Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta

Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin saksetkin hetken levossa. Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä!

Luettuani tietokirjailija, Helsingin yliopiston taidehistorian professori Riitta Konttisen upean teoksen Taiteilijatoveruutta (Siltala 2014) mieleni taustalla häämötti koko ajan Sammatin torppa, Aleksis kiven nälkä ja  Kaarlo Sarkian vaiettu salaisuus, hänen suuri kärsimyksensä. Samoin mukana kulkivat Konttisen teokset Fanny Churberg sekä Modernistipareja Koska Taiteilijatoveruutta kirjan nelikko, johon kohta lupaan päästä, vietti kuitenkin paljon aikaansa Pariisissa, näin kaiken aikaa mukana erään kuvanveistäjän, jonka kasvot kohtaan joka aamu ensiksi tullessani kirjasto/toimistooni: Camille Claudelin, joka koki elämässään miehen aiheuttamana julman kärsimyksen, vain koska hän uhmasi mestariaan uskomatttomalla lahjakkuudellaan.

Siinä, missä suomalainen lahjakkuus on noussut kuin hallankukka nälästä ja köyhyydestä, se on itänyt myös siellä, missä naiseus on tarkoitettu vain miesten iloksi, lasten tekemiseksi, huushollin hoitamiseksi ja naisten koulutus on katsottu sulaksi hulluudeksi ja rahan tuhlaukseksi. Neljä lahjakasta naiskuvataiteilijaamme, nelikkomme, Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik, ponnistivat taloudellisesti vahvoista lähtökohdista, sillä heillä kaikilla oli ’omat kartanonsa’, Marialla jopa kaksi. Ja vain Helene joutui myöhemmin isänsä vararikon kautta kokemaan Olga ätinsä kassa puutetta ja liikaa huushollausta, jonka hän koki vievän aikaa tärkeimmältään eli taiteelta. He kaikki kuitenkin kohtasivat aikakautensa miesten taholta agressiivista ja ihan henkilökohtaisuuksin menevää epäoikeudenmukaista arvostelua aivan kuten Edith Södergran, josta saimme lukea kirjassa Edith.Runoilijan elämä ja myytti. Tuossa kyydissä heikommat olisivat sortuneet, mutta meidän nelikkomme valitsi oman tiensä, vaikkakin kivisen, ja he pysyivät naimattomina ja lapsettomina, antautuen täysin taiteelleen. Tosin hienoa oli, että heillä oli kotoaan sekä henkistä että aineellista tukea, mutta suuressa maailmassa, jonne taiteilijaystävättäret lähtivät itseään kehittämään, ei yksinäisten naisten osa ollut aina kovinkaan turvallinen ja piti olla tarkkana missä liikkui ja mielellään ei yksin. 

Tätäkin ankeampaa ja miehiä suosivaa oli, että naisilla ei ollut mitään asiaa Ranskan ja koko Euroopan merkittävimpään taidekouluun École des Beaux-Artsíin kuten ei useimpiin muihinkaan taideakatemioihin. Kun naisopiskelijoille viimeinkin aukenivat Écolen ovat 1896, miesopiskelijat osoittivat avoimesti mieltään: Naiset olivat uhka heidän menestykselleen ja mikä pahinta, takana oli varmaan pimeä ajatus itseään toteuttavasta naisesta, joka ei löytänyt miehelle mitään käyttöä!

Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Helene, Ada, Helena ja Maria saivat kulkea valitsemansa taiteilijatien sekä hyvinä ystävinä toisiaan tukien että myös erillisinä ja ihan omia ambitioitaan toteuttavina ihmisinä sukupuolesta viis. He hakivat innoitusta ensin Ranskasta, sitten Englannista, myöhemmin myös Italiasta ja taas Ranskasta ja tietysti myös Suomesta. Vuosien ja matkojen aikana neliapilan omat polut alkoivat erottua: Mariasta kehkeytyi loistava muotokuvamaalari, Adata maisemamaalari, Helenestä maalarimaalari ja Helenasta pitkän pohdinnan jälkeen lopulta kirjoittaja ja yksi suomalaisen naisemansipaation johtohenkilöistä.

Yllä Maria Wiikin muotokuva Hilda Wiikistä 1880. Marialle Ranska oli hänen palettinsa isänmaa. Taiteilijatoveruutta tarjoaa kiitettävän paljon sekä nelikkommme harjoitelmia, aikalaiskuvia sekä tietenkin kruununjalokivenä naisten maalauksia. Kun valitsin kuvia tähän juttuun, kriteerini olivat subjektiisia, tietenkin, mutta halusin tuoda esille jokaisesta jotain hieman erilaista. Jos Hildan kuvan tilalle olisin valinnut Marian  yhdeksän vuotta myöhemmän teoksen, Maailmalle, se olisi ollut ehkä jännittävämpi ja osoittanut, mikä Marian huikea kehitys oli: leveämmät siveltimen vedot, niukempi värimaailma ja sitten se yksi tietty juttu, jolle olen heikkona jopa kirjan kansissa: Tumma kuva, jossa käytetty yhtä ’voimaväriä’.

