Antti Tuomainen: Kaivos

Hän oli säilyttänyt kuvaa kaikki nämä vuodet. Se oli repaleinen ja haalistunut ja kulunut reunoiltaan pehmeäksi.

Kuvassa nuori perhe söi jäätelöä Seurasaaren sillan pielessä. Kuuma kesäpäivä, juuri maalatut sillan valkoiset kaiteet, värikkäät – 1980-luku oli murhaa myös muodille – kesävaatteet, sortsit ja T-paidat, vuoden ikäinen poikalapsi rattaissa isän ja äidin välissä: perhe, joka näyttää nuorelta ja onnelliselta.

Päivä, jolloin kuva otettiin: Hänen elämänsä parhaimpia päiviä.

Päivä, jolloin hän joutui luopumaan kuvan ihmisistä: hänen elämänsä päivistä pahin.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015) on paras kotimainen jännityskirja, jonka olen lukenut ikinä! Aloitin hyvin epäillen, sillä jo se, että kirja liikkuu jossain nikkelissä, lyijyssä ja kullassa, kaivoksessa ja sen ympäristövaikutuksissa, on minulle trillerinä yhtä kartettava aihe kuin huumemaailmaan sijoittuvat tarinat: Luen ja välitän niistä livesti, en nauti lukea niitä yökirjoinani. Niinpä vain kirjailija Tuomaisessa ’se jokin’ ja olen ihan myyty. Millä ihmeellä tämä mies kirjoittaa kuin runoa, sen olematta runoa. Enkä voi tässä käyttää sanaa runoproosa, ei ja ei. Kaivos vain on niin vetävä, että voin tarjota tätä reissukirjaksi Lumimiehelle Herman Kochin Naapurin ohella. Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä:

Lumisateen ensimmäinen hetki oli joka kerta yhtä ihmeellinen asia: yhtäkkiä taivaalta alkoi leijailla jotakin ja kohta maailma oli valkoinen.

Tai:

Luminen yö oli kuin hyvä uni, pehmeä ja upottava.

Luminen kirja, jossa toimittaja Janne Vuori tammikuun kylminä päivinä tarpoo Pohjois-Suomessa sijaitsevalla nikkelikaivoksella ollen samalla vajoamassa elämänsä suurimpaan kinokseen, sillä avioliitto Pauliinan kanssa korisee henkitoreissaan parivuotiaasta Ellasta huolimatta ja kolmekymmentä vuotta sitten kadonnut isä palaa niin hänen kuin hänen äitinsä Leenan elämään. Samoina lumisina viikkoina kuolee myös paljon kaivoksen toimintaan liittyneitä ihmisiä, mutta mikään ei ole sitä, miltä Jannesta aluksi näyttää. Ja isä Emil taas:

Aika kuroutui umpeen ja aika repesi railoksi. Oli entistä vaikeampaa hyväksyä, että hän oli ollut omasta päätöksestään poissa melkein koko sen ajan, jonka poika oli maan päällä elänyt ja että pojan koko elämä oli hänelle tuntematonta. Ei ollut mitään tuolta ajalta, mitä he olisivat yhdessä kokeneet, yhtäkään muistoa.

Kuitenkin:

Samassa oli selvää, kristallinkirkasta, mikä hän oli ja mikä oli hänen roolinsa tässä ja nyt ja samalla aina.

Kaivos on trilleri, joka laajenee kuin aurattu lumitie sekä isä-poika –kirjaksi että avioliittoromaaniksi. Kirjan murhatkin kuin todetaan, niillä ei mässäillä, joten voin suositella tätä jännitysromaania myös heille, jotka eivät ole kaltaisiani jännityksen ahmijoita. Toisalta taas kirjan loppu...tunnen miten John Irvingin Marion ja Eddie kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen palaavat muisti-iholleni: Ne kaikki vuosikymmenet välissä ja sitten...oih!

Antti Tuomaisen Kaivos on yhtä ihmeellisen uniikki kuin on yksi lumihiutale.

...tuossa Leena istui, viehättävänä ja viisaana, tässä samassa ravintolassa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, samassa pöydässä. Emil ei muistanut mitä viiniä he olivat silloin juoneet. Tänään pöydällä oli pullo tummaa, tuoksuvaa chileläistä punaviiniä, ja pöydän toisella puolella nainen, jonka ennen epävarmat, nuoret kädet pitivät nyt lasia varmoin, levollisin sormin.

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai me otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Kaisa Reetta  Annika/Rakkaudesta kirjoihin.   Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kirsin kirjanurkka

*'***

Dekkarit Leena Lumissa

Sata mieskirjailijaa Leena Lumin tyyliin

Jokin aika sitten blogeissa kiersi Sata naiskirjailijaa -haaste ja sainkin sen ihan täyteen postauksessa Sata Naiskirjailijaa Leena Lumin Tyyliin. Nyt Sinisen Linnan Maria on haastanut meidät kertomaan mieskirjailijamakuamme. Kun tätä nyt aloitan, en vielä tiedä, mihin päädyn:

Eino Leino: koko tuotanto!

Philip Roth: Ihmisen tahra, Amerikkalainen pastoraali

Philippe Claudel: Harmaat sielut, Varjojen raportti

Aksel Sandemose:  Kadonnut on vain unta, Ihmissusi, Pakolainen ylittää jälkensä

Mika Waltari: koko tuotanto!

Tommy Tabermann: Veren sokeri, Eroottiset runot

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leo Tolstoi: Anna Karenina, Sota ja Rauha

William March: Komppania K

Ernest Hemingway: Käärme paratiisissa, Kenelle kellot soivat

Günther Grass: Peltirumpu, Kampela

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, Väärän kissan päivä, Sielut kulkevat sateessa

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Jussi Siirilä: Juoksija

Peter James: Roy Grace -sarja

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Boris Pasternak: Tohtori Živago

Paul Auster: Näkymätön, Talvipäiväkirja, 4 3 2 1

Amin Maalouf: Samarkand

William Shakespeare: William Shakespearen sonetit

Isaac Bashevis Singer: Varjoja Hudsonin yllä, Illan tullen, yön pimeten, Nousee päivä, laskee päivä

Pablo Neruda: Andien mainingit, Kapteenin laulut

Geert Kimpen: Kabbalisti

Z.Topelius: Välskärin kertomuksia

Bo Carpelan: Axel, Alkutuuli, Kesän varjot, Benjamin

John Irving: koko tuotanto!

Herman Hesse: Arosusi, Rosshalde

Alexandre Dumas: MonteCriston kreivi

Richard Yates: Revolutionary Road

Italo Calvino: Marcovaldo

Johan Bargum: Syyspurjehdus, Syyskesä

Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa, Suojaverkko, Katarina Blumin menetetty maine

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Peter Cameron: The Weekend

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Yrjö Kaijärvi: Yrjö Kaijärvi Kauneimmat Runot

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Saul Bellow: koko tuotanto!

Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Powers: Laulut joita lauloimme,  Muistin kaiku

Kaarlo Sarkia: Kootut runot

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen

Thomas Mann: Taikavuori

F.M.Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Rainer Maria Rilke: koko tuotanto

Mihail Šolohov: Hiljaa virtaa Don

Lassi Sinkkonen: Mutta minulla ei olisi rakkautta, Solveigin laulu

Hannu Mäkelä: L Onerva - Liekkisydän

Colm Tóibín: Brooklyn, Äitejä ja poikia  Nora Webester

Ian McEwan: Koko tuotanto!

Ernst Brunner: Edith

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Victor Hugo: Kurjat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat, Barbarotti -ja Van Veeteren -sarjat...

Herman Koch: Illallinen  Lääkäri  Naapuri Pormestari Pääosassa Sophia

Andrëi Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

John Williams: Stoner

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys   Lopotti  Ei kertonut katuvansa

Michael Ondaatje: Divisadero

Sami Hilvo: Pyhä peto

Antti Tuomainen: Kaivos

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Pierre Lemaitre: koko tuotanto! 

Mark Sullivan

Janne Huuskonen

Timo Naarala  runoja, Iltaan on vielä päivän matka ja Rannan hiekalla palaa nuotio

Siis en tiedä, mitä unohdin, montako kirjoitin, mutta tehty, mikä tehty. Saa kertoa, kuka on joukosta poissa...Lisään itsekin, jos muistan.

Nir Baramin kuva Otava
Tommi Kinnusen kuva Kristian Tervo
Ian McEwanin kuva Murdo Macleod
Håkan Nesser kuva Tomas Whitehouse/ Tammi
Sami Hilvo kuva Michal Herman/ Tammi
Tatu Kokon kuva Mikko Mäntyniemi

Tapio Tamminen/ kuva Ateena

Pierre Lemaitre/ kuva Roberto Frankenberg/Minerva

Janne Huuskonen/kuva Veikko Somerpuro/WSOY

Herman Koch/kuvaMaarten Kools/ Siltala

Vuoden 2015 parhaat kirjat Leena Lumissa

Lukuvuoteni 2015 parhaat kirjat 83 luetun joukosta ovat:

1.  John Williams: Stoner (Bazar 2015)

2.  Laura Lindstedt: Oneiron (Teos 2015)

3.  Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

4.  Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2014)

5.  Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015)

Jo 28. tammikuuta kirjoitin blogiini Stonerista mm. näin:

Luin kirjan heti kun se tuli, mutta halusin hallita tultani, sillä tässä kirjassa on juuri sitä laatukirjallisuuden hehkua, joka pakottaa sanomaan jo tammikuussa, että Stoner on loppuvuodesta kuumassa ryhmässäni. Olen tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä. 

