INTIAANIT - POHJOIS-AMERIKAN ALKUPERÄISKANSOJEN HISTORIA

Kukapa olisi uskonut, että kirjapoluillani vaellankin Prinssi Edwardin saarelle, en nyt Montgomeryn, vaan intiaanien matkassa. Kävin myös Labradorissa, Nova Scotiassa, Newfoundlandissa, Kalliovuorilla, Kanadan preerioilla ja Kaliforniassa sekä kaikkialla siellä, missä Amerikan alkuperäiskansat ovat asuneet jo esihistoriallisista ajoista asti sekä osin asuvat edelleenkin, mutta miten ja minkä hinnan siitä maksaneena, selvinnee meille kun lähdemme tutkijoiden Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Henrikssonin kirjan Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia, matkassa kulkemaan intiaanien kyynelten tietä(Gaudeamus 2010). Tämä mahtava tietoteos tarjoaa upeasti ja runsaasti tietoa intiaanihistorian poliittisista sekä kulttuurisista tapahtumista ja ilmiöistä. Saamme tietää keitä intiaanit olivat, pääsemme tutustumaan varhaisintiaaneihin, kohtaamme intiaanisodat, vaellamme suurilla tasangoilla ja liitymme henkitanssiliikkeeseen, kohtaamme valkoisen miehen ylemmyyden tunnon, joka ei pidä intiaania edes ihmisenä, mutta saamme lohtua kyyneliimme, sillä kuussa, jossa ponit pudottavat karvansa Punainen Pilvi ratsastaa kohti auringonnousua, Istuva Härkä näkee näyn intiaanien uudesta tulemisesta ja Geronimo kirjoittaa kirjan!

Anderssonin ja Henrikssonin kirja on kuten tutkijoiden kirjat ovat: runsas ja täydellinen, kiinnostava ja viimeiseenkin kysymykseen vastaava. Tällaisen teoksen kohdalla sydän vuotaa verta, kun pitää yrittää valita, mistä kertoisi, mikä antaisi parhaan kuvan kirjan monipuolisuudesta. Päädyin omannäköiseeni tyyliin eli mennään tunteella ja tietoiskuilla, jotka otan kirjasta, asutaan wigwameissa, puhutaan 2000 eri intiaanikieltä, kestetään kylmät talvet preeriatuulten nostaessa pakkasen –50 asteeseen, kerätään villiyrttejä, tutustutaan intiaanien taiteisiin, käsitöihin ja kirjallisuuteen, sillä uskokaa tai älkää, löytyy intiaanien kirjoittamaa kirjallisuutta. Kuitenkin koko ajan mielessä on intiaanisodat ja valkoisen miehen ahneus, joten vereltäkään emme välty, mutta emme aio siihen hukkua, vaan selviämme nykypäivään. Lupaan sen.

Mistä sitten tulee sana 'intiaani' ryhmälle, joka on niin moninainen, ettei heitä ole koskaan voitu luokittaa etnisesti yhdeksi kansakunnaksi, ryhmälle, joka jakautuu moneen kansaan, heimoon, alaryhmään ja leirikuntaan, ryhmään joissa ei näy useinkaan yhtenevyyttä edes kielessä, kulttuurissa kuin kasvonpiirteissäkään:

Yleisen näkemyksen mukaan sana ’intiaani’ on Kristoffer Kolumbuksen erehdystä. Hän luuli tulleensa Intiaan ja nimitti sen takia tapaamiaan alkuasukkaita intialaisiksi (los indios), josta meidänkin ’intiaanimme’ tulee. Toisen tulkinnan mukaan Kolumbus ei erehtynyt. Hän ylisti kirjeissään intiaaneja ’Jumalan lapsiksi’ (niños de Dios), josta sitten muotoutui ’in Dios’. Joku kirjuri kirjoitti sanat kuitenkin yhteen kuvitellen Kolumbuksen tarkoittavan intialaisia, ja niin syntyi termi ’indios’.

Minusta ’Jumalan lapsi’ kuulostaa siltä, mitä joku löytöretkeilijä voisi sanoa Amerikan alkuasukkaista, jotka ottivat tulijan kuin tulijan vastaan ystävällisesti, kunnes tulijat palasivat asein ja perässään uudisasukkaiden valtavat karavaanit, joiden tarkoitus oli vallata intiaaneilta maita valkoisten siirtokuntia varten tuhoamalla maan alkuperäiskansa. Kun tarkastellaan siirtokuntahistoriaa, nousee esiin kiinnostava nyanssi, jossa huomataan suomalaisten ja ruotsalaisten pärjänneen intiaanien kanssa rauhaisassa rinnakkaiselossa muita kansoja paremmin. Tähän löytynee kaksi selitystä, jotka molemmat tuntuvat hyvin järkeenkäyviltä. Suomessa ja Ruotsissa on aina ollut oma ’pohjoisen kansansa’. Suomessa ja Ruotsissa on ollut maan suhteen ikiaikainen perinne ns. jokamiehen oikeudesta käyttää hyväksi metsien ja vesien antimia. Monista muista maista tulleet valloittajat kielsivät asein intiaaneilta metsästyksen,, marjastuksen ja kalastuksen alueillaan, jotka katsoivat saaneensa omistukseensa. He pakottivat intiaanit vähitellen siirtymään karummille seuduille ja katsoivat piittaamattomasti miten kokonaiset heimot kuolivat nälkään ja tauteihin. Oivallinen keino tuhota alkuperäiskansoja oli jo pelkästään saapuminen, sillä intiaaneilla ei ollut vastustuskykyä valkoisen miehen taudeille, vaan kokonaisia yhteisöjä kuoli kaikkeen mahdolliseen isorokosta influenssaan. Intiaaneilla oli oma rohtoihin perustuva lääkintätaitonsa, jossa villiyrtit näyttelivät tärkeää osaa, mutta valkoisen miehen tauteihin niistä ei ollut. Kuitenkin nykyinen euroamerikkalainen lääketiede tuntee yli 500 alun perin intiaanien käyttämää rohtokasvia.

Useimpien mielikuva intiaanien asunnoista on se, että he asuivat vain wigwameissa, mikä on murto-osa faktasta. Intiaanien jäljiltä on löytynyt kivitaloja sekä kokonaisia kaupunkeja. Osa intiaaneista asui klaanitaloissa, jotka olivat todella suuria ja niissä asui jopa kymmeniä perheitä, joilla oli kaikilla omat erilliset asuintilansa. Kuvassa yllä Ketchikanin Totem Bightin historialliseen valtionpuistoon rakennettu klaanitalon pääty (Potlatch House) olisi 1800 –luvulla toiminut asuntona noin 30-50 tlingitille.

Minua on aina jaksanut ihmetyttää miten preeriaintiaanit selvisivät Kanadan kovista talvista, joissa on äärimmäisen rankat sääolot: kesät olivat ja ovat, kuumat ja kuivat ja talvet erittäin ankarat. Tällä alueella nykyisin asuva ystäväni kokee +40 asteen kuivat kesät sekä pakkaset, joissa preeriatuuli nostattaa kylmyyden –50 asteeseen. Luettuani Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, järkytyin juuri tästä samasta asiasta, eikä se jää vieläkään mieltäni vaivaamasta. Osa intiaaneista asui vain kalliokoloissa…

Intiaanit kirjassa on pitkä ja perusteellinen selvitys lännen tiestä ja intiaanisodista, mutta lainaan tähän nyt vain kaksi erillistä, lyhyttä pätkää, joista toinen koskee Kyynelten tietä ja toinen Wounded Kneen verilöylyä:

Yhdysvaltain armeija pakotti suurimman osan choctaweista muuttamaan kävelyttämällä heidät noin 550 mailia (n. 885 km) Mississipistä Oklahomaan vuonna 1831. Muutto oli huonosti järjestetty, ja lähes neljännes noin 14 000 choctawsta kuoli matkalla nälkään tai talvipakkasten aiheuttamaan kylmyyteen. Matka tunnetaan yhä ’kyynelten tienä’ (Trail of Tears).


Wounded Kneen verilöylyn iltapäivänä alkoi lumimyrsky, ja sotilaat palasivat paikalle vasta neljä päivää myöhemmin. Tällöin he löysivät Iso Jalan ja monen muun intiaanin ruumiit irvokkaisiin asentoihin jäätyneinä. Armeija palkkasi yksityisen miesjoukon hautaamaan ruumiit ja valvoi itse joukkohaudan reunalla mahdollisten levottomuuksien varalta.

Joukkohautaan peitettiin 153 intiaanin ruumiit. Myöhemmin intiaanit pystyttivät sen reunalle muistokiven, joka muistuttaa meitä kaikkia siitä, että sotilaat ampuivat myös intiaanileirin naisia ja lapsia…250 lakotaa sai tällöin surmansa.

Intiaanit teos tarjoaa paitsi intiaanihistoriaa myös tietoa tämän päivän intiaanien elämästä, taiteesta, kirjallisuudesta ja koulutuksesta, jonka piiriin yhä useampi intiaanilapsikin kuuluu. Pitkä ja kattava luku Intiaanit valkoisten kulttuurissa kertoo miten intiaanit ovat päässeet korkeille paikoille myös politiikassa, urheilussa, taiteissa ja kirjallisuudessa:

Modernin intiaanikirjallisuuden ’isänä’ pidetään kiowa Navarre Scott Momadayta, joka toistaiseksi ainoana intiaanina on voittanut kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. Tämän hän sai vuonna 1969 teoksestaan House Made of Dawn (’Aamunkoitossa tehty talo’). Kirja kertoo toisesta maailmansodasta palaavasta jemez-pueblosta, Abelista, joka ajautuu identiteettikriisiin kahden maailman välissä. Momadayn kertomuksessa muuan navajo ja kiowa auttavat Abelia tunnustamaan intiaaniperinteen ja kulttuurien tärkeyden. Kirjassaan Momaday hakee näin pan-intiaanisia ulottuvuuksia.

Kerrottakoon, että Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Anderssonin kirjan lopussa on mahtavat lähdeluettelot. Ensin on Intiaanihistorian kronologia ja sitten Sanasto. Kuka tietää mikä on ’adobe’? Se on auringossa kuivattu tiili. Tai mikä on ’orenda’? Se on monien intiaanien, varsinkin irokeesien ’jumaluus’, suuri henki, kaikkialla läsnä oleva mahti tai voima. Sitten seuraa Kirjallisuus, jossa ensin on lueteltu Suomenkielinen kirjallisuus ja sitten Vieraskielinen kirjallisuus ja lopuksi Internet- sekä kuvalähteet. Koska olen huomannut etenkin monien herrojen olevan hyvin kiinnostuneita kartoista, niin niitäkin tästä tietokirjasta löytyy peräti kolmetoista.

Monia lukijoita saattaa kiinnostaa, että kirjassa kerrotaan kuvan kera intiaaniprinsessa Pocahontasin tarina, joka onkin aika uskomaton, sillä tämä kuuluisa pohjoisamerikkalainen intiaaninainen liikkui mm. kuningas Jaakko I:n hovin naamiaisissa, avioitui englantilaisen miehen kanssa, sai pojan joka palasi Amerikkaan ja… Alakuvassa ei ole kuitenkaan monia taidemaalareita innoittanut Pocahontas, vaan Frank A. Rinehartin valokuva maricopa Yellow Featherista (Keltainen Höyhen).

Intiaanien historiasta voidaan tuskin kuitenkaan puhua mainitsematta apachejohtaja Geronominoa, joka kaiken kokemansa jälkeen saa koottua tarinansa kirjaksi armeijan suuresta vastustuksesta huolimatta. Lupa kirjan julkaisemiseen saatiin kuitenkin itse presidentti Theodore Rooseveltilta. Niinpä Geronimo omisti kirjansa hänelle ja sai kutsun Rooseveltin virkaanastujaisparaatiin vuonna 1905!

Haluan kuitenkin viimeisenä kuvana julkaista ogalala-lakotojen päällikön Punaisen Pilven kuvan, jossa valkoinen mies ei ole päässyt manipuloimana kuvan ottoa kuten teki kuuluisassa kuvassa Geronimosta. Jos kuulette intiaanien kutsun, kuten minä kuulin jo viisivuotiaana, osaatte nähdä tätä kuvaa katsoessa kauas sinne, missä vaeltavat biisonilaumat ja niiden perässä pienillä, nopeilla hevosillaan laukkaavat intiaanit.

Olipa kerran pieni tyttö, joka sairastui vakavasti ja oli sairaalassa viikkoja. Toipumisvaihe vei kauan ja tyttö ei voinut seisoa, sillä häntä huimasi. Kerran hän kuuli unensa lävitse, kuinka isä sanoi vieraalle miehelle: Nyt minä ostan likalle television! Se taisi olla kylän ensimmäinen televisio ja sieltä tuli sellainen sarja kuin Rin Tin Tin…

Intiaanituli syttyi heti, mutta ei suinkaan intiaaneja vastaan, kuten puolueellisessa sarjassa, vaan heidän puolestaan. Erityisesti intiaanien kiinnostava ulkoasu teki vaikutuksen. Sitten kerran kun rakas isä nukkui päivänokosia, tytär otti sakset ja alkoi leikata isälle ’intiaanikampausta’, jossa pään keskelle jäi vain pieni tupsu….Sinä päivänä Säkylässä ihmeteltiin, kun kylän kauppias ilmestyi myymälään aivan kaljuna. Tytär ei tiennyt, että malli oli pawnee-intiaaneilta, jotka ainoina ajoivat miesten hiukset pois pientä tupsua (scalp lock) lukuunottamatta. Onneksi isä ja tytär saivat monta monituista kertaa nauraa tälle jutulle myöhempinä vuosina – yhdessä. Paljon vähemmän nauratti se kun tytär löysi punamultasäkit ja sekoitti jauheen veteen. Sitten tytär kehotti tulevia ’punanahkoja’ riisuumaan vaatteensa ja maalasi heidät ja itsensä punamullalla… sitten mentiin pitkin pihoja sulkapäähineet päässä ja hurjia intiaanitansseja tanssiessa. Oli siinä kyläläisillä taas kerran jutun juurta…intiaaneista!

Halusin lopettaa näin, vaikka sydämeni itkee vääryyksistä, joita intiaanit ovat kokeneet. Luettuani Anderssonin ja Henrikssonin upean kirjan Amerikan alkuperäiskansoista, sain kuitenkin myös lohtua, sillä intiaanien tulevaisuus on Tomorrow Made of Dawn.

Ian McEwan: Amsterdam

Kaikki alkaa Molly Lanen hautajaista kylmänä helmikuun päivänä. Hautajaisissa tapaavat toisensa Mollyn rakastajat säveltäjä Clive Linley ja päätoimittaja Vernon Halliday. Tapaaminen ei ole harvinainen, sillä he ovat pitäneet jo kauan yhtä monessa ja nyt myös inhossaan ja kaunassaan Mollyn aviomiestä Geroge Lanea, vaikutusvaltaista kustantajaa kohtaan, joka lopulta oli miltei eristänyt heidät Mollyn seurasta. Hautajaistunnelmat eivät ole kovin pyhät, sillä Mollyn muisteleminen vie väistämättä tämän vilkkaan ja rajoja kaihtamattoman naisen rohkeisiin puoliin, eikä kaunakerrosta ollenkaan vähennä se, että paikalle ilmestyy myös Mollyn vaikutusvaltainen kolmas rakastaja ulkoministeri Garmony…

Ian McEwanin Amsterdam (Amsterdam, Otava 2000, suomennos Juhani Lindholm) rakentuu upeasti kuin kolmeen näytökseen, joista kutoutuu toki tyylipuhdas McEwan tragedia mustalla huumorilla ja ihmisen alimmilla vaistoilla kirjottuna, mutta tuskin uskon itsekään mitä nyt kirjoitan: Amsterdam, vaikkakin Booker palkittu kirja, on palvomani kirjailijan välityö. Tässä näpsäkkäjuonisessa romaanissa on ainakin minulle liian paljon häiritsevää ennalta-arvattavuutta, mutta toki suon Maestrolle kunnian etenkin Cliven ja Vernonin luonteiden pimeiden puolien upeana kuvaajana. Eräs huipentuma lienee Cliven viikonloppumatka Järviseudulle patikoimaan ja lepäämään tarkoituksena löytää seuraavan viikon lopulla Amsterdamissa esitettävään Vuosituhannen Sinfoniaan kaiken yhteen kokoava ikimuistoinen loppu. Yllättäen hän näkee ylhäällä seistessään lammen rannalla naisen yrittävän vapautua miehen otteesta. Nainen huutaa kuin haavoittunut lintu ja Clive aivan tuntee miten naisen uikuttava ääni avaa hänen neroutensa virrat!  Nopeasti hän kaivaa esiin pienen muistivihkonsa ja kynän, joita aina kantaa mukanaan alkaen merkitä ylös kuolemattomia nuottejaan vähät välittäen, mitä rannalla oikeasti tapahtuu:

Hänen ja tuon pariskunnan kohtalo kulkivat aivan eri teitä. Asia ei kuulunut hänelle. Hänen asiansa oli tämä tässä eikä se ollut mikään helppo asia eikä hän ollut pyytänyt keneltäkään siihen apua.


Ensinnäkin olivat ne kolme linnunlaulun nuottia, sitten käänteismelodia piccololle, tässä kohdassa taas alkoivat ne taittuvat portaat…

Se mitä tässä paljastuu Clivestä ei ole sen vähempää tai enempää kuin mitä käy ilmi päätoimittajaystävä Vernonista, kun hän saa käsiinsä mitä ilmeisemmin Mollyn ottamat kuvat ulkoministeri Garmonysta pukeutuneena naisten hepeniin ja mitä ilmeisemmin varsin kiihottuneena omista seksifantasioistaan. Vernon kaipaa verta ja kostoa, hänen on koko ajan paha olla ja jonkun pitää nyt kärsiä:

Valokuva oli kahdeksan palstan eli koko sivun levyinen ja ulottui nimiöstä neljännessivun verran alaspäin. Hiljennyt huoneellinen keskittyi tuijottamaan yksinkertaista naisten leninkiä, muotinäytösunelmaa, sirpakkaa poseerausta joka leikkisän viettelevästi oli torjuvinaan kameran lähentelyt, pikkuisia rintoja ja taidokkaasti paljastettua liivinolkainta, hentoa meikin rusotusta poskilla, hyväilevää huulipunaa joka muovasi suun nyrpistelevää kaarta, intiimiä ja halun kyllästämää ilmettä ehostetuilla mutta helposti tunnistettavilla julkisuuden henkilön kasvoilla. Kuvan alla oli keskitetty otsikko kolmenkymmenenkahden pisteen lihavoiduilla pienaakkosilla, yhdellä ainoalla rivillä: ”Julian Garmony, ulkoministeri.” Mitään muuta sivulla ei sitten ollutkaan.

Koska kirjan ehdottomasti kiintoisin anti on Cliven ja Vernonin ystävyys sekä sen järkyttävät karikot, nämä molemmat tapaukset ovat ne koordinaatit, joiden jälkeen arvasin, mitä seuraa. Kumpikin mokaa todella pahasti ja kun lukija vielä muutenkin päästetään herrojen pään sisäisen kaikkivoipaisuuden harhan pimeyteen, on selviö, että kummaltakaan ei tuhon jano sammu ja sen tiivistää jo kirjan ensilehdellä oivasti W.H.Auden:

Ystävät jotka täällä kohtasivat ja syleilivät ovat menneet, kukin omien virheittensä pariin.

Amsterdamia lukiessa mietin, olenkohan jo liikaa Ian McEwanin pään sisällä. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä hän järisytti minut täydellisesti varhemmalla Vieraan turva teoksellaan, jonka puolihuolimattomasti nappasin mukaan jostain kirjamessujen alehyllystä. Amsterdam saattaa olla jollekin toiselle juuri se paras McEwan, mutta minulle ainakin sitä ennen tulevat Sovitus, Lauantai, Rannalla ja Ikuinen rakkaus. Pidin jopa Sementtipuutarhasta Amsterdamia enemmän. Sementtipuutarha jäi iholleni, ei sieluuni, mutta päästä iholle, on jo kosketus. Ian McEwanin esikoinen oli Sementtipuutarha, jolla hän tuli koko maailman tietoisuuteen. En kuitenkaan suosittele esikoista hänelle, joka aloittaa lukemaan McEwania, sillä muutamille lukijoilleni se kirja on ollut 'liikaa'. Tähän kohtaan, ensikosketusrakoseen voisin suositella Amsterdamia, sillä tässä tulevat esille kuitenkin McEwanille tyypilliset asiat: kenelle vain voi tapahtua mitä vain, musta huumori älyllisin brittimaustein, oivallinen juonirakenne ja yllättävä loppuratkaisu.

McEwanin Polte on aivan oma lukunsa, sillä kirjan nerouden tajuamisen esteenä oli liika fysiikka. Tapahtui aivan sama kuin koulun fysiikan tunneilla: Menin lukkoon. Aivot sulkeutuivat! Myönnän kuitenkin kirjan upeuden vaikka listasinkin Paul Austerin täydellisen Näkymättömän ohitse jumaloidun McEwaninini.

Olen kieltänyt Ian McEwaniin kohdistuvan kritiikin omassa blogissani, mutta nyt sana on vapaa - kohtuudella.

Ja sitten Amsterdam, miksi juuri Amsterdam. No tietysti sen Cliven sinfonian takia…Senkin, mutta loppuratkaisun kannalta mikään muu paikka ei voinut tulla kyseeseen kuin kaupunki, jota halkovat lohdulliset kanavat, joita voi ylittää hyödyntäen pieniä Van Gogh –tyylisiä siltoja, kaupunki, jossa kauppiaatkin näyttävät professoreilta ja kadunlakaisijat jazz-muusikoilta. Neroksi itsensä tunteva Clive tietää, missä tulee tapahtua vuosituhannen sinfoniaa enemmän. Hän kiihdyttää finaalia crescendo ja fortissimo mitenkään aavistamatta, että eräs kolmen, harkitun lauseen kortti on sinetöinyt hänelle aivan ylittämättömän tempon.

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

ARVONTA SARPULLA JA VÄHÄN TULEVAISESTA

Hei!

Tämä Sarpun ottama loistava kuva on sieltä mun entisistä kotomaisemista, meren rannalta. Älkää siis ihmetelkö, että lokki on suosikkilintuni, karikot/kivet/kalliot ovat minulle itsessään jo taidetta ja meren tuoksua ei voita mikään. Sarppu pitää blogia Sitä tätä tota (porilaista;-) ja siellä on nyt 1 -vuotisarvonta, johon on aikaa osallistua ensi su asti. Sarppu löytyy täältä

Minä olen lomalla vaikka muuta luulette. Sille en vain voi mitään, että pääni aivan kihisee ideoita. Niinpä varoitan, että älkää ihmetelkö, jos yhtäkkiä alkaa tulla postauksia, joissa on kuvia ja vähän muutakin vaikka lemmikistä tai kärhöistä tai jostain muusta vuoden aikaan sopimattomasta kasvista. Se liittyy haaveeseeni rakentaa omista kuvistani ja kokemuksistani pieni puutarhatietopankki, joka ei siis ole asiantuntevaa kuten Sarilla, vaan 26 vuoden kokemuksen mukanaan tuomaa. Nyt sinne on valmiina jo Köynnöshortensiasta, Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys sekä Akileija on keijukukka. Voin sinne sitten lisäillä vaikka mitä myöhemmin...Sarjalle on jo nimi valmiina, mutta sen paljastan vasta yhteispostauksessa.

Yhden kirjan olen teille tehnyt, mutta laitan sen huomenna, että saan elokuulle edes yhden 'työn' valmiiksi;-)  Kolme muuta on kyllä parhaillaa luvun alla, joten älkää vain luulko, että olen hyytynyt.

Jotenkin huomenna alkavaan elokuuhun sekä myös Sarpun merikuvaan sopii tämä Katri Valan runo:

Taivaan kuumentuneen otsan on peittänyt
ilta viileä hunnullansa.
Kimaltavat laivat liukuvat
leikaten timanttien lailla
meren tummuvan peilin.
Lännen taivaan kapea pilvi
kuin näkymättömän soittajan huilu
soi auringon vaimenevaa laulua.

♥♥♥

Lumoavaa elokuuta teille kaikille!

Love
Leena Lumi

VOIKUKKANA VAUHKONA VAELLAN...

Voikukkana vauhkona vaellan
ärsytän, loistan ja kukoistan.

Kitkerä maitiaisnesteeni tää
kielelläsi kirveltää!

Vahva juureni raadollinen
syvältä maasta juo voimat sen.

Kun heikot sortuvat elämässään
uhmalla uudelleen nostan pään.

Jos tänään katkaiset kukkani pois
huomenna valmis jo uusi ois.

Pienin haituvin valloitan
ympäristöni avaran.

- Aili Nupponen -
Elämänpelto (1991)
kuva Petriina

(Lisää Ailia ja Petriinaa täällä.)

USKOKAA TAI ÄLKÄÄ: PÄIVÄN ASU!

Tätä ei Jaelkaan usko: Tässä se mekko nyt on;-) Tuli hätätilanne hankkia pariin iltamenoon tietynlainen mekko ja aloin puhua 'päivän asusta' meilissä Jaelille... Postauksesta tuskin olisi totta tullutkaan, mutta meidän nuoret yllättivät meidät ja kutsuivat AVOAUTOAJELULLE ja kukaanhan ei tiedä, että minulla on epä-älyllistä heikkoutta avoautoihin, olen jopa omistanut melkein semmoisen eli caprio topin. Siis jo lupaus saapuvasta autosta ja luvassa olevasta ajelusta pitkin saartemme rantateitä ja sen jälkeen ruokailu paikallisessa kuppilassa Päijänteen rannalla saivat minut menettämään vähäisenkin katu-uskottavuuteni...

Leningin väri lienee kahta 'myyrää'. Luin kerran jostain, että miehet eivät voi ymmärtää, että väri on 'egg' tai 'white off'', 'sahara', 'hiekka' tai 'myyrä' etc. Asun paras ominaisuus on se, että siinä on älyttömän mukava olla jopa helteellä. Semmoisia ominaisuuksia alkaa arvostaa, kun on 40+! Mukavuutta, mutta ei kauneuden kustannuksella, ehkä hieman enemmän nautinnon puolelle, kuten tässä kuvassa matalat hippisandaalit, joita omistan kahdet, mutta ekassa kuvassa naistenpäivänä esittelemäni punaiset korkkarit ja niillä meinaan viilettää ensi viikolla harjukaupungin yöhön.

Meidän jättimäiset syyshortensiamme ovat jälleen kuin lupaus jostain uskomattomasta...

LÖYTÄKÄÄ RUNOTALON VOIMAKORTIT JA PIDELLÄÄN HELTEITÄ

Löydätte tämän hurmaavan kuvan oikeasta palkistani. Siitä pääsee Runotalon Sarin puotiin tänne, josta voi tilata ihastuttavia voimakortteja. Itse olen nyt täysin hullaantunut I Do Africa -sarjaan.
Trooppinen helle koettelee jälleen saartamme, joten mitään suorituksia minulta ei liene nyt tulossa. Miehelläni on myös ollut lomansa aikana vakavia harhoja, että olen istunut tässä koneella. Minulla on kuulemma vielä ensi viikko aikaa näyttää hänelle, että se ei ole mahdollista/ sitä ei ole tapahtunutkaan.

Sain tänään blogiystävä Aililta ihastuttavan muistamisen. Kiitos Aili ja perästä kuuluu! Nyt alkaa kuvien metsästys;-)

Vaateostolakko on mennyt pahasti mönkään, sillä ostin tänään leningin. Voisin esitellä päivän asun ellei olisi pakko syödä niin hirveästi jäätelöä tämän tuskallisen helteen takia...

Nyt kirsikanpoimintaan ja sitten uimaan! Lounaaksi meni alas vain mansikoita, joten ehkä myöhään illalla siilien saapuessa meidät voi nähdä partsilla grillaamassa...Kaikille hurmaavaa suven jatkoa - edelleen!

Love
Leena Lumi

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Tästä puutarhakirjastosta löydät kaikki lukemani puutarhakirjat alkaen vuodesta 2009. Olen itse hyvin innokas puutarhaharrastaja, jolla on nyt jo noin kolmenkymmenen vuoden kokemus 3000 neliön puutarhan pitämisestä Päijänteen saarella. Puutarhaani olen esitellyt mm. Viherpiha -lehdessä jutussani Intohimolla puutarhasta kaikkina vuodenaikoina. 2009 olin mukana Ihana piha -ohjelmassa ja nyt jatkan puutarhakuvailujani kirjablogissani, jonne aihe sopii kovinkin hyvin. Puutarhakirjoja luen mieluusti ja vaikka aina päätän, että ei mitään uusia puutarhamullistuksia, vaan että sitä voisi tehdä vaikka jotain muutakin, niin joka kevät iskee sama kuume, joka saa rapsuttamaan ensimäisiä pälvipaikkoja ja sitten alkavat sipulikukkien ja muiden kasvien odottamisen ihmeelliset päivät. Mitä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvisee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta. Puutarhaillaan!

Tulppaanitarhan lumo

Värien lumoa puutarhaan

Keittiöpuutarhurin käsikirja

Yrttitarha ruukussa

Puutarhan vihreä vuosi

Suomalaiset perinnekasvit

Onnellinen puutarhuri

Yrttimaa

Uusia ideoita puutarhaan  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 2 954 lukijaa! (3/2016)// 3 127 (4/2017)

Satu ja päärynäpuun Pyrre

Satu Kukkameri ja lumen ihme  (kertoo jouluruusun tarinan)

Nämä löytyvät siis tämän jälkeen oikeasta palkistani. Ja vuoden 2009 ja 2010 puutarhakirjat löytyvät täältä.

Ja tästä alkavat vuoden 2012 ja 2013 etc. puutarhakirjat:

Olohuone puutarhassa

Puutarhan aika

Puutarhamaailma  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 192 lukijaa!  (9/2015) // 1 225 (3/2016)// 1 321(4/2017)

Lomailijan puutarha

Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  Tästä kirjasto on ollut kiinnostunut jo 9 239 lukijaa! (9/2015)// 9 481 (3/2016)// 10 686 (4/2017)// 15 252 (6/2020)

Puutarha laatikoissa - viljelylaatikot, ruukut, kasvihuoneet, kohopenkit (Minerva 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 828 lukijaa!  (9/2015)// 1 896 (3/2016)// 2 003(4/2017)

Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 560 lukijaa! (9/2015)// 1 644 3/2016)// 1 946 (4/2017)

Onnellisen puutarhurin vuosi  (WSOY 2013)

Mia Grönstrand, Katja Juurikko: Puutarhassa kotini - Etelä-Suomen avoimet puutarhat (Tammi 2013)

Tommy Tønsberg, Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia (Minerva 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 808 lukijaa! (9/2015)// 1 915 (3/2016)// 2 117 (4/2017)

Puutarhamaailma 2013 (Karisto)

Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 125 lukjaa! (9/2015)// 1 236 3/2016)// 1 391 (4/2017)

Puutarhan ystävät ja viholliset (Minerva 2014)

Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla (Minerva 2014)

Kotipihan kasvihuone (Tammi 2014)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 315 lukijaa! (9/2015)// 1 439 (3/2016)// 1 781 (4/2017)

Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 223 lukijaa! (9/2015) // 1 356 (3/2016)// 1 721 (4/2017) 2 444 (7/2019)

Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha (Minerva 2014) Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 023 lukijaa! (3/2016)// 1 414(4/2017) 2 022 (7/2019)

Kukkia sipuleista (Moreeni 2014)  

Ruukkupuutarha - Iloa ympäri vuoden (Minerva 2015)

Suomen kauneimmat puutarhat (Minerva 2015, toimittanut Kirsi Tuominen)

Ajatuksia puutarhurille (toimittanut Leena Lammela, Karisto 2015)

Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja (Minerva 2016)

Nykyaikainen kaupunkipuutarha (Minerva 2016)

Rakas puolivilli puutarha (Docendo 2016)

Viherseinät. Uutta ilmettä puutarhaan (Minerva 2016)

Kukkaloistoa keväästä syksyyn (Minerva 2017)

Tomaatti (Readme.fi 2017)

Pihan köynnöskasvit (Minerva 2017)

Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa (Minerva 2020)

Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta (Docendo 2020) 

Leena Lumi's Flower Power sisältää välähdyksiä minun puutarhaani täällä harjukaupungin saarella...