Sunnuntaikävelyllä tulin synnintuntoon eli salattu paheeni ja...

Aamu oli niin kaunis eli oli pakko saada kuvattua rippunen ruskaa kera limen hortensian. Tämä on sisäkukkana nyt minulla kukkapöydässä, jota etsin vuosia. Halusin samanlaisen kuin oli lapsuudenkodissani ja löytyihän se, kun äiti ryhtyi toimeen eli tämä ihanuus on välttämätön taloon, jossa ei ole kunnon ikkulautoja tai -syvennyksiä:

Siis tällaisen voi löytää Luvian torilta, joka toimii torstaisin. Ja sieltä sitten saa samalla myös vaikka mitä merikalaa ja on takuulla just pyydettyä.

Sunnuntaikävelyllä pitkin Päijänteen rantoja, huomasimme, että ruska ei ole vielä alkanut. Paremman puutteessa Lumimies sitten päätti kuvata maaillman kestävimpiä lenkkihousuja, jotka ovat

ratsastushousut! Huomasin viime keväänä, että näissä ei tule kylmä, kestävät kiitos nahkapaikkojen istahtaa vaikka rantakiville ja koska nämä on valmistettu ratsastuskäyttöön, ovat tietenkin joustavat.

Ja näillä sitä on hyvä vaikka polvistua islanninhevosen eteen. Tässä ei ole kylmä ilma, lumihan ei ole kylmää, vaan hellää ja valkoista, joten pärjäsin ilman talviratsastsuhousuja, joita en aio teille esitellä ikinä. Heti kun hirvikärpäset, joita kammoa hulluna, ovat kuolleet, lähden Bessulle yökylään ja ekana päivänä lähdemme kahdestaan hevosilla maastoon. Ehdottomasti loppuvuoden tähtihetki!!!

Synnintunnustukseni lähestyy, sillä Salattu heikkouteni, kallis paheeni iski jälleen. Muistanette tämän lilan villatakin. Olen käyttänyt sen melkein loppuun eli just kohta se siirtyy ihan vain kotivillajakuksi, vaikka onkin unelmaista kashmiria. Sen jälkeen tuli yksi cappuccinon värinen neuletakki, josta en nyt löytänyt kuvaa, mutta sitten tulikin stop: Buy nothing today, buy nothing this year! Päätin käytyäni carderobini totaalisesti läpi, että ryhdyn vaateostolakkoon. Enkä tee mitään sellaista, että vien vaatteita kirpparille, vaan pakotan itseni käyttämään kaikki hankintani itse loppuun. On muutenkin alkanut kasvaa nälkä minimalismiin, joten kaikki liika tavara ja etenkin omat vaatekaappini saavat minut ahdistumaan. Vähemmän on enemmän!!! No, tietysti tällä ankaralla tiellä piti tulla vastaan joku houkuttaja ja minä raukka lankesin täysin:

Omistan ulkoiluviitan, mutta se on popliinia. Olen kuitenkin huomannut, että olen viittatyyppiä. Ja tämä poncho on kashmiria eli suven viileään iltaan, syksyn visiitille, lämpimille syyskuun kaduille ja sitten kun se on joskus kulahtanut, siitä tulee rakkain, pehmeä päällä pidettävä, kun tarvitsee lämmintä ylle. Selvästikin selityksen makua, mutta tämä vain on niin mun juttu, että en pystynyt ohittamaan. Lisäksi hän, jota tästä lankeemuksesta saan kiittää, kertoi minulle, että tuote on tarjouksessa. Enhän minä ikinä ehdi avata mun Peter Hahn -kuvastojani.

Miltei lankesin tähän punaiseen, kunnes tajusin, että punaisen punainen ei ole mun juttuni. Olisi pitänyt olla korallinpunainen, niin sitten se olisi ollut siinä.

Korallinpunainen on niin blondin väri, mutta viininpunainenkin joskus käy ja softi lila on aivan ihanuutta. Parempi puoliskokin pitää korallista - minulla. Toinen asia on sitten se, että mitä hän pitää Peter Hahn -heikkoudestani...

Nyt laskin niin monta minäminäminä -kuvaa, että taitaa mennä tovi seuraavia odotellessa ellen sitten innostu ponchostani liikaa, kun se viikon parin sisällä saapuu. En innostu...lupaan sen.

On ollut aikamoista haipakkaa, joten kirjoja tulee hitaasti ja saa tullakin. Missioni on vaihtaa pääni toiseksi niin, että alan suorittamisen sijaan nauttimaan elämästä ja tekemään kaiken hitaasti. Kukaan ei usko, mutta olen matkalla sitä kohti. En suosittele vedolyöntiä suorittaja-Leenan puolesta.

