Linn Ullmann: Aartemme kallis

Jenny piteli verhosta kiinni. Antaa juhlien alkaa! Melkein viisikymmentä vierasta läheltä ja kaukaa. Tuoden lahjoja ja kukkia ja samppanjaa, sadepisaroita hiuksissaan, suut leveässä naurussa, kesäleningit yllään ja valkoiset nenäliinat taskuissaan he tulivat toivottamaan Jenny Brodalille hyvää syntymäpäivää.

Linn Ullmannin teos Aarteemme kallis (Det dyrebare, WSOY 2012, suomennos Tarja Teva) on pinnaltaan kertomus kauniista kuvista, mutta kokemuksena rikotut kuvat, kuvien säröt, vuotavien haavojen mahla. Aarteemme kallis on kertomus eri-ikäisistä naisista, joiden elämät viiltävät toisiaan syvältä halusivatpa he sitä tai eivät. Kaiken keskellä mies, Jon, sekä hänen labradorinnoutajansa Leopold. Jon, joka yrittää kirjoittaa trilogiansa kolmatta osaa inspiraationsa menettäneenä ja yrittäen virkistää mieltään kyseenalaisin keinoin samalla roiskien likatahroja säröisten kuvien päälle. Ullmannin kirja ei ole kuitenkaan mikään sontalasti, sillä jokainen löytää takuulla paljonkin samaistumisen kohteita tai vähintään samaistumisen hetkiä, vaikka ei ikinä, ikinä olisikaan huutanut: ”Käske sen paskakakaran pitää turpansa kiinni.” Ja löytää myös kauneutta!

Myönnän kyynelehtineeni kirjaa lukiessa. Jokin satutti. Ehkä roson kauneus. Olen herkkänä avioliittoromaaneille ja sitäkin tässä on. Kuitenkin sekasortoisten naisten mieli on keskiössä ja ehkä lukijankin huomion vie seitsemänkymmentäviisivuotisjuhliinsa ryyppäämällä valmistautuva Jenny Brodal, joka iästään huolimatta on upea ilmestys. Jenny, joka oli äitinä ollut ristiriitainen, jopa kauhistuttava henkilö, Jenny, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta juomatta, mutta päätti aloittaa syntymäpäivänsä kunniaksi uuden kostean elämän. Hän ei olisi välittänyt koko juhlista, mutta tytär Siri oli runnonut idean läpi, joten kestettävähän kemut oli, mutta kukaan ei määrännyt, miten Jenny Brodal juhlisi!

Avioliittoromaanina kirja on hiukan surumielinen. Siinä, missä Siri Hustvedt ja Paul Auster lukevat kauniisti toisilleen ja jopa kuiskien, tämän kirjan Siri ja miehensä Jon, puhuvat, puhuvat ja puhuvat, mutta puhuvat  ja myös huutavat, toistensa ohi. Aivan liikaa sanoja, joiden meressä pariskunta on kadottamassa kosketusta toisiinsa ja samalla myös lapsiinsa. Pariskunnan heikko taloustilanne ei voi olla vaikuttamatta, sillä velkaa otetaan velan päälle. Siri tuntee oikeastaan olevansa onnellinen vain Mailundissa, lapsuudenkodissaan, jossa hänellä on valkoisten kukkien penkki aivan kuin:

Hän halusi kertoa kirjasta jonka oli lukenut. Kuutamopuutarhasta, jonka Vita Sackvill-West oli nähnyt unessa ja jonka Siri näki silmissään uudessa unessa.

…Mailund tervehti tulijaa keitaana menneiltä ajoilta, valkoisten pitsileninkien aikakaudelta, olkihattujen, vahaviiksisten miesten, reininviinin ja boccian aikakaudelta. Syksyisessä kuutamossa talo tosin hohti miltei pelottavana, ja sumussa se saattoi näyttää luoksepääsemättömältä…

Siri on äitinsä tytär, vaikka haluaakin tehdä kaiken toisin kuin äitinsä. Hän on vahva, vaikka rakkaudessaan myös heikko. Hän on suorittaja ja päättäjä. Hän haluaa pitää ohjat käsissä pitääkseen itsensä kasassa. Häntä ei kukaan saa horjuttaa, ei edes punapukuinen tyttö, jolla on pitkät tummat hiukset ja joka vaeltaa sumussa, ei edes Mille.

Mille oli yön ja hallan harso, joka toisinaan häivähti hänen lävitseen ja vei mukanaan kaiken hänen ilonsa.

Hänellä oli huivi harteillaan ja kukka hiuksissa. Hän oli kaunein tyttö, jonka Simen oli koskaan nähnyt, ja joka oli kuin sumu ei olisi laisinkaan koskettanut tyttöä. Sumu ikään kuin väisti sitä joka oli sumua kauniimpaa.

Linn Ullmann on kuuluisan äidin tytär. Liv Ullman on näyttelijä, jota moni meistä on ihaillut jo kauan tai ainakin tietää kenestä on kyse. Kuuluisuus voi olla taakka, jossa ei tule otetuksi täydestä omana itsenään omilla kyvyillään. Vaikka Aarteemme kallis on minulle ensimmäinen Linn Ullmannin kirja, huomaan pisaran kirkkaasti, että Linn on murtanut kultaiset kahleensa. Hän osaa kirjoittaa niin että et voi lopettaa ennen kuin kirja on luettu loppuun. Linn on kirjoittajana lahjakkuus, jolla jännittävä, suorastaan trillerimäinen juoni kietoutuu sumun sanoihin. Tällaisten kirjojen takia kuin Aarteemme kallis olen hyvin nuiva kirjojen lajityyppimääritelmille. Tämäkin teos on sekä proosaa, trilleriä että runoa. Linn on kirjoittanut sumulla, joka aamulla onkin jo kiveä tai valkoinen kukka Mailandin puutarhassa. Jostain tulee tuoksu: L’ Air du Temps. Ja on joulukuu.

Viimeisimmässä tarkastuksessa eläinlääkäri oli taputtanut Leopoldin vatsaa ja sanonut: Enää ei ole paljon tehtävissä. Leopoldilla ei ole kipuja, vaikka tilanne voi tietenkin äkisti myös muuttua, kasvain on jo lähettänyt etäpesäkkeitä, ja sitten eläinlääkäri oli katsonut Siriä ja Jonia ja sanonut: Tärkeintä juuri nyt on se että vietätte mahdollisimman mukavan joulun ja silittelette Leopoldia ja hierotte sen tassuja ja valmistaudutte päätöksiin vuoden alussa.

*****

Linn Ullmann Anna –lehden no 47 haastattelussa:

”Sillä hetkellä, kun alat rakastaa jotakuta – miestä, naista, lasta tai lemmikkiä – muutut haavoittuvaksi. Elämääsi aukeaa railo, jonka toisella puolella on halu suojella rakkaitaan kaikin mahdollisin keinoin ja toisella puolella tietoisuus, että se on mahdotonta. Siihen rakoseen on vain asetuttava.”

*****

WSOY:n nettisivulta


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Liisa  Arja  Kirjapolkuni  Susa  Aili  Norkku  Tuulia/Lukutuulia  Mari A Karoliina  Sara  Annika K.  Sanna  Kirjakirppu  ja Kirja vieköön!