David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Elokuvahistorian epätodellisimpana sydäntenmurskaajana voinemme pitää David Suchetin esittämää ja Agatha Christien luomaa Hercule Poirot hahmoa, tuota pikkubelgialaista etsivää, joka nopein, sipsuttelevin askelin käveli puristavissa patenttinahkaisissa kengissään suoraan sydämiimme. Vahattuine viiksineen ja kädessään hopeapäinen kävelykeppi tämä lyhyenläntä, mutta vantterahko hurmaaja vietteli meitä vuosikausia seitsemässäkymmenessä Poirot–elokuvassa. Poirot hurmasi ikään, säätyyn ja sukupuoleen katsomatta, mutta ehkä kuitenkin naiskatsojat olivat suorastaan sulaa vahaa tämän oudon pikkumiehen edessä, voimattomia sen äärellä, jota eivät pystyneet määrittelemään, sillä kuka oikeastaan tiesi, millainen Poirot todellisuudessa oli: Oliko hän Dame Agathan hieman omahyväinen pikkuetsivä, vai roolin loisteliaasti omaksunut David Suchet vai roolirakkaus, jossa näyttelijä ei enää tiennyt missä Poirot päättyi ja hän alkoi?

David Suchetin omaelämäkerta Hercule Poirot ja minä (Poirot and Me, Minerva 2015, suomennos Sirpa Parviainen) kertoo kaiken siitä, miten näyttelijä Suchetin elämä muuttui, kun hänestä, The Royal Shakespeare Companyn luonnenäyttelijästä ja monien elokuvien tähdestä, tuli kautta maailman tunnettu etsivä Hercule Poirot. Suchetille nimittäin kävi kuten myöhemmin Poirotin katsojille eli hän ihastui pikkubelgialaiseensa kaikkellaan. Ja antoi tälle kaikkensa neljännesvuosisadan ajan.

Suchetin kirja kertoo tunteella ja tarkkuudella, miten hän loi Poirot´nsa ja miten tiukasti hän piti kiinni siitä, että Poirot’n hahmosta ei saanut tulla naurun kohde. Sen sijaan Poirot’sta tuli originelli herra, joka vihasi lentämistä ja englantilaista luokkajakoa, hän vihasi myös pölyä, joka uskalsi lentää hänen puvulleen tai kengilleen, hän vihasi epäsymmetriaa ja eniten kaikesta hän vihasi pahuutta. Hän katsoi, että Jumala oli lähettänyt hänet maanpäälle vastustamaan pahaa ja niinpä hän otti tehtävänsä hyvin tosissaan. Poirot’n moraali oli korkea, hän oli aina oikeudenmukainen, hän kohteli etenkin palvelusväkeä ystävällisesti ja oli empaattinen. Hänellä oli syvä vastenmielisyys sairauksiin ja tylsyyteen. Hän oli myös yksinäinen eikä hän koko elämänsä aikana saanut, kiitos Dame Agathan, ryhtyä suhteeseen vaan joutui ihailemaan naisia kaukaa. Tosin kerran Dame Agatha salli hänelle suhteen dramaattisen venäläisen kreivittären Vera Rossakoffin kanssa, mutta tietomme mukaan tuokin suhde katosi taivaan tuuliin. Poirot oli uskonnollinen ja katolisuus vaikutti hänessä vahvasti. Hänellä ei ollut montaa läheistä, mutta hän arvosti sihteeriään neiti Lemonia, jota esitti Pauline Moran, ylitarkastaja Jappia, jota esitti Philip Jakcson sekä eniten kaikista lähintä työtoveriaan kapteeni Hastingsia, jota esitti Hugh Fraser.

Kuvassa Poirot ja hänen lähitiiminsä kuvattuna Poirot-elokuvien viimeisellä tuotantokaudella 2013. Suchet, Moran, Jackson ja Fraser olivat aloittaneet ITV:n suosikkielokuvien teon vuonna 1988, joten kyse on pitkästä ja hyvin sujuneesta yhteistyöstä.

Kun ITV aloitti Poirot-elokuvat, ei osattu kuvitellakaan, että katsojaluvut tulisivat olemaan 8-12 miljoonaa pelkästään Englannissa. Sarjaa myös myytiin ympäri maailman. Minne ikinä Suchet menikin, hänet tunnettiin siellä Poirot´na!

Sarja oli tietysti suosittu Suomessakin, mutta Suomi liittyy Poirot´iin aivan erityisesti, sillä Dame Agatha oli luonut itselleen kuvitteellisen alter egon, Adriane Oliverin. Tätä fiktiivisen suomalaisetsivän nimeltä Sven Hjerson luonutta dekkaristia näytteli yksi David Suchetin lempinäyttelijöistä, Zoë Wanamaker.

Kun lukija tajuaa Agatha Christien olevan maailmalla eniten myynyt kirjailija yli kahdella miljardilla teoksellaan, se huimaa. Kuvan saa tarkennettua lukemalla Suchetin kirjan, jolloin mieleen palaavat sekä omat suosikit Christieltä että iki-ihanat Poirot-elokuvat. Siis sekä yhdessä että erikseen, mutta suosikkikirjat ovat ainakin minulle olleet usein myös suosikkielokuvia. Omat suosikkini molemmissa ovat Idän pikajunan arvoitus, Vuoksi ja luode ja Varjossa auringon alla. Vain yhtä en muista lukeneeni ja se on Esirippu laskee. Poirot´n viimeinen juttu. Sen sijaan en ikinä unohda siitä tehtyä elokuvaa Esirippu laskee, joka on Suchetin Poirot-joutsenlaulu, hänen kaikellaan soiva ylistyksensä ja kiitoksensa Poirot´lle. Saada tehdä kaikki Poirot-elokuvat oli David Suchetin suurin unelma ja sen hän totta totisesti sai tehdä ja miten hän sen teki on elokuva-alan historiaa.

Teos Hercule Poirot ja minä on tarkka ja runsas, innostuneen näyttelijän kertomus elämänsä rakkaimmasta roolityöstä. Kirjan ainoa pikkurasite on toisteisuus, sillä Suchet kertoo jokaisesta roolistaan ja etenkin Poirot-roolistaan aina samalla innolla ja hehkutuksella, jolloin tulee tunne ’olen jo lukenut tämän’. Toisaalta kovasti aiheesta kiinnostuneelle, tämä teos käy tietoteoksesta, sillä sen verran tarkkaan Suchetin työtä kaikellaan käydään läpi. Vaikka katsojille viimeisenä näytettiin prime time Esirippu laskee, todellisuudessa viimeisenä tehtiin Kuolleen miehen huvimaja, joka kuvattiin Dame Agathan ja hänen toisen aviomiehensä Max Mallowanin vuonna 1938 ostamassa kodissa Greenwayssa. Viimeisenä kuvaspäivänä ilmassa ei tunnu tuulenhenkäystäkään, on kuin Greenway pidättäisi hengitystään luodakseen viimeiseen kuvauspäivään ikimuistoisen tunnelman. David Suchet kertoo:

Kävelen Greenwayn pihaan viimeisiä kohtauksia varten.

Tuona mitä epätodellisempana hetkenä juuri ennen kuin ohjaaja huutaa: ”Käy!” huomaan jälleen ihmetteleväni, olenko Hercule Poirot vai David Suchet.

Kello on hieman vajaa viisi iltapäivällä torstaina 28. kesäkuuta vuonna 2013, kun ohjaaja Tom Vaughan huutaa: ”Poikki.”

Ihmiset taputtavat ja itkevät, kun laskeudun kuistilta ja nostan käteni kiittääkseni heitä. Silloin kyyneleeni pääsevät valloilleen. En voi estää niitä tulemasta. Tähän hetkeen päättyy jokin, jonka kanssa olen elänyt puolet elämästäni. Tähän huipentuu vuosia kestänyt unelma.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta  Jokke  ja MarikaOksa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa