Peter James: Kuoleman kello käy

Brooklyn, helmikuussa 1922

Isä antoi pojalleen viimeistä kertaa hyvänyönsuukon – vaikkei kumpikaan heistä sitä tiennytkään.

Poika ei koskaan nukahtanut, ennen kuin isä oli antanut hänelle suukon. Hän odotti joka ilta pimeässä, vielä kauan nukkumaanmenoajan jälkeen, kunnes kuuli huoneensa oven aukeavan ja näki valon tulvivan sisään porrastasanteelta. Sitten hän näki varjomaisen hahmon, ja hänen isänsä raskaat askeleet kuuluivat paljailla lattialaudoilla. ”Hei, pikku kaveri. Oletko hereillä?” isällä oli tapana sanoa matalalla, kumealla äänellään.

”Jep, iso kaveri, täällä ollaan! Saanko katsoa sinun kelloasi?”

Peter Jamesin yhdeksäs Roy Grace -trilleri Kuoleman kello käy (Dead Man’s Time, Minerva Crime 2014, suomennos Maikki Soro) sai minut hätkähtämään aikaa, sillä vastahan oli vuosi 2010 ja kirjoitin Jamesin ensimmäisestä Roy Grace –sarjan kirjasta Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) ja sen jälkeen kaikista tässä välissä. Kuten aikaisemminkin vertaan Peterin teoksia hänen omiinsa ja enpä voi olla hymyilemättä sille innokkaalle kirjabloggaajalle, joka kirjoitti hänen ensimmäisestään: ”Peter James ei sorru yhteenkään mokaan! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!” Well...minun suhteeni Jamesiin alkaa olla jo kuin vanha avioliitto, sellainen tuttu ja turvallinen, jossa väliin sanotaan totuuksia ja sitten taas tykätään ihan hirveästi.  Te löydätte kaiken minun mielipiteistäni Roy Grace -dekkareihin täältä Vannon, että nauroin itsekin!

Nyt kuitenkin Kuoleman kello käy ja vakuutan, että sekä ruusut että muutamat risut lentelevät. Kuoleman kello käy jatkaa suoraan edellisestä eli Kuolema kulkee kulisseissa (Not Dead Yet), joka meni minulla kolmanneksi parhaaksi Peterin Roy Grace –kirjoista ja siellä se pysyykin, mutta jakaa nyt sijansa tämän uusimman kanssa. Pidin ihan järkyttävän paljon Kuoleman kello käy alusta, jossa lähdetään liikkeelle vuodesta 1922 ja pienestä pojasta, jonka isä tulee toivottamaan hyvää yötä. Isä, joka kantaa kaulassaan jänisaiheista jengikorua, joka merkitsee kuulumista jo 1850 –luvulla perustettuun irlantilaismafiaan Dead Rabbits. Poliisioperatiivisista tehtävistä varsin innostuneelta Peteriltä oli bonusta tuoda psykologista syvyyttä kirjaansa.  Samaa kyllä kiittelin kirjassa Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You), mutta en ihan näillä sanoilla. Jatkan tästä, mutta ensin on mainittava tuo suora kytkentä edelliseen eli kirjan kauhupointti on rikosylikomisario Roy Gracea silmittömästi vihaavan Amis Smallbonen vapautuminen vankilasta. Roy on vauvan, Noahin syntymän myötä, nostanut kortin, joka tekee hänestä haavoittuvan, sillä mitä voi alati töitä paiskova poliisi, jolla on kotona vaimo, vauva ja hassu koira Humphrey, mitä voi mies millekään New Yorkista saakka, vaikka Amis Smallbone onkin...ja Cleo:

Tuuli ulvoi yhä ulkona, ja hän tunsi ikkunaruudun läpi tulevan vedon kasvoillaan. Jostain kaukaa kantautui sireenin murheellinen ujellus. Jostakin syystä, mitä hän ei osannut selittää, hän oli todella hermostunut tänä iltana. Hermostunut tuulen huminasta. Hermostunut lapsensa puolesta. Hermostunut heidän tulevaisuutensa takia. Eräs lause, jonka hän oli lukenut pari päivää sitten Sofokleen kirjoituksista, vaikutti yhtäkkiä hyvin osuvalta. ”Pelokas ihminen kuulee kaikkialta rapinaa.”

Kirjan parhautta ovat historiallinen aikajana ja se, miten viha voi olla pitkä silta mantereelta toiseen, melkein vuosisadasta toiseen. Varakas, 98 –vuotias Aileen McWhirter joutuu julman ryöstömurhan uhriksi ja koska Aileenin 95 –vuotias veli Gavin Daly ei usko poliisin kykyihin selviytyä asiasta, hän ottaa oikeuden omiin vanhuksen käsiinsä tiukemmalla otteella kuin kukaan voisi ikinä ikämieheltä uskoa. Se mistä hän ammentaa voimansa selviää vain kirjan lukemalla, mutta pakko sanoa, että ymmärsin Gavinia todella, todella syvästi riippumatta siitä, mitä hänen oli tehtävä, mikä oli hänen missionsa tässä elämässä. Se missio, jonka hän oli luvannut itselleen seisoessaan sumuisessa satamassa New Yorkissa nojaten RMS Mauretanian kaiteeseen Vapaudenpatsaan hiljalleen hävitessä aamu-usvaan.

Kuten tavallista Peter Jamesin kirjassa kaikki on kohdillaan: tempo, henkilöiden määrä, pelottavuus, entisen lyhyt kertaus...,josta pääsemmekin sitten siihen, että Royn kadonnut Sandy –vaimo ei tee vieläkään kunnon paluuta! Sandy –koukku löystyy ellei Sandy –rintamalla pian tapahtu jotain todella tuntuvaa. Peter, hurry up with Sandy, make her do something really terrifying, please!

Tuli joka oli syttynyt hänessä helmikuisena yönä vuonna 1922, paloi entistä kuumempana nyt, varhaisena syyskuun aamuna vuosikymmeniä myöhemmin.

Hän musersi sikarinsa pikkuruisen tumpin tuhkakuppiin ja katsoi jälleen kerran Daily Newsin sivua.

Oliko kyse sattumasta? Jumalan käyntikortista?

Vai kuolleesta miehestä, jonka aika oli koittanut?

*****

Peter Jamesin Roy Grace -sarja

Dekkarit Leena Lumissa