Ahkerat, vaatimattomat kurtturuusut aukeilevat lumiin asti. Eilen Bessu nouti kasveja kukkapenkistä, joka oli noin 28 vuotta ollut samassa kuosissa. Siihen oli vain lisätty multaa, lannoitteita ja valkoinen iiris sekä sipulikukkia. Monta vadillista lähti silti kukkia ja sitten pääsimme kukkapenkin kimppuun, josta Lumimies nosti pois valtavan kiven: Haluan varmistaa ensi viikolla saapuville valkoisille varjoliljan sipuleille parhaan mahdollisen kasvun. Niistä kaksi menee suuriruhtinatar Olgan haudalle, jonne puutarhaliikkeen virheen takia tuli viime vuonna punaista varjoliljaa. Kaikki korvataan ja punaisetkin saavat jäädä, mutta valkoista on saatava. Penkki näytti illalla tosi tyhjältä, joten siirsin siihen pari Hosta Halcyon -kuunliljaa, joka on minusta kuunliljoista kaunein. Kerran menin sitä lisää ostamaan sinä vuonna kun sitä vielä sai. Olin jo ottamassa niitä, kun siihen tuli yksi rouva ja kävi ilmi, että hän oli tullut Tampereelta asti noutamaan juuri mainittua, kaunista, pientä kuunliljaa. No, minullahan niitä jo oli, joten soin ne hänelle mielihyvin. Perennoita pääsee aina jakamaan.

Huomenna on Ruhetag, mutta tiistaina laitan, mitä on tulossa eli vähän tulevien viikkojen ja kuukausien juttuja etc.

Kaunista sunnuntaiehtoon jatkoa kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua. Ehkä toisen syli ja...

Mitä on huomenna? Ehkä ei sinua.
Ehkä toisen syli ja uusi kosketus ja samantapainen tuska...
Minä lähden luotasi varmemmin kuin kukaan toinen.
Minä palaan takaisin kuin kappale sinun omaa tuskaasi.
Tulen luoksesi toisesta taivaasta uuden päätöksen tehneenä.
Tulen luoksesi toiselta tähdeltä katse entisellään.
Tulen luoksesi vanha kaipuuni uutena piirteiltään.
Tulen luoksesi omituisena, ilkeänä ja uskollisena
sinun sydämesi kaukaisen kotiaavikon villieläimen askelin.
Sinä taistelit minua vastaan rajusti ja voimattomasti
niin kuin ihminen taistelee vain kohtaloaan, onneaan 
                                                         ja tähteään vastaan.
Minä hymyilen ja kiedon silkkilankoja sormeni ympäri
ja sinun kohtalosi pienen kerän minä kätken 
                                                        leninkini poimuihin.

- Edith Södergran -
Elämäni, kuolemani, kohtaloni (Otava 1994, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Pinterest, Anne Julie Audry 

Peter James Suomessa ensi viikolla!

Kirjailija Peter James saapuu Suomeen 23.9. julkistamaan yhdeksännen suomennetun romaaninsa Kuoleman kello käy (Dead Man's Time, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro).

Peter James on kirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison-Britannian suosituimmista dekkaristeista. Hänen teoksensa ovat olleet jatkuvasti Britannian bestseller-listojen kärjessä, ja niitä on käännetty jo 36 kielelle. Hänen huippusuositun Roy Grace -sarjansa kirjoja on myyty yli 14 miljoonaa kappaletta.

Peter on palkittu niin lukuisilla palkinnoilla, että lista olisi tähän liian pitkä. Olen lukenut hänen kaikki Roy Grace -kirjansa ja olen yhtä koukussa niin Roy Graceen, kuin olen Will Trenttiin tai Sebastian Bergmanniin!

Olisin saanut varmaankin tietää, mikä on Peterin lempiruoka, suosikkielokuva tms. jos vain olisin ehtinyt julkkareihin Helsinkiin, mutta olen jo aikaa sitten luvannut eräälle lehdelle haastattelun seuraavaksi päiväksi täällä Jyväskylässä, joten aikataulu ei sallinut. Sen tiedän kuitenkin, että Peter pitää koirista vähintäin yhtä paljon kuin minä:

Samoin hevosista:

Ja merestä:

Ja hän on komea peto kehittelemään trillerien juonia!

Welcome to Finland, dear Mr. James♥

Love
Leena Lumi

Almost like Englishman in Finland: Englishman In New York

Peter James: Kuoleman kello käy

Brooklyn, helmikuussa 1922

Isä antoi pojalleen viimeistä kertaa hyvänyönsuukon – vaikkei kumpikaan heistä sitä tiennytkään.

Poika ei koskaan nukahtanut, ennen kuin isä oli antanut hänelle suukon. Hän odotti joka ilta pimeässä, vielä kauan nukkumaanmenoajan jälkeen, kunnes kuuli huoneensa oven aukeavan ja näki valon tulvivan sisään porrastasanteelta. Sitten hän näki varjomaisen hahmon, ja hänen isänsä raskaat askeleet kuuluivat paljailla lattialaudoilla. ”Hei, pikku kaveri. Oletko hereillä?” isällä oli tapana sanoa matalalla, kumealla äänellään.

”Jep, iso kaveri, täällä ollaan! Saanko katsoa sinun kelloasi?”

