Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Eicherin perhe oli kaunis lumottu kylä jonka päälle satoi pimeitä tähtiä.

Heillä, jotka kantavat joulua sydämessään koko vuoden, saattaa olla yhteinen unelma kirjoista, joiden olisi hyvä alkaa tai päättyä jouluun: Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä (Quiet Dell, Tammi 2014, suomennos Kersti Juva) alkaa joulusta. On jouluaatto 1930 ja paikka on Park Ridge, Illinois. Tarinan saa aloittaa Eicherin perheen luova tytär Annabel, joka on kirjoittanut sekä ohjannut lasten kera perheen Duty koiran kanssa esittämän joulunäytelmän. Kaikki olisi kuten aina ennenkin paitsi, että perheen isä on kuollut ja Lavinia isoäiti myös, mutta perheen kolmen lapsen, koiran ja kauniin, 45-vuotiaan äidin Astan, myös Annaksi kutsutun, lisäksi mukana on perheen alivuokralainen ja uskollinen ystävä Charles O’Boyle, joka harkitsee vakavasti Astan kosimista...

Luettuani noin kuukauden sisällä Phillipsin Suojeluksen sekä Kiurun ja Termiitin, olin aivan yllätetty Murhenäytelmästä, sillä nyt ei soljuvaa tajunnavirtaa, ei kuuman etelän kaskaita, ei kiellettyjä leikkejä lammen pusikoissa, mutta jälleen nuoren tytön ääni, annos maagista realismia ja ripaus mystiikka, muskotin ja vaniljan tuoksua sekä tietysti joulua: paistia, valkosipulimuussia, konjakkibataattia, herneitä, vihreitä papuja, osterimureketta, karpalorelissiä...ja lehikäisjoutsenia. Kukaan ei vain huomaa, miten Asta suree taloudellista tilannetta ja miten hän pelkää joutuvansa myymään rakkaan kodin pois, kukaan ei aavista, minkä synkän varjon hän on vetänyt sekä itsensä että lastensa tulevaisuuden päälle, alettuaan kirjeenvaihtoon tuntemattoman ja varakkaana esiintyvän Cornelius Piersonin kanssa tajuttuaan, että kirjeenvaihtokerho saattaa olla hänen ainoa pelastuksensa. Ja peto löytää aina saaliinsa. Muistakaamme että elämme kirjassa ’30 lukua, jolloin hieman pyylevä, neljäkymmentä vuotta täyttänyt naisleski lapsineen, on aikaa sitten ohittanut parasta ennen päivänsä, eikä siihen aikaan naineilla naisilla useinkaan ollut omaa ammattia, ei ainakaan sellaista, jolla olisi voinut elättää ison perheen.

Annabel ehti oppia Lavinia mummilta paljon. Hän oppi myös sellaista mitä muut eivät voineet nähdä tai ymmärtää:

'Katso lapsi.' Mummin kädet ovat täynnä pieniä hohtavia jalokiviä, kuin kiteitä, timantteja. 'Jokainen on täydellinen, kirkastettu'. Annabel näkee että tässä paikassa kyyneleet ovat kouriintuntuvia. 'Kyyneleet voivat olla terälehtiä tai siitepölyä tai sumua tai sadetta,' mummi kertoo, 'mutta surun kyyneleet ovat valokiviä.'

Annabel näkee kuinka ne putoavat ja loistelevat pudotessaan.

Phillipsin Murhenäytelmä perustuu todelliseen rikokseen, joka tapahtui Quiet Dellissä Länsi-Virginiassa yli kahdeksankymmentä vuotta sitten. Jayne kuuli tarinan äidiltään ja näin Phillips:

Vain neljä henkilöä romaanissa Murhenäytelmä ovat täysin keksittyjä. Rakastettu mummi Lavinia Eicher ”meitä kauemmaksi” näkevien unien puolestapuhuja, ja Emily Thornhill, nykyaikainen työtä tekevä nainen, ovat kunnianosoitus omalle rakkaalle pelottomalle äidilleni Jane Thornhillille (sittemmin Phillips), jolta kuulin Quiet Delin tarinan ensimmäisen kerran. Hän oli kahdeksan ikäinen kun häne oma äitinsä vei hänet kävelylle murhien tapahtumapaikan ohi...

Siis Murhenäytelmä on tositarina erään perheen tragediasta ja myös kertomus siitä, millaista jälkeä yksi pimeyden auervaara voi saada aikaan. Teos on välillä hypnoottisen pahaenteinen ja tunnelmaa vain lisäävät aidot mustavalkoiset, vanhat valokuvat Eicherin perheestä, koirasta, murhaajasta, murhapaikasta ja monesta muusta. Kuin vastapainona tapahtumille kulkee toimittaja Emily Thornhillin ja valokuvaaja Eric Lindstromin työ seurata tutkintaa sekä raportoida siitä työnantajalleen, Tribune-lehdelle. Heti alussa Emily alkaa tuntea tapahtumaa kohtaan muutakin kuin ammatillista kiinnostusta ja etenkin perheen Annabel-tytär on pitkin matkaa kuin tuuli hänen ihollaan, mieli hänen mielessään. Emily vaistoaa, mitä muut eivät, hän miettii Astan mielenliikkeitä ennen tapahtumaa, hän adoptoi perheen Duty koiran ja...

Emily nousi saman tien seisomaan ja astui lähemmäksi miestä. Tuoksu, se hieno tuoksu, tuli miehen ihosta. Oli kuin hän olisi astunut sisään latautuneeseen sympatiaan joka oli alkanut sykkiä heidän välissään. He...

...unelma asettui pimeyttä vastaan vaikka päivä oli hyvin kirkas.

Murhenäytelmä on äärettömän taidokas kirja. Jayne Anne Phillips on mielestäni kirjailija, jollaisesta yleensä vain uneksitaan. Hyvin harvoin voin yhtyä kirjojen liepeiden kehumainoksiin, ainakaan juuri niillä sanoilla, mitä niissä on käytetty, mutta kun Newsdayssa on sanottu ”Jayne Anne Phillips kirjoittaa kaikilla viidellä aistillaan, toisin kuin valtaosa kirjailijoista...”, yhdyn lausuttuun täydellisesti. Jayne Anne Phillipsin teokset ovat kaikkien aistien juhlat.

Annabel rakastaa puhdasta viileää lunta ja hurjaa tuulta; hän tempaisee myrskyn mukaansa, kiertele hotellia, sokaisee kadut ja niiden kulkijat, täyttää aution kujan. Lumi on fuuga ja kontarpunkti, kontrapunktinen jyskytys; hän soitaa pianissimo, staccato, forte, glissando; puuskainen tuuli on matala lavea fraasi ja mummi säestää oikealla kädellä, heittelee putoavia sivuja. Da capo, hän nyökkää, kääntyen, pyörien; hän asettaa metronomin tik tik ja kuiskaa alla vaeltavien tuntien ja päivien yli: diminuendo.

*****

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä on täällä jälleen -haasteeseen

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jane Krista  Omppu Annika Arja  Kirjallisia kosketuksia  ja Liisa/Luetut, lukemattomat