Helena Westermarck alkoi kiinnostaa minua todella paljon Konttisen tekstin myötä. Hän ei ikinä ollut mikään myötäilijä, hän halveksi naisen ’tehtyä’ avuttomuutta, mutta hän heistä eniten sai taistella ennen kuin tajusi osansa olevan kirjoittaminen ja naisasialiike. Taloudellinen vahvuuskaan ei häntä ajan sairaudelta, tuberkuloosilta, pelastanut, mutta hänet diagnosoi Axel Munthe! Alla Helenan työ Silittäjättäret (Tärkeä kysymys), 1883, jossa päivänkakkaralta tumma neito kysyy ’rakastaa, ei rakasta, rakastaa...’

Tämä työ nostatti niin kauhean solvaavien kritiikkien määrän suomalaisten miesarvostelijoiden osalta, että Helena pakeni Ranskaan. Pahiten nelikkoamme epäoikeudenmukaisesti arvostelivat juuri suomalaiset miehet, jotka katsoivat nelikkomme maalaavan kauneuden sijasta rumuutta. Silittäjättäristä sanottiin palvelustyttöjen olevan ”äärettömän rumia” ja maalaus luokiteltiin ”vasemmiston äärimmäisen siiven” edustajaksi. Helena itse totesi muistelmissaan: ”Taulu oli ruma ja aivan liian rabulistinen: niin ei naistaiteilija saanut maalata.”

Jossain vaiheessa Konttisen teosta käy selväksi, että taiteilijoista lahjakkain on Helene Schjerfbeck. Hänet alettiin huomata ulkomaiden näyttelyissä, mutta kotimainen mieskritiikki ei vielä sulanut, vaan mm. alla oleva Helenen Lehtimajanjuhla synnytti mielipiteen, että taiteilija osoitti väheksyntää suurta yleisöä kohtaan ja osa kriitikistä lienee pulpunnut Euroopassa puhjenneista juutalaisvainoista.

Myöhemmin Helene totesi kriitikoista: ”Ne tekivät töitä, että saisivat vietyä  meiltä uskon ja leivän.”

Taiteiljatoveruutta lukiessani ja verratessani sitä Konttisen teokseen Modernistipareja naistaiteilijakohtaloihin, aivan tunsin, miten Helene saattoi sittenkin olla hiukan oikeassa siinä, että jos hänen kihlauksensa englantilaisen herran kanssa ei olisi purkautunut miehen suvun vastustukseen, hänellä olisi saattanut olla suurempi liikkumisen vapaus, kuten rouvilla usein oli, mutta vaikka olisi ollut sitten avioliitossa varaa palkata apulaisia, ei se ehkä olisi kuitenkaan voittanut sitä ’elämän koulun ateljeeta’, jossa Helene eli äitinsä kanssa ahtaasti Hyvinkäällä ja sai maalausrauhan, jossa loi maailmankuulut teoksensa.

Jos vaikutan Konttisen kirjojen äärellä tavallistakin vuolaammalta, se johtuu siitä, että en itsekään varhaisteininä ollut varma, kumpi olisi pitänyt kädessäni olla, kynä vai sivellin. Kynä voitti, mutta suuri rakkaus taiteeseen jäi. Matkoilta kotiin kulkeutuu taidekirjoja, vaikka niiden kieli olisi italia taikka ranska, joita en osaa. Taide ei tunnusta kieli-, rotu-, sukupuoli- tai maarajoja, se on vapaavaltio ja kaikille sallittu.

Koska Ada Thilén on vielä jäänyt pois lähikuvasta jutussani, hän saa nyt esiintyä hyvin viehättävällä maalauksellaan Lukeva tyttö maisemassa, 1896:

Konttinen kirjoittaa, että 'tässä näkyy aivan uusi tapa maalata: kuvan pinta vaikuttaa litteältä aivan kuin jossakin Edouard Manet’n töissä, värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu, ja Italian vanhasta taiteesta saadut virikkeet ilmeiset.' Viehtäyin tähän teokseen paitsi lukevan tytön keskittyneisyyden takia ehkä myös edessä näkyvän niittykukkien, etenkin sinisten kellokukkien takia, mutta pidän myös taakse ’haipuvasta’ maisemasta. Heräsin sudenhetkellä ja kirjoitin yömuistivihkooni: ’Muista Ada ja Lukeva tyttö.’

Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta on kiinostava helmi taidekirjaston kerääjälle, mutta myös kenelle tahansa kuvataiteisiin antautuneelle. Konttinen kirjoittaa taiteilijoistaan kansantajuisesti, joten hän todentaa teoksellaan taiteen vapaavaltion meille kaikille. Taide olkoon vapaa lintu ja tehköön pesänsä minne haluaa. Kukkana se on digitalis, joka itse tietä, missä se on kukkiessaan kaikkein kaunein: Sitä kuten taidetta ei määräillä. Kauneus tietää aina oman arvonsa!

*****

Hämeenlinnan Taidemuseossa on Taiteilijatoveruutta näyttely 7.9. saakka. Osoite Viipurintie 2. Ti-to 11-18, pe-su 11-17. Liitän tämän nyt Kotimaan matkakohteisiin, josta matkasuositukset aukeavat klikkaamalla kuvaa, joka on profiilikuvani alapuolella.