Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä.
Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka
linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet
kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti,
muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.
Ja Mimi kertoo tarinan: ”Olipa kerran pieni acadilainen
sairanhoitaja, jonka nimi oli Mimi, ja nuori komea ilmavoimien upseeri, jonka
nimi oli Jack...”
Ann-Marie MacDonaldin teos Linnuntietä (The Way the Crown
Flies, Tammi 2004, suomennos Kaijamari Sivill) on lukemistani tarinoista yksi
pakahduttavimmista. Luin kirjan joulun verkkaisina välipäivinä lukijani Tarun
suosituksesta. Luen mieluusti välillä muutakin kuin uutuuksia, joten tartuin
kirjaan odottaen keskihyvää tarinaa yli 800 sivun verran. Olin valmistautunut
romantiikkaan, siihen kudottuun rikokseen sekä lapsikertojaan Madeleineen. Olin
valmis kohtaamaan vääryyttä, petosta, valehtelua, verta...Kukaan ei kuitenkaan
varoittanut minua niistä tunnemyrskyistä, joihin tietyt maisemat, paikannimet, täydelliset
isät, rikotut pikkutytöt, särjetyt nuoret miehet, keltaiset perhoset, painajaisunten
labyrintit, aikuisten sokeus, eläinten silmät, loputtomat kilometrit pitkin
itärannikkoa, sitten taas uusi koti kaikkien muiden jälkeen ja lopulta siitäkin
tulee taas koti...kaikki asettuu paikoilleen, on gemütlich, minut vie. Saksasta tulee yhtä
kaunis kieli kuin on nainen kaunis yllään miesten paita ja Mimi laulaa ”Bei mir
bist du schön...”, mutta vasta sen jälkeen kun he ovat tanssineet
”Unforgottable, that’s what you are...”
McCarthyn perhe on palaamassa komennukselta Saksasta. Isä
Jack on ilmavoimien eversti ja Mimi on tietenkin kaiken järjestyksessä pitävä
kotirouva, joka tuntee armeijan vaimonormit. Koti tehokkaasti sinne, missä on
seuraava kohde, nopea, mutta kodikas asettuminen. Miehen paras on perheen
paras, mikä McCarthyn perheessä on helppoa, sillä Jack ja Mimi ovat vieläkin
Saksasta kaksi lasta mukanaan palatessaan hullunrakastuneita toisiinsa. Jack
tuntee, että Mimi on hänen kotinsa ja Mimi saa tuskin pidettyään itseään irti
komeasta, palvovasta miehestään. Mukanaan heillä on autossaan paitsi lapset,
muistonsa Saksan vuosilta, alpit, herkut, monet ystävät, paljon saksan kieltä. On
’60-luvun alku ja satu on kuin alkamassa ja lentäjälle edes taivas ei ole
kattona: He ovat päättäneet tehdä kaiken oikein, he ovat päättäneet saavuttaa
paljon. Varjona seuraa kuitenkin kylmä sota, avaruuden valloituskilpa, taistelu
kuusta, kertomus raketeista ja eräs tarina Hamelnista, vanha satu:
Rampa, niin kuin lapsi, joka säästyi joutumasta vuoreen kun
pillipiipari johdatti lapset pois. Me emme ole maksaneet pillipiiparille ennen
kuin olemme kuunnelleet tarinan. Ja hän vie meidän lapsemme yhä vain.
Tapahtumia ilman muistia. Luita ilman lihaa. Puolikas tarina
– kuin tyhjään peiliin tuijottavat kasvot, kuin ihminen ilman varjoa.
Mitä varjot tekevät? Ne tavoittavat.
Hiljainen kanadalainen varuskunta Centralia ottaa sisään
asettuvan McCarthyn perheen kotoisasti vastaan. Perhe asettuu ja
kahdeksanvuotiaasta Madeleinesta tulee tarinan kertoja. Siinä, missä aina
epäilen lapsikertojia, löysin Madeleinesta heti
Joyce Carolyn Oatesin Sisareni,rakkaani Skylerin vertaisen kertojan.
Hän on tarkka havannoija ja huomaa pienetkin yksityiskohdat, vaistoaa
tunnelmat, näkee varjon pilkesilmissä, mutta hän on vain lapsi ja ennen kaikkea
hän on isänsä tytär...Maman palvoo isoveljeä Mikea ja puhuu tämän kanssa
ranskaa, Madeleine puolestaan tuskin jaksaa odottaa, että olisi jo ilta ja papa
tulisi peittelemään hänet. Papa
kuuuntelee kuitenkin ehkä Kennedyn puhetta maailman pisimmästä aseettomasta
rajasta...ei, nyt on jo menossa Kuuban kriisi ja vanhempien huomio on täysin
kiinni sekä Kanadan että Yhdysvaltojen suunnitelmissa. Jack saattaa olla myös ajatuksissaan ja
katua, että lähti mukaan korkean luokan poliittisiin salaisuuksiin, joista hän
haluaisi eroon keinolla millä hyvänsä, mutta aika kuluu ja kohta on Oktoberfest
–tanssiaiset upseerikerholla, Mimi näyttää niin houkuttavalta
tirolilaispuvussaan, joka maksoi omaisuuden Garmischissa ja
”Aimees-tu
cette couleur, Michel?”
“Très
chic”, Mike sanoo.
“Sehr schön”, sanoo Madeleine, ja Mimi halaa häntä.
Kukaan ei nyt ehdi huomata kuka on poissa. Kohta ovat
grillijuhlat ja sitten...Missä istuvat varikset ja katsovat kangasta, jossa on
keltaisia perhosia ja kankaan alla? Missä alkaa vääryys? Kerro Jack, missä se
alkaa? Jack...
Olen nyt lukenut Ann-Marie MacDonaldilta ensimmäisen kirjan
ja
Armon yö, hänen esikoisensa on jo tulossa. Kirjailija tietää, mistä
kirjoittaa, sillä hän on syntynyt 1958 Baden-Badenissa, jossa Kanadan ilmavoimilla oli tukikohta. Sen
jälkeen kirjailija on asunut monissa Kanadan kaupungeissa.
Linnuntietä on niin
täydellinen teos, että jos tämä ei olisi lukuvuoteni ensimmäinen kirja,
sanoisin, että tässä on lukuvuoteni 2016 paras tarina. Ajattelen silti niin,
sillä MacDonaldilla on juuri se, mitä ihailen: Tarina kasvaa hänen kertoessaan,
hän osaa kasvattaa uhkaa ja kuljettaa samalla mukana kontrasteja, joiden takia
piina ei kasva Sisareni, rakkaani mittoihin, vaan liikumme jossain Suojeluksen
hengityksessä, sillä sama surumielinen usva lopulta muokkaa kirjan henkilöiden
kohtalot ja sen mitä heistä tulee. Madeleine tietää jo teininä, että hänestä
tulee koomikko ja kun hänen draamaopettajansa Aida toteaa hänelle: ”Nauru
kuplii kyynelten lähteistä, enkelini, ja sinun lähteesi pohjalla on verta”,
minulle valaistui, että olen löytänyt uuden Phillipsini! Mutta palvon paitsi
draamaa ja sen rakentamista, myös oikeaa tempoa ja kieltä joka ei kysy lupaa,
vaan vie mennessään. Lukekaa, eläkää, maistakaa tätä:
Aamu on kaukainen maa, jonne pääsee vain yön kautta, eikä
Sharon...
Milloin on aamu? Onko silloin aamu, kun ruohossa näkyy
kastetta? Silloin kun lehti tömähtää rappusille? Silloin kun ikkunasta näkyvä
vaisu valo hukuttaa lukulampun valon? Sammuta se. Päiväpeitto on yhä...Ne
henget ja virtaukset, jotka kaikkea liikuttavat, jättävät huoneen ja kaiken
mitä siellä on kuin...Maa vaatii huonetta omakseen. Milloin on aamu?
Linnuntietä on kirjoitettu tähtiin. Tähdet putoavat alas
helähtäen soittaen tarinaa rikoksesta ja rakkaudesta, vääryydestä ja
valosta, kaikesta mikä on meille annettu ja kaikesta mikä on otettu meiltä
pois. Poissa ovat äänet, tuoksut, askeleet, nauru, eräs vilkutus...Talot
katsovat tyhjin silmin ja olisimme aivan lohduttomia ellei loistava kertojamme
tarjoaisi meille yhtenäisen juonen lohtua, tarinaa joka saa meidät näkemään
keltaiset perhoset ilmassa juuri ennen kuin lennämme tähtiin.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katja/Lumiomena, Irene/Kingiä, kahvia ja empatiaa, Susa/Tunteella ja järjellä, Kirsi/Kirsin kirjanurkka, Maria/ Sinisen linnan kirjasto Luetut, lukemattomat Annika/Rakkaudesta kirjoihin ja Maisku/Täysien sivujen nautinto Kirjapolkuni ja Kirjoihin kadonnut