SATA SZYMBORSKAA

Sisäinen tuleni ajaa minua nyt Szymborskaan, vaikka minulla ei ole edes kunnollista kuvaa kirjan kannesta. Edessäni on kirjastosta tilaamalla saatu Sata Szymborskaa eli ei kirjaa ollut edes kotikirjastossani, siinä Alvar Aallon suunnittelemassa, jumalaisessa, vaan kirja tilattiin muualta – minulle – pieneksi hetkeksi.

Wislawa Szymborska on kuin uni tai henki, et saa häntä kiinni. Edes Wikipedia ei tiedä hänestä paljoakaan. Kertoo, että Szymborska on puolalainen runoilija, esseisti ja ranskalaisen kirjallisuuden kääntäjä. Kertoo vielä, että Wislawa syntyi heinäkuun 2. päivänä 1923 ja on voittanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1996. Sitähän otaksuisi, että nobelistista saisi tietää enemmän, mutta miksi tarvitsee, sillä:

Wislawa Szymborskan Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine) puhuu meille kuin Wislawa, tämä kaunis nainen kirjan kannesta olisi juuri tässä likellä. Hänen runonsa osuvat syvälle, jäävät sinne värähtelemään ja vaikka ne helkkyvät hellinä, sattuu!, sisällä, jossain sattuu!

Kirjan alkusanoissa Martti Puukko kertoo, että Wislawa on asunut suurimman osan elämästään Krakovassa, unieni kaupungissa (josta tulikin totta!). Hän julkaisi esikoiskokoelmansa vuonna 1952. Kaikkiaan hän on julkaissut kymmenen runokokoelmaa, jotka sisältävät vajaat 250 runoa.


Miksi puhua puhki runoilijaa. Runoilija on runonsa. Tämä kirjan kannen pieni nainen on suuri, kun hän on runossaan. Hän on vahva, kova, hellä, isku, hyväily, toteamus tai mitä ikinä kaipaatkin. Vaikuttavin minulle on edelleen runo Onni onnettomuudessa, 'Wszelki wypadek'. Minulta vei kauan ennen kuin kestin kuvaa, jonka valitsin, sillä Natalie Portman ei saanut viedä runon voimaa ja onneksi hän vain antoikin sille kaikkensa.

Kaipaan tätä kirjaa ennen kuin se on elämästäni edes lähtenyt. Jos joku on halukas luopumaan omastaan ja se on tällä kansikuvalla, olen kiinnostunut. Yhteystietoni löytyvät profiilistani.

Kirjoittamisen ilo


Minne kirjoitettu kauris juoksee kirjoitetun metsän halki?
Pysähtyykö se juomaan kirjoitetusta lähteestä,
josta sen kuono heijastuu kuin kalkkipaperin lävitse?
Miksi se nostaa päätään, kuuleeko se jotain?
Se seisoo neljän totuudelta lainatun jalan varassa
höristellen sormieni alla korviaan,
Hiljaisuus – sekin sana rapisuttaa paperia
siirtäen syrjään sanan ”metsä” luomat oksat.


Valkoisen paperin yllä hyppyyn jännittyneinä vaanivat kirjaimet,
jotka voivat sijoittua väärin,
langettavat lauseet,
joilta ei ole pelastusta.


Mustetilkkaan mahtuu valtava määrä
silmää iskeviä metsästäjiä,
valmiina ryntäämään kynänvartta pitkin,
saartamaan kauriin, jo ampumaan kyykistyneinä.


Ne unohtavat, ettei tämä ole elämää.
Toiset, mustan ja valkean lait pätevät tähän.
Silmänräpäys kestää niin kauan kuin haluan,
ja sen voi jakaa pienemmiksi ikuisuuksiksi,
lentoon pysäytetyiksi luodeiksi.
Mitään ei tapahdu enää, mikäli niin päätän.
Edes puun lehti ei putoa tahtomattani,
eikä heinänkorsikaan taivu sorkan alla.


Onko siis olemassa maailma,
jossa vain minä ohjaan kohtaloa?
Aika, jonka vangitsen merkkien ketjuun?
Olemassaolo, joka tottelee määräystäni?

Kirjoittamisen ilo.
Ikuistamisen mahdollisuus.
Kuolevan käden kosto.