Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Prologi


Kiinalaiset lyhdyt syttyvät, savukkeiden ja parfyymien tuoksu sekoittuu kesäiltaan, naisten pitkät helmet tarttuvat miesten puvun nappeihin, samppanjalaseja kannetaan, Emmeline tanssii shimmyä pinkissä puvussaan, naurua, puhetta, yö pimenee, sumu nousee järveltä…

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin (The House at Riverton, Bazar 2011, suomennos Helinä Kangas) on niin paljon enemmän kuin luulinkaan. Alussa sain tuntuman, jossa pientä kliseemäisyyttä, paljon ennalta-arvattavuutta ja liikaa kepeyttä. Lopulta paikkansa piti vain ennalta-arvattavuus, jossa olen valitettavan hyvä. Se ei kuitenkaan lopulta haitannut lukukokemusta ollenkaan, vaan päinvastoin saatoin antaa kaiken keskittymiseni itse henkilöille ja heidän keskinäisille suhteilleen, joka syvensi tarinan makua niin, että olin välillä Hannah, välillä Grace, mutta en kuitenkaan Emmeline, ehkä sitten Robin Hunter…


Tarinan kertojana toimii hoivakodissa asuva Rivertonin kartanon entinen palvelija Grace Reeves. On vuosi 1999 ja Grace on saanut kirjeen nuorelta ohjaajalta Ursula Ryanilta, joka haluaa tehdä elokuvan Rivertonin elämästä ja siellä sattuneesta tragediasta ajalta, jolloin Grace palveli kartanossa. Hän pyytää Gracelta tapaamista asian tiimoilta ja näin vanha nainen lähtee vielä kerran Rivertoniin sekä muistellen että lopulta aivan konkreettisesti. Hän kohtaa uudelleen Hannahin, Emmelinen ja Davidin sekä heidän Leikkinsä, jota ei ollut ilman heitä kolmea. Grace näkee jälleen kulisseihin tehdyn lasten huoneen ja muistaa, miten hän näki sen ensi kerran saapuessaan Rivertoniin vuonna 1914:

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siinä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotiasta unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille, jotka eivät koskaan saapuisi.

Grace saapuu kartanoon aikana, jolloin varakkaimmissa piireissä elettiin kahden kerroksen väkenä ja palvelijat saivat olla kiitollisia, että saivat palvella hienoa perhettä antaen näille viidestätoista punnasta vuodessa kaiken lojaalisuutensa ja jopa kiintymyksensä! Tyytyväinen palvelusväki oli kuitenkin myös palveltaville tärkeä asia ja omista pidettiin huolta. Palvelusväessä itsessään oli myös arvojärjestyksensä, omanarvontuntonsa ja keskinäinen kiintymyksensä, josta parhaassa tapauksessa nuori tyttö sai kodillista hoivaa vastineena ahkeruudesta ja uskollisuudesta.

Paluu Rivertoniin on brittiläistä tapainkuvausta ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta ennen kaikkea sotien väliseltä ajalta. Se on siskokirjakin, mutta se on myös elämää suurempaa rakkausdraamaa kerrottuna vanhan Gracen äänellä. Tästä tuli heti mieleeni vanha nainen Richard Masonin Muistojen huoneissa sekä vanha, invalidisoitunut balettitanssija Bolšoin perhosessa. Nämä kolme iäkästä naista, Joan, Nina ja Grace, kertovat muistojensa tarinaa, joka aukeaa utuisena, mutta hurmaavana muistojen viuhkana, menneeltä maailmalta tuoksahtavana, hieman surumielisenä, mutta ehdottomasti vaikuttavana, suorastaan järisyttävänä.

Gracen tarina kantaa sekä rakkautta, aikalaiskuvausta, valheita kuin myös murhaa, joten mistään tyhjänpäiväisen kepeästä ei ole kysymys. Kate Morton antaa Gracelle äänen, joka miellyttää, tempaa otteeseensa, vie liki, niin että tunnet puuterin tuoksun, silmät häikäistyvät auringon kilosta suihkulähteen vedestä, katsot Hannahia silmiin ja näet käsittämätöntä surumielisyyttä vilkkaassa, uskaliaassa nuoressa naisessa…Ja sitten oli se leikki, joka vaatii aina kolme. Leikki, jossa

kolmion kaksi pistettä, joita kolmas ei sitonut yhteen, olivat etääntyneet yhä kauemmaksi toisistaan. Kuminauha oli venynyt äärimmilleen. Se pongahti takaisin kasaan. Kaksi pistettä palasi voimalla…Aika pysähtyi.

Paluu Rivertoniin kirjan kansi on täydellinen! Sitä on myös Mortonin tarina. Hän saattaa Gracen Rivertoniin kolmasti: ensin 1914, sitten tulevat Lontoon vuodet ja paluu Rivertoniin 1924 sekä vielä kerran 1999, vähän ennen kuin Grace lopullisesti sulkee silmänsä eräs tietty seepianvärinen valokuva verkkokalvoillaan. Hänellä on nyt hyvä olla, sillä salaisuus, jota hän on kantanut kymmeniä vuosia, on ojennettu tyttären pojalle, tulevan kirjan kirjoittajalle.

Minulla on monta syytä pitää tästä kirjasta, ja uskon, että oleellinen on kerrottu, mutta salaisuudet säästän lukijoiden itse avattaviksi. Henkilökohtaisesti olen aina tuntenut kuuluvani sotien väliseen aikakauteen, missä on henkinen kotini, kuten kirjoitin jo Hurmion tyttärissä, jossa tein vaikka mitä villiä... Pidän historiasta, surumielisyydestä, tummasta, vaikeasta, rankasta, romanttisestakin. Paluu Rivertoniin edustaa tasokasta lukuromaaniheimoa, jossa goottilaista tummuutta: Menneisyys palaa riivaamaan nykyisyyttä, suvun salaisuuksien painolasti, torjutun nouseminen pintaan, riivattu talo, naisten eristäminen yhteiskunnallisesta toiminnasta ja päätöksenteosta, salaperäinen ja näkymätön, tunnustuksellinen kerronta ja toisiinsa upotetut tarinat…Näissä kaikissa Morton on kuin mestaripelaaja kotikentällään ja nautinto on lukijan!

Epilogi

Vanhan suihkulähteen luona liikkuu joku. Ikaros ja kolme merenneitoa näkevät hopeisen silkkileningin hohteen. Surumieliset tähdet hyväilevät naisen valkeaa ihoa, joka kuunvalossa maagisesti yhtyy leningin hopeaan. Nainen kumartuu lähteen ylle ja ojentaa kätensä tavoittamaan viimeistä heijastusta vedestä juuri ennen kuin pimeys laskeutuu…

*****

Paluu Rivertoniin - Kate Morton

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Irene  Satun luetut  Sanna Aletheia  Krista Miia Jaana, Kaisa Reetta,  Norkku Karoliina Maria Sonja  Katja/Lumiomena  ja Hurja Hassu Lukija