Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Eicherin perhe oli kaunis lumottu kylä jonka päälle satoi pimeitä tähtiä.

Heillä, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden, saattaa olla yhteinen unelma kirjoista, joiden olisi hyvä alkaa tai päättyä jouluun: Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä (Quiet Dell, Tammi 2014, suomennos Kersti Juva) alkaa joulusta. On jouluaatto 1930 ja paikka on Park Ridge, Illinois. Tarinan saa aloittaa Eicherin perheen luova tytär Annabel, joka on kirjoittanut sekä ohjannut lasten kera perheen Duty koiran kanssa esittämän joulunäytelmän. Kaikki olisi kuten aina ennenkin paitsi, että perheen isä on kuollut ja Lavinia isoäiti myös, mutta perheen kolmen lapsen, koiran ja kauniin, 45-vuotiaan äidin Astan, myös Annaksi kutsutun, lisäksi mukana on perheen alivuokralainen ja uskollinen ystävä Charles O’Boyle, joka harkitsee vakavasti Astan kosimista...

Luettuani noin kuukauden sisällä Phillipsin Suojeluksen sekä Kiurun ja Termiitin, olin aivan yllätetty Murhenäytelmästä, sillä nyt ei soljuvaa tajunnavirtaa, ei kuuman etelän kaskaita, ei kiellettyjä leikkejä lammen pusikoissa, mutta jälleen nuoren tytön ääni, annos maagista realismia ja ripaus mystiikka, muskotin ja vaniljan tuoksua sekä tietysti joulua: paistia, valkosipulimuussia, konjakkibataattia, herneitä, vihreitä papuja, osterimureketta, karpalorelissiä...ja lehikäisjoutsenia. Kukaan ei vain huomaa, miten Asta suree taloudellista tilannetta ja miten hän pelkää joutuvansa myymään rakkaan kodin pois, kukaan ei aavista, minkä synkän varjon hän on vetänyt sekä itsensä että lastensa tulevaisuuden päälle, alettuaan kirjeenvaihtoon tuntemattoman ja varakkaana esiintyvän Cornelius Piersonin kanssa tajuttuaan, että kirjeenvaihtokerho saattaa olla hänen ainoa pelastuksensa. Ja peto löytää aina saaliinsa. Muistakaamme että elämme kirjassa ’30 lukua, jolloin hieman pyylevä, neljäkymmentä vuotta täyttänyt naisleski lapsineen, on aikaa sitten ohittanut parasta ennen päivänsä, eikä siihen aikaan naineilla naisilla useinkaan ollut omaa ammattia, ei ainakaan sellaista, jolla olisi voinut elättää ison perheen.

Annabel ehti oppia Lavinia mummilta paljon. Hän oppi myös sellaista mitä muut eivät voineet nähdä tai ymmärtää:

'Katso lapsi.' Mummin kädet ovat täynnä pieniä hohtavia jalokiviä, kuin kiteitä, timantteja. 'Jokainen on täydellinen, kirkastettu'. Annabel näkee että tässä paikassa kyyneleet ovat kouriintuntuvia. 'Kyyneleet voivat olla terälehtiä tai siitepölyä tai sumua tai sadetta,' mummi kertoo, 'mutta surun kyyneleet ovat valokiviä.'

Annabel näkee kuinka ne putoavat ja loistelevat pudotessaan.

Phillipsin Murhenäytelmä perustuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa yli kahdeksankymmentä vuotta sitten. Jayne kuuli tarinan äidiltään ja näin Phillips:

Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä. Rakastettu mummi Lavinia Eicher ”meitä kauemmaksi” näkevien unien puolestapuhuja, ja Emily Thornhill, nykyaikainen työtä tekevä nainen, ovat kunnianosoitus omalle rakkaalle pelottomalle äidilleni Jane Thornhillille (sittemmin Phillips), jolta kuulin Quiet Delin tarinan ensimmäisen kerran. Hän oli kahdeksan ikäinen kun häne oma äitinsä vei hänet kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi...

