Erik Axl Sund: Unissakulkija

Matelija syö ja nukkuu ja Unissakulkija seisoo ulkopuolella ja katselee mitä Victorian muut osat tekevät puuttumatta asiaan. Unissakulkijasta hän pitää kaikkein vähiten, mutta samalla hän tietää, että sillä on parhaat mahdollisuudet jäädä henkiin, ja se on se osa jota hänen tulee kehittää. Muut on kuorittava pois.

Sitten on Varistyttö, ja Victoria tietää, ettei sitä osaa voi ottaa pois hänestä.

Varistyttöä ei voi hallita.

Erik Axl Sundin dekkaritrilogian toinen osa Unissakulkija (Hungerelden, Otava 2014, suomennos Kari Koski) palauttaa meidät Victoria Bergmanin maailmaan, jossa hän yrittää terapeuttinsa Sofia Zetterlundin avulla saada järjestystä sekasortoiseen mieleensä. Milloin hän särkyi? Mitä silloin tapahtui? Miksi äiti ei koskaan tullut, vaikka hän itki? Ja mitä tapahtui koulussa, jossa sikanaamarien takaa kuului pilkkanaurua? Kuka oli pääsika ja ketkä olivat uskollista hovia, lakeijoita, niitä joita tuli ja meni, mutta joista kukaan ei auttanut?

Sofia Zetterlundin yrittäessä koota Victorian elämän rikottua ruukkua, rikoskomisario Jeanette Kilhlberg ja rikoskonstaapeli Jens Hurtig kiertävät useiden pedofiilirikosten labyrintissä, jossa tuntuu kuin uusi nimi ei olisikaan apu rikoksen selviämiseen, joku johon tarttua, vaan labyrintti labyrintissä, nimiä nimien jälkeen, uusia uhreja toisensa jälkeen, labyrinttien kehä kasvaa valhe valheelta ja Jeanetten oma avioliitto natisee liitoksissaan Åken häivyttyä maasta. Onneksi on kuitenkin edes yksi johon hän voi luottaa, onneksi on Sofia.

Siinä missä trilogian ensimmäinen osa, Varistyttö, vei meidät mustan ytimeen, vaellamme nyt pimeissä labyrinteissä, kuulemme tarinoita, joita emme haluaisi, palaamme ajassa taaksepäin ja jossain kolmetoistavuotias tyttö kertoo, mihin kaikkiin paikkoihin häntä satutettiin, mutta kukaan ei uskonut häntä. Lapsi oli rikki ja haavoilla, ei voinut pidättää enää kunnolla virtsaa ja vatsaan sattui koko ajan, mutta aikuiset kertoivat isompia tarinoita, joissa hänestä tuli valehtelija ja nyt hänet piti lähettää Tanskaan sukulaissedän maatilalle oppimaan kunnon käytöstä ja rehellisyyttä.

Minun mielestäni Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundqvistin syväpsykologista Unissakulkijaa ei voi lukea lukematta ensin Varistyttöä. Sanon näin harvoin, mutta viimeksi muistaakseni Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipojan (Lärjungen) luettuani. Nyt stabiloin tämän kehoituksen, sillä se, mitä koimme Varistytössä, tekee meistä Unissakulkijoita. Muutumme osaksi tarinaa ymmärtääksemme, että tämä todella tapahtuu ja se ei poistu kääntämällä pään pois tai hylkäämällä tarinan. Varjojen kodit, kaiken kielletyn metaforat ovat läsnä kaikkialla, missä ihminen hengittää. Ihminen itse on varjojen huone.

Siinä, missä Varistyttö lahjakkaasti, mutta armotta venytti lukijan sietokykyä ja pakotti polvilleen, Unissakulkija alkaa aukoa menneisyyden ikkunoita. Kauniiden kuvien kulissit alkavat kaatuilla ja kaikki mukaonnelliset perheet ovat toinen toistaan pahempia. Minua alkoivat tässä kirjassa kuitenkin kiinnostaa syyt eli olen matkalla jonnekin...Monipersoonahäiriö on kiinnostava puolustusmekanismi, jolla vakavan trauman lapsena kokenut ihminen alkaa toimia kuin hänellä olisi monta ’minää’, jotka eivät tiedä toisistaan mitään ja usein ne ovat myös hyvin toisistaan poikkeavia haluissaan, käytöksessään, kaikessa. Näin ’normaali’ minä voi siirtää kokemansa traumat kaksoispersoonalleen ja yrittää näin jatkaa kuin mitään ei olisi tapahunut. Toinen teema, joka Unissakulkijassa nousee Varistyttöä vahvemmin esiin on kiusaaminen. Mistä syntyvät kiusaajat ja mistä heidän hovinsa? Millainen on ihminen, joka haluaa ylentää itsensä alentamalla toisia? Miten alemmuudentuntoinen kiusaaja syvimmältään on? Miten hän voi jatkaa ilman, että häntä ei kukaan pysäytä? Heitäkin liikkuu ihan vapaalla jalalla, kuten liikkuu kirjan päärikollisia eli pedofiilejakin. Pedofilit ovat ihmispetoja, jotka pitävät kaikkia lapsia omaisuutenaan, johon heillä on oikeus. Ilmeisesti olen matkalla Varjojen huoneeseen ihmetellen, miten paljon pahaa ja miten vähän katumusta löytyy Unissakulkijasta. Sikaihmisillä ei ole mitään häpyä!

Kuten trilogian ensimmäisessä eli Varistytössä, niin myös Unissakulkijassa, luvut ovat nasevan lyhyitä, mutta yllättävästi lukija on kartalla eli tekstin intensiteetti on vahva. Oikeaastaan en yhtään pidä siitä, että joudun odottamaan kolmatta osaa, Varjojen huonetta, lokakuuhun saakka. Levoton odotukseni saada vastauksia on kärsimätön ja huomaan nimettömäni naputtavan pöytää niin kovasti, että se on takuulla katki ennen kuin lokakuu koittaa!

Pidän kovasti kirjan temposta. Intensiteetti on tärkeää, mutta jos tempo on pielessä, en ihastu. Ja minusta tempo on intensiteetin noste. Tässä erityisnäyte Jerkeriltä ja Håkanilta Varjojen huonetta odottaessamme, mutta en suosittele herkimmille:

Hän muistaa isän tuudittavat sanat sängyn laidalla.

Isän kädet hänen ruumillaan.

Heidän yhteisen iltarukouksensa.

”Minä ikävöin saada koskettaa sinua ja saada tyydyttää sinun halusi. Minun tyydytykseni on nähdä sinun nauttivan.”

...vetää esiin työtuolin ja asettaa sen kattokoukun alle. Hän osaa värssyt ulkoa.

”Haluan rakastella sinun kanssasi ja antaa sinulle kaiken rakkauden jonka arvoinen sinä olet. Haluan hyväillä sinua hellästi sisältä ja ulkoa, kuin vain minä osaan.”

Hän ottaa farkkujensa vyön. Mustaa nahkaa. Niittejä.

”Minä nautin kun katselen sinua, kaikki sinussa tuottaa minulle himoa ja nautintoa.”

Silmukka. Askel tuolille ja vyön solki kattokoukun ympärille.

”Saat kokea paljon korkeamman tyydytyksen ja...

Pieni askel, ja tuoli keikahtaa oikealle.

”Se on totisesti ihanuuden purkaus.”

Valse Triste. Helvetti. Pako.

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin  Kuutar  Susa  Kirjavalas  Krista  ja Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa