Mitä äiti muuta tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta!

Äitienpäiväviikonloppuja on yhtä monenlaisia kuin on äitejä ja kaikilla perheillä on omat tapansa juhlistaa äitejä ja isoäitejä. Kun lapset asuivat vielä kotona, kävimme usein äitienpäivänä ulkona syömässä ja myös jos oma äitini tuli meille. Viime vuonna vietimme äitienpäivää Luvialla ja päätimme, että emme enää lähde ruuhkapäivinä ulos syömään eli ryhdyimme oveliksi ja tajusimme, miten paljon kivampaa on käydä ravintolassa syömässä vaikka äitienpäivän ja myös isänpäivän aattona. Oma suosikkipaikka merellinen tai Se Yksi Paikka eikä mitään ruuhkaa eli mukavuudenhalu kasvaa vuosien myötä tai sitten se on peräti järjen kasvua;)

Tuli mieleeni tarjota muutama kirjasuositus äitienpäiväksi, jos äitiä halutaan muistaa lahjalla:

Mukana on uusia kirjoja, että ne sitten varmasti kaupasta löytyvät. Kirjan kaarihan on Suomessa yllättävän lyhyt, mutta kyllä vanhempiakin löytää vaikka Kirjatoreilta ja Adlibriksesta tilaamalla. Näitä kaikkia pitäisi nyt löytyä kaupoista eli Sopimus, Hercule Poirot ja minä, Terveisiä Armille, Ehkä rakkaus oli totta ja Hieno vai huono. Nainen jolla on maine

Aivan erityisesti suosittelen Anna Kortelaisen kirjaa Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta, jota vinkkasin jo facebookin Karjala-ryhmässäkin ykkösäitienpäiväkirjaksi. Ehdin siis touhuta myös ryhmässä, jonka nimi on Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa...

Kukista suosittelen isoa hortensiaa, jonka nimi vielä alkuviikosta oli kaupassa vain hortensia, mutta veikkaanpa, että nyt siinä lukee jo terassihortensia. Ostin itselle samalla hortensian, kun olin Bessun kanssa tiistaina viettämässä Viherlandiassa syntymäpäivääni. Valitsin suuren kukan, jossa limeä ja vaaleanpunaista. Istutin tilavaan ruukkuun ja koulutan sitä nyt ulos pitämällä päivät sisääntulossa rapuilla. Kukat muuttavat suven aikana väriään muutamaankin kertaan ja viimeinen väri on tumman viininpunainen. Silloin on aika istuttaa se jonnekin mukavaan paikkaan, syys-lokakuulla, ajattelin omaa mongolianvaahterametsikköämme, ja seuraavana vuonna se kukka nousee sieltä taas. Bessu on tehnyt näin monta vuotta hyvällä menestyksellä. Sain muuten ystävältäni lahjaksi toisen helmiorapihlajan, josta olen niin superiloinen! Tällaisia kukkia siihen pikkupuuhun sitten tulee:

Kyseessä siis Crataegus x mordenensis 'Toba', joka kasvaa noin 3-4 metriä korkeaksi ja jolla on kaunis ruskaväri. Pidän juuri puista, jotka ovat kauniita sekä kesän alussa että syksyllä. Toinen tällainen on pilvikirsikka, mutta ei kannata uskoa, että se olisi hillittykasvuinen, sillä sitä se ei ole. Muuten kyllä täyttää kaiken, mitä luvataan.

Kiitos sateiden valkovuokotkin aukenivat eilen. Ne ovat lisääntyneet kiitettävästi, kun muistaa, miten vähän, vain muutamia, niitä oli pihallamme, kun tänne muutimme. Valkovuokot kuuluvat äitienpäivään. Sinivuokotkin kukkivat vielä...

Vietämme äitienpäivää Lumimiehen kanssa kahdestaan, joten se on vain tavallinen viikonloppu grillaillen ja puutarhaillen. Vuorossa grillattua merilohta ja veneperunoita kera tzatzikin, grillattuja pikkutomaatteja ja jäämerensalaattia. Dolcena on hedelmäsalaattia kera vanhanajan vaniljakastikkeen. Ruokareseptit Leena Lumissa suosituin ohje on katkarapusalaatti, joka mahtuu kymmenen katsotuimman joukkoon kaikista postauksista yli kuuden vuoden ajalta.

Mitä äiti muuta tarvitsee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta! Ehkä vähän myös herkkuja...Käsintehty tumma suklaa, vähän yli 50 prosenttia vahvuus, on ihana herkkuyllätys.

Äideille kera perheidensä omannäköistään tulevaa viikonloppua!

Love
Leena Lumi

PS. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Anna-Stina Nykäseltä pitkä hyvänmielen juttu Kun äidillä oli omaa aikaa. Hän on kysellyt eri vuosikymmenien lapsilta, miten he muistavat äidin rentoutuneen. Ingressikin on jo lukemaan innostava: "Äiti luki suljetun oven takana. Äiti tanssi itsekseen kotona. Äiti voitti hiihtokisat. Äiti tapasi ystäviä ja haisi aamulla pahalta. Kyllä lapset muistavat, miten äiti rentoutui."

"Tuulen viemää palasi lähikaupunkien elokuvateatterien ohjelmistoon kerran vuodessa, ja me lapset opimme nopeasti, että sen jälkeen meidän arkemme nyrjähtäisi hetkeksi sijoiltaan. Kun äiti oli nähnyt elokuvan, hän halusi lukea myös kirjan, molemmat osat. Siihen meni kaksi viikkoa, ja koko sen ajan äiti oli etäinen ja hajamielinen. Me söimme iltaisin lämmitettyä lihakeittoa, josta liha oli loppunut monta päivää sitten, ja katselimme, kun äiti luki."

Minä kävin ostamassa vastakirjalle kaupasta ranskanleipää, ja tarjosin sitä ja makkraviipaleita suoraan paperikääreestä pikkuveljille. Äiti vain luki."

"Tiesimme, että kerran vuodessa toistuva urakka olisi ohi, kun äiti soitti tädille ja alkoi pohtia tämän kanssa, miksi Scarlett O'Hara oli niin mahdoton, vaikka hänellä oli älliä ja ymmärrystä enemmän kuin monella muulla, ja oliko Rhett Butleria esittävä mies Glark Gable imelä vai komea. Mutta eniten he puhuivat Scarlettin puutavarabisneksistä. Ne kiinnostivat kumpaakin. Että miten se kana pystyi pyörittämään sahaa."

kuva Peter Severin Krøyer, Rosengarten (Die Frau des Malers im Garten in Skagen)

Kesälumipisara eli suvikello - versus kevätlumipisara eli kevätkello

Jo silloin kun toin blogiini kirjan Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia ja näin kuvan kesälumipisarasta, päätin, että minulla ei voi olla puutarhaa ilman kesälumipisaraa, jota myös suvikelloksi kutsutaan. Hän on 'Leucojum aestivum' ja paljon maagisempi kuin saatoin olettaakaan. Kerään tähän juttuuni nyt sen, mitä minä tiedän tästä herkästä, viekottelevasta kaunottaresta. Vertailufaktat kesälumipisaran ja kevätlumipisaran, jota myös kevätkelloksi kutsutaan kanssa, olen saanut juuri kirjasta Hehkuvat sipulikukat, muu on jo kokemusperäistä alkaen edellissyksystä, jolloin istutin ensimmäiset kesälumipisaran sipulit...: Ne nousivat maasta, mutta eivät kukkineet eli mikä pettymys!

Sitten tuli pääsiäinen Luvialla ja se käynti Porin torilla, jossa näin kahdellakin myyntipöydällä kukkivia kesälumipsaroita, jotka myyjä tosin myi minulle ja siskolleni kevätlumipisarana. Yritin vähän väittää vastaan, sillä minulla on näkömuisti ja mieleeni nousivat edellä mainitun kirjan kuvat, joissa kesälumipisara sivulla aukeaman vasemman lehden oikeassa reunassa ja kevätlumipisara oikean puolen vasemmassa reunassa. Kolme kertaa kun myyjä oli vakuuttanut että kevätlumipisara, annoin periksi ja olin vain onnellinen, että nyt kukan sain.

