Karin Slaughter: Rikollinen

Lucy ei ollut enää yksin. Hän ei enää tarvinnut Bobbya eikä Frediä eikä Juicea eikä isäänsä eikä edes Henryä. Hän ei enää leskenut ajankulua laskevan tai nousevan auringon lämpimästä valosta, joka kajasti hänen kasvoilleen, eikä vuodenaikojen lämpötilanvaihteluista. Hän ei laskenut ajankulua päivistä vaan viikoista ja kuukausista ja kohoavasta vatsankummustaan.

Se tapahtuisi minä päivänä hyvänsä.

Lucy saisi lapsen.

Karin Slaughterin uusin trilleri Rikollinen (Criminal, Tammi 2014,  suomennos Annukka Kolehmainen) jatkaa huikeaa Will Trent&Sara Linton –sarjaa ja miten se sen tekeekään: Ohittaa niin Kivun jäljet kuin myös Pettävän hiljaisuuden, mutta ei kaikellaan parhainta Slaughteria tähän mennessä eli Yli rajan, jonka lasken jo trillerien aatelisiin. Minähän tulin Slaughter-faniksi parhaan ystäväni aivopesemänä. Yli rajan on lukijaystävällisempi kuin kahta aikatasoa kuljettava Rikollinen, mutta Rikollisella on ihan jotain uutta tarjottavaa eli Slaughter on yllättäjien sukua!

Alun sitaatti ei vaikuta heti merkittävältä, siinä ei ole Kivun jäljen sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjoissa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, mutta sen sijaan siinä on Slaughterin kirjojen lukijoille eräs erittäin tärkeä avain, tapahtuma, jonka kokonaan luettuaan näkee palapelin niin valmiina kuin sen voi nähdä. Rikollinen on ehdottomasti Slauhghterilta avainromaani Will Trent –sarjaan! Sen lisäksi se on kahdessa aikatasossa tarinaa kuljettava sarjamurhaajatarina, joka tekee kirjasta lukijalle vaativamman kuin on Yli rajan. Korvaukseksi saamme paljon valotusta kiinnostaviin ja jo tuttuihin henkilöihimme, mutta saamme lisäksi faktaa siitä, mikä oli Atlanta 1975, jossa joku surmasi huumekoukkuun jääneitä ilotyttöjä, jossa naispoliisi oli kummajainen ja jossa kaikista lakipykälistä huolimatta värillinen oli aina hylkiö ja pahis. Niin takaumissa kuin nykyhetkessä loistavat jälleen Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell. Amanda vetää jälleen vahvasti huomion itseensä, mutta ei tällä kertaa haukkumalla alaisiaan Williä ja Faithia vähä-älyiseksi, raivohulluksi dysletikoksi ja hallitsemattomasti sikiäväksi paksuksi diabeetikoksi, vaan vihdoinkin tutustumme uraansa aloittavaan Amandaan, nuoreen naispoliisiin, jonka rooli ei ole kaikkein helpoin miesten hallitsemalla alalla. Tapahtuu asioita, joita ei melkein voi uskoa todeksi ja se oli vain 1975 eli ei niin kauan sitten...

Karin Slaughter itse kertoo kirjansa lopuksi, että hän sai aiheensa Rikolliseen Patricia W.Remmingtonin väitöskirjasta Policing: the Occupation and the Introduction of Female Police Officers.  Ja jatkaa:

Vaikka 1970-lukua saatetaan edelleen pitää rakkauden ja vapauden vuosikymmenenä, useimpien naisten koettelemukset eivät olleet silloin vielä läheskään ohi. Sekkitilin avaaminen, auto- ja asuntolainan ottaminen ja jopa vuokrasopimuksen allekirjoittaminen ilman isän tai aviomiehen lupaa jäivät haaveeksi useimmille yhdysvaltalaisnaisille. Vuonna 1972 ehkäisypillerit viimein laillistettiin myös naimattomille naisille, vaikka saattoi edelleen olla vaikea löytää lääkäriä, joka suostui kirjoittamaan reseptin, ja apteekkaria, joka myi pillerit mukisematta.

Tätä lausuntoa vasten voitte vakuuttua, että takaumat vuoteen 1975 eivät ole mitään peruskauraa, kun poliisivoimiin ihan väkisin haluavat sellaiset naiset kuin Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell! Mitä tulee Rikollisen tarinaan muilta osin kuin historia versus nykyhetki, lukuisat ilotyttömurhat ja tuttu henkilögalleria, jossa Slaughter on aina vahvimmillaan, niin takuulla kirja yllättää myös dekkarihullun ystäväni, joka minulle ensimmäisen Slaughterin puolipakolla toi: Slaughter ei totisesti toista itseään! Ja romantikot saavat osansa, sillä Sara ja Will ovat hyvässä vauhdissa ja vain Angien hillittömyyden varjo häiritsee parin kuhertelua rankan sarjamurhaajan lisäksi.

Rikollisen eräs suorastaan sivuilta ponnahtava teema on rotukysymys. Se on vaarallinen aihe ja Karin Slaughter kuittaa aika tyhjentävästi:

En väitä olevani 1970-luvun Atlantan tai sen puoleen nyky-Atlantankaan asiantuntija. Ymmärsin alusta asti, että kun etelän nainen kirjoittaa rotu- ja sukupuolikysymyksistä, matkalla vaanii lukuisia sudenkuoppia. Toivottavasti uskotte, että paiskin hartiavoimin töitä, jotta kaikki tulisivat tasapuolisesti mustamaalatuiksi rotuun, uskontoon, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta.

Voin suositella tätä kirjaa luettavaksi mieluusti Yli rajan jälkeen, jolloin lukija saa ensin Slaughterin parhaan Will Trent –sarjasta ja sen jälkeen Rikollisessa rikosratkaisun lisäksi myös pääsee suosittujen Atlantan poliisituttujemme juurille: Mistä he tulivat? Miksi he ovat sellaisia kuin ovat? Mitä heille oli oikein tapahtunut vuosikymmeniä sitten? Ehkä eniten useampia kiinnostaa Will Trent:

Will ei ollut koskaan käynyt sviitissä. Hän ei ollut ikinä juossut rannalla. Hän ei ollut koskaan lentänyt. Hän ei ollut koskaan saanut hymyä palkinnoksi äidiltään kiikuttaessaan koulutodistuksen kotiin. Äitienpäiväksi hän muovaili lastentarhassa savisen tuhkakupin, joita Flanniganin täti sai yhteensä kuusitoista. Kaikissa kuusen alla odottavissa joululahjoissa luki vain tytölle tai pojalle. Valmistuessaan lukiosta Will näki hurraavien perheiden joukossa vain vieraita kasvoja.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjasähkökäyrä Annika ja Kirjakirppu

*****

Dekkarit Leena Lumissa