SODAN HAAVOITTAMA LAPSUUS

Tarttuessani Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan toimittamaan kirjaan Sodan haavoittama lapsuus (Ajatus Kirjat 2010), tiesin astuvani tutulle, mutta silti heikolle jäälle. Äitini on kotoisin pakkoluovutetusta Karjalasta Valkjärveltä, läheltä Viipuria. Hänen mukanaan olen elänyt Karjalassa siihen asti kunnes hän toukokuussa 1944 pääsi ripiltä Valkjärven kirkossa ja tuli aika jättää jo toisen kerran taakse koti ja Karjalan käköset ja ne unohtumattomat kulleroniityt:

Onneksi ei ollut enää kulleroitten kukinta-aika. Miten olisi voinut lähteä, jos niitä olisi ollut keltaisenaan kaikkialla? (Onerva Puro)


Sodan haavoittama lapsuus –teos ei kuitenkaan kerro vain evakkolapsista, vaan useista eri lapsiryhmistä, joihin sota löi omanlaisensa, mutta aina erilaisen, leimansa. Yksi ryhmä ovat lapset, jotka lähetettiin Ruotsiin turvaan. Saamme varmasti olla asiasta kiitollisia, mutta kulissien takana kaikki ei ollut, mitä piti olla. Olihan suuri ihmetys, miksi Ruotsissa oli niin paljon maatilaperheitä, jotka halusivat vain yli kymmenvuotiaita poikia. Silloin vain ei kukaan ehtinyt ihmettelemään! Sitten oli niitä lapsia, jotka todellakin pääsivät hyviin oloihin melkein savupirteistä ja heille aukeni kuin taivas ja paratiisi, mutta sieltä oli aikanaan palattava pois, halusi tai ei. Se, mikä oli lasten Ruotsiin siirroissa outoa, oli vaikeneminen. Lapset eivät useinkaan tienneet junaan noustessaan, että ero saattoi olla vuosia tai ikuinen.

Kartanossa odotti oma huone.


Sijaiskodissa oli hyvin paneuduttu Lauri-pojan viihtyvyyteen. Sen muistan, että huoneessani oli pieni kirjahylly, jossa oli jopa muutama suomenkielinen, pojille sopiva seikkailuromaani. Koska perheessä ei ollut ikäisiäni lapsia, järjestettiin tilaisuus tutustua naapurin samanikäisiin poikiin. Näin tulivat tutuksi Folke ja Hans.


Olisin jäänyt, jos olisin voinut. (Lauri Heinonen)


Kirja toimii lukijalle helposti avautuvana, sillä esipuheen Sotien tunneperintö osa historiaa jälkeen pääsevät ääneen sodan aikaiset lapset Terttu Arajärvestä Asko Rossiin.

Säästäväisyyden lisäksi yksi sodan kokeneen sukupolven eteenpäin välittämä asia oli kova työnteko: Pittää tehä kovasti työtä! Aina pittää selvitä ja yrittää olla paras! (Asko Rossi)


Asko Rossin kertomus on suodattunutta, sillä hän oli kuullut evakkotaipaleesta mummoltaan, joka aina totesi: Kolmast piti kottoosa lähtiä! Askon tarina on kuitenkin yksi erikoisimmista ja hyvin kuvauksellinen, sillä hän oli päättänyt kuvata usvan. Suvessa on kymmenisen hyvää yötä usvan kuvaamiseen ja Asko alkoikin tosissaan kuvata kesäöinä aina saman pellon laidassa. Kun hän kehitti kuvat, niistä löytyikin yllättäen hänen sukunsa kodittomuuden historia: evakkomatkat, useat kotoa lähdöt, junamatkat, alkeelliset asumukset, perheen ja suvun hajaantumisen…