Tässä kirjan kuva kevätlumipisarasta eli kevätkellosta, 'Leucojum vernum.' Korkeus on 20 cm, kukan väri valkoinen, kukinta-aika huhti-toukokuu, kasvupaikka auringosta varjoon ja käyttö istutusryhmissä ja villiintymään nurmikolle. Ja faktaa kirjasta:

Kevätlumipisara on puutarhassa yksi aikaisimmista sipulikukista. Jo syksyllä voi nähdä, kuinka versot ovat valmiina maanpinnassa odottamassa kevään tuloa. Heti keväällä puhkeavat...

Kevätlumipisaralla on yksi tai kaksi kukkaa jokaisessa varressa. Jokaisessa kuudessa terälehdessä on kärjessä vihreä tai keltainen pilkku.

Kevätlumipisara sietää melko kosteaa maata. Se ei siedä maasta nostamista ja kuivumista. Siksi myynnissä olevien kuivien sipuleiden juurruttaminen voi olla haasteellista.

Viihtyessään kevätlumipisara lisääntyy sekä sipuliensa että siementensä avulla.

Ja tässä kesälumipisara kirjasta Hehkuvat sipuulikukat. Tämän kuvan muistin ja tämän halusin! Korkeus on 40-50 cm, kukan väri valkoinen, kukinta-aika toukokuu, mutta kuten huomasitte, Porin torilla tätä voidaan myydä jo huhtikuussa kukkivana! Ja faktaa:

Kesälumipisara muistuttaa kevätlumipisaraa, mutta on korkeampi ja kukkii paljon myöhemmin. Sen kukat ovat lisäksi pienemmät ja sievemmät. Jokaisessa kukkavarressa on useita kukkia. Jokaisen terälehden kärjessä on vaaleanvihreä pilkku.

Kesälumipisara kuuluu sipulikasveihin, jotka viihtyvät kosteissa paikoissa. Viihtyessään se lisääntyy hyvin. Suurikokoisena sipulikasvina se pitää puolensa myös perennapenkin keskiosassa ilman, että naapurikasvit, jotka ovat pienikokoisille sipulikasveille liian suuria, vievät niiltä kasvutilaa. 'Gravetye Gigant' -lajike on kotoisin englantilaisen, 1800-luvulla eläneen puutarhuri William Robinsonin puutarhasta.

Olen nyt polvistellut tämän kukan ääressä kuvaamassa jo toista kuukautta sekä vesi- että lumisateessa. Mikä kaunotar, mikä viettelijä, mikä kätketty vahvuus!

Hän viis on veisannut räntälumestakaan, vaan on kantanut pohjolan luonnon karut takaiskut ylväästi.

Katsokaa, miten suvikello oikein levittää kauneutensa ja jokainen täydellinen vihreä kauneuspilkku on just eikä melkein kohdillaan.

Kotiliedessä 8/2015 on Johanna Vireahon juttu Ilo puskee maasta, jossa kerrotaan Carita Kaulbars-Staudingerin puutarhasta. Kiinnostava juttu päätyy huipennuksen, jossa Carita kertoo rakkaimman kevään merkkinsä olevan juuri suvikellon. Tavallaan se on myös puutarhan arvokkain kukka, sillä Carita jutussa kertoo:

Sain suvikellon yhden sipulin ystävältäni, joka hankki niitä Göteborgissa sijaitsevan Vadstenan luostarista.

Carita istutti sitten sipulin todella huolellisesti, mutta vei kymmenen pitkää vuotta ennen kuin se avasi kukkanuppunsa ensimmäisen kerran, joten tässä valossa minullakin on toivoa useammastakin kesälumipisarasta. Caritallakin lehdet ilmestyivät joka vuosi, mutta ei kukkaa. Ja näin Carita huipentaa:

Vaikka en maksanut kukkasipulista mitään, se on minulle kevään kukkijoista kuitenkin kaikkein kallein ja tärkein.

Vaikea enää kuvitella puutarhaa ilman tätä valkovihreäpukuista keväänairutta. Nyt omani on kukkinut jo toista kuukautta ja kestänyt Keski-Suomen rajutkin säävaihtelut.

 Kesälumipisara siirtyy nyt puutarhapankkiini eikä suinkaan vähäisimpänä...

Leena Lumin puutarhassa

Peili ei voi uskotella, että vanhenen...

Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä siis huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjoitit sydämesi, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

Anna Kortelainen: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan kannakselta

Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi, mutta se on uni ja osin unelmakin, joka ei jätä näkijäänsä. Se saa ravintonsa isovanhempien ja omien vanhempien kertomuksista, vanhoista seepianvärisistä valokuvista, ryijystä seinällä, kirjeestä, joka on säilynyt, perheen oman kannakselaisen sukututkumuksista, lukuisista pitäjäkirjoista, joissa oman pitäjän, tässä tapauksessa Valkjärven, ihmiset elävät elämäänsä, juhlaansa ja arkeaan, äitikin siellä pikkutyttönä kanoja nurmella syöttämässä ja isovanhemmat juhlallisina hääkuvassaan, jo pikkutyttönä rypyttelin karjalanpiirakoita ja kuuntelin mamman tarinoita etenkin Viipurista. Paljon myöhemmin vierailin äidin kanssa hänen kotitalossaan ja näin mamman istuttamat omenapuut, katsoin ulos ikkunasta, josta äitini oli katsellut, miten Leningrad paloi piirityksen aikaisissa pommituksissa vasten yön pimeää, uin mamman lapsuuden rannalla, kuljin Viipurin katuja kuin kuumeessa, sillä tästä hetkestä oli tullut eilinen: Viipurin tori, piirakat, ihmiset, kielet, mielet, kohta jossa kulkuni kosketti mamman askelia, talo jonka ikkunasta äitini kumartui katsomaan kadulle ollessaan tädillään kylässä, paikka johon pappa jätti hevosen ja Valkjärven kiesit hoitaaksen asioita, valokuvaamo, jossa otettiin kihlakuva, kahvila, jossa nautittiin leivos, kauppa, josta ostettiin kaunis kangas...

Anna Kortelaisen kirja Avojaloin – 20 tositarinaa Karjalan kannakselta (Gummerus 2015) on jokaisen karjalaiset juuret omaavan unelmateos. Vaikka oman suvun pitäjän, minun tapauksessani Valkjärven, kirjat ovat tärkeitä, ne ovat historiallisesti merkittävää pikkutarkkaa muistiinpanoa jälkeläisille, jotain mistä ammentaa paljon tietoa ja yksityiskohtia, löytää omaa sukua, tietää kuka meni kenenkin kanssa avioon ja kuka oli kenenkin serkku ja mitä siihen aikaan tehtiin ja miten. Ne ovat kuin talon perustus ja seinät, mutta kun aletaan sisustaa muistojen Karjalaa, kaivataan tunnelmapaloja tapeteiksi ja ryijyiksi, karjalaista lahjakkuutta ja eloisuutta ilmaksi, jota hengittää, jotain koskettavaa sielulle, kuten vaikka Avojaloin kannen Hilma tyttönen sylissään Bunka-karitsa.

Hilman ensimmäinen kesätyöpaikka oli Niemenlautan kartano tai hovi, kuten karjalaiset sanoivat. Hilman ikä 12 vuotta oli pikkupiialle tuohon aikaan riittävä ja Hilman työ oli helppoa, sillä hän lapsenlikotti taiteilija Hugo Simbergin ja tämän Anni-vaimon esikoispoikaa Tomia.

Jossain vaiheessa kesällä 1913 Hugo Simberg pyysi Hilman mallikseen. Hilman tuli seistä Niemenlauta navetan ovella ja pidellä Bunka-karitsaa sylissään. Hilmaa ei kuitenkaan voinut velvoittaa seisomaan liikkumatta niin kauan kuin aikuisia ammattimalleja. Muistin tueksi Simberg otti myös valokuvan. Valmis maalaus sai nimen Tyttö ja lammas.

