kahden viikon joululomalle. Siis tänä vuonna meillä on todellinen pitkä joulunaika täynnä aikaa, taikaa, lumoa, rauhaa...Tulevana perjantaina olen serkkuni kanssa 'sisustusmatkalla'. En siis koneen ääressä. Yritän muistaa ottaa kameran mukaani.

Muistellaan kiitollisuudella heitä, jotka antoivat meille itsenäisen, vapaan kotimaan. Minun kiitollisuuspuheeni on Hetki lyö ja sen kunniaksi soi aina Veteraanin iltahuuto jota en kyynelehtimättä kuuntele, sillä...

kiittäen ja kiitollisena
Leena Lumi

Linn Ullmann: Aartemme kallis

Jenny piteli verhosta kiinni. Antaa juhlien alkaa! Melkein viisikymmentä vierasta läheltä ja kaukaa. Tuoden lahjoja ja kukkia ja samppanjaa, sadepisaroita hiuksissaan, suut leveässä naurussa, kesäleningit yllään ja valkoiset nenäliinat taskuissaan he tulivat toivottamaan Jenny Brodalille hyvää syntymäpäivää.

Linn Ullmannin teos Aarteemme kallis (Det dyrebare, WSOY 2012, suomennos Tarja Teva) on pinnaltaan kertomus kauniista kuvista, mutta kokemuksena rikotut kuvat, kuvien säröt, vuotavien haavojen mahla. Aarteemme kallis on kertomus eri-ikäisistä naisista, joiden elämät viiltävät toisiaan syvältä halusivatpa he sitä tai eivät. Kaiken keskellä mies, Jon, sekä hänen labradorinnoutajansa Leopold. Jon, joka yrittää kirjoittaa trilogiansa kolmatta osaa inspiraationsa menettäneenä ja yrittäen virkistää mieltään kyseenalaisin keinoin samalla roiskien likatahroja säröisten kuvien päälle. Ullmannin kirja ei ole kuitenkaan mikään sontalasti, sillä jokainen löytää takuulla paljonkin samaistumisen kohteita tai vähintään samaistumisen hetkiä, vaikka ei ikinä, ikinä olisikaan huutanut: ”Käske sen paskakakaran pitää turpansa kiinni.” Ja löytää myös kauneutta!

Myönnän kyynelehtineeni kirjaa lukiessa. Jokin satutti. Ehkä roson kauneus. Olen herkkänä avioliittoromaaneille ja sitäkin tässä on. Kuitenkin sekasortoisten naisten mieli on keskiössä ja ehkä lukijankin huomion vie seitsemänkymmentäviisivuotisjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka iästään huolimatta on upea ilmestys. Jenny, joka oli äitinä ollut ristiriitainen, jopa kauhistuttava henkilö, Jenny, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta juomatta, mutta päätti aloittaa syntymäpäivänsä kunniaksi uuden kostean elämän. Hän ei olisi välittänyt koko juhlista, mutta tytär Siri oli runnonut idean läpi, joten kestettävähän kemut oli, mutta kukaan ei määrännyt, miten Jenny Brodal juhlisi!

Avioliittoromaanina kirja on hiukan surumielinen. Siinä, missä Siri Hustvedt ja Paul Auster lukevat kauniisti toisilleen ja jopa kuiskien, tämän kirjan Siri ja miehensä Jon, puhuvat, puhuvat ja puhuvat, mutta puhuvat  ja myös huutavat, toistensa ohi. Aivan liikaa sanoja, joiden meressä pariskunta on kadottamassa kosketusta toisiinsa ja samalla myös lapsiinsa. Pariskunnan heikko taloustilanne ei voi olla vaikuttamatta, sillä velkaa otetaan velan päälle. Siri tuntee oikeastaan olevansa onnellinen vain Mailundissa, lapsuudenkodissaan, jossa hänellä on valkoisten kukkien penkki aivan kuin:

Hän halusi kertoa kirjasta jonka oli lukenut. Kuutamopuutarhasta, jonka Vita Sackvill-West oli nähnyt unessa ja jonka Siri näki silmissään uudessa unessa.

