ERO

He olivat sabotoineet toisiltaan rakkautensa sekä myös rakkauden kehenkään toiseen. Vuosikymmeniä kestävän rakkauden ja perheen.

Nämä kaksi lausetta ovat täydellinen ja tuskallinen tiivistelmä Annamari Marttisen uusimmasta kirjasta Ero (Tammi 2011), jossa Ellen, kolmen lapsen äiti haluaa erota miehestään Kimmosta, vaikka kummallakaan ei ole kuvioissa kolmatta osapuolta, ei petosta, ei salarakasta. Kirja vetää eron kokeneen lukijan ihan vereslihalle, sielun orvaskesi alkaa pilkottaa, sillä pelottavan koetuntuntuisesti Marttinen kerii auki Ellenin ja Kimmon kahdeksantoista vuotta kestänyttä avioliittoa sekä analysoi tapahtunutta Ellenin kautta ajatuksissa, teoissa, eroseminaarissa, vieraissa vuoteissa, yksinäisyyden hetkinä, jolloin hiljaisuus ja syyllisyys kilpailevat, kumpi satuttaa kovemmin.


Annamari Marttinen on niitä harvoja suomalaisia nykykirjailijoita, jotka luen aina. Hänessä on todenmakua ja uskallusta sanoa sekä kirjallinen lahjakkuus, joka on eittämätön. Edes dialogien puhekieliset tekstit eivät ärsytä, sillä Marttinen kyllä ehtii osoittaa, että äidinkieli, sana ja tunne ovat hallussa. Ihastuin jo hänen kirjaansa Kuu huoneessa, joka voisi ihan hyvin olla kenen tahansa todellisuutta, vaikka ikävien sattumusten seurauksena. Sitten tuli Mistä kevät alkaa, joka oli niin vaikuttava kertomus saman perheen eri sukupolvien naisista, että suosittelin sitä kaikille viitteellä: Älkää ikinä tulko tarinan Leilaksi! Marttisen esikoisromaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä luin kuin menneisyyteen kurkkien, mutta en nähnytkään siellä minua, vaan muita. Sitä en ollut kokenut, mutta tunsin heitä sieltä pitsien joukosta ja koin myötätuntoa ja ymmärrystä. Sen sijaan tämä Marttisen Ero on vertaistukea jokaiselle eronneelle, niin minulle kuin kelle tahansa avioeron kokeneelle. Erityisesti tämä osui ja upposi nyt, kun olen viimeisen vuoden elänyt hyvin lähellä parhaan ystäväni avioeroa. Hän ei lähde avioeroseminaariin, mutta ostan hänelle Marttisen kirjan ja luen sieltä ensilehdeltä tämän Søren Kirkegaardin viisauden:

Uskaltaminen tarkoittaa
että kadottaa hetkeksi varman pohjan.
Uskaltamatta jättäminen tarkoittaa,
että kadottaa itsensä.

Kirjan Ellen ja Kimmo ovat olleet avioliitossa kahdeksantoista vuotta ja lapsia on kolme sekä idyllinen, sininen puutalo ja kaikki hyvin ulospäin. Se vain, että se kaikki on kulissia, joissa kumpikaan ei enää tunne mitään, mutta ei osata erota, vaikka ei voida olla yhdessäkään. Toinen on kuin vieras. Silti Ellen on se, joka kirkkaammin tajuaa, että ’yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin.’

Mikään ei ole enempää totta, vakuutan minä, avioeron kokenut. Vaan mistä ammentaa kirjailija Marttinen: omasta avioerostaan!

Elokuun Sara-lehdessä Annamari Marttinen kertoo jättäneensä taakseen parikymmentä vuotta kestäneen avioliiton. Päivi Ängeslevän ja Pauliina Susin jutussa Näinkö se rakkaus loppuu? Annamari toteaa:

Ero vaatii suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan, ottaa riski yksin jäämisestä. Jos on lapsiakin, eropäätös on hirvittävän kipeä. Kuka haluaisi nähdä oman lapsensa kärsivän? Mutta jos paha olo kasvaa niin suureksi, että vaarana on oman itsensä menettäminen, on ero ainoa vaihtoehto. Kahdesta pahasta on valittava toinen, pakotietä ei ole.

Oman elämänsä tilittäjä Annamari Marttinen ei kuitenkaan katso olevansa, vain aiheensa hän ammentaa omakohtaisista kokemuksista, mutta kirjojen tapahtumat ja henkilöt ovat keksittyjä. Niin tai näin, niin hyvin todelta tuntuu moni asia. Yksi kirjan riipaisevimpia hetkiä on, kun Ellen, joka jahkailee uskaltamisensa kanssa, yrittää vielä kerran tuntea jotain ja painautuu Kimmoon takaapäin halaten:

Hän yritti keskittyä, tuntea jotakin. Että jokin kadoksissa ollut tulisi takaisin, auttaisi häntä, heitä. Kimmo tuntui lähellä hyvältä, lihakset olivat napakat, iho sileä ja lämmin, vatsakumpua ei ollut. Kaikki oli niin kuin piti, paremminkin. Mutta vaikka selkä oli kuinka leveä ja lihakset tuntuivat kämmenten alla, tunne ei tullut.

Vähitellen Ellen tajuaa, että hänen on tehtävä päätös ja kerrottava lapsille, sillä kumpaakaan asiaa Kimmo ei aio tehdä. Ja kun päätös on tehty ja kauniit kulissit rikottu, mikään, mikään ei enää saa kuvaa ehjäksi. Jäljellä on vain upottava syyllisyyden suo, jossa Ellen kuuntelee yhä uudelleen Chisun laulun sanoja ’Anna mun mennä, anna mun mennä, oven avaan, en henkeä saa, mun koti ei oo täällä. Mun koti ei oo täällä.’

Kimmo on järkyttävä tapaus, sillä paitsi, että hän ei hae eroa yhdessä, eikä myöskään suostu ottamaan edes puolikasta syyllisyydestä, hän oikein käärii syyllisyyden lähtiessään kauniiseen pakettiin ja jättää sen jälkeensä entiseen kotiinsa tietäen Ellenin tarttuvan pakettiin, leväyttävän sen auki ja heittävän syyllisyyden ylleen kuin viitan, jossa lukee punaisin kirjaimin: Minä sen tein. Minä olen syyllinen.

Kimmon järkyttävyys on hänen jähmeydessään, vastaantulemattomuudessaan, vaikenemisessaan. Suoraan sanottuna henkisessä julmuudessa! Hän myös kostaa käytöksellään jälkeenpäin, mutta onneksi ei lapsia vahingoittaen.

Ellen sen sijaan jakaa asioita naisystäviensä kanssa, eroseminaarissa sekä vieraissa vuoteissa mielettömästi peläten yksin jäämistä. Paljon virtaa syyllisyyttä ja levottomuutta, sillä aika ajoin Ellen itsekin kokee olevansa yksin syypää kaikkeen:

Tuhoaako mikään naaras pesäänsä juuri kun saa sen rakennettua? Mikään muu kuin hän?

Kaikella on kuitenkin aikansa ja kun vesi virtaa riittävän rivakasti eikä jää lammikoina haisemaan, alkavat pienet ilon purosetkin juosta ja voi löytyä niitä päiviä ja hetkiä, jolloin ei enää tunnu niin pahalta, että pitää käydä välillä vessassa oksentamassa vain koska pelko ja syyllisyys ovat niin suuret. Ja tulee niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu niin hyvältä kuin yksin pärjääminen. Voi olla oma itsensä, ei kukaan muu ja aivan uusi levollisuus täynnä vihreitä toivon ituja valtaa mielen. Se levollisuus näkyy hohteena iholla ja tuikkeena silmissä, eikä siihen tarvita ketään muuta toista, vaan se tulee omasta itsestä, siitä joka kuitenkin on pärjääjä, hyvä äiti ja nainen, jolla on edessään monta upeaa, odottamatonta polkua täynnä elämää, ei pystyynkuolemista.

Annamari Marttinen on tyylikäs kirjoittaja, joka osaa tulla lukijansa iholle. Hän on aina kirjoissaan omalla sydämellään, täydesti itsenään, jota harjaantunut lukija osaa arvostaa. Häntä kiehtovat ihmisten roolit ja keskinäiset suhteet:

Minua kiinnostavat totuuden ja esitetyn suhde. Toisesta ei voi koskaan tietää aivan kaikkea. Ihmiset esittävät toista kuin ovat. Etsin totuutta kirjoittamalla.

Ja totuuden, ei yhtään sen vähempää, Marttinen tarjoaa kirjassaan Ero, jota suosittelen kaikille, sillä kukaan ei tiedä huomistaan.

***

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Maria  Mari Susa ja Kirsi