Anna Kortelaisen kirjan houkutus ja koukutus perustuu kiinnostaviin henkilöihin, joita Anna on kutsunut Avojaloin teoksen kirjoittajaksi, kuin myös hänen omiin kertomuksiinsa, joissa hyvinkin erilaiset henkilöt pääsevät esille: Kiihkeän suomalaismielisen ja –kielisen säveltäjä Toivo Kuulan tarina jutussa Kuolema Viipurissa, kertomus Emilia Sofia von Zwygbergistä, josta tuli kuuluisa kauppias jutussa Naisten aarreaitan tytär, Lintulan luostarista eräs ihmiskohtalo luvussa Työntäyteinen köyhyys tai kuvaus runoilija ja taiteilija Jelena Genrihovna Gurosta, joka syntyi Pietarissa yläluokkaiseen perheeseen 1877 ja avioitui säveltäjä Mihail Matjušinin kanssa 1906. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, tulee mieleen kun katsoo Matjušinin ottamia kuvia vaimostaan, mutta sanat paljastavat, miten paljon kannaksen pyhä luonto merkitsi runoilijalle ja koloristille:

Keväinen saapuminen Uudenkirkon datšalle oli Jelena Gurolle rituaali, henkinen ja ruumiillinen juhla. Jelena kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen tosiaan päässyt huvilalle! Koko ruumiini ilakoi ja hengittää. Huokoset avautuvat ja imevät ahnaasti sisään appelsiininkeltaisen huoneen kuivaa, lapsellisen tervettä ilmaa.” Jelena kulki huoneesta toiseen ja nautti: ”Aurinkoinen ikkuna lepää lattialla. Menen seisomaan sen päälle, lämmittelen paljaita jalkoja.”

Teoksen viehätystä vain lisäävät runsaat mustavalkokuvat, joissa kuvattavana ollaan oltu myös muissa kuin juhlatällingeissä. Arki ja työ avautuvat etenkin Kortelaisen jutussa Ulkoilmakonttoristin avara toimisto, jossa seuraamme minullekin aivan uutta aluetta eli Viipurinlahden saaristoa, jossa Uuras ja Ravansaari muodostivat merkittävän yhteisön täynnä eteenpäinmenoa ja uuden rakentamista. Ennen sotia Uuras oli maailman suurin puutavaran ulosvientisatama! Uuraan saaristossa oli 1930-luvun alussa melkein 6000 asukasta, aallonmurtajat ja katuvalot sekä levennetyt tiet, sillä suunnitelmissa oli tehdä saareesta Viipurin esikaupunki raitiotievaunuineen. Tämä kaikki jäi kuitenkin sitten sodan ja kannaksen menetyksen tragediaan. Kirjan aikakausi onkin kuin myrskyinen meri, mutta alkaa tyvenestä, jossa voimme nähdä, mitä karjalainen elämä oli ennen kuohuja. Sitten tuli ensimmäinen maailmansota, bolsevikkivallankumous, Suomen sisällissota ja lopulta toinen maailmansota, jonka rauhan ehdoissa menetimme Karjalan Neuvostoliitolle. Vaikka monen kaipuu Karjalan laulumaille on ollut kova, tuskin kukaan haluaa sodan revanssia. Silti...miulle Viipuri on suomalainen kaupunki, vaikka kartan raja kertoisi mitä. Sitä ei tarvitse edes sanoa, sillä se on siellä ilmassa, suomalaisuus. 

Tässä kohtaa haluan antaa museotoimenjohtaja Päivi Partasen kertoa:

Kannaksen kiehtoviin näkymiin ja elämänkohtaloihin johdattaa myös Lappeenrannan museoiden tuottama ja Anna Kortelaisen käsikirjoittama näyttely: Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella, joka on esillä Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa 26.4.2015-10.1.2016. Näyttely esittelee kymmenen kertojaa, joiden avulla katsojalle avautuu koko Kannaksen kiehtova elämä. Näyttely takaa uudenlaisen tavan katsella 1900 –luvun alkupuolen Kannasta. Avoimin mielin, herkästi, ennakkoluulottomasti. Näyttelyn suojelijana toimii Tasavallan presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio, jonka isoäiti on kotoisin Uudeltakirkolta.

Toivon mahdollisimman monen löytävän polun kannaksen menneisiin tuuliin, joissa kärryjen jäljet voivat vielä näkyä. Äitini on niillä jäljillä ollut jo 20 kertaa, mutta tuleeko vielä 21. kerta...Nyt hän kuitenkin lukee kirjaa Avojaloin ja etsii kuumasti kirjaa, jonka mainoksen näki jossain lehdessä viime keväänä, mutta ei muista nimeä, ei kirjoittajaa: Kuka tietää melko uudesta kirjasta, joka koskee Suomen oloja tsaarinvallan viimeisinä vuosina ja kirjan nimessä oli mainittu luvut 1900-1917? Äiti haluaisi nyt päästä oman äitinsä lapsuuteen ja nuoruuteen. On värisyttävää tajuta, että mammani on kävellyt isänsä kanssa Pietarin katuja Nikolai II:n vallan aikana...kävellyt siellä Ahmatovan kaduilla, Nevan rannoilla...

Koen syviä tunteita tämän kirjan äärellä. Äitinsä puolelta sekä viipurilais- että viipurinvenäläisjuurinen Anna Kortelainen osaa kirjoittaa järjellä ja tunteella. Hänen skaalansa soi kaikilla asteikoilla. Kirjan lopussa saamme lukea pienen Svetlana-tyttösen tarinan 1980-luvun Viipurista. Uskokaa tai älkää, se sopii tähän Karjalan kannaksen tarinaan kuin piste iin päälle...tai tahtipuikon viimeinen liikahdus.

Valitsen juttuni lopuksi kahden henkilön lausumat ja ensin tulee Anna Kortelainen, joka tiivistää hienosti Avojaloin kirjaansa, huomatkaa erityisesti sanat ’eloisa’ ja ’rouhea’:

Avojaloin-nimi on kumarrus yhden henkilömme eli Uudenkirkon kesäasukkaan, pietarilaisen runoilijan ja taiteilijan Jelena Guron (1877-1913) suuntaan. Hänen lausahduksensa mukaan runoilijan tulee alati kulkea paljain jaloin. Kulkekaamme siis avojaloin, jolloin tunnemme kaiken – Kannaksen maankamaran lämmön ja roudan, katujen karheat kivet, Rajajoen veden kirpaisun, Terijoen hiekan hellivän kuumuuden, ratakiskojen metallin, havunneulasten pistot – yhtä lailla salongin vahatun parketin kuin vankilan likaisen sementtilattian...Kannas ei ollut maanpäällinen paratiisi, vaan paljon rouheampi, eloisampi ja ristiriitaisempi maankolkka, jonka kertomukset ilmentävät sisua, tragediaa, kovapintaisuutta, toipumista, oppimista.

Hiitolassa Laatokan Karjalassa syntynyt kirjailija Eeva Kilpi:

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin myös Maria/Sinisen linnan kirjasto

*****

Karjalaisuutta löytyy myös teoksesta Edith. Runoilijan elämä ja myytti

Yksinäisyys on uskaltamista, ja yö tulee kaikkialla...

Yksinäisyys on uskaltamista,
ja yö tulee kaikkialla vastaan
            kuin jättiläisen silmä.
Oi maailman yö,
lokit kirkuvat, kaislat huojuvat:
Meillä on se, meillä on se!
Missä? Jokainen kulkija huutaa kultaiseen valoon,
missä? väsynyt kulkija huutaa,
ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen!
tai: kielen tuolla puolen!
Oi maailman yötä,
dahlia paleltuu dahlian viereen,
            syksyn ruostetahra leviää,
vuodet aaltoavat rantaan yhä kuiskaavammin.
Monen veden yli kuljin osuakseni juhannusyönä
                       lapsuudenkotiin.
Yö oli lasinkirkas, menneisyys tuli tapahtumien paikoille
            ja virtasi epätodellisena.
Vanha pihlajakuja näki tämänkin saapumiseni.
            Kukat tuoksuivat väkevästi:
täällä sinä valmistuit elämään kuin morsian,
            kurkotit kohti tuntematonta valoa,
mitä on tieto, tietoonkin on uskottava, mitä
            on tieto, mitä usko.
Älä selitä minulle,
istu sydämeni puolelle tähtien huimaan kelkkaan
matkalla silmun välähdyksistä täyteen kesään.
Lumet kohoavat auringon hehkusta pilviksi taivaalle
            tuuli vie pajulta kultaisen turkin.
Kohtaa minut,
kuule miten yksinäisyyteni lähestyy sinun yksinäisyyttäsi,
                 ja äkkiä valostuu.
Katso minuun,
näe satakieli iiriksessäni laulamassa,
niin kuin minä olen nähnyt puhkeavassa metsässä.
Näin nähdään
            liekissä liekinkuuma, ilmassa ilmanohut,
se on silmiemme kosketus,
silitä onnellista ihoani,
maailman yö ei ole maailmanpimeä,
ja kuiskaa missä on varma paikka
jonne näin suuren ilon
           maailmasta poistuttuaan voi jättää.

