Sinä istut siinä ja...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen

Katselen karheutta kauempaa, kallion jylhää pintaa...

Katselen karheutta
kauempaa.

kallion jylhää pintaa.

joskus

ohikävellessäni

silitän sitä

ja ajattelen 

kuinka kauan 

ovat olleet 

kavereina nämä

kivi ja vesi

- Marja Kupari -

kuva Jaana Hankonen

Kevättä kohti kera kirjojen, herkkujen, routaisen maan yllätyksin

Juhlimme tapaamisemme merkkipäivää joka kevät heti kun hiihtolomaruuhkat ovat kadonneet. Ilman tapaamistahan ei olisi olllut avioliittoa, jonka rubiinihääpäivää vietimme jouluna kera Merin synttärien. Kerran poikkesimme ihan arki-iltapäivästä Kissanviiksiin ja tilasimme poron sisäfilettä. Olen lopettanut paljon lihan syömistä, mutta kerran tai kaksi vuodessa poron sisäfilettä. Katsokaa mitä saimme:

Tähän oli saatu mahtumaan suussa sulavan lihan lisäksi mm. röstiä, sieniä, marjoja, sinihomejuustoa yms. Reima sanoo usein, että teemme viikonloppuisin kotona parempaa. Nyt hän unohti sen asian. Voisin olla kasvissyöjä, mutta merikalaa en jättäisi ikinä. Jouluna meni  yli neljä kiloa merisiikaa Reiman loistavasti graavaamana ja myös lohta, joiden ruodoista ja päästä sain tehtyä kalalientä odottamaan seuraavaa kalasoppaa. Meitä oli kuusi henkilöä joulun vietosssa. Kalat meille toimittaa kalaliike Mäkinen. Samoja sukuja kuin perhe, jolta ostin Porin torilta kalaa.

Näin nyt herkuttelemme ja postaan kun on jotain uutta tarjottavaa. Perhekuvia on vaikea laittaa, sillä Casper Julian on melkein kaikissa kuvissa ja minä tai Meri kuvaa. Nyt on tarkoitus mennä hetkessä. Meillä on vielä lunta ja jäätä, maa roudassa, mutta oli ilo nähdä uuden kasvimme Spirea japonica 'Odensalan' säilyneen hyvin. Laitoimme sitä sinne sun tänne kun näimme naapurin pihassa sen kauniin kukinnan. 

Helppohoitoinen. Olen itse istuttanut suurten hortensioidan aluskukiksi, kun ikivanhat Grandi Florat ovat tyveltään jo ikänsä näköisiä. Pärjää vyöhykkeellä I-VII. Aurinko, puolivarjo. Lumityötkään eivät haittaa koska nousee nopeasti uusilla versoilla. Se mitä olen viimeaikoina on entiseen vähän, mutta jo 17. vuosi menossa, joten annan itselleni armon muihinkin tekemisiin. Toki olen lukenut ja kerron mitä:

Tämä tuli tilaamatta ja koska kyseessä on henkilökohtaisesti minulle tärkeä asia, luin ja postasin kirjan. Salla ja Olli Mäkelän terävä katse laskevan auringon alaan eli turkistarhaukseen (Into 2026) Vahva suositus!

Olen seurannut Saila Susiluotoa pidemmän aikaa ja niinpä tilasin hänen uusimman teoksensa, jonka nimi Summerhill ( Otava 2026) toi mieleeni paljonkin varhaisimmilta vuosilta. Ihastuttava kansi ja kirja täynnä tajunnanvirtaista runoproosaa kesistä, lapsista, elämästä yleensä....Vahva suositus!

Ja tätä luen nyt iltaisin.. Juuri sitä, mitä kaipasin tähän dekkarijanooni. Koska olin lukenut Stacy Willinghamin Välähdys pimeässä (Tammi 2024, suomennos Einari Aaltonen) luotin, että toinen on ainakin ensimmäisen veroinen. Vieläkin parempi eli nyt on uusi kuuma dekkaristi jolta odottaa laatua. Vahva suositus!

