Tapani Heinonen: Reunalla

Jostakin ne raskaat ajatukset taas nousivat, lehahtivat kuin tummat varikset pihapuihin. Mämmin sijaan hän olisi kaivannut levon sinfoniaa, joka pyyhkisi arvet lapsuuden kasvoilta, silittäisi elämän tuulien tuivertamaa tukkaa. Ja antaisi hiljaisen hymyn, jota toiset tuskin kykenisivät näkemään mutta jonka kutituksen hän tunsi sisältä päin, kun yksin sille hulluudelle nauroi. Sille mitä oli ollut, sille mistä äidin ääni muistutti.

Tapani Heinosen teos Reunalla (Minerva 2012) ei ollenkaan kuulunut lukusuunnitelmaani, mutta olen jo tottunut siihen, että kustantajat tuntevat minut paremmin kuin minä itse. Kirjan alku ei vakuuttanut minua, vaikka alun ihan tasokas sitaattikin on sivulta kahdeksan.  Luin muutama kymmenen sivua ja laitoin jo kirjan sivuun, mutta sitten jokin outo aavistus sai minut tarttumaan uudelleen työvoimatoimistossa työskentelevän psykologi Juhani Niemisen elämään. Oli ylitettävä se aita, että taas ollaan siinä Sandemosen Jantessa, pienessä kylässä, jossa perheen sisällä lapsille voidaan tehdä ihan mitä huvittaa. Juhani luuli siltä kaikelta jo pelastuneensa, uskoi juoneensa unohduksen kaivosta, sillä hän ei pitänyt yhteyttä vanhempiinsa ja asui muualla oman rakkaansa kanssa. Janten varjo yltää kuitenkin pidemmälle kuin luullaankaan ja isän kuolema suistaa Juhanin niin muistamaan kuin kohtamaan uudelleen äitinsä, joka salli kaiken tapahtua kuin myös sisarensa, joka katsoi oikeudekseen yrittää ovelasti viedä Juhaninkin perintöosan.

Myönnän heti, että alun lapsuusmuistelot olivat minulle jotenkin tavanomaista, ei mitään uutta maalaispitäjästä, siitä Jantesta, josta olen itsekin kotoisin. Luokallani oli poika, joka olisi voinut olla vaikka Juhani…Kun koko ajan hakataan ja hoetaan, älä luule, että sinä olet jotain, älä luule, että olet yhtä paljon kuin me, älä luule, että olet viisaampi kuin me, älä kuvittele, että kukaan välittää sinusta…Sitä Janten lakia kuin oikein ruoskitaan pieneen poikaan väkevän isän toimesta, voi käydä, että luokkakuvan pienin ja kalpein poika ripustaa itsensä hirteen ennen kuin edes tajuat, mistä Jantesta hän tuli, vai olivatko ne lehmänkytkyet ja kylmä navetta, paikka lapselle, joka lakkasi kasvamasta, jonka silmissä oli vain suurta kysymystä: Miksi?

Juhani ei mene hirteen, mutta hän suree isäänsä, miestä, joka teki hänen lapsuudestaan helvetin. Se on niin raivostuttavaa, että lukijalla on kiinni pitelemistä nautittuaan ensin vahvan annoksen ’isärakkautta’.  Yhtäkkiä kaikki muuttuu, Heinosen ääni alkaa soida, hän löytää valon ja viimeistään helmenkalastajakohtauksessa tiesin jo lukevani kirjan kuin vettä vain ja yhdeltä makuulta. Nyt oltiin uuden ääressä, sillä homoseksuaalisuus maalaiskylässä on ollut aina niin tabu, että sitä ei vain ole ollut vaikka olisikin ollut. Tätä ei ole kirjoitettu ennen!

Juhani seisoo vedessä hajareisin ja Lassen täytyy sukeltaa hänen jalkojensa välistä silmät ummessa niin ettei kosketa ihoa. Lopulta selkä hipaisee haaraväliä, käsi koskettaa nivusia. Sitten vaihdetaan vuoroa. Seuraavaksi täytyy sukeltaa silmät auki, varoa koko ajan, ettei vajoa syvänteeseen. Kun he jatkavat leikkiä riittävän pitkään, helmet veden ja katseen alla alkavat paisua ja kivettyvät. Silloin sitä on pidettävä huulilla. Kumpi pystyy olemaan pidempään veden alla sillä tavalla, on voittaja. Välillä Lasse joutuu ponnahtamaan vedestä ylös ja vetämään henkeä, kunnes sukeltaa uudestaan. He putoavat kiellettyyn syvänteeseen, Juhani sulkee silmänsä ja voihkaisee.

Tapani Heinonen on ehdottomasti väkevän draaman kirjoittaja, tabujen paljastaja, barrikadien komein kundi, born to be wild ja ikuisesti kapinallinen. Siinä Heinonen on vahvimmillaan. Hänen rohkeutensa sai jopa minut, moneen rankkaan tekstiin tottuneen hätkähtämään. Enpä ole ennen ruispeltoihin tätä yhdistänyt, en edes kuvitellut, mitä hän uskaltaa ulos kirjoittaa. Vakuutan, että kannattaa tutustua aivan uuteen ja salattuun maaseutuun, suomalaiseen sieppariin ruispellossa!

Se, missä Heinonen ei ole vahvimmallaan on huumori. Se ei ole mikään yllätys, sillä minua eivät ole ikinä naurattaneet aikuisten miesten vitsiyritelmät. Olen kärsinyt vain myötähäpeästä. Suosittelen Tapanille vahvaa tragediaa, tummia sävyjä, rohkeita vetoja, eikä mitään pikkuhousunsuojia pyörimään ellipsin ympäri. Sen sijaan tämä toimii:

Hän leikki ajatuksella, että päätyisi jonain päivänä lobotomiaan. Näkymättömät langat leikattaisiin kirurgin tarkkuudella poikki. Säikeet, jotka pitivät häntä pellonpientareilla, elokuisilla viljapelloilla, hiekkaisilla kyläteillä, emäntien suonikohjuisilla säärillä, isäntien heinätöissä…

Kaipuun skitsofrenia oli uuvuttavaa.

Reunalla, melkein pimeään putoamassa, kulkee kirjan Juhani ja vihan viimeinen käyttöpäivä ei olekaan isän kuolema, sillä vastassa ovat äiti, joka ei tunne tehneensä mitään väärää ja sisar, joka katsoo voivansa periä senkin, mikä on naulattu kiinni. Kirja, josta monet löytävät tuttuja maaseudun katkeria perimysjuonitteluja, paljon lausumattomia asioita, omahyväistä oikeassa olemisen jääkylmää.

Kun suu todistaa rakkaudesta mutta syli pysyy suljettuna. Kun sanat rapisevat onttoina lattialle kuin saviruukun palaset ja teot puhuvat toista.

Pidän rankoista kirjoista, mutta niiden lopussa pitää heilua edes pienen lyhdyn valo ja sitä tästä vahvasta esikoisromaanista löytyy. Valon nimi on rakkaus.

Silloin hän päätti välttää kaikki itsekkyyden karikot, kaikki vihan suot ja hetteiköt, pitävänsä miestä kuin kukkaa kämmenellä ja kylpevänsä hänen kanssaan elämän iloisissa lähteissä samppanjaa juoden. Heillä olisi kumppanuus, ihmisen iho, joku jonka kanssa halusi elää.


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi Hietanen