Peter Jamesin yhdeksäs Roy Grace -trilleri Kuoleman kello käy (Dead Man’s Time, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro) sai minut hätkähtämään aikaa, sillä vastahan oli vuosi 2010 ja kirjoitin Jamesin ensimmäisestä Roy Grace –sarjan kirjasta Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) ja sen jälkeen kaikista tässä välissä. Kuten aikaisemminkin vertaan Peterin teoksia hänen omiinsa ja enpä voi olla hymyilemättä sille innokkaalle kirjabloggaajalle, joka kirjoitti hänen ensimmäisestään: ”Peter James ei sorru yhteenkään mokaan! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!” Well...minun suhteeni Jamesiin alkaa olla jo kuin vanha avioliitto, sellainen tuttu ja turvallinen, jossa väliin sanotaan totuuksia ja sitten taas tykätään ihan hirveästi.  Te löydätte kaiken minun mielipiteistäni Roy Grace -dekkareihin täältä Vannon, että nauroin itsekin!

Nyt kuitenkin Kuoleman kello käy ja vakuutan, että sekä ruusut että muutamat risut lentelevät. Kuoleman kello käy jatkaa suoraan edellisestä eli Kuolema kulkee kulisseissa (Not Dead Yet), joka meni minulla kolmanneksi parhaaksi Peterin Roy Grace –kirjoista ja siellä se pysyykin, mutta jakaa nyt sijansa tämän uusimman kanssa. Pidin ihan järkyttävän paljon Kuoleman kello käy alusta, jossa lähdetään liikkeelle vuodesta 1922 ja pienestä pojasta, jonka isä tulee toivottamaan hyvää yötä. Isä, joka kantaa kaulassaan jänisaiheista jengikorua, joka merkitsee kuulumista jo 1850 –luvulla perustettuun irlantilaismafiaan Dead Rabbits. Poliisioperatiivisista tehtävistä varsin innostuneelta Peteriltä oli bonusta tuoda psykologista syvyyttä kirjaansa.  Samaa kyllä kiittelin kirjassa Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You), mutta en ihan näillä sanoilla. Jatkan tästä, mutta ensin on mainittava tuo suora kytkentä edelliseen eli kirjan kauhupointti on rikosylikomisario Roy Gracea silmittömästi vihaavan Amis Smallbonen vapautuminen vankilasta. Roy on vauvan, Noahin syntymän myötä, nostanut kortin, joka tekee hänestä haavoittuvan, sillä mitä voi alati töitä paiskova poliisi, jolla on kotona vaimo, vauva ja hassu koira Humphrey, mitä voi mies millekään New Yorkista saakka, vaikka Amis Smallbone onkin...ja Cleo:

Tuuli ulvoi yhä ulkona, ja hän tunsi ikkunaruudun läpi tulevan vedon kasvoillaan. Jostain kaukaa kantautui sireenin murheellinen ujellus. Jostakin syystä, mitä hän ei osannut selittää, hän oli todella hermostunut tänä iltana. Hermostunut tuulen huminasta. Hermostunut lapsensa puolesta. Hermostunut heidän tulevaisuutensa takia. Eräs lause, jonka hän oli lukenut pari päivää sitten Sofokleen kirjoituksista, vaikutti yhtäkkiä hyvin osuvalta. ”Pelokas ihminen kuulee kaikkialta rapinaa.”

Kirjan parhautta ovat historiallinen aikajana ja se, miten viha voi olla pitkä silta mantereelta toiseen, melkein vuosisadasta toiseen. Varakas, 98 –vuotias Aileen McWhirter joutuu julman ryöstömurhan uhriksi ja koska Aileenin 95 –vuotias veli Gavin Daly ei usko poliisin kykyihin selviytyä asiasta, hän ottaa oikeuden omiin vanhuksen käsiinsä tiukemmalla otteella kuin kukaan voisi ikinä ikämieheltä uskoa. Se mistä hän ammentaa voimansa selviää vain kirjan lukemalla, mutta pakko sanoa, että ymmärsin Gavinia todella, todella syvästi riippumatta siitä, mitä hänen oli tehtävä, mikä oli hänen missionsa tässä elämässä. Se missio, jonka hän oli luvannut itselleen seisoessaan sumuisessa satamassa New Yorkissa nojaten RMS Mauretanian kaiteeseen Vapaudenpatsaan hiljalleen hävitessä aamu-usvaan.

Kuten tavallista Peter Jamesin kirjassa kaikki on kohdillaan: tempo, henkilöiden määrä, pelottavuus, entisen lyhyt kertaus...,josta pääsemmekin sitten siihen, että Royn kadonnut Sandy –vaimo ei tee vieläkään kunnon paluuta! Sandy –koukku löystyy ellei Sandy –rintamalla pian tapahtu jotain todella tuntuvaa. Peter, hurry up with Sandy, make her do something really terrifying, please!

Tuli joka oli syttynyt hänessä helmikuisena yönä vuonna 1922, paloi entistä kuumempana nyt, varhaisena syyskuun aamuna vuosikymmeniä myöhemmin.

Hän musersi sikarinsa pikkuruisen tumpin tuhkakuppiin ja katsoi jälleen kerran Daily Newsin sivua.

Oliko kyse sattumasta? Jumalan käyntikortista?

Vai kuolleesta miehestä, jonka aika oli koittanut?

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja

Dekkarit Leena Lumissa

Tänään Teemalla viiden tähden leffa, josta olen puhunut ennenkin, mutta...

