William March: Komppania K

Kun valorakettien loimu leijuu juoksuhautojen yllä, en voi olla ajattelematta aikaa, äärettömyyttä ja maailmankaikkeuden luojaa. Enkä sitä, että tämä sota ja oma epätoivoni ovat hänen silmissään merkityksettömiä ja epäilemättä yhtä etäisiä asioita kuin nuo ilmaan kohoavat ja alas putoavat raketit omalle rajalliselle ymmärrykselleni. (Sotamies Martin Appleton)

Vaikka olen useasti todennut, että en tuo blogiini sotakirjoja, niin olenhan tarjonnut teille Darfurin sodasta kertovan loistavan Sade lankeaa ja myös monta muuta sotaa sivuavaa teosta, joten nyt kun on kulunut sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ’annoin periksi’ ja otin lukuun William Marchin teoksen Komppania K (Company K, Viestintä Tarmio Oy 2014, suomennos Janne Tarmio), mutta tein päätöksen tuoda kirjan blogiini vasta luettuani eli jos saisin kirjan luettua loppuun. En jaksa lukea mitään mistään joukkojen keskittymisistä, sotilashierarkiasta, tekniikoista, asetyypeistä...,mutta jaksan erinomaisesti lukea vaikka jokaisen sodasta selviytyneen henkilökohtaisen tarinan ja siinä Komppania K täytti kaikki odotukseni. Voi vain ihmetellä, että tämä jo vonna 1933 ilmestynyt teos on voinut olla suomentamatta näin kauan. On äärettömän vaikuttavaa, kun 113 miestä saa kertoa oman tarinansa. Yhdessä kaikista kokemuksista muodostuu se kuva, jossa juoksuhaudoissa seisovat miehet kantavat mukanaan oman sotansa tarinaa niin sen rankkuudessa kuin huumorissa, valorakettien kaari kaartuu heidän yllään tuoden sodan julmuudesta esiin myös sen satiirin, mutta etenkin ironian, jota tarjoilee tavallaan, mutta suoraan. Ja miesten ylöskääntyneet katseet, ne, jotka toivovat näkevänsä taivaan tähtiä valorakettien sijaan... 

Kirjan ironian tähden voisin melkein vakuuttaa, että ensimmäinen nauru kirpoaa Sotamies Walter Landtin jäykkäkouristuskertomuksesta, siis totean tämän mitenkään väheksymättä sodan kauhuja, mutta joskus vain huumori on kertakaikkiaan ainoa apu. Voisin uhmata mahdollista sotaoikeutta ja tarjota Landtin noin sivun pituisen tarinan tässä, mutta vielä, just nyt, pidättelen itseäni ja paljastan vain, että kun kaksi lääkäriä kunnolla toheloi yhdessä onnettomassa rokotuksessa ja pistelee piikkejä lasiputkilot särkyen niin voipi olla, että tapahtuu jotain sellaista, josta potilas voi todeta vaikka näin:

Siinä on kaikki mitä muistan, mutta minulle on kerrottu että huusin taukoamatta kaksi päivää ja kaksi yötä ja että turposin pulleammaksi kuin kranaatinkuopassa viikon ajan kuolleena lojunut sakemanni. Kun seuraavan kerran haavoitun, valitsen mieluummin jäykkäkouristuksen ja nautin siitä.

Älkää tuomitko: Minä olen suuri ironian ystävä! En voi kieltää: Tämä kirja on lukunautinto, joka tuntuu!

William Marchin Komppania K kertoo siis yhdysvaltalaissotilaiden kokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Tarinoiden irrallisuus ei haittaa ja lopulta niistä kuitenkin muodostuu se komppania, jonka melkein näkee seisomassa samassa juoksuhaudassa. Tarinat leikkaavat toisiaan ja saavat näin sen maagisen kertomusliiman, joista isot tarinat on tehty.

Suomentajan esipuhe on niin tyhjentävän upea, että yritän poimia pari timanttia:

Komppania K:sta muodostui yksi maailmankirjallisuuden kaikkien aikojen voimakkaimmista sodanvastaisista puheenvuoroista. March tosin itse puhui mieluummin puolustuspuheesta elämälle.

113 tuokiokuvasta, vinjetistä, muistelosta, anekdootinomaisesta lastusta ja lyhyestä novellista rakentuva Komppania K on rakenteensa puolesta proosamuotoinen vastine Edgar Lee Mastersin minämuotoisille hautakirjoituksille vuonna 1915 ilmestyneessä runokokoelmassa Spoon River Antologia. Myös Marchilla on jokaisessa tekstikatkelmassa äänessä eri kertoja. Sävy on useimmissa koruttoman toteava.

Sotaa on kirjallisuudessa kuvattu antiikin eepoksista lähtien. Shakespearen kaltaiset suuret henget ovat tuoneet pääteoksissaan näyttämölle sodan ja väkivallan leimaamia miehiä. Marchin lähestymistavassa on silti jotain niin ainutlaatuista, että esimerkiksi Graham Greene ja Ernest Hemingway olivat vakuuttuneita hänen sotakuvaustensa kuolemattomuudesta.

Toivoisin jokaisen lukevan tämän kirjan siitäkin huolimatta, että tuskin siltikään saisimme rauhaa, vaan Sotamies Manuel Burtia lopun elämää unessa vainoava nuori saksalaisuhri katsoisi häntä edelleen sinisin silmin ja kyselisi yö yön jälkeen:

”Elämä on ihanaa ja se kulkee nopeasti ohi. Se on kaikki mitä tiedämme. Miksi ihmisten pitäisi olla kateellisia toisilleen? Miksi vihata toinen toistaan? Miksi emme voi elää rauhassa maailmassa, joka on niin kaunis ja suuri?”

Komppania K on sitaattijuhlaa! Tiedättehän sellaisen kirjan, josta tekee mieli kirjoittaa talteen lainauksia vihkoon tai seinäkalenterin sivuille tai omaan blogiin ylenpalttisesti. Siis pidän Marchin tyylistä paljon.  113 tarinasta minusta liikuttavin on Sotamies Henry Demarestin kertomus, jossa hän sotilassairaalassa kovan operaation jälkeen on niin kiitollinen, että itkee ilosta ja haluaisi kulkea ympäriinsä nuolemassa ihmisten käsiä. Demarest on sekä niitä, joiden lasi on aina puolillaan täynnä kuin myös niitä, jotka tajuavat, että kaikesta huolimatta hän oli onnekas. En halua antaa nyt kuitenkaan helppoa loppua, vaikka sotaoikeuden uhallakin haluaisin kirjoittaa Demarestin tarinan tähän kokonaan, sillä se mitä isäni parhaalle ystävälle tapahtui sodassa hänen silmiensä edessä, pakottaa minut muuhun eli loppusitaatti kuulukoon Sotamies Allan Methotille:

”Pian jostan ojentuu käsi ja sysää minut kumoon”, ajattelin, ”ja minä makaan särkyneenä tällä särkyneellä maankamaralla...Pian jalka, kuin äärettömyyden symboli, astuu hauraan kalloni päälle ja murskaa sen.”


*****

Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis  Arja