Siis Murhenäytelmä on tositarina erään perheen tragediasta ja myös kertomus siitä, millaista jälkeä yksi pimeyden auervaara voi saada aikaan. Teos on välillä hypnoottisen pahaenteinen ja tunnelmaa vain lisäävät aidot mustavalkoiset, vanhat valokuvat Eicherin perheestä, koirasta, murhaajasta, murhapaikasta ja monesta muusta. Kuin vastapainona tapahtumille kulkee toimittaja Emily Thornhillin ja valokuvaaja Eric Lindstromin työ seurata tutkintaa sekä raportoida siitä työnantajalleen, Tribune-lehdelle. Heti alussa Emily alkaa tuntea tapahtumaa kohtaan muutakin kuin ammatillista kiinnostusta ja etenkin perheen Annabel-tytär on pitkin matkaa kuin tuuli hänen ihollaan, mieli hänen mielessään. Emily vaistoaa, mitä muut eivät, hän miettii Astan mielenliikkeitä ennen tapahtumaa, hän adoptoi perheen Duty koiran ja...

Emily nousi saman tien seisomaan ja astui lähemmäksi miestä. Tuoksu, se hieno tuoksu, tuli miehen ihosta. Oli kuin hän olisi astunut sisään latautuneeseen sympatiaan joka oli alkanut sykkiä heidän välissään. He...

...unelma asettui pimeyttä vastaan vaikka päivä oli hyvin kirkas.

Murhenäytelmä on äärettömän taidokas kirja. Jayne Anne Phillips on mielestäni kirjailija, jollaisesta yleensä vain uneksitaan. Hyvin harvoin voin yhtyä kirjojen liepeiden kehumainoksiin, ainakaan juuri niillä sanoilla, mitä niissä on käytetty, mutta kun Newsdayssa on sanottu ”Jayne Anne Phillips kirjoittaa kaikilla viidellä aistillaan, toisin kuin valtaosa kirjailijoista...”, yhdyn lausuttuun täydellisesti. Jayne Anne Phillipsin teokset ovat kaikkien aistien juhlat.

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soitaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Krista  Omppu Annika Arja  Kirjallisia kosketuksia  ja Liisa/Luetut, lukemattomat

Suviarvonnan voittajat ovat...

Kesä on tullut! Kohta siirrymme myös Lumissa kesäaikatauluun, mutta sitä enen julistan Suviarvonnan voittajat, jotka ovat: Maria Kinnunen, Sanna, Arleena, Rva Kepponen ja Anu/Kirjaston kummitus! Onnea♥ Nyt voitte voittajajärjestyksessä valita palkintokirjanne täältä ja sen jälkeen ilmoittakaa valintanne sekä postitusosoitteenne minulle leenalumi@gmail.com Heti kun Maria on valinnut, laitan kirjan kohdalle 'varattu' huomiovärillä, joten sen jälkeen valitsee vapaana olevista Sanna etc.

Odotan voittajien ilmoittautuvan huomisiltaan ma 7.7. klo 18 menessä, sillä tiistaina minulla on jo muuta ohjelmaa. 

Kiitos kaikille osallistujille♥

Tunnen terassilta houkuttavaa grillatun kalan tuoksun, joten...

...ihan pieni paussi.

Love
Leena Lumi

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen kuolon ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä, 
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
L. Onerva Eino Leino - Toinen toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt/Virginie

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Hän ei pääse eroon tunteesta että Lolan näkeminen, haluaminen, soittaminen klubilla Lolan takana, rakastelu öin ja päivin Lolan huoneissa joista tuli hänen huoneitaan, se kaikki oli hengissä selviytymisen harjoittelua. Silloin kuten nytkin hän liikkui alueella joka ei ollut oma, johon ei päässyt, ei ulottunut, ennen kuin antautautuva ruumis antoi sen hänelle, kuin iskisi tulta pimeään. Lola oli hohtavaa maata, jota hän kynti ja kylvi otsansa hiessä mutta jonka hän menetti. He löysivät toisensa hetkissä jotka...Leavitt etenee korealaisten rinnalla, koskettaa revolveria tiukassa vyökotelossaan. Hän ei hallitse ajatuksiaan. Kävellessän hän kuvittelee olevansa Lolan kanssa vielä kerran, ja hän ampuu heidät molemmat työnnyttyään Lolan sisään, hurmion keskellä, hän tahtoo raivoisasti jäädä Lolan luo, ei kuolla täällä. Hän kuvittelee...Leavitt ajattelee lasta jota Lolan pimeys saartaa, ja sinkoaa sitten kauas heistä, vajoaa omien silmiensä taakse missä aivot mittaavat aikaa ja veri jyskyttää korvissa.

Jayne Anne Phillipsin teos Kiuru ja Termiitti (Lark and Termite, Tammi 2009, suomennos Kersti Juva) on tiheä kertomus muutamista kesä- ja heinäkuun päivistä vuonna 1950 ja yhdeksän vuotta myöhemmin. Korpraali Robert Leavitt laivattiin Japaniin joulukuussa 1950 ja sieltä edelleen Koreaan käymään sotaa, jossa oli vain häviäjiä. Robertin lähtiessä hänen lapsensa oli kuin pieni siemen Lolan sisällä eikä nuori, vasta 21-vuotias tuleva isä voinut olla ajattelematta häntä ja Lolaa silloinkin, kun se kävi hänelle vaaraksi. Lolan ollessa kahdeksannella kuulla, hän saa tältä valokuvan, jossa rento äiti onnellisena riippumatossa kauniina ja hyvin täynnä heidän lastaan ja hymy...

Kirja etenee nykyhetkessä Winfieldissä, Länsi-Virginiassa 1959 sekä takaumien kautta Pohjois-Chungchongissa, Etelä-Koreassa 1950. Lukijan ei ole ollenkaan vaikea seurata tapahtumissa mukana, sillä henkilögallerian vaikuttavimmat persoonat ovat niin erikoiset ja koskettavat, että heissä on ja pysyy kiinni. On Lola, joka on vuosia sitten jättänyt tyttärensä Kiurun, sisarensa Noreenin eli Nonnin hoitoon, kertomatta muille kuka on lapsen isä. On Termiitti, Robertin ja hänen lapsi, jonka hän myös toimittaa Nonnin hoitoon. Termiitti, lapsi, joka ei puhu eikä kävele, joka tavallaan tulee eniten Kiurun perheeksi, sillä hän kiintyy pikkuveljeensä kaikellaan. Lykkii tätä kärryillä pitkin kylää, Charlien luo syömään, jossa Nonni on töissä tai jokirantaan, mutta ennen kaikkea radan viereen, sillä mitään Termiitti ei rakasta niin kuin junien lähtöjä, niiden viimaa ja yksinäistä huutoa, kiihdytystä jonnekin pois. Näin Kiurusta kehittyy jo 11-vuotiaana kuin pikkuäiti veljelleen, alati huolehtiva, ei koskaan vapaana ja huolettomana ja vain harvoina hetkinä kaiken outouden tajuavana:

Vedän tulpan altaasta. Vesi pyörii viemärissä saippuaisena suppilona ja minun tekee mieli pyörteen sisään, missä kaikki kiertyisi ympärille yhä tiukemmin ja tiukemmin. Tunne on sama kuin silloin kun ihmiset tuijottavat. Ne tuijottavat niin kuin olisin ruokaa lautasella, enkä voi olla tuntematta, miten kiihkeästi ne haluavat jotakin. Minua tuijotetaan määrätyllä tavalla, pitkään, mutta kun ne tuijottavat Termiittiä, ne kääntävät  katseensa pois.

Oman maagisen värinsä, taianomaisen sinisen, antaa tarinalle Termiitti, joka on yksi kertojista, vaikka ei puhukaan. Hän rekisteröi kaiken ja on kuin tietty vajaavuus olisi terävöittänyt sekä hänen tahtoaan että havaintokykyään.  Termiitin ajatukset ovat lyhyitä lauseita, joissa on kaikki tarvittava:

Kiuru sanoo nyt pitää lähteä Charlielle.

Kujalla kuumuus kimmeltää.

Asvaltti on kuumaa ja pinta hengittää kuplia jotka pullistuvat ja särkyvät.

tai:

Liian kuuma olla ulkona, Kiuru sanoo. Kasvit nuokkuvat, ruoho huokaa kuin puristuksissa, mutta kulhon sopasta nousee puhdas manteli-ilma raskaaseen kuumuuteen. Kiuru työntää hänen tuolinsa kauemmaksi koska uunipellit...Hän istuu ikkunan luona ja kuulee heikosti kuinka ruohon juuret, pitkät suoniset nauhat, kurkottavat kujan pientareella syvälle maahan, juovat vettä siellä minne kukaan ei näe.