Tänään Teemalla klo 22.05. Mike Leigh'n elokuva Vuosi elämästä (Another Year, Britannia 2010). Kävimme tämän katsomassa ensin elokuvateatterissa ja sitten se oli pakko ostaa. Vakuutan, että tässä elokuvassa on sitä jotain, mikä ei jätä rauhaan. Kirjoitin leffasta jo täällä

Erittäin ansiokkaasti Leena Virtanen kirjoittaa tänään tästä viiden tähden elokuvasta Helsingin Sanomissa: Lukekaa se tarkasti, myös rivien välit, sillä tämä elokuva viestittää eniten sillä, mitä ei niin suoraan näytetä. Itse olen miettinyt pääparin, noin kuusikymppisten Gerrin (Ruth Sheen) ja Tomin (Jim Broadbent) avioliittoa, joka on niin korostetun tasapainoinen, että se on hiukkasen epäuskottavaa. Sitten kun olin katsonut filmin kolmanteen kertaan, tulin kauheaan johtopäätökseen: Pariskunta ammentaa onnensa omahyväisyydestään eli siitä kuinka paljon parempia he ovat kuin muut. Sitä kätketään ja etenkin filmin aluksi sitä ei voi edes mahdolliseksi uskoa.

Näin Leena Virtanen tämän päivän Hesarissa jutussa Hei onko sinulla kaikki hyvin?:

"Akateemisesti koulutetut Tom ja Gerri ovat etuoikeutettuja, ja heillä on varaa tarjota hetkeksi kodin ja pitkän parisuhteen lämpöä ystävilleen, joille ei ole suotu samaa onnea."

"Heidän kotonaan käy varsinkin keski-ikäinen sinkku Mary (Lesley Manville), joka nousee elokuvan viimeisessä jaksossa oikeastaan päähenkilöksi."

"Olisi liian ennustettavaa, jos elokuva vain paljastaisi lopulta, että Tomilla ja Gerrillä on synkkiä salaisuuksia."

"Sen sijaan elokuva tunkeutuu mitä kuuluu? -kysymysten taakse ja osoittaa piinallisen tarkasti, miten lähellä huolehtiminen on pikkuporvarillista ylimielisyyttä, vaikka kukaan ei sitä havaitsekaan."

Huomenna on arkipäivä, mutta tämän voi tallentaa ja sitten katsoa aika ajoin uudestaan. Pidän etenkin elokuvan neljästä vuodenajasta, mutta sitäkin tärkeämpää on filmiin kätketty viesti, joka on erinomainen rokotus snobismia, pöyhkeyttä ja omahyväisyyttä vastaan.

rakkaudesta elokuvaan
Leena Lumi

Another Year

Opuscolon Limerikki -haaste!

Vastaan Opuscolon Limerikki -haasteeseen seuraavasti:

Muuratsalon salarakas marras
ah, Salzburgin herra harras.

Pakenen muistoa huulien
taakse harjukaupungin muurien.

Näin vain unta: Se jo karkas.

♥♥♥

Harjukaupungin kaduilla kova meno
Mamba soi ja tanssii väki etukeno.

Illalla kuuma huuma villi,
aamulla maistuu vesi silli.

Tästä runon rustas Pasi-eno.

♥♥♥

Harjukaupungin marras
pakomatka harras.

Salzburgissa toisen oma
nainen kuuma soma.

"Se on vain unta!", Pasi parkas.

♥♥♥

Harjukaupunkini mun oma
Salzburgisi sun soma.

Ne ovat kuin paita ja peppu
minulla passi ja reppu.

Pidetään yhteinen loma!

♥♥♥

Muuratsalon kuumat tuulet
ah, Salzburgin herran huulet.

Pakenen muistoa illalla,
älä käy kohti sillalla.

Minuksi jos luulet, vain harhan kuulet!

Ja tässä haasteen säännöt:

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin: 

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen.(Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi. 

♥♥♥

Minä haastan edelleen:

RunoTalon Sarin

Annikan

Ompun  

Kaisa Reetan

Susan

Ailin

Main 

Birgitan 

Nyt ei sitten kuin limerikkejä väsäämään ja aikaa on syyskuun loppuun!

limerikkitunnelmin
Leena Lumi

Kallionauhus - kaivattu kadotettumme palasi puutarhaamme

Nyt on tulossa niin iso määrä kuvia ja tarinaa kallionauhuksesta, että voin suositella juttua vain tähän syksyn oranssiin suurperennaan hurmaantuneille. Muutkin kyllä saavat tulla mukaan: Ties vaikka iskisi into tähän perennaan, joka kukkii upeana reippaasti yli kuukauden, meillä mongolialaismetsikön suojassa kauemminkin eli aurinko ja puolivarjo sekä muheva maa, jopa maltillinen kosteikko ovat tämän kasvin kasvattajat. Kyseessä siis koko aja Ligularia dentata 'Desdemona', jonka tunnistaa lehtien alapuolen sekä varsien viininpunaisesta väristä.