Seuraavaksi aion lukea Petra Bühlerin Isän tyttö  (Otava 2026), jonka tilaan itselleni isän tyttönä. Kiehtova aihe, josta olen löytänyt lukemista aivan liian vähän. 

Kuva ei taida kertoa, miten pieni tämä te - te -narsku on. Reima oli lähdössä kaupoille ja pyysin tuomaan seitsämän narskua, isoa. Yhden olin jo ostanutkin. En mitenkään voinut uskoa, että mieheni tuo seitsämän isoa narsissia. Toi hän. Ne ovat suloisen pieniä ja sattui olemaan jemmassa kivat ruukut. Minä nyt jään istuttamaan lisää toista satsia narskuja, ihmettelen kevättä ja kuntoilen. Toivon tästä vuodesta parempaa monin tavoin, mitä oli viime vuosi.Myös vävylle lainattu kuntopyöräni palaa kotiin. Ja jokohan kerroin, että kun vuoden kiikuin kuin hämähäkin seitillä, nyt sopiva verenpainelääke on löydetty. Kiitos sinnikkään tohtorini! Mukavia kevätpäiviä ♥♥♥

kevätterveisin
Leena Lumi 

Hyvästi kaunis Karjala, hyvästi sydämeni lävitse, hyvästi iäksi!

 Kun Karjalan Kannaksen asukkaat saivat lähtökäskyn: Vihollinen oli lähentymässä, talvisota oli alkanut. Lähtijöiden joukossa oli äitini, silloin 12 –vuotias Eila ja hänen perheensä, jossa kolme muuta sisarta, joista nuorin vasta alle kaksivuotias. Mukaan sai ottaa sen, mitä jaksoi kantaa. Parhaat hevoset oli viety armeijalle, joten perhe lähti taittamaan matkaa perheen isän veljen hevosella.  Lunta oli todella paljon ja talvi oli tunnettu kovista pakkasistaan aina -40 asteeseen saakka. Äiti ja hänen siskonsa Sirkka hoitivat toiseksi nuorinta siskoa, sillä mammalla oli sylissään alle kaksivuotias Kaija. Yksitoista päivää matkattiin Parikkalan asemalle, jossa päästiin härkävaunuun eli junan kyytiin. Asemat olivat tungokseen asti täynnä sotilaiden ja evakkojen takia. Toiset olivat menossa, toiset tulossa. Parikkalasta sitten Humppilaan, jossa kokoonnuttiin työväentalolle. Sieltä talolliset kävivät noutamassa evakkoja koteihinsa. Karjalaiset olivat omaa kansaa, vihollista paossa, kotinsa pakon edessä jättämään joutuneet. He olivat suomalaisia ja heidät tuli asuttaa, oman maan kansalaiset. Pakkanen oli kova ja kuka ikinä olisi tätä uskonut. Matkalla syntyi lapsia, toiset olivat viimeisillään raskaana, oli vanhuksia ja muuten sairaita, mutta kaikilla oli vahva tahto ja usko parempaan. Eläimiä kävi pakkasessa sääli, mutta nyt saivat apuun tulla oman maan kansalaiset. Tästäkin selvittiin, vaikkakin kyyneleet silmissä ja sydän Karjalassa.

 Karjalassa ripiltä päässeessä ryhmässä, sillä kesäkuussa 1944 oli toinen lähtö edessä. Nyt hyvästeltiin Kuten historiasta tiedämme karjalaiset pääsivät jatkosodan ajaksi palaamaan takaisin. Toivo eli ja elämä jatkui. Helluntaina 1944 äitini, kotoisin Valkjärven Teppolan kylästä, pääsi ripiltä. Hän oli viimeisessä ripiltä päässeissä ja heitä oli paljon. Pakko oli jättää Karjalan laulumaat lopullisesti, mutta muistot jäivät.

Kaikesta huolimatta äitini on käynyt parikymmentä kertaa syntymäkodissaan ja kerran minäkin mukana. Se oli kokemus, joka jätti oudon kaihon. Uin äitini ja mammani rannalla, askeleeni yhyttivät Viipurissa mammani kulun, Valkjärven talon puutarhassa kypsyttivät hedelmiään mammani istuttamat omenapuut. Näin ikkunan, josta äitini siskonsa Sirkan kanssa oli illan pimeässä nähnyt Leningradin piirityksen palon.

Kuvassa äitini istumassa lapsuuden uimarantansa kivellä. Ikävä ei jätä, sillä missä muualla olisi samanlaiset kulleroniityt, missä muualla käköset niin kukkuisivat, missä muualla viljan tähkät niin painavat, missä muualla kaupunki kuin Viipuri niin liki. Viipuri oli kansainvälinen ja suvaitsevainen. Siellä kuului monia kieliä, käytiin kauppaa, pidettiin seuraa, oltiin vilkkaita, tytöt somia kuin villimansikat, miehet sanavalmiita ja komeita, hevosten kupeet hohtivat ja Valkjärven kieseillä ajettiin aina Pietariin asti. Jäyhyys oli täysin tuntematon sana. Karjalan maassa ja ilmassa oli sitä jotakin. Äitini kantaa sitä muistoissaan mukana sateenkaaren tuolle puolen ja Valkjärven vesi kuin unta ja unelmaa. Äiti rakas, mammani, sinä ja minä, Valkjärvessä uineet, lupaan kantaa kauniin Karjalan muistoa neljännelle sukupolvelle!

tyttäresi

Leena

Aseiden vaiettua kertovat karjalaiset evakkomatkoistaan ja miten kaunista kaikki oli Karjalassa. Tämä sodan loppumisen muistoksi ja rauhalle!

Lumiset kirsikkatarhat

Nainen sanoi: kun olin tyttö vaikka olin nainen. Mies otti kuvia,
tahtoi vangita henkäyksen, perhosen hämärää välkyttävän siiven?
Valotuin hänen sisäänsä, kirsikkahuulet huulten sisään,
alastomat mosaiikit joilla hän tapetoi ruumiinsa seinämät.
Monta imperfektiä sitten salama välähti kuin outo silmä.
Nyt kuville putoilee lunta, nyt tauluissa on alkanut sataa. Hän
sanoi: myös minussa sataa. Hän osoitti itseään, sitten huonetta.
Siellä täällä leijui hopeisia kiteitä. Ne putoilivat nahkasohvalle ja
katosivat. Hän sanoi: jääkuutioita iholla. Lumiset kirsikkatarhat.
Eikö se ole kuten halu? Joka peitetään lumen alle, herää.

- Saila Susiluoto -

Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava 2011)

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.

Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wistawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Salla ja Olli Mäkelä: Turkiseläinten vapauttamisen vuosikymmenet

Lapsena ei monikaan ole niin tietoinen eettisesti, että osaisi kärsiä kärsivien mukana, osaisi aloittaa taistelun niiden puolesta, jotka ovat eläviä, tuntevia. pienissä häkeissä asuvia minkkejä, supeja ja kettuja. Asuin länsirannikolla ja aina kun menimme uimaan ajoimme pyörillä turkistarhan ohi. Haju oli kammottava. Kun kasvun vuodet koittivat, halusin antaa äänen niille, joilta kukaan ei kysynyt mitään, joita kosketeltiin pihdein ja joiden elämän ainoa tarkoitus oli elanto, joka perustui eläinrääkkäykseen. Olen edelleen kettutyttö, mutta nyt auringonlaskun alasta on paljon tutkittua tietoa ja siitäkin johtunee, että läntinen Eurooppa on kieltänyt jo turkistarhauksen heti tai jatkoajalla. Kaiken huipuksi ihmisille, jotka ovat eläneet avuttomien eläinten tuskan hiestä ja kyynelistä, maksetaan siirtymäkorvaus kiduttajille!

