Siitä puhe, mistä puute eli Katja/Lumiomenan upeasti kuvaama lumoava pioni sai aloittaa tämän jutun. Olen nyt yrittämässä jäädä lomalle, mutta se ei ole mikään kiveen hakattu ero, vaan saatan postata teille jotain, jos kirjaa valmistuu tms. R. jää neljän viikon lomalle maanantaina ja aloitamme silloin yksien puutarharappujen teon. Huomenna on säävarauksella vuorossa avoautoajelua ja ulos syömään menemistä kiitos Merin ja Teemun. Minä en voi olla teistä erossa neljää viikkoa, joten älkää edes kuvitelko...Sisareni vakuuttaa tutkineensa, että olen voinut olla koneelta pois yhtämittaisesti vain kolme päivää, joten nojatkaamme tähän tutkimukseen;-)
Miten niin puute? Siten niin, että minä ja pionit eli puutarhan kuningattaret emme oikein sovi yhteen. Kun niitä minulla kukki, olin aina pois kukinnan ajan ja näin vain varisseita terälehtiä laattakivillä ja nurmella. Kun sitten tosissani aloitin niiden kanssa, halusin ne värisyistä muualle ja ne närkästyivät ja kuolivat pois. Minulle ei sovi näin hienohipiäinen kaunotar ollenkaan, mutta senkin edestä sitten ihailen muiden otoksia. Yllä olevassa kuvassa Unelman pinkki unelma.
Olen löytänyt aivan ihanan puutarhablogin eli Marian koti ja puutarha. Menkää sinne kaikki katsomaan, miten kaunis voi olla kaunista. Marian jälkiä minäkin seuraan ja kaikkeni teen romantiikan ja cottage garden -tyylin eteen. Yllä Black Barlow akileija ja alla...
...täydellistä paratiisia!
Pionihulluutta ja puutarhaunelmia pitää upeaa puutarhablogia, josta löytyy pionien merta sekä vaikka tällaisia kärhöjä eli
...Rosy O´Grady.
Lähden nyt sitten kohti jonkinlaista lomaa. Huimia kirjoja on luvussa, mutta tänä vuonna luetut jo seitsemänkymmentä kirjaa hiukan tuntuvat, joten seuraavina viikkoina luen hitaasti ja välillä en ollenkaan. Kun Jael saapuu naistenviikolla, olen ihan out of office, mutta siihen on vielä aikaa. Lomalla kokoan myös omien kuviensa alle kaikki sisustus-, lasten-, ja Romanov -kirjat. Tämän lumoisan Petriinan lomatunnelmaisen kuvan myötä toivotan teille kaikille ihanaa viikonloppua, kaunista suven jatkoa ja ikimuistoisia lomatunnelmia!
♥:lla Leena Lumi
Ville Valo & Natalia Avelon Summer Wine
Pepin Lillasta ottama kuva kertokoon, miten lomalla ollaan. Tuohon pinkille pöydälle vielä se viileä valkkari niin kaikki on sitten ihan relaa.
perjantai 6. heinäkuuta 2012
PIENI SIILIKIRJA
Mikä onkaan se pieni sympaattinen tuhisija, joka herää talihorroksesta hyvin nälkäisenä toukokuulla ja jolle silloin oikein suositellaan tarjoamaan ruokaa, että tämä eläin sekä säilyisi hengissä varhaiskeväästä että myös jäisi pihapiiriin? No se on tietysti siili!
Michael Lohmannin Pieni siilikirja (Das praktische igelbuch, Minerva 2012, suomennos Marita Vihervuori) tarjoaa pienestä koostaan huolimatta tuhdin tietopaketin tähän puutarhurin pikkuapulaiseen, joka voidaan houkutella jäämään pihalle tarjoamalla sille sopivaa ravintoa. Suotava tarjoomus on kissan- tai koiranmuona kuivana tai tölkistä, tuore rasvaton jauheliha ja elävät jauhomadot. Me olemme tarjonneet koiran kuivamuonaa ja siitä huolimatta siilit vielä syövät sekä alku- että loppuruoaksi lehtokotiloita, joten hyöty on taattu. Toinen asia on, että kaikista, mutta etenkin lapsista, siili on kiinnostava seurattava.
Pieni siilikirja kertoo runsain kuvin kaiken mahdollisen siilien ravinnosta, taudeista, suojelusta, hoidosta ja talvehtimisesta. Pelkkä ravinto ei riitä siilien pitämiseen pihapiirissä, vaan puutarhaan pitää raaskia jättää hoitamatonta aluetta ellei sitten peräti rakenna siileille johonkin puutarhan perälle kunnon talvipesää, jonka pitää pysyä kuivana koko talvihorroksen ajan. Meillä on nyt risukasa, jota emme aio silputa siistiksi, vaan jätämme sen silleen. Toinen paikka, jossa siilit tuntuvat viihtyvän, ovat puupinojen aluset.
Kirja käsittelee myös siilien viholliset, joista pahin on tietysti ihminen. Eniten siilejä näkeekin maanteillä liikenteen uhreina. Siilin luontaisia vihollisia ovat huuhkaja, kettu ja hilleri. Siilejä menehtyy myös aliravitsemukseen sekä loiseläimiin. Siilit pitävät rauhasta, joten ne saattavat kadota pihoilta, joissa on irtokissoja tai niitä jahtaavia koiria, liian innokkaita lasten palloleikkejä tai alituista ramppaamista. Tähän suositellaan, jos pihapiirissä on tilaa, luomaan pieni rauhoitusalue siilien turvaksi. Siiliä ei saa ottaa hoidokiksi kuin erittäin äärimmäisissä tilanteissa hetkellisesti ja siitä kirjassa kerrotaan enemmän.
Pieni siilikirja on saksalaisen kirjoittajan eli Michael Lohmannin tekemä ja kaikki käytänteet eivät ole täysin samat kuin Saksassa. Kummassakin maassa siili on kuitenkin rahoitettu eläin. Saksan lain mukaan siili kuuluu erityissuojeltuihin eläimiin ja olenpa nähnyt Saksassa siileille ja muille piennisäkkäille rakennettuja alikulkutunneleitakin. Kunpa Suomessakin. Meillä on kuitenkin Siili kiikarissa, joka on keskittynyt luonnonvaraisena elävien siilien auttamiseen.
Lisää siileistä ja cottage garden tyyppisistä pihoista, joissa myös eläimistö otetaan huomioon, voi lukea Riku Cajanderin upeasta kirjasta Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.
Minullapas onkin puutarhan siilien lisäksi oma Voimasiili.
Jos sinäkin haluat tällaisen ota yhteyttä Runotalon Sariin.
Tässä jälleen kirja, joka on mukava suvituliainen koko perheelle, mutta varmaan etenkin kouluikäisille ’luontotutkijoille’. Ja vanhemmille sitten Cajanderin Luontopiha, josta on tullut oma puutarharaamattuni.
Tässä kuva seinältäni. Kuvaajana sisareni mies valokuvaaja Pekka Mäkinen. Katsokaa erityisesti pikkusiilin varpaita!
Michael Lohmannin Pieni siilikirja (Das praktische igelbuch, Minerva 2012, suomennos Marita Vihervuori) tarjoaa pienestä koostaan huolimatta tuhdin tietopaketin tähän puutarhurin pikkuapulaiseen, joka voidaan houkutella jäämään pihalle tarjoamalla sille sopivaa ravintoa. Suotava tarjoomus on kissan- tai koiranmuona kuivana tai tölkistä, tuore rasvaton jauheliha ja elävät jauhomadot. Me olemme tarjonneet koiran kuivamuonaa ja siitä huolimatta siilit vielä syövät sekä alku- että loppuruoaksi lehtokotiloita, joten hyöty on taattu. Toinen asia on, että kaikista, mutta etenkin lapsista, siili on kiinnostava seurattava.
Pieni siilikirja kertoo runsain kuvin kaiken mahdollisen siilien ravinnosta, taudeista, suojelusta, hoidosta ja talvehtimisesta. Pelkkä ravinto ei riitä siilien pitämiseen pihapiirissä, vaan puutarhaan pitää raaskia jättää hoitamatonta aluetta ellei sitten peräti rakenna siileille johonkin puutarhan perälle kunnon talvipesää, jonka pitää pysyä kuivana koko talvihorroksen ajan. Meillä on nyt risukasa, jota emme aio silputa siistiksi, vaan jätämme sen silleen. Toinen paikka, jossa siilit tuntuvat viihtyvän, ovat puupinojen aluset.
Kirja käsittelee myös siilien viholliset, joista pahin on tietysti ihminen. Eniten siilejä näkeekin maanteillä liikenteen uhreina. Siilin luontaisia vihollisia ovat huuhkaja, kettu ja hilleri. Siilejä menehtyy myös aliravitsemukseen sekä loiseläimiin. Siilit pitävät rauhasta, joten ne saattavat kadota pihoilta, joissa on irtokissoja tai niitä jahtaavia koiria, liian innokkaita lasten palloleikkejä tai alituista ramppaamista. Tähän suositellaan, jos pihapiirissä on tilaa, luomaan pieni rauhoitusalue siilien turvaksi. Siiliä ei saa ottaa hoidokiksi kuin erittäin äärimmäisissä tilanteissa hetkellisesti ja siitä kirjassa kerrotaan enemmän.
Pieni siilikirja on saksalaisen kirjoittajan eli Michael Lohmannin tekemä ja kaikki käytänteet eivät ole täysin samat kuin Saksassa. Kummassakin maassa siili on kuitenkin rahoitettu eläin. Saksan lain mukaan siili kuuluu erityissuojeltuihin eläimiin ja olenpa nähnyt Saksassa siileille ja muille piennisäkkäille rakennettuja alikulkutunneleitakin. Kunpa Suomessakin. Meillä on kuitenkin Siili kiikarissa, joka on keskittynyt luonnonvaraisena elävien siilien auttamiseen.
Lisää siileistä ja cottage garden tyyppisistä pihoista, joissa myös eläimistö otetaan huomioon, voi lukea Riku Cajanderin upeasta kirjasta Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha.
Minullapas onkin puutarhan siilien lisäksi oma Voimasiili.
Jos sinäkin haluat tällaisen ota yhteyttä Runotalon Sariin.
Tässä jälleen kirja, joka on mukava suvituliainen koko perheelle, mutta varmaan etenkin kouluikäisille ’luontotutkijoille’. Ja vanhemmille sitten Cajanderin Luontopiha, josta on tullut oma puutarharaamattuni.
Tässä kuva seinältäni. Kuvaajana sisareni mies valokuvaaja Pekka Mäkinen. Katsokaa erityisesti pikkusiilin varpaita!
torstai 5. heinäkuuta 2012
Puutarhavierailuja Leena Lumissa
Tässä unelmieni raput, jotka ovat Kirstin puutarhasta. Tämä kuva palkissa on ovi puutarhoihin, joissa olen käynyt. Niitä on vasta kolme, mutta suunnittelen jo ensi suven kohdetta. Tässä linkit:
Tämän talon isäntäväki, Toivolat, on juuriaan puutarha-ammattilaisia ja sen huomasi. Isäntä tiesi kaiken eri omenalajikkeiden 'varttamisesta' yms. Ja pionien läpimitat olivat huimat. Kuvien määrää rajoitti tappava helle, jota sinä suvena ei pakoon päässyt. Tällä tontilla on siis ollut ennen, jos oikein ymmärsin, nykyisen isännän perheen kauppapuutarha tms. Toistaiseksi tämä tontti oli ainoa tasainen, sillä sitä Muuratsalossa ovat vain Haikan tontit. Kirstillä ja Jonnalla on useita tasoja ja jyrkkiä rinteitä kuten minullakin.
Kirsti on intohimoinen kauneuden vaalija. Piha kukkii varhaisesta keväästä syksyyn. Huomatkaa tuo hyvin vatkatun vispipuuron värinen sammalleimu, jonka väri auringon takia onnistui parhaiten tässä kuvassa, muissa aurinko 'söi' väriä, mutta katsokaa muissakin kuvissa, miten Kirsti on leimua käyttänyt. Minä pyrin nyt samaan ja juuri tällä värillä. Tein jo tilauksen Viherlandiaan ensi kevättä ajatellen!
Kirstin puutarhassa - osa kaksi
Jonnan puutarha on kotikadullani, joten pääsin kuvaamaan milloin halusin ja oli kiva saada kuvata rauhassa. Tämä puutarha ja pihamiljöö kokee jatkuvaa innostunutta muutosta. Ainakin sinne tulee kohta harvinainen ruusu, jota ei saa mistään kaupasta ja sen lykkään minä sinne kottikärryllä heti kun kukinta on ohi. Ko. ruususta myöhemmin enemmän. Tällä pihalla käyn ottamassa vielä syyskuvia ja ehkä saan tunnelmakuvia myös pääterassilta, joka oli maalauksen alla tänä keväänä.
Silja-rouvan kesäkukkapatio sijaitsee kotikadultani seuraavalla kadulla. Piha ja puutarha pursuvat kukkia, sillä Siljalla on taikaa viherpeukalossaan!
Marjan puutarhassa piipahdimme kuin ohimennen...
Kaikki nämä neljä puutarhaa ovat Muuratsalosta. Keski-Suomi on vyöhykettä IV ja Jyväskylän saaristokaupunkia. Päijänne ympärillä vaihtaa kuitenkin vyöhykkeemme III:ksi, mikä mahdollistaa mm. ihanat hedelmäpuutarhat ja muutamia erikoisuuksia, joita ei yleensä näillä leveysasteilla tavata. Itselläni on menossa koe erään eteläisen ruusun kanssa. Aika näyttää.
Mitä muuta sitä ihminen kaipaa kuin kirjoja, kukkia ja rakkautta!
Love
Leena Lumi
PS. Pesoran ruususta, Italian kokeilusta ei tullut mitään, mutta nyt on jo kaksi vuotta talvehtinut magnolia Leonard Messel, jonka tiedetään Suomessa pärjänneen vyöhykkeellä I. Viime vuonna teki vain lehdet, mutta nyt taitaa olla tulossa kukkiakin...Tämän kevään 2015 vaikuttavin puutarhaelämys Leena Lumin puutarhassa on ollut kesälumipisara eli suvikello:
Nyt minulle tuli tästä kaunottaresta uusi suosikkikukka♥
Tämän talon isäntäväki, Toivolat, on juuriaan puutarha-ammattilaisia ja sen huomasi. Isäntä tiesi kaiken eri omenalajikkeiden 'varttamisesta' yms. Ja pionien läpimitat olivat huimat. Kuvien määrää rajoitti tappava helle, jota sinä suvena ei pakoon päässyt. Tällä tontilla on siis ollut ennen, jos oikein ymmärsin, nykyisen isännän perheen kauppapuutarha tms. Toistaiseksi tämä tontti oli ainoa tasainen, sillä sitä Muuratsalossa ovat vain Haikan tontit. Kirstillä ja Jonnalla on useita tasoja ja jyrkkiä rinteitä kuten minullakin.
Kirsti on intohimoinen kauneuden vaalija. Piha kukkii varhaisesta keväästä syksyyn. Huomatkaa tuo hyvin vatkatun vispipuuron värinen sammalleimu, jonka väri auringon takia onnistui parhaiten tässä kuvassa, muissa aurinko 'söi' väriä, mutta katsokaa muissakin kuvissa, miten Kirsti on leimua käyttänyt. Minä pyrin nyt samaan ja juuri tällä värillä. Tein jo tilauksen Viherlandiaan ensi kevättä ajatellen!