Jayne Anne Phillips, jonka kirjan Suojelus luin häneltä vain pari viikkoa sitten, tekee jälleen omaa ainutlatuista jälkeään, johon kääntäjä Kersti Juvalla lienee myös vahva panostus, sillä niin rikasta kieli on, sanoja, joita ei enää kuulla, joita kaikki eivät edes tunne, jotain mikä soi... Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun, tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä katsettaan pois:

”Anna mun”, se sanoo.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena Irene  Liisa  Satu Valkoinen Kirahvi  ja Mai/Kirjasähkökäyrä, joka lienee nyt päässyt likimmäs, mitä minä koin tämän teoksen luettuani

Karin Slaughter: Rikollinen

Lucy ei ollut enää yksin. Hän ei enää tarvinnut Bobbya eikä Frediä eikä Juicea eikä isäänsä eikä edes Henryä. Hän ei enää leskenut ajankulua laskevan tai nousevan auringon lämpimästä valosta, joka kajasti hänen kasvoilleen, eikä vuodenaikojen lämpötilanvaihteluista. Hän ei laskenut ajankulua päivistä vaan viikoista ja kuukausista ja kohoavasta vatsankummustaan.

Se tapahtuisi minä päivänä hyvänsä.

Lucy saisi lapsen.

Karin Slaughterin uusin trilleri Rikollinen (Criminal, Tammi 2014,  suomennos Annukka Kolehmainen) jatkaa huikeaa Will Trent&Sara Linton –sarjaa ja miten se sen tekeekään: Ohittaa niin Kivun jäljet kuin myös Pettävän hiljaisuuden, mutta ei kaikellaan parhainta Slaughteria tähän mennessä eli Yli rajan, jonka lasken jo trillerien aatelisiin. Minähän tulin Slaughter-faniksi parhaan ystäväni aivopesemänä. Yli rajan on lukijaystävällisempi kuin kahta aikatasoa kuljettava Rikollinen, mutta Rikollisella on ihan jotain uutta tarjottavaa eli Slaughter on yllättäjien sukua!

Alun sitaatti ei vaikuta heti merkittävältä, siinä ei ole Kivun jäljen sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, mutta sen sijaan siinä on Slaughterin kirjojen lukijoille eräs erittäin tärkeä avain, tapahtuma, jonka kokonaan luettuaan näkee palapelin niin valmiina kuin sen voi nähdä. Rikollinen on ehdottomasti Slauhghterilta avainromaani Will Trent –sarjaan! Sen lisäksi se on kahdessa aikatasossa tarinaa kuljettava sarjamurhaajatarina, joka tekee kirjasta lukijalle vaativamman kuin on Yli rajan. Korvaukseksi saamme paljon valotusta kiinnostaviin ja jo tuttuihin henkilöihimme, mutta saamme lisäksi faktaa siitä, mikä oli Atlanta 1975, jossa joku surmasi huumekoukkuun jääneitä ilotyttöjä, jossa naispoliisi oli kummajainen ja jossa kaikista lakipykälistä huolimatta värillinen oli aina hylkiö ja pahis. Niin takaumissa kuin nykyhetkessä loistavat jälleen Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell. Amanda vetää jälleen vahvasti huomion itseensä, mutta ei tällä kertaa haukkumalla alaisiaan Williä ja Faithia vähä-älyiseksi, raivohulluksi dysletikoksi ja hallitsemattomasti sikiäväksi paksuksi diabeetikoksi, vaan vihdoinkin tutustumme uraansa aloittavaan Amandaan, nuoreen naispoliisiin, jonka rooli ei ole kaikkein helpoin miesten hallitsemalla alalla. Tapahtuu asioita, joita ei melkein voi uskoa todeksi ja se oli vain 1975 eli ei niin kauan sitten...

Karin Slaughter itse kertoo kirjansa lopuksi, että hän sai aiheensa Rikolliseen Patricia W.Remmingtonin väitöskirjasta Policing: the Occupation and the Introduction of Female Police Officers.  Ja jatkaa:

Vaikka 1970-lukua saatetaan edelleen pitää rakkauden ja vapauden vuosikymmenenä, useimpien naisten koettelemukset eivät olleet silloin vielä läheskään ohi. Sekkitilin avaaminen, auto- ja asuntolainan ottaminen ja jopa vuokrasopimuksen allekirjoittaminen ilman isän tai aviomiehen lupaa jäivät haaveeksi useimmille yhdysvaltalaisnaisille. Vuonna 1972 ehkäisypillerit viimein laillistettiin myös naimattomille naisille, vaikka saattoi edelleen olla vaikea löytää lääkäriä, joka suostui kirjoittamaan reseptin, ja apteekkaria, joka myi pillerit mukisematta.