Kirja ei päästä kuitenkaan näin helpolla, sillä mukaan otetaan myös lapset, joiden toinen vanhempi oli saksalainen. Heidän tiensä ei ollut helppo, sillä olihan Neuvostoliitto määrittänyt saksalaiset vihollisiksi ja sitä oli Suomen, häviäjän uskottava. Siinä ei Suomen kansalaisuudesta ollut mitään apua, kun suomalaiset naiset, joilla oli saksalaisen kanssa lapsi/lapsia, pakotettiin Salaisen poliisin töykeiden kuulustelujen jälkeen internoimisleirille. Tästä kertovat mm. sisarukset Manghild, Runa ja Gunvor Brettschneider:


Suomen lain mukaan lasten kansalaisuus määräytyi isän mukaan, joten olimme virallisesti Saksan kansalaisia.


Meidät uhrattiin, koska ei löytynytkään Suomen viranomaisten antamien tietojen mukaista lukumäärää saksalaisia siviilihenkilöitä. Suomi täydensi lukumäärän meillä suomalaisilla.

Erityisesti Gunvor korostaa, että on muistettava, miten kaikki tapahtui Neuvostoliiton vaatimuksesta.


Evakkolapsuuden kokeneen äidin tyttärenä elin nyt kuitenkin tämän kirjan etenkin karjalaisen, sodanaikaisen lapsuuden kirjana. Ei voi tapahtua jälkiä jättämättä, että kahdesti lähtee kotoaan lapsena, asettuu vieraiden nurkkiin, kuulee ryssittelyä ja puhetta siitä, mikä erottaa evakon ihmisestä. Näiden lasten vanhemmat olivat joutuneet jättämään elämän työnsä, peltonsa, metsänsä, kotinsa, syntymämaisemansa, joten heiltä ei voinut liietä aikaa tunnevirittäytyä lapsiinsa, vaan heillä oli täysi työ selvitä aamusta iltaan yrittäessään aloittaa uutta elämää oudoissa pitäjissä.

Ei voinut selvitä ilman jälkiä lapsuudesta, jossa desantit olivat jokaöinen pelko ja päivälläkin lehmipolkujen varjoista saattoi iskeä sieppaaja. Lapset myös kuulivat enemmän kuin uskottiinkaan ja kohta he sisäisesti omaksuivat vaikenemisen lain, sillä, kun suomalainen yhteiskunta alkoi maksaa sotakorvauksia neuvostoliitolle ja kun maa haluttiin nostaa takaisin jalolleen, myös lapset joutuivat maksajiksi. Vaikenemisen vuodet ovat kuitenkin ohi ja jopa oma äitini on vieraillut ehjänä säilyneessä kotitalossaan jo kahdeksantoista kertaa ja minäkin kerran. Siellä ne mamman istuttamat omenapuut vieläkin kukkivat…Jos haluat lukea minun Karjala-kokemukseni, se löytyy täältä

Nyt käärin tämän kirjan lahjapakettiin ja lähetän äidilleni, jolla on syntymäpäivä ihan kohta. Hän muistelee paljon ja se on vain hyväksi, sillä kirjassa professori Sirkka-Liisa Kivelä toteaa muistelemisen torjuvan depressiota. Äidilläni ja kiitos hänen, myös minulla, on mittava kokoelma Karjala- ja Valkjärvi-kirjoja. Mutta ei me mitään kirjoja tarvittaisi, sillä äitini muistaa kaiken, kaiken…


Haluan tähdentää, että tämän kiinnostavan kirjan myyntituotto ohjataan Evakkovaellusten ja Evakkolasten ja sodan lasten päivien järjestämiseen.

Asko Rossi, usvan kuvaaja:


Usvan takaa meistä kaikista löytyy samoja kokemuksia, Yhden ihmisen kokemus on aina myös useiden kokemusta. Se voi olla jopa monien jakamaa universaalia historiaa. Lounais-Hämeen pellonlaidan latokuvilla olikin yllättäen yhteys lapsuuden kesiin mummolassa Nuo ladot olivatkin yksi ja sama. Muistot ja tarinat olivat tuoneet ne yhteen.