SUNSET PARK

Milesin isä kummasteli miten oli mahdollista, että kymmenen –tai yksitoistavuotias lapsi pystyy lukemaan kirjan niin tarkkaan, yhdistelemään niin erilaisia ja vaivihkaa esitettyjä asioita ja näkemään, miten tietty kaava kehittyy satojen sivujen kuluessa, kuulemaan toistuvia nuotteja, jotka hukkuvat helposti teoskokonaisuuden fuugien ja kadenssien sekaan.

Näin tuumii kustantaja Morris Heller pojastaan Paul Austerin romaanissa Sunset Park (Sunset Park, Tammi 2011, suomennos Erkki Jukarainen) ja antaisin mitä vain jos minäkin olisin nyt Miles Heller ja oivaltaisin kaavan tai saisin kipinän siihen, mitä ihailemani Auster on uusimmalla romaanillaan halunnut sanoa. Mutta ehkä sen sanookin eräs toinen:

Austerilla on vaikuttava määrä kirjallisia meriittejä, mutta tämä romaani tuo hänelle taatusti entistäkin laajemman lukijakunnan.

Sally Bissell, Library Journal

Siis aivan varmaa on, että Sunset Park saa tavallista laajemman lukijakunnan, sillä tämä teos on Austerin kirjaksi helppo, osin tunteellinen, kirjallisia täkyjä tarjoava, kuitenkin snobismia karttava ja varsin rohkeitakin eroottisia asioita tarjoava, mutta niin pintauistellen, että herkinkään lukija ei kavahda. Minä en ole herkkä lukija. Minä kaipaan Näkymättömän Austeria, joka meni viime vuonna teoksellaan Vuoden 2010 kirjallisessa elämystusinassani kuudenneksi parhaaksi kirjaksi 102 luetun joukosta. Pidin ja pidän Näkymätöntä edelleen täydellisen nerona kirjana. Siinä on mielettömän vahva maku. Se vaati, mutta myös antoi. Sunset Park on kuin nuori sesonkiviini, se nuori ja uusi, joka pitää nauttia nyt heti tai se jää lasiin väljähtymään ja kohta et sitä enää edes muista olet sen nauttinut tai et.

Kirjan tarina sijoittuu Yhdysvaltain lamavuoteen 2008 ja kertoo pääasiassa nuoresta Miles Helleristä, joka on kadonnut perheeltään, isältään ja äitipuoleltaan sekä oikealta äidiltään Floridan aurinkoon ja ollut kadoksissa jo yli seitsemän vuotta. Hänellä on ollut syynsä lähtöön, mutta en sitä tässä paljasta, vaan katsomme, kuinka kaksikymmentäkahdeksanvuotias Miles hankkii niukkaa elantoaan siivoamalla laman jäljiltä tyhjiksi jääneitä koteja, joissa haisee raivo, häpeä, tuska ja turhautuneisuus, pankeille, asuntojen uusille omistajille. Hän alkaa kuitenkin samalla kuvata kaikkea unohdettua, hylättyä, lasten leluista pianoihin tietämättä itsekään miksi sitä tekee, sillä taloudellisesti hän ei siitä mitään hyödy. Miles on karsinut elämänsä tullakseen toimeen mahdollisimman vähällä, eikä hänellä ole sen enempää kunnianhimoa kuin mielitekojakaan, kun hän kohtaa puistossa Pilar Sanchezin, joka lukee samaa kirjaa kuin hän, Kultahattua. Alkaa kuuma suhde, jonka todellinen ja vaarallinenkin haitta on Pilarin alaikäisyys sekä orvon Pilarin ’kunniaa’ vahtiva raivoisa, ikäväluonteinen Angela-sisko, joka itse hankkii elantonsa makaamalla rahasta miesten kanssa. Juuri Angelan takia Miles joutuu palaamaan sitten takaisin New Yorkiin ja asettuu vanhan ystävänsä Bingin kutsusta vallattuun taloon Brooklynin Sunset Parkiin. Talossa asuvat Bingin lisäksi väitöskirjaansa työstävä Alice Bergström, joka toimii myös aktiivisesti PEN-järjestössä sekä Ellen Brice, jolla on omat tummat salaisuutensa ja joka purkaa nyt tuntojaan rajuilla eroottisilla piirroksilla, joissa ei kaihdeta mitään.

Väistämätöntä on, että Miles joutuu nyt kohtaaman sekä laman kourissa kärvistelevän isänsä kuin myös kuuluisan näyttelijä-äitinsä, joka ei olisi aikanaan halunnut ollenkaan saada lasta…häntä. Miles joutuu palaamaan siihen syyhyn, miksi lähti pois kenellekään mitään sanomatta ja lopulta…


Kirjan rakenne toimii ja luvut on nimetty aina kunkin henkilön nimellä, joten lukijan on helppo sujahtaa Morris Hellerin tai Bing Nathanin ajatusmaailmaan vaivatta. Vaivattomuus ei ole tylsyyttä, mutta jotain kipinää minä tähän Paul Austerin uusimpaan kaipasin. Kaipasin henkeä! Vailla henkeä takerruin pitkiin baseball –jaarituksiin sekä siihen yleismaailmalliseen harhaan, että kaikkialla yli kuusikymmentävuotiaat miehet kuten Morris Heller, kuvittelevat olevansa kolmi- ja nelikymppisten naisten märkä päiväuni täysin turvassa siltä kavalalta tiedolta että monet jopa yli viisikymmenvuotiaat naiset suuntaavat katseensa ihan toisaalle. Ehkä Morris Heller ei ollut koskaan lukenut John Irvingin kirjaa Leski vuoden verran, jossa hänen poikaansa nuorempi, alaikäinen Eddie O’Hare rakasteli ja rakasti aikuista Marion Colea seuraamuksella, että tarinasta tuli täydellinen, aikaa kestävä rakkaustarina ikimuistoisella lopulla. Morris on kaikesta huolimatta kirjan yksi sympaattisimpia hahmoja ja minulla on outo kutina, että muodossa tai toisessa törmäämme vielä Morrisiin sekä hänen kirjailijaystäväänsä Renzoon, sillä näistä herroista kirjoittaessaan Auster on herkimmillään ja sen huomaa. Häneltä jäi jotain vielä kertomatta omasta menneisyydestään ja ainakin Alice haluaisi kuulla, mitä se on:

Kun Alice ajattelee sitä vaiteliaiden miesten sukupolvea, poikia jotka kokivat suuren lamakauden ja varttuivat sodassa taistelleiksi sotilaiksi tai siviileiksi, hän ei moiti heitä puhehaluttomuudesta eikä siitä, että he kieltäytyvät palaamasta menneisyyteen, mutta miten outoa on, hän ajattelee, miten huikean epäjohdonmukaista on se, että hänen oma sukupolvensa, jolla ei toistaiseksi ole oikeastaan mitään puhumisen arvoista, on tuottanut miehiä, jotka eivät lakkaa puhumasta hetkeksikään.

***

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Irene  Anna Elina Sanna ja Valkoinen kirahvi