Michael Cunningham: Lumikuningatar

Hän ei enää leiju, ei enää levitä tähdin kirjottua viittaa öisten metsien ylle; hän on yhä sekalaisen taikuuden vallassa, mutta hän on myös nainen, joka seisoo katolla itseään paljon nuoremman miesystävän kanssa lumipyryn piiskaamana, tavallisen maailman asukas, joku joka voi sanoa: ”Se avioliitto on tosi outo juttu.”

Michael Cunninghamin uusin romaani Lumikuningatar (The Snow Queen, Gummerus 2014, suomennos Raimo Salminen) on mielestäni kirjailijan kaunein ja utuisin teos. Se on kuin lumihiutale, yhtä uniikki, yhtä pakeneva ja sulaa jos vangitset sen. Vaan jos sallit sen leijua ja antaudut itse mukaan, ymmärrät, miksi juuri tämä Cunninghamin teos on häneltä kaunein.

Kaikki alkaa hetkestä, jolloin Barrett Meaks kävelee kotiin New Yorkin keskuspuiston läpi jälleen kerran jätettynä. Yllättäen hän näkee valoilmiön, jonka tulkitsee merkitsevän jotakin erityistä. Se voi olla Jumalan katse, se voi olla vaikka vain poikkeuksellisen kirkas tähdenlento, mutta yhtäkaikki, tuo hetki ei jätä Barrettia rauhaan ja selityksen löytääkseen hän kääntyy kirkonkin puoleen.

Kotona Barrettia odottavat hänen veljensä Tyler sekä tämän vakavasti sairas vaimo Beth. Tyler yrittää luoda vaimolleen unohtumatonta rakkauslaulua, mutta törmää alati rajallisten kykyjensä tylyyteen. Noina hetkinä hän tuntee, että vain huumeet voivat avartaa hänen luovuuttaan. Beth on hyvin sairaanakin kuin voimakeskus ja elämän tarkoitus veljeksille, jotka kaikin tavoin keskittyvät hänen olonsa helpottamiseen.

Lumikuningattaren henkilögalleria on kiitettävän pieni, sillä merkittäviä persoonia ovat edellämainittujen lisäksi vain 52 –vuotias Liz Compton sekä tämän nuori ja jumalaisen kaunis 28 –vuotias rakastaja Andrew, joka lumisateisessa aamunkoitossa on ’vavahduttavan suloinen, hohtavan valkea kuin Giotton pyhimys’.

Pyrylumisena leijuvassa kirjassa on sitä ajallisesti reaalielämään sitova ja etenkin Tyleria rasittava poliittinen ankkurinsa eli Yhdysvaltain presidentinvaalit, jolloin:

Viis tulevasta. Valmistaudu siihen. Valmistaudu luihuun ja sydämettömään vanhaan presidenttiin ja hänen varapresidenttiinsä, joka luulee että Afrikka on maa eikä manner ja joka ampuu susia helikopterista.

Miten minusta tuntuu, että noihin aikoihin Tyler ja minä rukoilimme samaa iltarukousta ilta illan jälkeen: Kiitos ei McCainia eikä Sarah Palinia!

Lumikuningattaren henkilöiden sisäiset maailmat limittyvät lukijalle sulavasti avautuen. Tylerin avuton lahjattomuus ja heikkous heroiiniin sekä vanha lupaus äidilleen suhteessa veljeensä Barrettiin, Bethin kaunis vahvuus kuoleman sairaanakin, Lizin elämännälkä sekä järki, Barrettin valoilmiönäky, jolle hän hakee korkeampaa merkitystä sekä epäonni rakkaudessa, kaikista näistä kutoutuu 

unenomainen mosaiikki, joka kantaa Cunninghamin eittämättä huomattavaa kirjallista lahjakkuutta. Mitä ikinä olen milloinkin mieltä Cunnighamin kirjoista, hän todella osaa kirjoittaa. Olen lukenut häneltä kaikki paitsi Säkenöivät päivät, mutta jos vertaan Lumikuningatarta vaikka Koti maailman laidalla tai Tunnit teoksiin, tämä on yhtävertainen niin tarinassa kuin tyylissä. Illan tullen on aivan oma lukunsa ja Samaa sukua olen jostain syystä unohtanut, kun kannet ovat sulkeutuneet. Cunninghamin uusin ja häneltä herkin, ei niin vain unohdu, sillä Lumikuningatar hemmottelee vaativaa lukijaa monin tavoin sekä tarjoaa:

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.

Väistämättä Lumikuningatar hipaisee kauniissa melankoliassaan teosta Tunnit, sillä eihän se voi olla tulematta mieleen, kun Tyler tuntee Septimuksen tavoin suurta vetoa...

Michael Cunninghamin Lumikuningatar on tarina, jossa ei tapahdu mitään ja tapahtuu kaikki. Se on teos moraalista. Se on yhtä uniikki kuin lumihiutale. Tarina on ihmisten päänsisäisyyttä tiettynä lumisateisena aikana, jolloin sisällä haisevat sairaus ja ruoankäryt, ulkona kaikki maailman raikkaus ja houkuttava puhtaus. Lumikuningatar on ihmismielentarkkailua ja elämän suurta kysymystä: Jumalan silmä katsoi eilen illalla Maahan...vai katsoiko?

Hän alkaa taas laulaa, Bethin nähdessä unta viereisessä huoneessa. Hän laulaa hiljaa rakkaalleen, tulevalle vaimolleen, kuolemaa tekevälle tytölleen, tytölle jolle tämä laulu ja, luultavasti oikeastaan, kaikki hänen laulunsa on tarkoitettu. Hän laulaa huoneen kirkastuvaan ilmaan.

*****

Tämän kirja ovat lisäkseni lukeneet  Kaisa Reetta Katja  Katri  Jassu Omppu  Liisa  Karoliina  ja Kulttuuri kukoistaa