Humiseva harju

Humiseva harju on merkittävin englanninkielinen romaani. Se on täydellinen, ja täydellinen mitä harvinaisimmalla tavalla: Se on ihmisen ja elämän luonteen voimakkaasti yksilöllisen tajuamisen ainutlaatuinen ilmennys.

- Walter Alleen –

Tarttuessani vuosikymmenien jälkeen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Wuthering Heights, Karisto 2012, suomennos Kaarina Ruohtula) avasin oven niin kauas menneeseen, että minua pelotti. Mikä on se tumma, synkkä muisto, jonka haluan uudelleen palauttaa mieleeni? Miksi joku kirja äitini kirjastosta on vaeltanut kaikki vuodet mukanani ja miksi en ole lukenut sitä uudelleen ennen tätä hetkeä? Miksi haluan kokea nummikärsimykseni uudelleen ja minäkö se olen joka vaellan Yorkshiren nummien lumimeressä peläten, toivoen ja hullusti rakastaen…

Humiseva harju alkaa vuodesta 1801, jolloin herra Lockwood haluaa asettua asumaan Englannin syrjäiselle nummiseudulle ja hän vuokraa tätä tarkoitusta varten Rastaslaakson kartanon. Vuokraisäntä on Heathcliff, joka itse asustaa Humisevan harjun kartanoa hyvin synkeän ja epävieraanvaraisen perheensä kanssa. Tänne herra Lockwood tekee vierailun päivänä jona sakea lumipyry ja pimeys estävät häntä palaamasta yöksi kotiin, jolloin Rastaslaakson kartanon vuokraajasta tulee haluamattaan osa maailmankirjallisuuden synkintä rakkaustarinaa kuin myös kirjan toinen kertoja hänen taloudenhoitajansa Nelly Deanin toimiessa tapahtumien pääkertojana. Nelly, joka muistaa kuin eilisen sen päivän, kun Humisevan harjun isäntä herra Earnshaw ilmoittaa lähtevänsä muutamiksi päiviksi Liverpoolin ja hän kyselee lapsiltaan Catherinelta ja Hindleylta sekä myös Nellyltä, mitä he haluaisivat tuliaisiksi. Mutta olisiko mikään toivomus voinut muuttaa kohtaloa, jossa isäntä saapuu kotiin ja kaivaa päällystakkinsa nyytistä lapsen sanoen:

Katsopas, tätä vaimo. Tämän kantaminen oli vähällä viedä kaikki voimani, mutta nyt sinun on otettava se vastaan Jumalan lahjana, vaikka se onkin melkein niin musta kuin olisi paholaisen työtä.


Lapsi on löytynyt nälkäisenä ja kodittomana Liverpoolin kaduilta ja herra Earnshaw tuo sen kotiinsa kasvamaan yhdessä omien lastensa kanssa. Tulokas saa nimen Heathcliff perheen pienenä kuolleen pojan mukaan ja nimi on sekä suku- että etunimi.

Melkein ensi hetkestä Hindley vihaa Heathcliffia kuolettavasti, mutta Catherinesta ja Heathcliffista tulee erottamaton pari, jota nuori Nelly Dean voi tarkkailla päivittäin. Näin alkaa maailmankirjallisuuden synkin ja väkevin rakkaustarina, jossa vihasta ja kostosta kuin ei myöskään surusta ole puutetta. Jokapäiväistä unohduksen toivoa etsitään raakuuksista ja karkeuksista, joita Humisevan harjun lukijat hätkähtivät kirjan ilmestyessä 1847. Miten saattoi syrjäisen Yorkshiren nummiseudun pappilan tytär luoda niin pakanallisen ja hirviömäisen hahmon kuin oli Heathcliff! Lukevan yleisön huomio kiintyikin nyt pappilaan, josta löytyy kolme kirjailevaa sisarusta Emily, Anne ja Charlotte sekä heidän veljensä Branwell, josta lopulta tuli narkomaani ja alkoholisti, mikä lienee tarjonnut kirjallista materiaalia etenkin kovasti veljestään huolehtivalle Emilylle, jolla muutoin tuskin olisi voinut olla mitään kontaktia epävakaisiin, ailahteleviin, synkkiin henkilöihin, sillä Emily oli eniten kiinni kodissaan ja ilman rakkaita nummiaan hän alkoi kuihtua ollessaan sekä opiskelemassa että kotiopettajattarena. Nummille takaisin päästyään hän toipui niin henkisesti kuin fyysisesti. Sitkein sisaruksista oli Charlotte, joka kesti vihaamassaan opettajan roolissa kauimmin. Charlotte oli myös sisaruksista se, joka kirjoitti Humisevan harjun toiseen painokseen esipuheen vuonna 1850 selventääkseen ja kuin puolustaakseen lukijoille 1848 kuolleen sisarensa upeaa teosta parhaan kykynsä mukaan:

En ole varma siitä, onko oikein ja suositeltavaa luoda Heathcliffin kaltaisia olentoja – epäilen, ettei ole. Mutta tämän tiedän varmasti: luovan kyvyn omaavassa kirjailijassa on jotakin sellaista, jota hän ei itse pysty hallitsemaan – jotakin, joka toisinaan toimii merkillisen omaehtoisesti.

Näin siis Emilyn sisar Charlotte Brontë, jonka teos Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani) hyväksyttiin julkaistavaksi samana vuonna kuin Annen Agnes Grey (Agnes, kotiopettajatar) ja Emilyn Wuthering Heights (Humiseva harju). Päästän Charlotten lausumaan loppusanat tähän kirjoitukseen, mutta vielä ei ole sen aika. Villetten (Syrjästäkatsojan tarina) kirjoittajalla, Charlottella, on toinen puoli sydäntäni, mutta toinen kuuluu Emilylle, jonka ainoasta romaanista on kirjoitettu lukemattomia arviointeja sekä tehty lukuisia tutkimuksia. Olen erittäin iloinen, että nyt minulla on Humisevasta harjusta painos, jossa on Charlotten esipuheen lisäksi, suomentaja Kaarina Ruohtulan antoisa teksti Lukijalle, josta olen voinut tavallaan saada ryhtiä myös itseeni, sillä Humisevan harjun väkevyys suorastaan pudottaa polvilleen nummien märkään maahan. Kaikki on rajumpaa kuin muistinkaan, sillä Heathcliff…,mutta palataan häneen kohta, nyt saa vuoron suomentaja:


Huolimatta siitä, että Emilyn varsinainen elämä oli yksinäistä, ahdasrajaista ja suojattua hänen henkinen elämänsä oli rikasta ja voimakasta. Keskeisiä piirteitä hänessä olivat voima, ehdottomuus, syvyys. Hänellä oli mystillinen kyky eläytyä, miltei sulautua luontoon, vaistota elämän olemus, tajuta yhteyksiä aineettomalla tasolla. Tämä heijastuu esim. Catherinen ja Heathcliffin suhteessa. Teoksen ilmestyessä tätä piirrettä pidettiin pakanallisena ja kirjaa moitittiin moraalittomaksi, synkäksi, karkeaksi. Juuri nämä syytökset saivat Charlotten tarttumaan kynään ja kirjoittamaan puolustavan esipuheen. Toisaalta arvostelu pani hyväksyvästi merkille luonnonkuvausten ja kerronnan voiman. Humiseva harju luonnehdittiin merkilliseksi teokseksi ja samanlaiseksi sitä luonnehditaan vielä nytkin. Ihmetellään, miten se voi olla nuoren naisen kirjoittama.

Sanoisin tähän, että ’tässä sen taika’. Tässä kirja, jota et ikinä unohda. Tässä kirja, jota kannat mukanasi Heathcliffista huolimatta tai juuri hänen takiaan. Kirjan suorastaan raastava ja laaja-alainen sukutragedia kuroutuu kaikessaan Cathrinen ja Heathcliffin rakkaustarinan ympärille, mutta Heathcliff ei todellakaan ole mikään Rhett Butler, joka olisi ollut kuin hunajaa, jos Scarlett vain olisi hiukan joustanut. Ei, Heathcliffin suru, kun rakastettu menee toiselle miehelle, on pedon rakkautta, mutta ei yhtään silti sen vähäisempää, sillä raivoon ja kostotekoihin, hyvin harkittuihin sellaisiin, sekoittuvat kyyneleet ja öinen valitus pimeiden nummien yllä. Heathcliffin kosto on hirmuinen, mutta hänen surunsa sitäkin väkevämpi. Kun katson ’sukupuuta’ Humisevan harjun henkilöistä, näen miten avioliitot, syntymät ja kuolemat yhdistyvät vihassa, raivossa ja hyvityksen toivottomassa toivossa. Catherinen kuoltua Heathcliffilla ei ole enää hetkeäkään, että hän voisi katsoa mitään näkemättä menetettyä rakastaan: pilvet, laattakivet, nummisumu, puut, varjot, kanervat, muiden katseet…kaikki, kaikki heijastaa Catherinea ja muistuttaa hänen menetyksestään tämän kuoltua, mutta myös menetyksestä, tämän mentyä toiselle miehelle:

”Nyt minulle selviää, miten julma olet ollut – julma ja petollinen. Miksi hylkäsit minut? Miksi petit oman sydämesi, Cathy? Minulla ei ole sanottavana sinulle ainoatakaan lohdutuksen sanaa – olet ansainnut tämän. Olet tappanut itsesi! Kun ei mikään onnettomuus eikä häpeä eikä kuolema, eikä mikään mitä jumala tai saatana olisivat voineet saada aikaan olisi voinut meitä erottaa, sinä teit sen omasta vapaasta tahdostasi. Minä en ole murskannut sinun sydäntäsi – sinä itse sen olet murskannut – ja tehdessäsi sen olet samalla murskannut minunkin sydämeni. Ja onnettomuudeksi minä olen vahva ja terve. Mutta haluanko elää? Minkälaista elämää olisi, kun sinä – oi Jumala! Haluaisitko sinä elää, kun sielusi on haudassa?”

”Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan!” nyyhkytti Catherine. ”Olen tehnyt väärin. Sen tähden kuolen. Se riittää! Hylkäsithän sinäkin minut, mutta en minä silti syytä sinua. Annan sinulle anteeksi. Anna sinä minulle anteeksi.”


”On vaikeata antaa anteeksi ja katsoa noihin silmiin ja koskettaa noita riutuneita käsiä”, vastasi Heathcliff. ”Suutele minua uudestaan, mutta älä näytä minulle silmiäsi. Annan anteeksi sen mitä olet minulle tehnyt. Rakastan murhaajaani – mutta kuinka voisin rakastaa sinun murhaajaasi?”

Ja minä rakastan, rakastan tätä synkkää kirjaa, tätä maailmankirjallisuuden klassikkoa, tätä nummiusvan ja kanervan tuoksuista teosta, tätä rakastan kaikellani nyt ja myös sitten kun vaellan usvan sisään, tanssin usvan kanssa, olen usvaa. Ja he ovat kanssani: Catherine ja Heathcliff.

*****

Humiseva harju hakattiin kiveen karussa työpajassa yksinkertaisilla työkaluilla kotoisista aineksista. Kuvanveistäjä löysi yksinäiseltä autiolta nummelta graniittijärkäleen. Katsellessaan sitä hän huomasi mitenkä rosoisesta lohkareesta voisi muovata pään, joka olisi villi, tumma, synkkä – hahmon, joka ilmentäisi ainakin yhtä suurenmoista asiaa – voimaa. Hän käytti kömpelöä talttaa eikä hänellä ollut muuta mallia kuin oma näkemyksensä. Vähitellen ja työläästi järkäle sai ihmishahmon ja tuossa se seisoo suunnattomana, tummana ja tylynä, puoleksi veistoksena, puoleksi kalliona – ensin mainituksi kauhistuttavana ja peikkomaisena, viimeksi mainituksi miltei kauniina, sillä nummen sammal, joka verhoaa sitä, antaa sille pehmeän harmaan värisävyn; ja kellokukkainen sulotuoksuinen kanerva kasvaa uskollisesti jättiläisen jalkojen juuressa.

- Charlotte Brontë -