- Rakel Liehu -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Mauri Leivo

Kun tämä kylmä kuvauspäivä alkoi, en ollut yhtään...

Kun tämä kylmä kuvauspäivä alkoi, en ollut yhtään hyvällä tuulella. Olin herännyt liian aikaisin, tuuli oli pohjoisesta ja Päijänne oli hyinen, mutta sitten siinä kuitenkin kävi niin, että Lumimiehen kuvattua minua laiturilla seisomassa ja palelemassa,

laiturilla vatupassissa ja palelemassa

hän tapansa mukaan taas toi 'pallon maaliin' ja me oltiin me. Nyyti saa Tuitun nauramaan 4-ever!!! Paljastus: Blogini ensimmäinen nimiajatus oli Tuitun tuulahdukset, mutta toisin sitten kävi. Tuttu herra oli samoilla tienoilla ja halusi kuvata meidän hyväntuulisuutemme, joten eikun menoksi.

Kylmään kuvauspäivään 'syyllinen' oli ruokatoimittaja, valokuvaaja etc. Kari Martiala, joka kuvassa viehättävän vaimonsa, keittiömestari Helena Lylyharjun kanssa. Piti siis saada viileitä kuvia Karin tulevaan juttuun...Vietimme syyskuussa iltapäivän kulinaaristen herkkujen äärellä suosikkiravintolassani Pöllöwaarissa ja Karilla kävi luvalla nauhuri, sillä hän teki juttua kirjabloggaamisesta Meidän Suomi -lehteen. Jutun piti ilmestyä tammikuussa, mutta kun mitään ei kuulunut unohdin koko asian. Nyt sitten Kari lähestyi yhtenä iltana ja sanoi, että koska juttu ilmestyykin keväällä pitäisi saada kirjojen lisäksi vähän mukaan myös puutarhaa. Oi noita miehiä!: Puutarhajuttujen kuvat otetaan aina edellisenä suvena. No ei mitä, minä tein yhden illan hommia etsien riittävän isoja kuvia ja annoin vähän muutakin lisätekstiä etenkin koskien puutarhaa. Kari pääsi sitten tietty 'turkulaisesti' lohkaisemaan juttuunkin, että 'kun ei ole päässyt käymään puutarhassamme..' Pariskunta Martiala&Lylyharju ovat meille tervetulleita puutarhavisiitille prime time vuonna 2016! Tämän vuoden prime time on jo varattu kaukaa tulevalle ystävälle.

Haluan antaa teille tiedoksi, että juttua Leena Lumista löytyy Meidän Suomi -lehdestä, joka ilmestyy 17.5. Tätä lehteä löytyy Akateemisesta kirjakaupasta sekä tilaamalla. Jos haluat tilata tämän viisi kertaa vuodessa ilmestyvän lehden, löydät täältä mukavan tarjouksen. Voit tilata määräaikaisena tai kestona. Jos lehti ilmestyisi vain neljä kertaa vuodessa, olisin ehdottanut sille uudeksi nimeksi Meidän Suomi - Neljä Vuodenaikaa, sillä se mikä Suomessa on todella upeaa, ovat neljä vuodenaikaamme.

Eniten rakastan syksyjä. Sitten kun kirjabloggaaminen joskus on ohi, huonosti alkaneen kuvapäivän harmonisin kuva muistuttaa minua vielä kauan näistä huimaavista vuosista, jolloin kirjat veivät aamuneljään, Lumimies heräsi kerran kuulakärkikynä kaulavaltimoaan painaen ja minun allani oli muistiinpanovihko...Waltari lupasi, että lukeminen kasvattaa järkeä, joten kohtahan olen ylijärkevä. Ikävä juttu vain, että liika lukeminen saa lukulasit löytymään jääkaapista, univelka on jatkuvaa ja ruokahalu vain kasvaa lukiessa eli alkaa varmistua, että tässä elämässä ei ehdi lukea kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisi. Kaikkea ei voi saada...

Rrrrrakastan neljää vuodenaikaamme, vaikka meillä sataa nytkin rankasti lunta: Maa on jo valkoinen ja kesälumipisaramme kantaa urheasti vapun aatonaaton märän valkeaa tervehdystä. Ei tämä niin uutta, sillä vuonna 1988 R. teki vapunpäivänä kunnolla lumitöitä: Oli satanut lunta puoli metriä! Silloin tuli ikävä takaisin länsirannikolle, mutta täällä me nyt kuitenkin vielä olemme saaren lumoissa. Nyt kauhon kulhoihin Aino Samettinen Nougatia ja pudottaudumme takkahuoneeseen katsomaan Perillisiä. Huomenna R. grillaa, vaikka sataisi kiviä, mutta ulkoruokintaan taidamme siirtyä vasta vähän myöhemmin.

Lumoavaa vappua kera kynttilöiden, herkkujen ja villasukkien!

Love
Leena Lumi

The Windmills of Your Mind

Grilliruokaa - lehtipihvit, veneperunat ja tomaattisalsa

Mitä syödään vappuna? -keskustelu on nyt käyty ja Lumimiehen toivomuksesta on grillipihviä. Meillä se tarkoittaa kompromissia, sillä tuhti äijäpihvi ei minulla laske, joten grillaamme lehtipihviä. Kerron koko menuun, sillä vaikka tämä on monelle selvä, ei kaikille. Hyvät, ei sitkeät, pihvit otetaan hyvissä ajoin huoneenlämpöön. Sitä ennen, jo aamulla, perunat on pesty hyvin ja lohkottu, ei kuorittu. Teen perunoille marinadin oliviiöljystä, johon sekoitan suolaa, monta valkosipulinkynttä pieniksi paloiksi kokkiveitsellä hakattuna sekä paprikajauhetta. Perunalohkot marinadiin ja muutaman kerran päivässä kähjään niitä, että maut tasoittuvat.

Vaikka yleensä suosin kovasti, kaksi kertaa viikossa maailman terveellisintä salaattia, niin tähän ruokaan varioin lisukkeen eli jätän mozzarellan pois, pilkon tomaatit pieniksi, silppuan basilikaa joukkoon, vähän sormisuolaa, mustapippurirouhetta ja oliiviöljyä. Kannattaa tehdä runsaasti, että saa seuraavan päivän aterialle lisukkeen.

Lumimies laittaa valutetut veneperunat foliovuoassa grilliin ennen lihoja, sillä niiden kypsyminen vie noin noin 45 minuuttia. Lehtipihvit kypsyvät minuutissa ja niitä vain valellaan öljyllä. Kun kaikki on kypsää, leikataan kuumien pihvien päälle grillimaustevoita ja samoin kuumien perunoiden päälle eli tästä tulee se maku! Rasvaista syntiä hyvitellään terveellisellä tomaattisalsalla ja punaviinillä eli tässä on Syötkö riskiruokaa? -kirjan mukaan jo kaksi maailman eniten syöpää torjuvista aineista: Tomaatti ja punaviini!

Niin hyvää, mutta niin rasvaista! Nautimme hyvällä omallatunnolla, sillä tällaista meillä valmistuu vain alkukeväästä ja syksyn viileydessä.

Jälkiruokana on valkohomejuustoa ja rypäleitä.

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

Eveliina Talvitie: Hieno vai huono. Nainen jolla on maine

Naisilta on kautta aikain odotettu lempeyttä, tottelevaisuutta, uhrautuvuutta, hoivaamista ja etenkin miehen kunnioitusta. Määrätieotoinen nainen on monen mielestä määräilevä, kun taas määrätietoinen mies on pätevä ja ihailtava. Rohkea nainen on vaarallinen ja suurudenhullu, kun taas rohkea mies on miesten mies. Kiltti mies on ihailtava, mutta kiltti nainen on hyväksikäytetty hölmö. Liian iloinen nainen on hillitön ja jos hän vaihtaa seuralaista, hän on huora ja vaaraksi yleiselle moraalille. Naistenmies taas pitää sisällään määreitä, jotka täyttyvät ihailusta: Hän on jännittävä ja houkuttava. Hienolla naisella on hyvä maine. Hän on lady. Hienosta naisesta tulee kuitenkin helposti huono, huonosta miehestä epäkelpoa eivät tee edes naispuolisille työkavereille lähetetyt kuvat omasta sukupuolielimestään, vaan hänet katsotaan niin kunnialliseksi kunnon kansalaiseksi, että hänet valitaan päättämään valtion asioista. Jos nainen lähettelisi miespuolisille kollegoilleen kuvia sukupuolielimestään, hänet ensin erotettaisiin tehtävistään ja sen jälkeen laitettaisiin hoitoon. Tutkimusten mukaan naisjohtaja erotetaan miesjohtajaa herkemmin. Naisen euro on edelleen vain 83 senttiä ja hänen pitää olla moninkertaisesti tehokkaampi kuin samassa asemassa olevan miehen. Mies saa olla juntti, öykkäri, kielitaidoton ja viinaan menevä ja hän saa pitää esimiesasemansa, kun taas nainen elää suurennuslasin alla. Simone de Beauvoir kirjoitti kirjassaan Toinen sukupuoli, että samat ominaisuudet tuottavat usein naiselle tyystin erilaisen maineen kuin miehelle. Naisen nöyränä pitämisen keinoja ovat olleet aina lahkot ja kultit. Lahkojen ja kulttien johtajat ovat miehiä ja heidän laatimansa valtion lakien ohi menevät lait, voivat kieltää sekä ehkäisyn että abortin eli miehet päättävät vielä tänäkin päivänä naisen ruumiista, käytännössä omistavat sen. Arabimaissa nainen ei saa edes ajaa autoa ja syyksi on mainittu se, että naisen munasarjat vahingoittuvat auton tärinästä. Turkissa naisia kiellettiin nauramasta julkisesti, sillä voihan olla mahdollista, että naiset nauraisivat miehille. Jossakin läntisessä maassa voi toteutua se kauhuskenaario, että valtion johtoon tulee lahkolaismies, joka haluaa naiset kotiin hellan ja nyrkin väliin ja ehdottomasti olemaan koko ajan raskaana. Yhdysvalloissa ns. hyvien perheiden tyttöjä opetettiin puhumaan pikkutytön äänellä, sillä matala, rauhallinen puhetapa oli liian vaikutusvaltaista ja se pelotti miehiä. Miehet pitävät naisista, jotka katsovat vähän alaspäin. Ryhdikkäästi ja suoraan miestä päin kohdistettu katse on miehelle uhka. Kiinassa naisten jalkoja sidottiin vuosikausia, jolla heistä tehtiin käytännössä raajarikkoja. Kuka on kuullut miesten jalkojen vastaavasta runtelusta! Naista on silvottu ja silvotaan vuosituhannesta toiseen. Naisia myös kivitetään kuoliaaksi. Pakistanissa mies vapautettiin kun hän oli polttanut vaimonsa kasvot hapolla, tehdäkseen hänet rumaksi muille miehille.

Merlin Stone julkaisi 1976 teoksen When God was a Woman: ”In the beginning....God was a woman. Do you remember?”

Eveliina Talvitien kirja Hieno vai huono. Nainen jolla on maine (WSOY 2015) on tosi ja vakuuttava jatkumo niille naisen elämästä kertoville kirjoille, joita aiemmin ovat olleet ja ovat edelleenkin vaikkapa Marilyn Frenchin Naisten huone, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli, Hannele Koivusen Madonna ja huora, Anna Kortelaisen Varhaiset johtotähdet – Suomen ensimmäisiä johtajanaisia tai Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää. Luin Hieno vai huono kahteen kertaan ja hyvin runsaasti alleviivaten ja teos menee hyllyyni Frenchin Naisten huoneen viereen. Teos on äärimmäisen kiinnostava ja Talvitie on keksinyt oivallisen muodon tarjota näin paljon tietoa lukijalle: Hän tekee sen esimerkkien kautta. Kirjassa on tarkan faktan joukkoon kirjoitettu mm. Barbara, Lea, Peppi, Kleopatra, Lilith, Esmeralda, Helena ja Maria. Itse vaikutuin eniten Kleopatrasta, Lilithistä ja Mariasta. Kaikki Kleopatrassa kiinnostaa, sillä hänhän, syntynyt 69 eKr. toimi kuin andorygyyni, sillä hän valloitti maita, hallitsi kauan, mutta myös hurmasi miehiä. Suosittelen lukemaan Stacy Sciffin kirjan Kleopatra! Lilith taas...

Lilith on babylonialaisessa ja juutalaisessa mytologiassa esiintyvä demoni. Genesiksestä on kaksi versiota, joista toisessa kerrotaan Lilithistä ja Eevasta, toisessa vain Eevasta. Kun Raamattuun 390-luvulla valittiin kirjat, niistä jätettiin pois Lilithistä kertovat tarinat. Eniten tietoa Lilithistä sisältää 1200-luvulla julkaistu kabbalistinen salaoppiteos Sohar eli Loisto.

Talvitien kirjassa nykypäivän Lilithille valaistuu, että mies saa ilmeisesti syntymälahjana tietyn itseisarvon, jota ei laske tyhmyys, ei moukkamaisuus, ei laiskuus.

Sarkastisesti nauraen Lilith toteaa:

Tasa-arvo on näkyvissä vasta sinä päivänä, kun korkeissa asemissa on yhtä paljon epäpäteviä ja lahjattomia naisia kuin niissä nyt on epäpäteviä ja lahjattomia miehiä.

Kolmas itseäni kiinnostava esimerkki on kirjaan tuotu lainaus Hannele Koivusen kirjasta Madonna ja huora (1995). Hän on Maria tai siis Mariat, sillä kaksihan heitä oli: Neitsyt Maria, joka kantaa kristillisessä traditiossa siveellisen ja kohtaloonsa alistuvan ihanteellisen naisen roolia, on epäseksuaalinen ja sukupuoleton – täydellinen puhtauden kuva. Neitsyt vielä raskaaksi tultuaankin, synnytyksen aikana ja synnytyksen jälkeen. Ja sitten on toinen Maria:

Maria Magdaleenaa pidettiin raamatullisen perinteen pohjana, koska hän todisti Jeesuksen ylösnousemusta. Orastavassa kristinuskossa hän oli apostolien apostoli, esikuvallinen hurskaudessaan, mutta muuttui sittemmin syntisen naisen suuntaan kunnes katuvan huoran myytti keskiajalla – 1100- ja 1200 –luvuilla – alkoi nousta hallitsevaksi.

Luther käytti Maria Magdaleenaa synnin vertauskuvana.

Yhdessä nämä kaksi Mariaa, madonna ja huora, muodostavat patriarkaalisen kristinuskon naiskäsityksen.

Elleivät nämä naiskäsitykset ja niiden historialliset kuin nykypäivän esimerkit kiinnosta, mikä sitten kiinnostaa. Suomi ei voi pröystäillä naisasian mallimaana tänäkään päivänä, sillä perheväkivallassa olemme Euroopan kärkeä ja naissurmissa johtomaa. Vieläkin rulettaa se vanhojen kotimaisten elokuvien kauhistava toteamus: ”Ellen minä sinua saa, eivät saa muutkaan.” Kuolema naiselle, joka ei antaudu miehelle, joka häntä himoaa. Saksalainen tuttuni tulee kesäisin Suomeen huvilalleen, mutta hän väittää, että ei uskalla lukea päivälehtiä,” koska niissä on niin kammottavia naissurmia kirveillä, kuristamalla, puukolla ja että niitä on vielä Suomessa!”

Talvitien teos marsittaa esiin paitsi useita tietokirjoja myös Gillian Flynnin kirjan Gone Girl (Kiltti tyttö) kuin monia elokuvia, joista mukana omina suosikkeinani Mike Nicholsin Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja Roman Polanskin Bitter Moon. Emmassa kohtaamme Gustave Flaubertin ikikiinnostavan teoksen Rouva Bovaryn.

Hieno vai huono. Nainen jolla on maine kirjan alussa tekijä avaa teosta tavalla, jonka haluan tähän toivossa, että jokainen nainen ja mies lukisi tämän kirjan. Näin Eveliina Talvitie:

Hieno vai huono kertoo naisen elämästä ennen ja nyt. Näkökulmana on maine ja oletus siitä, että moraalinen kontrolli erilaisine karsinoineen on edelleen naiselle tiukempi kuin miehelle. On kunnian miehiä ja kunniallisia naisia.

Teemoiksi kirjassa nousevat esimerkiksi seksuaalisuus, uskonto, työ, valta, pelko, rinnat, raha, kauneus, pakarat, rumuus, avioliitto, kipu, feminismi, sääty, hiukset, äitiys, voima, lapsettomuus, rakkaus, häpeä ja selvityminen. Kokonaisuus rakentuu kahdestatoista fiktionaalistetusta tarinasta, joihin olen kutonut mukaan muun muassa historiaa, lainsäädäntöä ja tutkimustietoa. Fiktionaalistettu tarkoittaa tässä sitä, että tarinoissa kuvattu on tapahtunut todellisille henkilöille mutta esitystapa on kaunokirjallinen. Taiteellista vapautta olen käyttänyt etenkin yksityiskohdissa ja dialogeissa. 

Tarinoissa kuvailtuja tapahtumia en ole juurikaan dramatisoinut tai liioitellut vaan olen pyrkinyt asettumaan keskushenkilöiden asemaan ja antamaan omien tunteideni ja tulkintojeni sekoittua kokonaisuuteen.

Siinä missä ihailen Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Madeleine Albrightin lausetta ”Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan”, ihailen Eveliina Talvitien teosta kaikellaan. Kirjassa on myös vaikuttava kuvitus, jonka takana ovat graafikko Mika Tuominen ja tatuointitaiteilija Lasse Ilano. On vasta huhtikuu ja tiedän jo, mikä kirja on vuoden 2015 paras tietoteos Leena Lumissa!

Paljon sanomatta jää, joten lukeaa tämä kirja! Lukekaa miksi naiset eivät enää halua synnyttää maassamme. Suomessa on Europan maista kolmanneksi alhaisin syntyvyys Sveitsin ja Italian jälkeen. Lukekaa pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka ei pelännyt edes Talibania! ”Terroristeja pelottaa tyttö, jolla on kirja”, totesi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon. Lukekaa lapsiavioliitoista ja lukekaa myös kirja Nojoud 10 vuotta, eronnut. Lukekaa, miten kaikki vain näyttää muuttuneen ja kehittyneen, no osin kyllä onkin, mutta jokainen sukupolvi tuntuu silti tuovan oman puumerkkinsä naisena olemisen rankkoihin normeihin.

Eveliina lopetti alkusanansa pohjalaiseen sananlaskuun, jonka on omaksunut Katja-Helena Krekulalta ja niin lopetan minäkin tämän tekstini:

”Hui hai, sanoi huora häistä, huomenna on uudet bileet.”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Aili

Ajatuksia puutarhurille

Näin viikonlopun iloksi teki mieli tuoda näytille tällainen suloinen kirjanen, joka on iloksi itselle, mutta myös mitä mainioin lahja innokkaalle puutarhurille. Luin juuri puutarhatyöstä riutunutta selkääni lepuuttaessa pariin kertaan kaikki viisaudet, joita kirja tarjoaa ja annan niistä teillekin maistiasia. Itseä alkoivat eräät naurattaa, sillä onhan se vähän totuus, että parempi kun puutarhurilla ei olisi vaikka selkää, vaan hän kuuluisi selkärangattomiin tai että mikä voikaan tyydyttää enempää kuin puutarhavierailija, joka on kokenut konkari ja hän ei tunnista jotain ihanaa uutuutta puutarhassasi. Itse olen miettinyt, että puutarha ei ole ikinä valmis ja vain taivas on sen kanssa touhutessa kattona, mikään ei ole puutarhahommia rentouttavampaa, mutta välillä se nostaa paineitakin, kun vaikka näkee jonkun arvopuun talven jäljiltä jyrsittynä ja vain siksi, että juuri siihen unohdit laittaa jänisverkot. On tässä saanut kolmenkymmenen vuoden aikana sekä nauraa että itkeä, mutta täyttä elämää yli puolen tuhannen kasvin kanssa ja mikä parasta, kasveissa on jotain samaa kuin kirjoissa: Ne ovat yllättäjien sukua!

Ajatuksia puutarhurille on toimittanut Leena Lammela (Karisto 2015). Kirja on mukavan kokoinen ja siinä on runoja ja mietteitä, jotka liittyvät sekä puutarhailuun että puutarhureihin. Sivuja on 198, joten mietteitä ja runoja riittää tarhurille kuin tarhurille.

Näytä minulle puutarhasi,
niin kerron sinulle millainen olet.

- Alfred Austin -

Ihan sama kun menee jonkun luokse eka kerran ja huomaa seisovansa uuden ystävänsä kirjahyllyn edessä lukien kirjojen selkämyksiä saadakseen selville, kuka toinen oikein on.

Yritä aina kasvattaa puutarhassasi joitakin epätavallisia kasveja,
jotain sellaista mitä naapurit eivät ole kokeilleet. Ei nimittäin ole
suurempaa kohteliaisuutta kuin nähdä kokeneen puutarhurin 
seisovan kasvisi edessä ja kysyvän: "Mikä tuo on?!

- Richardson Wright -

Minulla on naapuri, joka tekee minulle tämän joka vuosi. Viime vuonna sain häneltä valkoisia sinivuokkoja!

Vain puutarhurille aika on ystävä, joka
antaa joka vuosi enemmän kuin ottaa.

- Beverly Nichols -

Tämä saa joka kevät aloittamaan ja jatkamaan, sillä ruokahalu kasvaa intohimoharrastuksen parissa.

Puutarhanhoito ei sovi kyynikoille, mutta heitäkin
se saattaa auttaa. Kyynisiin puutarhureihin en ole 
koskaan törmännyt.

- Mari Mörö -

En minäkään tunne yhtään kyynistä puutarhuria...

Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä.

- Katri Vala -

Ooooh, Valan runot ovat roihuja.

Työskentely puutarhassa kantaa näkyvää hedelmää
- mailmassa jossa valtaosa uurastuksestamme
vaikuttaa epäilyttävän tarkoituksettomalta.

- Pam Brown -

Kaikki muu on turhaa, paitsi puutarhanhoito. M.O.T.

Mutta tiedättekö, että lumikellot jo kukkivat?
Samoin tekee talventähti ja jouluruusun nuput
pullistuvat ja jos oikein tarkkaan tutkitte (hengittämättä)
huomaatte pieniä silmuja melkein kaikissa kasveissa.
Tuhansien pienten valtimoiden kautta elämä nousee 
maasta. Nyt me tarhurit emme anna periksi, verihän
aivan polttaa suonissamme!

- Karel Capek -

En nukkua voi, en nukkua voi, sillä ihan varmasti juuri nyt puutarhassani aukeaa kukkaihanuus ja punarinta siitä noin iloissaan livertää!

Ja onko todempaa kuin on tämä:

Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman,
sinulta ei puutu mitään.

- Marcus Tullius Cicero -


*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Kirjan ja ruusun päivää, kirjan ja kukkien päivää!

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää! Koska päivät menevät nyt kuten eilenkin aamusta myöhään iltpäivään puutarhahommissa, ei ole aikaa paljon lukea, sillä fyysinen työ on takuuvarma unilääke eli kun illalla paina pään tyynyyn, nukkuu kuin pommiin. Kropassa tuntuu, että eilen tuli tehtyä kuusi tuntia melkein putkeensa. Päivällä ei ehdi eikä haluta nyt syödä kunnon lounasta, joten ruokailut on siirretty iltaan. Ihanan uupumuksen tasosta kertoo jotain se, että unohdimme eilen katsoa Perilliset Heräsin sudenhetkellä tunteeseen, että jotain on unohtunut. Alitajunta anti vastauksen heti: Onneksi muistin myös, että olin pyytänyt Lumimiestä tallentamaan sarjan kokonaisuudessaan eli tänään on Perilliset-ilta ja kera Aino Samettinen nougatin!!!

Ajattelin nyt tämän päivän kunniaksi postata kuvia kirjoista ja kukista eri vuodenaikoina. Luntakin on luvassa, mutta satoihan sitä viime yönäkin. Baudelairen pahan kukat unikkojen aikaan.

William Shakespearen sonetit, Ville Valo ja suven kukkia.

Syysasterit, kirjat ja Leena erääseen lehtijuttuun...

Muumilaakson marraskuu ja jouluruusu.

Harjukaupungin salakäytävät, lyhtykoisot ja ensilumi.

Pikkupöllö ja jouluruusu

Kirjoja ja joulukukkia. Ahdoin kaikki vain kuvauksen ajaksi tähän pikkupöydälle, jonka löysimme äidin roskalavalta. Kaikki pöydän jalat olivat irti ja yksi oli koiran vähän nakertama, pinta oli lakattu kirkaalla lakalla eli puu näkyi ja....Ah, nuo pikkuprincettiat ovat vain niin suloisia. Ihan tulee joulua ikävä!

Kirjoja ja muscareita.

Naiset, jotka lukevat ovat vaarallisia, kahvakuulat ja muratti.

Kirjat ja hortensiaa. Kortti myös kirjoista ja kukista ja siinä teksti: "Unohda virheet. Unohda epäonnistumiset. Unohda kaikki paitsi se, mitä aiot tehdä tällä hetkellä, ja tee se. Tänään on onnenpäiväsi." - A. Sloan -

Makkarin kirjat ja hortensiaa. Tämä on sitä aikaa, kun heitin yöpöydän pois ja laitoin tilalle kolme Ikean Lack-hyllyä. Ylimmässä ovat yleensä kirjat, jotka ovat tulossa lukuun viipymättä.

Kollaasi puolimiljoona kävijää 7. syyskuuta 2012: Arvonta&Party! Talven kirjoja, kuoharia ja suosikkikasvini syyshortensia

Kirjat ja ruukkuhortensiaa tämän vuoden kevätarvonnassa

Kirjoja ja kevään tulppaaneja.

Viikonloppu lähestyy. Eilen tein kattilallisen kalalientä, josta laitan puolet pakastimeen. Lopusta teen tänään kalasoppaa Huomenna leivon tiikerikakun, sillä taidanpa nyt kuluttaa kaiken, mitä ehdin syömään...

Näitä kuvia etsiessä tuli mieleen taas kerran, että mitäpä sitä ihminen muuta tarivitsee kuin kirjoja, kukkia ja rakkautta!

Kaunista Kirjan ja ruusun päivää sekä iloa loppuviikkoonne!

Love
Leena Lumi

Daniel Glattauer: Takiainen

Miehen astuessa hänen elämäänsä Judith tunsi pistävää kipua, joka tosin helpotti pian. Mies: ”Anteeksi.” Judith: ”Ei se mitään.” Mies: ”Tämä tungos.” Judith: ”Niin.” Judith vilkaisi miehen kasvoja aivan kuin silmäilisi lehtien päivittäisiä urheiluotsikoita. Hän halusi vain saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näytti henkilö, joka ruhjoi kiirastorstaina hänen kantapäänsä väkeä kuhisevan juustotiskin edessä. Näkemästään hän ei juuri yllättynyt, aivan tavallisen näköinen mies. Samanlainen kuin kaikki muutkin täällä, ei parempi, ei huonompi, ei yksilöllisempi.

Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin romaani Takiainen (Ewig Dein, Atena 2013, suomennos Raija Nylander) alkaa viattoman oloisesta törmäilystä ruokakaupassa kiirastorstain ruuhkassa Wienissä. Judith on sinkkunainen, jolla on ollut seurustelusuhteita, mutta hän on nykyiseen vapauteensa ja erityisesti pieneen lamppuliikkeeseensä hyvin tyytyväinen. Lisäksi hänellä on tiivis pieni ystäväpiiri, joka koontuu usein viettämään jonkun kotiin viikonloppua ja syntymäpäiviä hyvän ruoan, viinin ja keskustelun äärelle. Kaikki on tavallaan kunnnossa ja tasapainossa, kun häneen törmää Hannes Bergtaler:

190 senttiä, 85 kiloa, jykevä, raskasliikkeinen, 42-vuotias, naimaton, silmäkulmissaan auringonsäteet, suussaan isoäidin hohtavat hampaat.

Hän ei ollut käynyt vielä koskaan hammaslääkärillä, kauniit hampaansa hän oli perinyt isoäidiltään, siis ei hampaita sinänsä, vaan niiden hyvän terveyden.

Tapahtuu kuin elokuvissa ja ensikatseesta Hannes rakastuu Judithiin sataa: Judithista tulee miehelle ilma, jota hengittää, jotain mitä ilman hän ei voi elää. Judithkin alkuun putoaa Hanneksen jumaloivaan palvontaan, kunnes huomaa Hanneksen täyttävän hänen jokaisen hetkensä. Mies tunkeutuu Judithin liikkeeseen, suunnittelee heille paljon yhteistä ohjelmaa, tunkee mukaan Judithin käynnille kotiinsa ja veljensä Alin perheen luokse. Hannes hurmaa etenkin Judithin äidin, mutta lopulta myös koko muun osan Judithin perheestä ja myös ystävät. Kaikkien mielestä Hannes on  parasta, mitä Judithille on tapahtunut ikinä. Kukaan ei vain huomaa, miten Hannes takertuu ja tukahduttaa ja torjuttuna alkaa pelata omia sairaita pelejään. Lopulta Judith on aivan yksin lukuunottamatta liikkeensä apulaistyttö Biancaa, jolla on nuoren ihmisen varmat mielipiteet, miten hänen pomonsa pitää nyt toimia ja Bianca myös uskoo Judithin kokemusten olevan totta, ei harhaa.

Mitä enemmän keltaisia ruuusuja Judith saa kera vihjailevien viestien, sitä hauraammaksi käy lukijan olo, sillä alkaa olla selvä, että oikeustoimittajana työskennellyt ja vainoamistapauksia käsitellyt Glattauer, tietää mistä kirjoittaa: Rakkaustarinasta kuoriutuu trilleri. Se mikä kirjan henkilöiden, tuntemusten syvyydessä, uupuu, korvautuu jännittävyydellä, jonka ratkaisua tuskin kokeneinkaan dekkariharrastaja ennalta arvaa. Kauhu ja pelko lisääntyvät ja mieleen tulee elokuva Kaasuvalo sekä monen monta vastaavaa tosielämän tarinaa. Ne ovat niitä juttuja, joissa uhria ei uskota vaan hänen katsotaan jostain syystä käsittäneen väärin tai muuten vain liioittelevan asioita. Judith on nyt kuitenkin kauhunsa kanssa järkyttävän yksin ja mikään ei saa Hannesta lopettamaan outoja temppujaan saadakseen Judithin. Kauhistavia pelejä vuorotellen valheellisten "en tee niin enää koskaan" -lupausten kanssa...

Makaa vain siinä kaikessa rauhassa, Judith, ja pidä silmät kiinni! Toin sinulle lahjan. Hän oli tuonut Judithille jotain, lahjan. He istuivat pöydässä, oli pimeää, yö oli jo pitkällä. Muut olivat menneet. Vain he kaksi, vain heidän äänensä, hänen äänensä. Sinun on arvattava, mitä se on. Judithin oli arvattava.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut myös Mai

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Elokuvahistorian epätodellisimpana sydäntenmurskaajana voinemme pitää David Suchetin esittämää ja Agatha Christien luomaa Hercule Poirot hahmoa, tuota pikkubelgialaista etsivää, joka nopein, sipsuttelevin askelin käveli puristavissa patenttinahkaisissa kengissään suoraan sydämiimme. Vahattuine viiksineen ja kädessään hopeapäinen kävelykeppi tämä lyhyenläntä, mutta vantterahko hurmaaja vietteli meitä vuosikausia seitsemässäkymmenessä Poirot–elokuvassa. Poirot hurmasi ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta, mutta ehkä kuitenkin naiskatsojat olivat suorastaan sulaa vahaa tämän oudon pikkumiehen edessä, voimattomia sen äärellä, jota eivät pystyneet määrittelemään, sillä kuka oikeastaan tiesi, millainen Poirot todellisuudessa oli: Oliko hän Dame Agathan hieman omahyväinen pikkuetsivä, vai roolin loisteliaasti omaksunut David Suchet vai roolirakkaus, jossa näyttelijä ei enää tiennyt missä Poirot päättyi ja hän alkoi?

David Suchetin omaelämäkerta Hercule Poirot ja minä (Poirot and Me, Minerva 2015, suomennos Sirpa Parviainen) kertoo kaiken siitä, miten näyttelijä Suchetin elämä muuttui, kun hänestä, The Royal Shakespeare Companyn luonnenäyttelijästä ja monien elokuvien tähdestä, tuli kautta maailman tunnettu etsivä Hercule Poirot. Suchetille nimittäin kävi kuten myöhemmin Poirotin katsojille eli hän ihastui pikkubelgialaiseensa kaikkellaan. Ja antoi tälle kaikkensa neljännesvuosisadan ajan.

Suchetin kirja kertoo tunteella ja tarkkuudella, miten hän loi Poirot´nsa ja miten tiukasti hän piti kiinni siitä, että Poirot’n hahmosta ei saanut tulla naurun kohde. Sen sijaan Poirot’sta tuli originelli herra, joka vihasi lentämistä ja englantilaista luokkajakoa, hän vihasi myös pölyä, joka uskalsi lentää hänen puvulleen tai kengilleen, hän vihasi epäsymmetriaa ja eniten kaikesta hän vihasi pahuutta. Hän katsoi, että Jumala oli lähettänyt hänet maanpäälle vastustamaan pahaa ja niinpä hän otti tehtävänsä hyvin tosissaan. Poirot’n moraali oli korkea, hän oli aina oikeudenmukainen, hän kohteli etenkin palvelusväkeä ystävällisesti ja oli empaattinen. Hänellä oli syvä vastenmielisyys sairauksiin ja tylsyyteen. Hän oli myös yksinäinen eikä hän koko elämänsä aikana saanut, kiitos Dame Agathan, ryhtyä suhteeseen vaan joutui ihailemaan naisia kaukaa. Tosin kerran Dame Agatha salli hänelle suhteen dramaattisen venäläisen kreivittären Vera Rossakoffin kanssa, mutta tietomme mukaan tuokin suhde katosi taivaan tuuliin. Poirot oli uskonnollinen ja katolisuus vaikutti hänessä vahvasti. Hänellä ei ollut montaa läheistä, mutta hän arvosti sihteeriään neiti Lemonia, jota esitti Pauline Moran, ylitarkastaja Jappia, jota esitti Philip Jakcson sekä eniten kaikista lähintä työtoveriaan kapteeni Hastingsia, jota esitti Hugh Fraser.

Kuvassa Poirot ja hänen lähitiiminsä kuvattuna Poirot-elokuvien viimeisellä tuotantokaudella 2013. Suchet, Moran, Jackson ja Fraser olivat aloittaneet ITV:n suosikkielokuvien teon vuonna 1988, joten kyse on pitkästä ja hyvin sujuneesta yhteistyöstä.

Kun ITV aloitti Poirot-elokuvat, ei osattu kuvitellakaan, että katsojaluvut tulisivat olemaan 8-12 miljoonaa pelkästään Englannissa. Sarjaa myös myytiin ympäri maailman. Minne ikinä Suchet menikin, hänet tunnettiin siellä Poirot´na!

Sarja oli tietysti suosittu Suomessakin, mutta Suomi liittyy Poirot´iin aivan erityisesti, sillä Dame Agatha oli luonut itselleen kuvitteellisen alter egon, Adriane Oliverin. Tätä fiktiivisen suomalaisetsivän nimeltä Sven Hjerson luonutta dekkaristia näytteli yksi David Suchetin lempinäyttelijöistä, Zoë Wanamaker.

Kun lukija tajuaa Agatha Christien olevan maailmalla eniten myynyt kirjailija yli kahdella miljardilla teoksellaan, se huimaa. Kuvan saa tarkennettua lukemalla Suchetin kirjan, jolloin mieleen palaavat sekä omat suosikit Christieltä että iki-ihanat Poirot-elokuvat. Siis sekä yhdessä että erikseen, mutta suosikkikirjat ovat ainakin minulle olleet usein myös suosikkielokuvia. Omat suosikkini molemmissa ovat Idän pikajunan arvoitus, Vuoksi ja luode ja Varjossa auringon alla. Vain yhtä en muista lukeneeni ja se on Esirippu laskee. Poirot´n viimeinen juttu. Sen sijaan en ikinä unohda siitä tehtyä elokuvaa Esirippu laskee, joka on Suchetin Poirot-joutsenlaulu, hänen kaikellaan soiva ylistyksensä ja kiitoksensa Poirot´lle. Saada tehdä kaikki Poirot-elokuvat oli David Suchetin suurin unelma ja sen hän totta totisesti sai tehdä ja miten hän sen teki on elokuva-alan historiaa.

Teos Hercule Poirot ja minä on tarkka ja runsas, innostuneen näyttelijän kertomus elämänsä rakkaimmasta roolityöstä. Kirjan ainoa pikkurasite on toisteisuus, sillä Suchet kertoo jokaisesta roolistaan ja etenkin Poirot-roolistaan aina samalla innolla ja hehkutuksella, jolloin tulee tunne ’olen jo lukenut tämän’. Toisaalta kovasti aiheesta kiinnostuneelle, tämä teos käy tietoteoksesta, sillä sen verran tarkkaan Suchetin työtä kaikellaan käydään läpi. Vaikka katsojille viimeisenä näytettiin prime time Esirippu laskee, todellisuudessa viimeisenä tehtiin Kuolleen miehen huvimaja, joka kuvattiin Dame Agathan ja hänen toisen aviomiehensä Max Mallowanin vuonna 1938 ostamassa kodissa Greenwayssa. Viimeisenä kuvaspäivänä ilmassa ei tunnu tuulenhenkäystäkään, on kuin Greenway pidättäisi hengitystään luodakseen viimeiseen kuvauspäivään ikimuistoisen tunnelman. David Suchet kertoo:

Kävelen Greenwayn pihaan viimeisiä kohtauksia varten.

Tuona mitä epätodellisempana hetkenä juuri ennen kuin ohjaaja huutaa: ”Käy!” huomaan jälleen ihmetteleväni, olenko Hercule Poirot vai David Suchet.

Kello on hieman vajaa viisi iltapäivällä torstaina 28. kesäkuuta vuonna 2013, kun ohjaaja Tom Vaughan huutaa: ”Poikki.”

Ihmiset taputtavat ja itkevät, kun laskeudun kuistilta ja nostan käteni kiittääkseni heitä. Silloin kyyneleeni pääsevät valloilleen. En voi estää niitä tulemasta. Tähän hetkeen päättyy jokin, jonka kanssa olen elänyt puolet elämästäni. Tähän huipentuu vuosia kestänyt unelma.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta  Jokke  ja MarikaOksa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa