Ian McEwan: Polte

Kuka on mies, jolta kysytään: ”Uskotteko ihan tosissanne, että sitä, mistä ette tiedä mitään ei ole olemassa?”

Hän on Nobel-palkittu fyysikko Michael Beard, Ian McEwanin uusimman teoksen Polte (Solar, Otava 2010, suomennos Juhani Lindholm) päähenkilö. Mies, jolla on takanaan neljä ex-vaimoa ja uusi vakava suhde menossa, lukuisa sarja muita naissuhteita ja ehdottomalla varmuudella huolehdittu asia, ettei lapsia ole siunaantunut. Beard on hieman jo menneen ajan suuruus tiederintamalla, mutta hänestä ei ole myöntämään mitään tällaista ja sattuma tuokin hänelle tilaisuuden, johon hän tarttuu hanakasti ja mitään kaihtelematta. Oikeastaan ainoa hidaste ovat sotkuiset naissuhteet ja etenkin naisten tunteellisuus, jota arvon professori ei voi ymmärtää:


Beard avasi silmänsä. Yhdynnänjälkeisessä tilassa tuntui kiusalliselta, etteivät naiset koskaan onnistuneet heti kääntämään selkäänsä yhdyntää edeltäneelle läheisyydenkaipuulle, vaan jäivät harmillisesti vellomaan tunnemylläkkäänsä. Hän sen sijaan koki taas löytäneensä oman jakamattoman ytimensä, sen hekumallisen henkilökohtaisen pikku osasen, joka – vai oliko tämä naurettava ajatus – oli miehessä vähän sama kuin sikiö naisessa. Kymmenen minuuttia sitten hän oli tuntenut kuuluvansa Darlenelle. Nyt ajatus kuulumisesta kenellekään, kenenkään kuulumisesta kenellekään, tuntui jo tukahduttavalta.


Siis tämmöinen tapaus! Ja hän on noin kuusikymppinen ja kaikki arvon naisensa ovat häntä paljon nuorempia paitsi viimeinen ronski ihastus, Darlene, joka oli päättänyt olla ikinä päästämättä otettaan Beardista. Keitä nämä ikästereotypiat ärsyttävät voivat lohduttautua sillä, että arvon fyysikkomme kyllä saa myös niittää sitä mitä hän kylvää!

Olen niin paljon ylistänyt Ian McEwania ja hulluna hänen kirjoihinsa, että minun on tähän nyt laitettava oikein selkokielinen lausunto: Polte on tyypillistä, ’myöhempää’ McEwania, jolle on ominaista sarkasmi, jonkinasteinen kyynisyyskin, mutta myös musta huumori ja herkullinen itseironia. Tyylilleen uskollisena McEwan ei koskaan tuo tarinaansa liikaa henkilöitä, ei monikerroksisuutta, vaan tässäkin tarina etenee kolmessa selkeässä aikajaksossa, jotka ovat vuosiluvut 2000, 2005 ja 2009. Sen sijaan McEwan on peto ihmisluonteen kuvaajana ja osaa kaivautua päähenkilöidensä aivosopukoiden syvimpiin poimuihin. Tässä kirjassa hän paljastaa professori Michael Beardin täydellisen ilkosilleen niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Lukija saa sekä nauraa, että kauhistella. Sen sijaan erityisesti tämän kirjan kohdalla pitää tajuta olla pelästymättä lukuisista fysiikan termeistä, sillä ei niistä ollut ymmärtänyt itse kirjailijakaan ennen kuin sai opastusta näihin asioihin ja sen lisäksi luki Walter Isaacsonin elämänkerran Einstein. Siis olihan Ian McEwanin loistavassa Lauantaissakin päähenkilö neurokirurgi, mutta se kaikki oli lastenleikkiä tähän fysiikkaan verrattuna. Neuvonkin muita paitsi fysiikkahulluja lukemaan kvanttimekaniikat yms. liidellen ja neuvon keskittymään vain itse herra professoriin, joka ei muista käydä kusella 35 tuntiin, jäädyttää peniksensä vetoketjun väliin napajäätiköllä, ei kärsi ollenkaan filantropiasta vaan pitää kanssaihmisiä mitättömyyksinä ja vain etenemisen esteinä sekä tietenkin koko ajan niittää sitä mitä on kylvänyt…ja painokin vain nousee ja huimaa oudosti ja kädessä on outo läntti, mutta mikään ei saa hidastaa fyysikko Beardin etenemistä kohti aurinkokuninkuutta!

Kirja on ihan sitä, mitä olin odottanut Ian McEwanilta, mieheltä, jonka kaikki kirjat haluan omaan kirjastooni, mieheltä, joka kuuluu samaan sarjaan arvostamiani kirjailijoita kuin Mika Waltari, John Irving, Paul Auster, Joyce Carol Oates, Virginia Woolf, Siri Hustvedt…Tämä kertoo jo lukijoilleni, miten paljon häntä suosittelen, mutta Ian McEwan noviisien toivon ensin lukevan teokset  Sovitus ja/tai Lauantai, sillä se auttaa pääsemään sisälle kirjalijan kipunoivaan älylliseen huumoriin ja tyyliin.

Lopulta hän ensi kertaa käsitti, että vielä kuolinpäivänäänkin hänellä olisi jalassa eripariset sukat, sähköpostissa olisi vastaamattomia viestejä, hänen kodiksi nimittämässään läävässä olisi edelleen paitoja, joista puuttui mansettinappeja, eikä eteisen valo yhäkään toimisi, laskuja olisi maksamatta ja ullakko siivoamatta, kuolleita kärpäsiä lojuisi ympäriinsä, ystävät odottaisivat vastauksia ja rakastetut vastakaikua. Hänen ainoaksi lohdukseen jäisi unohdus, kaiken järjestelmällisyyden päätepiste.

”…aamusta hän/ puolipäivään putosi/ puolipäivästä iltaan kasteiseen…”


- Milton -

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni tehneet ainakin Sanna, Jori, Kuutar, Naakku ja Erja.