Ian McEwan: Amsterdam

Kaikki alkaa Molly Lanen hautajaista kylmänä helmikuun päivänä. Hautajaisissa tapaavat toisensa Mollyn rakastajat säveltäjä Clive Linley ja päätoimittaja Vernon Halliday. Tapaaminen ei ole harvinainen, sillä he ovat pitäneet jo kauan yhtä monessa ja nyt myös inhossaan ja kaunassaan Mollyn aviomiestä Geroge Lanea, vaikutusvaltaista kustantajaa kohtaan, joka lopulta oli miltei eristänyt heidät Mollyn seurasta. Hautajaistunnelmat eivät ole kovin pyhät, sillä Mollyn muisteleminen vie väistämättä tämän vilkkaan ja rajoja kaihtamattoman naisen rohkeisiin puoliin, eikä kaunakerrosta ollenkaan vähennä se, että paikalle ilmestyy myös Mollyn vaikutusvaltainen kolmas rakastaja ulkoministeri Garmony…

Ian McEwanin Amsterdam (Amsterdam, Otava 2000, suomennos Juhani Lindholm) rakentuu upeasti kuin kolmeen näytökseen, joista kutoutuu toki tyylipuhdas McEwan tragedia mustalla huumorilla ja ihmisen alimmilla vaistoilla kirjottuna, mutta tuskin uskon itsekään mitä nyt kirjoitan: Amsterdam, vaikkakin Booker palkittu kirja, on palvomani kirjailijan välityö. Tässä näpsäkkäjuonisessa romaanissa on ainakin minulle liian paljon häiritsevää ennalta-arvattavuutta, mutta toki suon Maestrolle kunnian etenkin Cliven ja Vernonin luonteiden pimeiden puolien upeana kuvaajana. Eräs huipentuma lienee Cliven viikonloppumatka Järviseudulle patikoimaan ja lepäämään tarkoituksena löytää seuraavan viikon lopulla Amsterdamissa esitettävään Vuosituhannen Sinfoniaan kaiken yhteen kokoava ikimuistoinen loppu. Yllättäen hän näkee ylhäällä seistessään lammen rannalla naisen yrittävän vapautua miehen otteesta. Nainen huutaa kuin haavoittunut lintu ja Clive aivan tuntee miten naisen uikuttava ääni avaa hänen neroutensa virrat!  Nopeasti hän kaivaa esiin pienen muistivihkonsa ja kynän, joita aina kantaa mukanaan alkaen merkitä ylös kuolemattomia nuottejaan vähät välittäen, mitä rannalla oikeasti tapahtuu:

Hänen ja tuon pariskunnan kohtalo kulkivat aivan eri teitä. Asia ei kuulunut hänelle. Hänen asiansa oli tämä tässä eikä se ollut mikään helppo asia eikä hän ollut pyytänyt keneltäkään siihen apua.


Ensinnäkin olivat ne kolme linnunlaulun nuottia, sitten käänteismelodia piccololle, tässä kohdassa taas alkoivat ne taittuvat portaat…

Se mitä tässä paljastuu Clivestä ei ole sen vähempää tai enempää kuin mitä käy ilmi päätoimittajaystävä Vernonista, kun hän saa käsiinsä mitä ilmeisemmin Mollyn ottamat kuvat ulkoministeri Garmonysta pukeutuneena naisten hepeniin ja mitä ilmeisemmin varsin kiihottuneena omista seksifantasioistaan. Vernon kaipaa verta ja kostoa, hänen on koko ajan paha olla ja jonkun pitää nyt kärsiä:

Valokuva oli kahdeksan palstan eli koko sivun levyinen ja ulottui nimiöstä neljännessivun verran alaspäin. Hiljennyt huoneellinen keskittyi tuijottamaan yksinkertaista naisten leninkiä, muotinäytösunelmaa, sirpakkaa poseerausta joka leikkisän viettelevästi oli torjuvinaan kameran lähentelyt, pikkuisia rintoja ja taidokkaasti paljastettua liivinolkainta, hentoa meikin rusotusta poskilla, hyväilevää huulipunaa joka muovasi suun nyrpistelevää kaarta, intiimiä ja halun kyllästämää ilmettä ehostetuilla mutta helposti tunnistettavilla julkisuuden henkilön kasvoilla. Kuvan alla oli keskitetty otsikko kolmenkymmenenkahden pisteen lihavoiduilla pienaakkosilla, yhdellä ainoalla rivillä: ”Julian Garmony, ulkoministeri.” Mitään muuta sivulla ei sitten ollutkaan.

Koska kirjan ehdottomasti kiintoisin anti on Cliven ja Vernonin ystävyys sekä sen järkyttävät karikot, nämä molemmat tapaukset ovat ne koordinaatit, joiden jälkeen arvasin, mitä seuraa. Kumpikin mokaa todella pahasti ja kun lukija vielä muutenkin päästetään herrojen pään sisäisen kaikkivoipaisuuden harhan pimeyteen, on selviö, että kummaltakaan ei tuhon jano sammu ja sen tiivistää jo kirjan ensilehdellä oivasti W.H.Auden:

Ystävät jotka täällä kohtasivat ja syleilivät ovat menneet, kukin omien virheittensä pariin.

Amsterdamia lukiessa mietin, olenkohan jo liikaa Ian McEwanin pään sisällä. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä hän järisytti minut täydellisesti varhemmalla Vieraan turva teoksellaan, jonka puolihuolimattomasti nappasin mukaan jostain kirjamessujen alehyllystä. Amsterdam saattaa olla jollekin toiselle juuri se paras McEwan, mutta minulle ainakin sitä ennen tulevat Sovitus, Lauantai, Rannalla ja Ikuinen rakkaus. Pidin jopa Sementtipuutarhasta Amsterdamia enemmän. Sementtipuutarha jäi iholleni, ei sieluuni, mutta päästä iholle, on jo kosketus. Ian McEwanin esikoinen oli Sementtipuutarha, jolla hän tuli koko maailman tietoisuuteen. En kuitenkaan suosittele esikoista hänelle, joka aloittaa lukemaan McEwania, sillä muutamille lukijoilleni se kirja on ollut 'liikaa'. Tähän kohtaan, ensikosketusrakoseen voisin suositella Amsterdamia, sillä tässä tulevat esille kuitenkin McEwanille tyypilliset asiat: kenelle vain voi tapahtua mitä vain, musta huumori älyllisin brittimaustein, oivallinen juonirakenne ja yllättävä loppuratkaisu.

McEwanin Polte on aivan oma lukunsa, sillä kirjan nerouden tajuamisen esteenä oli liika fysiikka. Tapahtui aivan sama kuin koulun fysiikan tunneilla: Menin lukkoon. Aivot sulkeutuivat! Myönnän kuitenkin kirjan upeuden vaikka listasinkin Paul Austerin täydellisen Näkymättömän ohitse jumaloidun McEwaninini.

Olen kieltänyt Ian McEwaniin kohdistuvan kritiikin omassa blogissani, mutta nyt sana on vapaa - kohtuudella.

Ja sitten Amsterdam, miksi juuri Amsterdam. No tietysti sen Cliven sinfonian takia…Senkin, mutta loppuratkaisun kannalta mikään muu paikka ei voinut tulla kyseeseen kuin kaupunki, jota halkovat lohdulliset kanavat, joita voi ylittää hyödyntäen pieniä Van Gogh –tyylisiä siltoja, kaupunki, jossa kauppiaatkin näyttävät professoreilta ja kadunlakaisijat jazz-muusikoilta. Neroksi itsensä tunteva Clive tietää, missä tulee tapahtua vuosituhannen sinfoniaa enemmän. Hän kiihdyttää finaalia crescendo ja fortissimo mitenkään aavistamatta, että eräs kolmen, harkitun lauseen kortti on sinetöinyt hänelle aivan ylittämättömän tempon.

*****

Ian McEwan Leena Lumissa