Tätä lausuntoa vasten voitte vakuuttua, että takaumat vuoteen 1975 eivät ole mitään peruskauraa, kun poliisivoimiin ihan väkisin haluavat sellaiset naiset kuin Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell! Mitä tulee Rikollisen tarinaan muilta osin kuin historia versus nykyhetki, lukuisat ilotyttömurhat ja tuttu henkilögalleria, jossa Slaughter on aina vahvimmillaan, niin takuulla kirja yllättää myös dekkarihullun ystäväni, joka minulle ensimmäisen Slaughterin puolipakolla toi: Slaughter ei totisesti toista itseään! Ja romantikot saavat osansa, sillä Sara ja Will ovat hyvässä vauhdissa ja vain Angien hillittömyyden varjo häiritsee parin kuhertelua rankan sarjamurhaajan lisäksi.

Rikollisen eräs suorastaan sivuilta ponnahtava teema on rotukysymys. Se on vaarallinen aihe ja Karin Slaughter kuittaa aika tyhjentävästi:

En väitä olevani 1970-luvun Atlantan tai sen puoleen nyky-Atlantankaan asiantuntija. Ymmärsin alusta asti, että kun etelän nainen kirjoittaa rotu- ja sukupuolikysymyksistä, matkalla vaanii lukuisia sudenkuoppia. Toivottavasti uskotte, että paiskin hartiavoimin töitä, jotta kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Voin suositella tätä kirjaa luettavaksi mieluusti Yli rajan jälkeen, jolloin lukija saa ensin Slaughterin parhaan Will Trent –sarjasta ja sen jälkeen Rikollisessa rikosratkaisun lisäksi myös pääsee suosittujen Atlantan poliisituttujemme juurille: Mistä he tulivat? Miksi he ovat sellaisia kuin ovat? Mitä heille oli oikein tapahtunut vuosikymmeniä sitten? Ehkä eniten useampia kiinnostaa Will Trent:

Will ei ollut koskaan käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin. Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita Flanniganin täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki hurraavien perheiden joukossa vain vieraita kasvoja.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä Annika ja Kirjakirppu

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Blondi korallinpunaisessa

Viime vuoden kevätmatkallamme löysin Salzburgista yhden korallinpunaisen puseron, jota olen nyt käyttänyt käytännössä aina kun se ei ole pesussa. Punainen leninki minulla on ollut viimeksi penkkareissani vuonna koivu ja tähti, joten ainakaan punaisen punainen ei ole ikinä ollut värini. Korallinpunainen on niin eri juttu, että tässä yhtenä päivänä, kun

tulin hammaslääkäristä, päätinkin palkita itseni kulkemalla yhden muotiliikkeen kautta. Jo sisäänmenossa näin tämän korallinpunaisen leningin ja heti kun se oli ylläni, tiesin, että tämä on nyt tämän ja seuraavankin suven juhlakolttu. Ensimmäisessä kuvassa toispuoleisesti liehuva sifonki on nostettu ylös, mutta näissä alla olevissa näkyy todellinen malli:

Nämä kuvaukset eivät ole kovin kivoja ilman koiruuksia...Lumimies sanoo: Katse oikeaan, katse vasemmalle, leuka ylös, leuka alas, kirja ylös...katso syreeniä, katso...

Leninki on polven yläpuolelle ja sifonki valuu vasemmalta hiukan helmaa alemmas ja liehuu kivasti kävellessä. Ehkä otetaan tämä sarja uusiksi hortensioiden aikaan ja niin, että helmakin näkyy. Ensi viikonloppuna on koltun ensimmäinen juhlatestaus ja toivon nyt todellakin ilmojen lämpenevän.

Lady in red
Leena Lumi

Katjan muistuttamana kuunnellaan nyt: Lady in red

Blondi korallinpunaisessa syyshortensioiden aloitellessa...

Pilvikirsikan menetyksestä keijukukkien kautta kohti viikonloppua!

Tässä sitä mennään sitten sisulla kohti uutta pilvikirsikan loistoa. Eli sehän tapahtui näin: Meillä on nopealla laskulla neljä pilvikirsikkaa, mutta juuri tämä keskipihan oli se, jota päätin seurata teidän kanssanne vuosi vuodelta. Katsokaa tarkkaan mitä nyt kasvaa menetetyn tilalla tuon kartiovalkokuusen ja valaisimen takana: Pienestä ponnistetaan ja ruskassa tuota pienokaista alan taas kuvata. Lumettoman talven karua satoa! Kaikki oli toisin  viime toukokuussa:

Keskipihan pilvikirsikan oksat melkein jo ylettyivät kesähuoneeseemme eli yläterassille. Tämä kuva on edellissyksyltä (2012) samasta puusta:

Lisää kuvia pilvikirsikoista ja myös tämän menetyn puun viime syksyn koossa, löydätte jutusta Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta... sekä jutusta Pilvikirsikka - Kevään ja syksyn puukaunotar  Tämä puu kiinnostaa, sillä jo melkein 6 000 on käynyt lukemassa pilvikirsikasta! Vain syyshortensia menee lukijasuosikkina ohi pilvikirsikan.