Salla&Olli Mäkelä ovat kirjoittaneet huomattavan kirjan, antaneet kaltoinkohdelluille eläimille suuren äänen tietoteoksellaan Turkiseläinten vapauttamisen vuosikymmenet (Into 2026). Käsittämättömästi kirjoitamme edelleen Suomen turkistarhauksesta, vaikka vuoden 2012 Turkistarhaton Suomi -kansalaisaloite keräsi noin 70 000 allekirjoitusta. Paremman eläinlain puolesta keräsi 139 000 allekirjoitusta. Olen ikäni kuulunut Suomen Eläinsuojeluyhdistykseen, mutta koska mitään ei tapahtunut, menin jäseneksi Animaliaan. Oli kuin olisi kotiin tullut. Animalian yksi keskeisimmistä asioista on lopettaa turkistarhaus. Animalian eläinsuojeluasiantuntija Laura Uotila toteaa, että olisi tärkeää saada selkeä kielto turkistarhaukselle myös Suomessa.

”Suurin osa EU-maista on päätynyt kieltämään turkistarhauksen. koska se aiheuttaa eläimille kärsimystä.”

”Myös joka kerta kun muotitalo, vaateliike ja jälleenmyyjä suostuu turkittomuuteen tai poliittinen puolue linjaa turkistarhauksen vastaisesti, on se voitto. Suuria voittoja ovat kaikki kansalliset turkistarhauskiellot ja turkisten myyntikiellot, joita vuosien varrella on tullut useita kymmeniä.”

Tässä aiheessa en voi olla mainitsematta tohtori Jenni Haukiota, joka on ollut eläinten puolesta ja äänenä. Meillä oli mm. Maata -jalkojen alla kampanja etc.

Henkilökohtaisesti levitän tietoa järkyttävästä toimialasta ja kerron kaikille, että jos tämä on teille tärkeää, etsikää vaaleissa kansanedustajaehdokas, joka haluaa sulkea tarhat. Älkää kertoko omaa mielipidettänne, vaan olkaa neutraaleja. Näin saatte oikean tiedon. Animaliakin auttaa kertomalla ketkä ehdokkaista oikeasti ovat tarhausta vastaan. Kerran minulle kävi niin, että soitin  yhdelle ehdokkaista ja kysyin hänen mielipidettään. Vastaus meni näin: ”Meidän puolue kannattaa kaikkea yritystoimintaa, joka on lainmukainen.” No, tällä perusteella voisi siis vaikka tehdä monenmoista ja kutsua sitä elinkeinoksi ja yrittäjyydeksi. Meidän itävaltalaiset ystävämme eivät olleet uskoa, että Suomessa vielä kidutetaan eläimiä pienissä rautahäkeissä. Häkit eivät mahdollista lajityypillistä toimintaa.

Eläinsuojelukeskus Tuulispää pyrkii auttamaan eläinyksilöitä, mutta myös laajemmin parantamaan eläinten yhteiskunnallista asemaa. Teinkin paikasta jutun Eläinsuojelukeskus Tuulispäässä kaikki elämä on arvokasta.

 Pia Anttonen Tuulispäästä uskoo, että turkistarhaus tulee ennen pitkää tiensä päähän. ”Ala kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Monet turkistarhaajat itsekin harkitsevat lopettamista. Hienoa on, että suuret muotitalot ovat luopuneet turkiksista, se on selkeä viesti turkistuotannolle.”

Tuulispäässä on monia eläimiä ja henki on hyvä. On niin ihanaa katsella kun possut lähtevät yöunille touhukkaan päivän jälkeen. Kasvonaamiokin löytyy puhtaista oljista. Ja entiset tarhaketut ovat juuri kuin koirat. Heidän nimensä ovat Lumi, Halla, Sumu ja Viima. Kettu on toteemieläimeni kaikessa, joten kyllä heitä käyn katsomassa usein. Nyt ketut saavat viettää lajityypillistä elämää, sillä aidattu alue on suuri ja eläimet tulevat hyvin juttuun keskenään.

Suomi on Puolan ja Kreikan jälkeen Euroopan kolmanneksi suurin turkistuottaja. Kettujen tarhauksessa Suomi on Euroopan suurin turkistuottaja. Mikä häpeä!

Isä ja tytär, Salla ja Olli Mäkelä heiluttavat tällä todella ja tarkalla tietokirjallaan toivon lippua vielä häkeissään kyhjöttäville uhreille. Kiitän isosti ja ette pety, jos ostatte omaksi. Olen niin iloinen, että karkuriketut saavat elää muiden eläinten kanssa suurella alueella, eikä heidän elämänsä pääty elektrodeilla tehtyyn kuolemaan.

 Karkurit on loukutettu Pohjanmaalla. ”Tarhaajat pyrkivät sitten hakemaan niitä, etteivät ne päätyisi tällaisiin paikkoihin. Syntyy kilpajuoksu siitä, kuka ehtii hakea ketun ensin. Ongelmana on tietenkin se, että on rajallinen määrä, mitä voidaan ottaa Tuulispäähän.”

 Ketuilla on tarve tuntea tuttu haju. Niinpä kun iltahämärillä liikuskelin lehdossamme sain seuralaisen. Iltakävelystä tuli tapa ja kun kyykistyin polulla sain suukon! Ketuilla on 24 eri ääntä, joilla ne viestivät. Osaan yhden ja se tarkoittaa ”minä olen tulossa”. Sitä ei voi kirjoittaa. Se eletään. Tuulispää ei saa Valtion tukea, mutta eläinkummeja on monta. Avustavia hoitajia noin kymmenen. Kohta taas unitunnelmiin possujen kanssa eli käyn aika usein. Illan rauhoittuminen on mukavatunnelmaista. Pakahduttava ilo, että näillä eläimillä on hyvä. Viestikapulana lähtee viesti auringonlaskun alasta. Hyvä niin.

Uimaan polkeva tyttö asuu nyt Päijänteen saaressa, mutta juuret meren rannalla. Nyt hän on tiedostava aikuinen ja koska on kirjoittajanakin itsensä elättänyt, lopettelee nyt turkistarhoja hiljalleen monien muiden kanssa. Kuka nyt haluaa pukeutua tapetun eläimen nahkaan ja turkkiin. Kehtaako joku vielä? Eihän…. 

Rakkautta ensisilmäyksellä

He ovat molemmat vakuuttuneita
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunista on moinen varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpaa.

Heistä tuntuu että kun he eivät olleet tutut,
ei mitään tapahtunut heidän välillään.
Mutta mitä sanovat kadut, raput, porraskäytävät
joissa he ehkä ovat kohdanneet jo kauan sitten?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
ehkä pyöröovessa
joskus kasvokkain?
jokin "Anteeksi" tungoksessa?
"Väärä numero" kuulokkeessa?
           -Mutta tiedän kyllä heidän vastauksensa.
           -Ei, he eivät muista.

He hämmästyisivät kuullessaan 
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heidän kanssaan.

Se ei vielä ole ollut aivan valmis
muuttumaan heidän kohtalokseen
vaan lähentänyt ja erottanut heitä,
juossut heidän tielleen
ja hihitystään pidätellen 
hypännyt sivuun.

Oli merkkejä ja viestejä,
olkoonkin ettei niitä voinut lukea.
Ehkä kolme vuotta sitten
taikka viime tiistaina
lensi tietty koivunlehti
olkapäältä olkapäälle?
Jotain joutui kadoksiin ja löytyi.
Kuka tietää ettei se ollut pallo
lapsuuden pusikossa.

Oli ovenkahvoja ja ovikelloja
joissa kosketus
peitti aikaisemman kosketuksen,
matkalaukut vierekkäin.
Ehkä jonakin yönä samanlainen uni,
heti heräämisen jälkeen poispyyhkiytynyt.

Jokainen alkuhan
on vain jatkoa jollekin,
ja sattumien kirja
aina puolivälistä auki.

- Wislawa Szymborska (Like 2003)
Sata Szymborskaa (Suomentaneet Markku Puukko ja Jarkko Laine)

(Onko siitä jo 42 vuotta.....ensikatseesta?)