Käytännössä puhumme nyt koko ajan tästä rinteestä, joka etupihalta laskeutuu kohti kalliotamme ja joka siis on kuin alaterassin päämaisema eli se, mitä näemme kun olemme vaikka saunan jälkeen vilvoittelemassa terassilla, mutta tämä näkyy myös yläterassillemme eli ei mikään pieni juttu. Tämä kuva on laskujemme mukaan vuodelta 1999, sillä nauhukset ovat komeita, ne kasvavat tiheästi ja katsokaa tarkasti, kivellä ei vielä kasva köynnöshortensiaa, mutta kiven takana, kallion muhevassa kulmauksessa kukkivat kallionauhukset. No miten tämä kaikki sitten katosi? Vinkki: Huomatkaa rinteen alaosan saniaiset...

Kuva etupihan mongolianvaahterametsiköstä kattoi suositun sarjan lemmikeistä, joista pidän kovasti. En tainnut enää nähdä muuta kuin lemmikit ja vuosi taisi olla 2008. Monta puutarhahaastattelua oli ollut jo lehdissä ja seuraavana vuonna eli 2009 olivat sitten Ihana piha -ohjelman kuvaukset sekä mieheni pyöreät synttärit eli keskittyminenkin herpaantui. Ja kun katsoin tätä kuvaa, näin vain sen viidakkomaisuuden, jota olen aina puutarhaamme kaivannut. Ja miten sitä voi vastustaa saniaista, joka nousee alkusuvesta maasta niin suloisen kihraisena ja sinnikkäänä. Tässä siis mitkään hälytyskellot eivät soineet: Näin vain runsauden.

Edellisvuonna sitten tajusimme, että saniaiset ovat vallanneet koko rinteen ja aloimme tosi urakalla kaivaa niitä pois. Jäljelle jäi muutamia honteloita yksilöitä. Tämä kuva on jo viime vuodelta eli 2013, mutta huomatkaa, että kallion ylänurkassa eivät kallionauhukset enää kuki ja ajan näkee siitä, että kiveä syleilevä köynnöshortensia on jo matkalla alaspäin.

Tilanne on nyt tämä eli kuva on uusi: Vasemmassa reunassa näkyvä punainen on Vanille Fraisen lehdistöä, joka on jo ruskassa. Väljyyttä on paljon, mutta nyt nämä kaivatut ovat hoidossa, joka ei ole vaativaa ollenkaan. Laitan joskus kanankakkaa ja kastelen vain, jos sadetta ei kuulu kuukauteen kukkimisaikana eli tuskin koskaan tarvitsee tässä kohtaa kastella. Kotilovahtia on kyllä pidettävä, sillä nämä niille maistuisivat. Mongolianvaahterat takana ovat juuri oikeanlainen paahdesuoja nauhusrinteeseen, jossa toukokuussa taas täysvalossa kukkivat esikot ja scillat, sitten lemmikit ja akileijat ja sen jälkeen nauhukset. Mongolianvaahterat tulevat lehteen niin myöhään, että rinteessä kevään sipulikukat viihtyvät hyvin. Saatan istuttaa tähän vielä muscareitakin.

Melkein sama kuvakulma, mutta ilta-aika, jolloin mongolianvaahteroiden upeat rungot tuovat mieleen pienen peikkometsän.

Nauhusrinne jää siis keskipihalta ylös noustessa oikealle ja takana näkyvät suuret syyshortensiat

Tässä seisoin kuvaa ottaessa rinteen yläpuolella, jolloin terassin oikeanpuoleista reunaa kiertävä köynnöshortensia näkyy takana ja sen takana siis alaterassi, josta kiitos köynnöshortensioiden on muodostumassa pergola.

Nyt jollekin voi tulla mieleen, että mitä tapahtuu kakkoskuvan kallion kulmauksessa? No, sinne on nyt istutettu kolme kallionauhusta, mutta enempää ei voitu, sillä sinne haluan ensin muutaman atsalean ja sen jälkeen näen, miten sijoitan nämä uhkeat suurperennat. Varmaa on, että palaamme siihen lähtöruutuun, jonka suunnittelimme muutama vuosi kotiimme muuton jälkeen. Nyt minulla eivät kuki kuin useat hortensiat, osa kuunliljoista ja kallionauhukset: kallionauhukset ovat siis meidän suuressa puutarhassamme kuin piste iin päälle ja ne luovat runsauden tunnelmaa ja tarjoavat voimaväriään elo-syyskuulla. Siis vielä nytkin, kun olemme jo jo yli syyskuun puolen välin.

Kukapa näitä voisi vastustaa: En minä ainakaan.  Tervetuloa takaisin kaivatut!

Koska tämä on puutarhajuttu, kerron, että koska puutarhavierailu Kirstin puutarhaan meistä riippumattomista syistä estyi tänä suvena, kuvasin ohikulkiessa muutamia uusia kuvia Kirstin etupihalta ja sitten Kirsti lähetti vielä kuvan valkoisista liljoistaan. Käykää kurkistamassa.

Sipulikukka-aika on alkanut, joten ottakaa ihmeessä esille kirjat Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia, Kukkia sipuleista ja Tulppaanitarhan lumo.

Minä tässä melkein jo kuumeessa odottelen valkoisia varjoliljojani, jotka vihdoinkin saan ensi viikolla. Toimitus viivästyi viikolla, joten olen aika tulessa...

Love
Leena Lumi

Elokuun 2015 kuva on miltei identtinen vuoden 2014 ensimmäisen kuvan kanssa.

Tästä kuvasta sen sijaan huomaa jo parannusta vuoden 2013 kuvaan, joka on sarjan neljäs, eli yhtään saniaista ei ole nyt päästetty haittaamaan nauhusten kasvua. Tuleva 'uhka' voinee olla vain japaninmarjakuusi, joka istutettiin serbiankuusen tilalle eli jos se vuonna koivu ja tähti varjostaa liikaa. Mutta parasta nauttia nyt vain näistä ja imeä voimaväriä huomisesta huolehtimatta.

Leena Lumin puutarhassa

Puutarhavierailuja Leena Lumissa

Puutarhakirjat Leena Lumissa

2017 syyskuu ja kallionauhukset alkavat avautua.

Takana tutut mongolianvaahterat, mutta kartiovalkokuusi on tullut toisen kaveriksi ja etupihan pilvikirsikka on kaadettu - syystä. Se vahingoittui kun eräs törppö luuli, että meidän pihalle voi ajaa auton! Oli kasvuaika ja puusta repesi iso oksa ja siitä se ei toipunut...

Takana näkyy toinen yli 30 vuotta vanhoista syyshortensioista. On vasta syyskuun alku, joten kukat ovat maltillisia. Uusin kartiovalkokuusi oikeassa reunassa.

Nautitaan näistä väreistä ja odotellaan mitä kallionauhusrinne tänä vuonna tarjoaa.

Kallionauhusten syysjäähyväiset ovat menossa.

Suuri osa on jo hyvästelemässä, mutta osa on vasta auennut eli ne valo-olosuhteet...

Desdemonan voimaväristä vielä hetken nauttien.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä.

Nyt jo viimeisetkin ovat auki.

Ensi syksyyn!

Syyskuu 2019. Kuivuus on vaivannut ajottain, mutta joskus on satanutkin. Näitä olisi pitänyt kyllä kastella, mutta meillä oli uusia hedelmäpuita ja äidiltä saatua pensaistoa, jotka joivat vettä hulluina. Sain mm. monta Amber Jubileeta ja se vasta tykkääkin vedestä eli älä vain istuta kuivaan ja paahteiseen paikkaan!

Vanhat syyshortensiat kukkivat jo valkoisina...

Nuorin kartiovalkokuusistamme selvisi talvesta monia lehtipuita paremmin. Kaksi kertaa raskaat lumisateet veivät juuri tästä etupihalta ikivanhoista mongolianvaahteroista valtavia oksia katkoen samalla mm. yhden helmiorapihlajan latvan, mutta onneksi magnolia säästyi.

Suosikkikuvani on tämä vuoden 2017 otettu, joten olkoon tämä täällä nyt kahteen kertaan! Kovasti kuvasimme tänä vuonna, mutta ei onnistuttu kertaakaan näin. Tämä keltaoranssi on niin tätä aikaa ja toimii kohottavasti♥

Syyskuinen terassi-ilta kotisaarellamme!

Tässä meidän ruokapöytämme eiliseltä illalta. Menu oli nyt Lumimiehen toivomuksesta punaista lihaa, veneperunoita ja tomaattisalsaa, juomana punaviini ja vesi. Lämpöasteita oli vain noin +10, joten suuret, pehmeät fleecehuovat tulivat tarpeeseen. Kuten huomaatte, villiviini alkaa jo lupaavasti punertaa. Tämä on siis yläterassin järven puoleinen pääty, jossa ruokailu on Sun Grade -katoksen alla, joten pieni sadekaan ei olisi tehnyt haittaa. Tämän suven super tässä on ollut se, kun tyttären poikaystävä Teemu asensi kameran katokseen ja se kuvasi 5 sekunnin välein auringonlaskua Päijänteeseen: Sitä sitten katsoimme jälkeen puolen yön terassin ikkunalaudalle asetulta läppäriltä, kuin ulkoilmaelokuvissa. Sen jälkeen minut yllätettiin suosikkibiiseilläni, jotka Teemu oli valinnut ja Mamas&Papas oli ehdottomasti mukana. Kiitos Teemu♥ Soitimme hiljaa, sillä emme halunneet häiritä suviyötä.

Perunat pestiin hyvin, lohkottiin ja sitten laitoin ne jo aamusta marinoitumaan öljyseokseen, jossa paljon valkosipulin kynsiä paloina, suolaa ja paprikajauhetta. Välillä kääntelin lusikalla, että maut tavoittaisivat kaikki perunat. Tomaattisalsa on muunnelma tomaatti-mozzarellasalaatista, eli tämä on sama, paitsi nyt ei mozzarellaa, sillä tuhti ruoka ei sitä kaivannut ja tomaatit silppusin pieniksi. Katsoin eilen muuten viiden vuoden välin labrani ja HDL-kolestrolini on nyt 2,26! Kiitän siitä Sinikka Piipon kirjaa Puhdasta ravintoa, jonka jälkeen aloimme nauttia capresea pari kertaa viikossa. Se voi olla jopa pääruoka kera uunituoreen patongin ja juomaksi sopii vesi tai lasillinen punaviiniä. Hyvä kolestrolini on petrannut niin paljon, että olen jo viidelle lääkärille saanut kertoa capresen ohjeen. Kiitos Sinikka♥ Ensin veneperunat foliovuoassa grilliin ja siinä 45 minuuttia 150 asteessa. Sitten pihvien grillaus nopsasti. Pihveihin olin hieman päivän mittaan lorauttanut öljyä ja valkosipulinkynsiä, joilla niitä sitten vähän hieroin. Kaiken kruunuksi tuli rasva, sillä laitoin grillimaustevoinapit sekä perunoihin että pihveihin. Jos kalaa on kaksi kertaa viikossa ja punaista lihaa harvoin, tämä sallittakoon.

Me ainakin nautimme hyvällä omallatunnolla niin ruoasta kuin keskustelusta, illan hiljaisuudesta, pimeän putoamisesta ja siitä kun lepakot alkoivat lennellä suih, suih, suih...

Set fire in to the rain

Love
Leena Lumi

Ruokareseptit Leena Lumissa

Nainen, olet kaunis, kurvikas ja puolukkainen!

Tämän päivän Hesarin Torstai-liite oli jälleen hyvin mielenkiintoinen: Oli uppopaistettuja broilerinugetteja, juuressipsejä, sitruunaisia pikarahkamunkkeja, oodia kuminalle ja juttua raakaravinnon sekä kyynisyyden haitoista ja tietysti viikon viini. Tällä kertaa minut pysäytti kuitenkin kertakaikkiaan Essi Lehdon juttu Olet kaunis (ingressi) ja siinä joogaopettaja, virolainen Kylli Kukk, joka onkin todella kaunis (ainakin lehden kuvissa) ja pääjuttu Lempeyden lähettiläs herätti sitten kuviakin enemmän. Essi Lehdon jutussa, Kukk kertoo kehoittavansa opetettaviaan lopettamaan huoraamisen, vaikka voikin lieventää joskus sanojaan, mutta:

"Huoraaminen merkitsee sitä, että pahoinpitelee itseään ajatuksilla ja kahlitsee itsensä tilanteisiin, joissa tuntee olonsa huonoksi."

Tajusin heti, mutta annetaan Lehdon jutun Kyllistä vielä hieman jatkua:

Suomessa Kukk mässäili ja lihoi lyhyessä ajassa parikymmentä kiloa. Siitä seurasi morkkis, kuntoilukohtauksia ja ihmeellisiä dieettejä. (EL)

Tempoilu ei auttanut. Vuosi kului, ja kilot näyttivät tulleen jäädäkseen.(EL)

Uudesta olomuodosta oli siis pakko oppia pitämään, Kukk päätti. Vaa'an sijasta hän asettui peilin eteen ja alkoi lässyttää: siinä te nyt olette, minun uudet, ihanat kurvini.(EL)

Valoisalla eestittärellä on nyt joogasali ja hän on myös julkaissut elämäntaito-oppaan toimittaja Virpi Mellerin kanssa. Mainittua opastakin enemmän minua kiinnostaa, mitä Kylli sanoo oppilailleen, jotka valittavat vaikka levinneitä reisiään:

"Sanon, että rakas, katso, miten kauniit silmät sinulla on. Ja sydän, joka ei ole puolta minuuttiakaan levännyt. Ja kohtu, josta on tullut kolme lasta. Silti sä puhut vain reisistä!"

Oijoi, olisipa meillä enemmän näitä 'kyllejä', mutta kun ei. Olen kyllä huomannut ihan käytänössä, että eestittäret ovat iloisempia ja osaavat nauttia elämästään meitä suomalaisia paremmin. Olen niin kyllästynyt ihmisiin, joiden pääintohimo on laihuus. Pääpuheenaihe on pinnallinen, montako kaloria mikäkin ruoka sisältää ja jos kuulee toisen syöneen vaikka omenalörtsyn, alkaa hirveä kauhistelu. Eräskin tuttuni näännyttää itseään ja näyttää täysin uupuneelta, koska työn, lasten, ison talon, puutarhan ja monen muun asian lisäksi kuntoilee kaiket vapaa-aikansa tavoittaakseen laihuuden: "En halua vanhana olla se lihava nainen, joka lyllertää markettiin hoikan miehensä perässä." No piru minuun meni ja totesin, että 'sitä pelkoa sinulla ei ole, sillä miehesi on nyt jo rankasti ylipainoinen.'

Saman lehden Ruokatunnustuksissa Lena Nelskylä haastattelee Anne Kukkohovia, joka näyttää ainakin lehden kuvassa äärimmäisen hoikalta (=laihalta). Minusta hiukan hassua, kun haastatellulta kysytään 'Mitä söit eilen?', AK kertoo lounaastaan näin: "Lounaaksi söin Cafe Kokossa laten ja piiraan, jossa oli kinkkua ja juustoa." Varmaan maitokahviakin sitten voi syödä, mutta jatkuu: "Lohturuokasi?" Vastaus AK: "Samppanja vie kyllä pahimman kireyden pois. Yksi lasillinen esimerkiksi..."

Voi taivahan talikynttilät! Minä en jaksa enää seuraa, jossa elämän suurin keskustelun syvyys on miten olla syömättä mitään ja silti säilyä hengissä. Tai miten oikein kronklata ruoalla, vaikka ei ole mitään allergioita tai muita sairauksia. Minä syön leipää ja nautin siitä. Tänään meni kaupungilla omenalörtsyt teellä, koska Lumimies on hulluna lörtsyihin ja hän on hoikka ja pelaa korista sekä juoksee silloin tällöin SM-kisoissakin. En ole kauheasti hulluna punaiseen lihaan ja meillä onkin kalaa kahdesti viikossa, mutta tulevana viikonloppuna suostun mieheni grillaamiin pihveihin ja veneperunoihin, joiden kanssa tomaattisalsaa (=yksinkertaistettu versio capresesta, ei juustoa, sillä tuhti ruoka nyt ja tomaatti silputaan pieniksi paloiksi, muuten kaikki samoin) sekä punaviiniä, jota tänään hartaasti valitsimme.

Ollaan nyt vaikka minkäkokokoisia, niin nautitaan elämästä ja sen tarjoamista pienistä ilon helmistä. Yksi ovat puolukat metsässä ja niistä voi tehdä herkullista vispipuuroa ja toinen voi olla vaikka tällainen Lumenelta veloituksetta saamani Lumene Time Freeze Ultra Firm Elixir, joka on kiinteyttävä tehohoito eli seerumi, joka levitetään kasvoille päivävoiteen alle. Tiedän, että moni nyt ihmettelee mikä tähän intohimoiseen kirjabloggaajaan on mennyt ja kiitänkin kaikesta Tiian blogia, jossa minua alkaa aina vähän viirata;) Tuo ihana seerumipullon kuvakin on Tiialta: Kiitos♥ Mutta tämä oli se juttu, joka sekoitti mun pään. Tai sitten se oli se yksi toinen...Käyn Tiialla välillä muka rentoutumassa, mutta sitten huomaankin jotain tuttua heittäytymistä, hulvattomuutta ja kaiken huipuksi vielä blondi...Vakuutan, että kun luen Tiaa tunnen miten otsassani hehkuu teksti OHITUSKAISTA! Oi, minä olen hidas ja väsynyt ja vaikka mitä Tiiamaiseen luonnonvoimaan nähden.

Kiitän Lumenea tuotenäytteestä ja voin ilokseni kertoa, että levitin sitä nyt sekä kasvoille, että decolteelle, en kaulalle, sillä kaulan iho on arvaamaton tapaus eli vaatii omat juttunsa. Tämä kiinteyttävä tehohoito on tehty suomalaisesta puolukkauutteesta ja se yhdessä Skin Messenger Molecules -teknologian kanssa siloittaa ja kiinteyttää ihoa tehokkaasti. Seerumin tuoksu on raikas ja se tuntuu iholla hyvältä. Kun purkki, joka on tosi viehko pumppupullo, on loppu, ette ehkä enää tunne minua.

Minulle tässä puolukkaseerumissa on tärkeää myös se, että Lumene ei tee eikä teetä eläinkokeita raaka-aineille tai tuotteille. Lumene noudattaa EU:n kosmetiikkalaisnsäädäntöä, joka kieltää eläinkokeet. Suomessa kosmetiikka-alan lainsäädänön (sis. eläinkoekiellon) noudattamista valvoo Turvallisuus- ja Kemikaalivirasto, jolle Lumene on velvollinen tekemään selvityksen tuotteiden ja raaka-aineiden turvallisuudesta sekä niihin liittyvistä tutkimuksista, ja lain noudattamisesta toiminnassaan. Tämä siis sisältää myös valvonnan siitä, ettei eläinkokeita tehdä.

Päätetään oppia nauttimaan elämästä sen kaikilla tarjoomuksilla. Sitähän voisi tehdä vaikka puolukka-piparminttumarenkeja Tai omenapiirakkaa Tai sitten vain lukea ja levätä. Tai istuttaa sipulikukkia, kuten minä tein jo tänään. Enpä ole ennen niitä hellemekossa istuttanut. Keskityn tänä vuonna siihen, mikä on helpointa ja mitä minulla on jo tuhat tai ziljoona eli istutan lisää scillaa, joka ei katoa, vaan leviää leviämistään ja näytää kivalta onnnepensaiden juurella ja esikkojen kanssa. Tosin odotan jo kuumana valkoisia varjoliljonani, jotka on luvattu toimittaa viikolla 37, mutta ei ole vielä näkynyt. Koska olen kuitenkin kirjabloggaaja, niin pakko sanoa, että olen niin nauttinut viime aikojen kirjoistani! Eräs erityinen tähti lähitaivaallani on Ompun arvio Silvia Avallonen Teräksestä. Jaettu ilo on aina Iso Ilo♥

Aurinkoista viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti! Nautitaan syyskesän upeista päivistä ja hurmaavista illoista, ollaan itsellemme armollisia ja helliä, levitetään seerumia kasvoille, nautitaan vaniljajäätelöä omilla mansikoilla ja oikein tunnetaan miten ihanaa on olla just sellaisia kuin olemme: Täydellisiä naisia!

Love
Leena Lumi

Syyskesälle vielä ikisuosikkini Ville Valon ja Natalia Avelonin Summer Wine

taidekuva Gustav Klimtin Danae