Ei tässä mitään: Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun aloitan jotain alusta, mutta minä ja Prunus pensylvanica toivomme syvästi kunnon lumisia talvia.

Lumeton talvi kyllä jotenkin innoitti toisia syreeneitä. Tämä miten kuten kukkinut nuokkusyreeni aivan kasvaa silmissä ja jopa kukki, vaikka paikka jossa se kasvaa, ei ehkä ole sille maailman paras.

Tätä lajia on meillä vain yksi, mutta sitten on tavallista pihasyreeniä valkoisena ja lilana sekä puistosyreeniä myös molemmissa väreissä sekä sitä kaunista unkarinsyreeniä, tummaa punalilaa, jota ei saa enää mistään ainakaan ostettua. Suuria, valkoisin kukin kukkivia Holger Isabella -syreeneitä on kuusi, mutta niiden kuvaus unohtui just tänä vuonna tuon pilvikirsikkatragedian takia. Oli tosiaankin mietittävä, että istutammeko uuden pilvikirsikan vai lähdemmekö ihan johonkin muuhun puuhun, mutta näin nyt sitten päätimme. Eräs kranttu kaunotar temppuilee meillä, sillä kun hän oli varjossa kasvamassa, vilautti hän hieman, mihin hänestä on:

Nämä 'helmikukat' nähtyäni päätimme siirtää kaunottaren kuningatarpaikalle etupihan aurinkoiseen ykkösrinteeseen. Vaan tämä diiva, Syringa Vulgaris, Moskovan kaunotar, loukkaantui aiemmasta kohtelustaan, eikä suostu kukkimaan. Luulin, että tämä itäinen syreeni kestää kaikki vyöhykkeet, mutta luvataankin vain I-III. Tuttu puutarhuri asuu samalla saarella ja hän sanoi, että hän istuttaisi tämän heti, jos luvattaisiin selviävän Keski-Suomessa, joka on IV-vyöhykettä, mutta minä nyt sitten testailen hänelle sekä tätä että tarhamagnoliaa Leonard Messel, jonka tiedetään selviävän Suomessa vain I-vyöhykkeellä. Magnolia on pieni, elossa, mutta ei ole kukkinut kunnolla, joten sitä nyt ei ole kuvattu, joten voimme siirtyä vaikka siihen ilosanomaan, että etupihalla ei ole vieläkään jyrryttänyt ruohonleikkuukone: Kadota nurmikko kukkaniityllä onnistui yli odotusten eli lehtosinilatvat, metsäkurjenpolvet, akileijat, lemmikit, unikot ja puna-ailakit ovat kukkineet kiitettävästi ja niin tiheästi, että ei ole ollut vaikeaa kitkeä. Tässä puna-ailakkeja syyshortensioiden vanhoja runkoja vasten:

Toiseen jättimäiseen hortensiaan nojailevat tummat akileijat:

Muutakin väriä tämän ryhmän vierestä löytyy eli tällainen:

Alla oleva akileija on suuriruhtinattaren muistopaikalta, jossa kukkivat puutarhamme kaikki kauneimmat ja muutama harvinaisempikin kukka:

Juttua ja kuvia akileijoista lisää täällä

Särkynyt sydän, Dicentra spectablis, 'Alba', joita istutin viime ja edellisvuonna joitakin, on etenkin etupihalla kasvanut jo melkein pensaaksi.  Lisää juttua ja kuvia täällä

Mammalla oli aina punaista särkynyttä sydäntä upea,iso pehko. Kaunis sekin..., vaikka vähempänäkin eli tällainen kuva, jossa kuin sydämiä narulla...

Viime suvena istutin myös valkoista iiristä.

Iiris on kaunis melkein aina ja jo nupulla ollessaan. Kun niitä on isossa puutarhassa erilaisissa kasvupaikoissa, kukintaa riittää hyvinkin kuukaudeksi. Vain suvella iso iirispehko on kuin joku kuollut piisami, joten sitä ei ehkä kannata istuttaa ainakaan sinne, missä kukkivat hennot kevätsipulikukat.