…Mailund tervehti tulijaa keitaana menneiltä ajoilta, valkoisten pitsileninkien aikakaudelta, olkihattujen, vahaviiksisten miesten, reininviinin ja boccian aikakaudelta. Syksyisessä kuutamossa talo tosin hohti miltei pelottavana, ja sumussa se saattoi näyttää luoksepääsemättömältä…

Siri on äitinsä tytär, vaikka haluaakin tehdä kaiken toisin kuin äitinsä. Hän on vahva, vaikka rakkaudessaan myös heikko. Hän on suorittaja ja päättäjä. Hän haluaa pitää ohjat käsissä pitääkseen itsensä kasassa. Häntä ei kukaan saa horjuttaa, ei edes punapukuinen tyttö, jolla on pitkät tummat hiukset ja joka vaeltaa sumussa, ei edes Mille.

Mille oli yön ja hallan harso, joka toisinaan häivähti hänen lävitseen ja vei mukanaan kaiken hänen ilonsa.

Hänellä oli huivi harteillaan ja kukka hiuksissa. Hän oli kaunein tyttö, jonka Simen oli koskaan nähnyt, ja joka oli kuin sumu ei olisi laisinkaan koskettanut tyttöä. Sumu ikään kuin väisti sitä joka oli sumua kauniimpaa.

Linn Ullmann on kuuluisan äidin tytär. Liv Ullman on näyttelijä, jota moni meistä on ihaillut jo kauan tai ainakin tietää kenestä on kyse. Kuuluisuus voi olla taakka, jossa ei tule otetuksi täydestä omana itsenään omilla kyvyillään. Vaikka Aarteemme kallis on minulle ensimmäinen Linn Ullmannin kirja, huomaan pisaran kirkkaasti, että Linn on murtanut kultaiset kahleensa. Hän osaa kirjoittaa niin että et voi lopettaa ennen kuin kirja on luettu loppuun. Linn on kirjoittajana lahjakkuus, jolla jännittävä, suorastaan trillerimäinen juoni kietoutuu sumun sanoihin. Tällaisten kirjojen takia kuin Aarteemme kallis olen hyvin nuiva kirjojen lajityyppimääritelmille. Tämäkin teos on sekä proosaa, trilleriä että runoa. Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin jo kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’ Air du Temps. Ja on joulukuu.

Viimeisimmässä tarkastuksessa eläinlääkäri oli taputtanut Leopoldin vatsaa ja sanonut: Enää ei ole paljon tehtävissä. Leopoldilla ei ole kipuja, vaikka tilanne voi tietenkin äkisti myös muuttua, kasvain on jo lähettänyt etäpesäkkeitä, ja sitten eläinlääkäri oli katsonut Siriä ja Jonia ja sanonut: Tärkeintä juuri nyt on se että vietätte mahdollisimman mukavan joulun ja silittelette Leopoldia ja hierotte sen tassuja ja valmistaudutte päätöksiin vuoden alussa.

*****

Linn Ullmann Anna –lehden no 47 haastattelussa:

”Sillä hetkellä, kun alat rakastaa jotakuta – miestä, naista, lasta tai lemmikkiä – muutut haavoittuvaksi. Elämääsi aukeaa railo, jonka toisella puolella on halu suojella rakkaitaan kaikin mahdollisin keinoin ja toisella puolella tietoisuus, että se on mahdotonta. Siihen rakoseen on vain asetuttava.”

*****

WSOY:n nettisivulta


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Liisa  Arja  Kirjapolkuni  Susa  Aili  Norkku  Tuulia/Lukutuulia  Mari A Karoliina  Sara  Annika K.  Sanna  Kirjakirppu  ja Kirja vieköön!