Kirstin puutarhassa - osa kaksi
Jonnan puutarha on kotikadullani, joten pääsin kuvaamaan milloin halusin ja oli kiva saada kuvata rauhassa. Tämä puutarha ja pihamiljöö kokee jatkuvaa innostunutta muutosta. Ainakin sinne tulee kohta harvinainen ruusu, jota ei saa mistään kaupasta ja sen lykkään minä sinne kottikärryllä heti kun kukinta on ohi. Ko. ruususta myöhemmin enemmän. Tällä pihalla käyn ottamassa vielä syyskuvia ja ehkä saan tunnelmakuvia myös pääterassilta, joka oli maalauksen alla tänä keväänä.
Silja-rouvan kesäkukkapatio sijaitsee kotikadultani seuraavalla kadulla. Piha ja puutarha pursuvat kukkia, sillä Siljalla on taikaa viherpeukalossaan!
Marjan puutarhassa piipahdimme kuin ohimennen...
Kaikki nämä neljä puutarhaa ovat Muuratsalosta. Keski-Suomi on vyöhykettä IV ja Jyväskylän saaristokaupunkia. Päijänne ympärillä vaihtaa kuitenkin vyöhykkeemme III:ksi, mikä mahdollistaa mm. ihanat hedelmäpuutarhat ja muutamia erikoisuuksia, joita ei yleensä näillä leveysasteilla tavata. Itselläni on menossa koe erään eteläisen ruusun kanssa. Aika näyttää.
Tuulan puutarhassa maagisuutta, kuiskeita...taaperoiden kuurupiiloa.
Mitä muuta sitä ihminen kaipaa kuin kirjoja, kukkia ja rakkautta!
Love
Leena Lumi
PS. Pesoran ruususta, Italian kokeilusta ei tullut mitään, mutta nyt on jo kaksi vuotta talvehtinut magnolia Leonard Messel, jonka tiedetään Suomessa pärjänneen vyöhykkeellä I. Viime vuonna teki vain lehdet, mutta nyt taitaa olla tulossa kukkiakin...Tämän kevään 2015 vaikuttavin puutarhaelämys Leena Lumin puutarhassa on ollut kesälumipisara eli suvikello:
Nyt minulle tuli tästä kaunottaresta uusi suosikkikukka♥
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Jonnan puutarhassa - kalliolla
Vastapäätä saunaterassia on kylpypalju, jossa voi kylpeä vaikka uutena vuotena tähtitaivaan alla. Stailaus on minun, minkä huomaatte ehkä alakuvasta paremmin:
Kiitos Jonna, että sain vaivata pitkin kesää♥
Lukijani, ensi kesänä jälleen uudet kukat, uudet puutarhat, jos vain kaikki puutarhaunelmani käyvät toteen!
Love
Leena Lumi
tiistai 3. heinäkuuta 2012
ÅSA LARSSON: UHRILAHJA
Sataa lunta. On 14. huhtikuuta 1915, ja hiutaleet putoilevat harmaan talviselta taivaalta. Hjalmar Lundbohmilla on hienoja vieraita. Carl Larssonin vaimo Karin on matkustanut pohjoiseen yhdessä Zornin pariskunnan, arkkitehti Ferninand Bobergin ja tämän vaimon sekä kuvanveistäjä Christian Erikssonin ja Ossian Elgströmin kanssa.
Kyllä, isännöitsijä Lundbohmilla on täysi syy olla tyytyväinen, kun he vaeltavat takaisin isännöitsijän asunnolle kuumalle punssille, vaatteiden vaihtoon ja lounaalle.
Silti hänen sisimmässään kaihertaa. Hän ei oikein kuulu joukkoon.
Ja juuri kun hän katsoo nauravaa Karin Larssonia ja ajattelee näin, he kohtaavat Elinan ja Flisanin.
Häntä hieman hävettää kun hän näkee Elinan…
Åsa Larssonin viides Rebecka Martinsson-dekkari Uhrilahja (Till offer åt Molok, Otava 2012, suomennos Kari Koski) on perimmältään paljon syvällisempi kuin vain rikoskertomus, sillä kahdessa ajassa kuljetettu tarina pitää sisällään niin yhteiskunnallisen luokkajaon kuin naisen aseman heikkouden, suorastaan naisrauhan puutteen. Meidän aikanamme on kuin itsestään selvää, että kun olet hankkinut hyvän ammatin, pärjäät omillasi ja sinua kohdellaan kunnioittavasti huolimatta siitä, että olet nainen. Näin ei kuitenkaan ollut silloin kun kertomuksen opettajatar Elina Petterson matkustaa huhtikuussa 1914 Kiirunaan mukanaan raskaat kantamukset kirjoja ja mieli keveänä. Hän on ponnistellut köyhyydestä sisulla omaan ammattiin, mutta saa jo heti kohta ammatissaan kokea, miten hänen, varattoman, tulee suhtautua isotilallisten jälkikasvuun näiden järjen juoksusta tai sen puuttumisesta huolimatta. Helpottuneena hän matkaa Kiirunaan, josta puuttuvat manttaaliherrat ja heidän jälkeläisensä kohdatakseen malmityöväestön köyhät lapset ja jakaakseen heille opin iloa ja autuutta. Kotiopettajattaren romaani ja Humiseva harju matkaavat mukana ja monta muuta kirjaa kera unelmien:
Kiirunassa kaikki olisi toisin. Elinan pää on täynnä unelmia. Hänen toiveikas sydämensä lyö kiskojen kolkutuksen tahtiin.
Hän on kuin talo kevätsiivouksen jälkeen. Lattia on jynssätty. Tuoksuu saippualle, tuulelle ja auringolle. Kaikki ikkunat ja ovet ovat selällään, ja räsymatot on ripustettu kuivumaan koivujen väliin.
Hän on valmis rakastumaan. Ja Jällivaarassa mies astuu junaan. Mies joka saa hänen sydämensä omakseen.
Nykyajassa tapaamme tutun syyttäjä Rebecka Martinssonin sekä ylikonstaapeli Anna-Maria Mellan. Kaksi niin erilaista naista kuin voi olla, vai ovatko he sittenkään niin erilaisia, sillä kummaltakin löytyy rajua arktista olemusta ja odotettavissa on aivan mitä tahansa. Näiden naisten kanssa miehet ovat vain kulisseja, sillä ainakaan minulle kukaan miehistä ei erotu isosti. Ei edes Krister. Tai erottuu yksi, mutta hän onkin sitten vuosikymmenien takaa ja pedoista pahin…
Rikosketju alkaa kun ammutun karhun vatsasta löytyy miehen peukalo. Se katsotaan vahingoksi, joita silloin tällöin sattuu, mutta Rebeckan vaistot kertovat muuta. Syntyy käsittämätön tilanne, jossa havaitaan erään suvun jäsenille tapahtuvan aivan liikaa onnettomuuksia ja koko ajan kehä vain pienenee, kunnes keskiössä alkavat olla lapsi ja hänen koiransa, Marcus ja Vera. Juontahan en voi tässä alkaa selostaa, mutta valotan kirjan toista teemaa kertomalla, että kirjan alun teksti Molokin kidasta käy toteen ihmisen perimmäisen ja loputtoman ahneuden kautta. Rahalle ollaan uhraamassa ihan mitä tahansa ’viemällä se tulen läpi’. Tai viemällä heidät tulen läpi. Kuka uhrattiinkaan ensin? Kuka oli ja kenelle täysin vailla ihmisarvoa? Miten mahtoi Elinalla mennä pohjoisessa opettajana?
Miten puolustautua miehiä vastaan? Ylikaivosvouti Fasth. Hän on kuin petoeläin, kuin susi. Ja ainoa mikä auttaa sutta vastaan on pysytellä yhdessä. Heti kun jää yksin on helppo saalis.
Edellinen kappale imartelee ylikaivosvoutia ja loukkaa sutta. Mutta nyt olemme pohjoisessa, jossa on toiset lait ja meininki. Jälleen Larsson ylittää itsensä, sillä pakko myöntää, että hän kirjoittaa puukolla tasaista jälkeä yläviivastolle. Miellyttävää kaikki ei ole, mutta kirjailija myöntää sen itsekin:
Minä väritän todellisuutta ja valehtelen; se on minun työtäni. Lyön Rebeckaa päähän ja otan koiria hengiltä.
Vaikka kirjassa on kohtia, joissa sydän itkee, huutaa yksin yössä: Vera, Vera, Vera…!, niin kirjassa saa nauraakin. Tietty arktinen suoruus saa minut nauramaan ja ylikonstaapeli Anna-Maria Mella on myös varsinainen tapaus. Ja Rebecka taas on Lapin kovin jätkä!
Olen lukenut kaikki Åsa Larssonit, mutta vain Kunnes vihasi asettuu on blogissani. Aion lukea seuraavankin ja toivon, että nyt edes koirat, nuo viattomat, saavat jatkossa elää. Olen juuri lukenut tämän vuoden parhaan dekkarin tähän mennessä…
Vaellan lumessa ja näen tassun jäljet. Seuraan niitä maassa jossa kuu nuolaisee lumesta raskaita puita hopeisella kielellään ja näen Veran. Hän heiluttaa häntä ja painaa etupäätä alas kuin kutsuen leikkiin. Katson taaksepäin ja näen Elinan istumassa tähtilampun alla lukemassa Humisevaa harjua. Käännyn ja lähden seuraaman Veraa, lumikoiraa lumipoluille.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku Susa, Unni, Kirsi Rachelle ja Jokken kirjanurkka
Kyllä, isännöitsijä Lundbohmilla on täysi syy olla tyytyväinen, kun he vaeltavat takaisin isännöitsijän asunnolle kuumalle punssille, vaatteiden vaihtoon ja lounaalle.
Silti hänen sisimmässään kaihertaa. Hän ei oikein kuulu joukkoon.
Ja juuri kun hän katsoo nauravaa Karin Larssonia ja ajattelee näin, he kohtaavat Elinan ja Flisanin.
Häntä hieman hävettää kun hän näkee Elinan…
Åsa Larssonin viides Rebecka Martinsson-dekkari Uhrilahja (Till offer åt Molok, Otava 2012, suomennos Kari Koski) on perimmältään paljon syvällisempi kuin vain rikoskertomus, sillä kahdessa ajassa kuljetettu tarina pitää sisällään niin yhteiskunnallisen luokkajaon kuin naisen aseman heikkouden, suorastaan naisrauhan puutteen. Meidän aikanamme on kuin itsestään selvää, että kun olet hankkinut hyvän ammatin, pärjäät omillasi ja sinua kohdellaan kunnioittavasti huolimatta siitä, että olet nainen. Näin ei kuitenkaan ollut silloin kun kertomuksen opettajatar Elina Petterson matkustaa huhtikuussa 1914 Kiirunaan mukanaan raskaat kantamukset kirjoja ja mieli keveänä. Hän on ponnistellut köyhyydestä sisulla omaan ammattiin, mutta saa jo heti kohta ammatissaan kokea, miten hänen, varattoman, tulee suhtautua isotilallisten jälkikasvuun näiden järjen juoksusta tai sen puuttumisesta huolimatta. Helpottuneena hän matkaa Kiirunaan, josta puuttuvat manttaaliherrat ja heidän jälkeläisensä kohdatakseen malmityöväestön köyhät lapset ja jakaakseen heille opin iloa ja autuutta. Kotiopettajattaren romaani ja Humiseva harju matkaavat mukana ja monta muuta kirjaa kera unelmien:
Kiirunassa kaikki olisi toisin. Elinan pää on täynnä unelmia. Hänen toiveikas sydämensä lyö kiskojen kolkutuksen tahtiin.
Hän on kuin talo kevätsiivouksen jälkeen. Lattia on jynssätty. Tuoksuu saippualle, tuulelle ja auringolle. Kaikki ikkunat ja ovet ovat selällään, ja räsymatot on ripustettu kuivumaan koivujen väliin.
Hän on valmis rakastumaan. Ja Jällivaarassa mies astuu junaan. Mies joka saa hänen sydämensä omakseen.
Nykyajassa tapaamme tutun syyttäjä Rebecka Martinssonin sekä ylikonstaapeli Anna-Maria Mellan. Kaksi niin erilaista naista kuin voi olla, vai ovatko he sittenkään niin erilaisia, sillä kummaltakin löytyy rajua arktista olemusta ja odotettavissa on aivan mitä tahansa. Näiden naisten kanssa miehet ovat vain kulisseja, sillä ainakaan minulle kukaan miehistä ei erotu isosti. Ei edes Krister. Tai erottuu yksi, mutta hän onkin sitten vuosikymmenien takaa ja pedoista pahin…
Rikosketju alkaa kun ammutun karhun vatsasta löytyy miehen peukalo. Se katsotaan vahingoksi, joita silloin tällöin sattuu, mutta Rebeckan vaistot kertovat muuta. Syntyy käsittämätön tilanne, jossa havaitaan erään suvun jäsenille tapahtuvan aivan liikaa onnettomuuksia ja koko ajan kehä vain pienenee, kunnes keskiössä alkavat olla lapsi ja hänen koiransa, Marcus ja Vera. Juontahan en voi tässä alkaa selostaa, mutta valotan kirjan toista teemaa kertomalla, että kirjan alun teksti Molokin kidasta käy toteen ihmisen perimmäisen ja loputtoman ahneuden kautta. Rahalle ollaan uhraamassa ihan mitä tahansa ’viemällä se tulen läpi’. Tai viemällä heidät tulen läpi. Kuka uhrattiinkaan ensin? Kuka oli ja kenelle täysin vailla ihmisarvoa? Miten mahtoi Elinalla mennä pohjoisessa opettajana?
Miten puolustautua miehiä vastaan? Ylikaivosvouti Fasth. Hän on kuin petoeläin, kuin susi. Ja ainoa mikä auttaa sutta vastaan on pysytellä yhdessä. Heti kun jää yksin on helppo saalis.
Edellinen kappale imartelee ylikaivosvoutia ja loukkaa sutta. Mutta nyt olemme pohjoisessa, jossa on toiset lait ja meininki. Jälleen Larsson ylittää itsensä, sillä pakko myöntää, että hän kirjoittaa puukolla tasaista jälkeä yläviivastolle. Miellyttävää kaikki ei ole, mutta kirjailija myöntää sen itsekin:
Minä väritän todellisuutta ja valehtelen; se on minun työtäni. Lyön Rebeckaa päähän ja otan koiria hengiltä.
Vaikka kirjassa on kohtia, joissa sydän itkee, huutaa yksin yössä: Vera, Vera, Vera…!, niin kirjassa saa nauraakin. Tietty arktinen suoruus saa minut nauramaan ja ylikonstaapeli Anna-Maria Mella on myös varsinainen tapaus. Ja Rebecka taas on Lapin kovin jätkä!
Olen lukenut kaikki Åsa Larssonit, mutta vain Kunnes vihasi asettuu on blogissani. Aion lukea seuraavankin ja toivon, että nyt edes koirat, nuo viattomat, saavat jatkossa elää. Olen juuri lukenut tämän vuoden parhaan dekkarin tähän mennessä…
Vaellan lumessa ja näen tassun jäljet. Seuraan niitä maassa jossa kuu nuolaisee lumesta raskaita puita hopeisella kielellään ja näen Veran. Hän heiluttaa häntä ja painaa etupäätä alas kuin kutsuen leikkiin. Katson taaksepäin ja näen Elinan istumassa tähtilampun alla lukemassa Humisevaa harjua. Käännyn ja lähden seuraaman Veraa, lumikoiraa lumipoluille.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Norkku Susa, Unni, Kirsi Rachelle ja Jokken kirjanurkka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)