Yritän nyt olla vähään aikaan kirjoittamatta mitään puutarhasta, sillä eiväthän kaikki jaksa näistä jutuista innostua. Tämä nyt vain sattuu minulle olemaan etenkin alkusuvesta ja taas syyskesästä se eniten aikaani ja kiinnostustani vievä asia. Joskus jopa ohi kirjojen...

Toivotan kaikille virkistävää viikonloppua säästä viis! Ja käykääpä kurkkaamassa mikä nyt vie minua...täällä

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Keltakurjenmiekat ja muita keltaisia kukkijoitani

Vaikka en olekaan kovasti keltaisen värin ystävä - ainakaan vielä, niin auttamatta puutarhassani on keväästä syksyyn jotain keltaista. Keltaisia kukkiani yhdistää yksi yhteinen nimittäjä: Ne ovat todella helppoja. Keväällä esikot:

Esikot leviävät kiltisti minun tekemättä niille yhtään mitään. Osa näistä on alpeilta, osa monen vuoden takaa ystävältäni eli nyt ilmeisesti jo suloista sekoitusta. Joka kevät olen voinut jo jakaa näitä helppoja kasveja ystävilleni. Ei kastelua, ei lannoitusta ja tuo esikonkeltainen ei ihan hyökkää silmille. Näyttää erityisen mukavalta sinisten scillojen ja muscarien joukossa eli kotimaakuntani Satakunnan värit: sininen ja keltainen. Seuraava keltainen ovatkin sitten jo erilaiset narsissit:

Tässä Tahiti, Dallas tai Texas (näitä kaikki on, mutta en enää muista, mikä on mikä) ja takana kurkottelevat päitään runoilijanarsissit eli Poeticus Actaet, jotka kyllä ovat kaikista ihanimmat aina tuoksusta alkaen...Samaan aikaan taitavat kukkia tulppaanit, joita en takuulla itse ostanut, vaan sain jonkun pääsiäisasetelman mukana:

Niinä vuosina, kun myyrät eivät sallineet minulle valkoisia ja pinkkejä tulppaaneja nämä kukkivat kiitollisina vuodesta toiseen, vaikka ne olivat ensin kukkineet asetelmassa ja laitoin ne maahan ajatellen 'että näistä ei ikinä mitään tule'. Nyt onneksi saan nauttia jo Bridal Crownistakin:

Tässä suloinen valkoisen ja keltaisen liitto. Eipä sitä tiedä, vaikka keltainen vielä veisikin minut, sillä entinen inhokkivärini oranssi on nyt minulle ihan hot:

Tulevana syksynä istutan tätä Tulipa 'Orcaa' lisää, sillä nämä kukkivat reilusti yli kuukauden, ehkä jopa 6-7 viikkoa! Näissä on ihana tuoksu ja kukat tummuvat hunajanvaaleista mandrariininoransseiksi. Tilasin nämä Kodinkukat Oy:stä ja lajike oli vuoden 2013 uutuus eli vain mainoslehtisen kuva vakuutti minut ja unohdin myyrät kokonaan.

Suurin osa istutusryhmistä onnistui melkein nappiinsa. Vaikuttavinta oli kuitenkin se, miten kolme ryhmää vangitsivat katseen ja etenkin se, miten hyvin oranssi voi sopia puutarhaan!

Näiden kukkien aikaan, myös onnenpensas vakuutti lehdossa meidät vihdoinkin ja niinpä tätä varhaista pensasta, vaikka onkin keltainen, on nyt lehtoon lisätty yksi, etupihalle ja ns. ykköskukkarinteeseen samoin molempiin yksi.

Kullerot kukkivat meillä kallion 'kurussa' eli siinä on syvänne, joka on täytetty mullalla. Sen keskeltä kulkee keltainen polku, jonka toisella puolella keltakurjenmiekkoja, kulleroita ja kuunliljoja ja toisella puolella kulleroita, kuunliljoja sekä päivänliljoja. Kullerot ovat jo nyt kukkineet vähintäin kuukauden, mutta päivänliljat ja kuunliljat ovat vasta aukeamassa, joten saatan lisätä tähän myöhemmin lisää kuvia. Muualla puutarhassa kukkivat heinäkuussa isoissa ryhmissä keltaiset valtikkanauhukset, joista ei ole digiaikaisia kuvia eli en kai ole ollut niistä vuosiin kovin innostunut... Sen sijaan aivan uudelleen on kiinnostukseni herännyt kallionauhuksiin, joita varten on omistettu yksi rinne:

Tämä vanha kuva on otettu kauan sitten aamu-usvassa. Sitten tuli se vaihe, että annoimme saniaisten päästä tänne joukkoon:

Sen jälkeen saniaiset, vaikka ne ovatkin alkusuvesta niin suloisia auetessaan, valtasivat koko rinteen ja desdemonat väistyivät, katosivat. Viime suvena kaivoimme saniaiset pois, niitä on silti lehdossa ihan riittävästi ja tänä keväänä rinne kukki varhain ja runsaasti scillaa ja esikoita ja satunnaisesti akileijaa ja nyt siellä on jo nousevat isot nauhukset. Nämä kuvat otin jo mielessäni palauttaa nauhusten entinen loisto:

Tulevana syyskesänä on tarkoitus kuvata tätä oranssinkeltaista kukkaa nyt vähän enemmänkin.

Mitä muuta keltaista puutarhastamme saattaisi sitten löytyä...

Satunnaisesti keltainen siperianunikko tai...

oranssi atsalea Mandarin Lights.

Auringonkukkia on joskus kasvatettu, mutta nyt tyydymme ihailemaan seuraavan kuukauden lähinnä vain näitä:

Se, että pidän keltakurjenmiekoista ei johdu vain niiden helppoudesta, vaan siitä, että ne ovat kurjenmiekkoja. Kurjenmiekoissa on sitä jotakin...// Alla olevan kuvan kävin ottamassa just äsken, että saatiin mukaan päivänliljojakin sekä tietysti Iris Sibiricaa, vaikka se ei olekaan keltainen, mutta on ehdoton kumppani keltaisille kukille.

Sininen iiris on yksi ehdottomista suosikeistani ja niitä on todella paljon. Keltakurjenmiekka on myös Suomessa luonnonvaraisena kasvava kukka, joten se hivelee unelmaani villikukkapuutarhasta...Tämä on vähän outo kuvasarja minulta, joka rakastan valkoisia, sinisiä ja vaaleanpunaisia kukkia, mutta toisaalta nämä kukat voivat vaikka edustaa käsitystä 'annetaan kaikkien kukkien kukkia'.  Lisään tänne heti, jos tänä vuonna kukkii keltainen digitalis, sillä sehän voi aina yllättää. Etsin kuvia krasseista, mutta olen kuvannut vain punaisia! Se on niin väärin, sillä suurin yllättäjä keltaisissa kukissa on ollut krassi, joka oli murretun keltainen cappuccinon värisin raidoin. Sellaista voi ilmeisesti tapahtua kun vuosia istuttaa erimerkkisiä ja -värisiä siemeniä ja sitten alkaa kerätä niitä itse. Jossain vaiheessa syntyy jotain ainutlaatuisen hengästyttävää...jopa keltaisista kukista.

Love
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

PS. Yksi meinasi unohtua. Kasvi, josta puutarhuri varoitteli, että 'älä vain anna sen vallata puutarhaasi ja tee niin ja näin...' No kunpa olisikin levinnyt, mutta kun ei niin ei:

PPS. Kun tuolla jossakin kommentissa kerroin, että äiti muisteli niitä upeita kulleroniittyjä nähneensä vain Valkjärvellä, niin heti sain sähköpostilleni kuvan kulleroniitystä Äänekoskelta. Kuvaaja on Armi Parantainen, kiitos Armi ♥

Nyt on heinäkuun 2014 ja alla pari lisäkuvaa keltaiselta polultamme:

Keltakurjenmiekat ovat avautuneet ja ne kukkivat kauan. Niiden takana näkyy kiveä syleilevä köynnöshortensia, joka viime syksynä yllättti upealla limellä ennen varsinaista ruskaa. Kivellä olevaa on varjostanut vuosia kuusi, joka on nyt poissa, mutta se on edelleen männyt ja parin pihlajan katveessa ja saa ollakin. Nuo muutamat kukat siinä jo ilahduttavat, mutta tuon kasvin viehätys ei meillä perustu kukkiin, vaan moneen muuhun.

Tässä kauempaa kuvattuna sama. Edessä päivänliljoja, takana keltakurjenmiekkoja.

Taidan tehdä jossain vaiheessa oman jutun näistä keltakurjenmiekoista, kun aina vaan niihin palaan...

Helppoja, mutta kuninkaallinen kukan muoto, cinemaattinen suorastaan...