Koko vuoden tiesin, että Stonerin ylittäjää ei tule, eikä tullut. Sen sijaan sain kokea kakkoseni eli Oneironin kanssa riemuisan yllätyksen:

Laura Lindstedt tuli ja näytti! Nyt nousi kotimaisen kirjallisuuden rima kohinalla ja olen siitä niin iloinen, että en sanotuksi saa. Ja näin mm. kirjoitn Oneironista:

Runsaus, tieto ja tunteet tursuvat Oneironissa kuin kuuma laava, ylitsetulviva joki tai ziljoonan lumikurjen itku vuorilta alas laaksoon. Kiitän valkoisen tilan rauhasta. Karsastan anteeksipyydellen Polinan ylitsevuotavaa lörpöttelyä. Hän on ehdottomasti paras ollessan humalassa ja omassa kodissaan. Kissa sylisään, kirja kädessään, viini-, likööri- tai viinalasi ulottuvillaan. Silloin hänelle aukeavat kirjojen maailmat ja hän alkaa kukoistaa samassa suhteessa juomansa alkoholin määrään, lukemiensa kirjojen tarinoihin. Miten loistavaa humalakuvausta, jossa örvellys jalostuu kirjallisuudesta nauttimiseksi.

Oneiron on niin paljon muutakin kuin Polinan humalatilan kuvausta, että kiteyttäkäämme tähän:

"Niin kuin ei kauneutta, ei myöskään taidetta ole olemassa ilman tuskaa."

Audrey Mageen Sopimus on hyytävää kyytiä, joka sisältää loistavan kuvuksen siitä, miten silmänsä voi täysin sulkea toisten vainolta ja elää kuin mitään outoa ei tapahtuisi. Kirja sisältää myös unohtumattoman kuvauksen rintamalta, jossa Werner taistelee jäättävässä talvessa maansa puolesta. Näin Sopimuksesta:

Sopimuksessa kuka vain, sinä tai minä, ryhtyy tekoihin, sokaistuu tapahtumille, joista voisi hyvinkin sanoa etukäteen: ’En minä ikinä voisi...’ Oletko aivan varma ettet voisi? Audrey Magee huojuttaa lukijan mieltä tavalla, joka saa ymmärtämään, miksi tämä teos on Irish Timesin kymmenen myydyimmän kirjan listalla.

Nir Baramin Hyviä ihmisiä liikkuu kuten edellinenkin eli Sopimus Hitlerin ja Stalinin kuliseissa, mutta nyt pahaan ryhtyvät odottamatta kaksi juutalaista, toinen on Werner Saksassa ja toinen on Saša Neuvostoliitossa. Odottamatta pääsen kirjassa myös liki rakastamiani, vainottuja runoilijoita, heitä, joista yhdestä Riikka Pelo kirjoitti teoksessaan Jokapäiväinen elämämme:

Saša, toveri Veissberg, ei halua alistua pelossa odottamiseen ja nyt hän pelkää eniten Nadjaa, joka ei kaihda sanomasta mitään. Häntä, joka oli kirjoittanut Izvestijan päätoimittajalle, toveri Buharinille:”Kahdesta metristä kylmää lattiaa, ikkunasta likaiselle sisäpihalle ja pienestä rautasängystä, olen valmis naimaan vaikka hevosen.” 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on meren valoa, joka ei estä näkemästä sodan pimeyttä. Siis edelleen jo kolmas kuuman ryhmän kirjani liikkuu toisessa maailmansodassa:

Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.

Kakkosryhmä voi olla yhtä hyvin ns. sydänryhmä kuin olla vain jatkumoa koko vuoden kuumalle ryhmälle:

 1.  Sarah Watersin Parempaa väkeä (Tammi) kirjasta totesin mm. näin:

Sarah Watersin Parempaa väkeä, ensimmäinen Watersini, yllätti minut! Miten paljon löysinkään brittikirjailijan teoksesta rakastamani Virginia Woolfin tunnelmia aina ensimmäisestä sitaatista alkaen. Tietty kaunis alakulo, hetki on mennyt ennen kuin se on tullutkaan, kaikki merkitsee taikka mikään ei merkitse mitään, sillä eikö kaikki ole jo eletty, brittiläisen yläluokan puuduttava tapamuodollisuus sekä tietenkin ne lukuisat tunnistettavat erot, muutkin kuin aksentti, joilla parempi väki erottuu ja erotetaan alaluokasta. Waters ei pistä Woolfia paremmaksi, mutta liikkuu osin niin lähellä Vuodet tunnelmia, että tunsin ihollani, maistoin kielelläni menneen maailman pölyn: verhon väreilyn, itsekäärityn savukkeen tuoksun, koiran haukun, metallirenkaiden rahinan, pitkät kävelyt Lontoon kaduilla, kello neljän hämärän, surulliset puukujanteet, jotka eivät johtaneet mihinkään, aurinkokellon joka näytti kadonnutta aikaa...

2.  Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava) olisi ihan hyvin voinut olla myös ensimmäisessä ryhmässä ja itse asiassa vatuloinkin pitkään Doerrin loistavan lukuromaanin ja McEwanin uutuuden välillä. Mutta ei tätä kannata ottaa niin vakavasti: Vaikka taivas tippuisi alas, minä olen McEwan-fani! 

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin viimeisin teos Lapsen oikeus on paluuta niille juurille, joissa ihastuin Ianin teoksiin. Mukana ovat kaikki inhan elämän elementit älyllä ja ironialla maustettuina. Ei mitään haastavaa kvanttifysiikkaa, vaan liikumme jossain Rannalla, Vieraan turvan ja Ikuisen rakkauden nummilla, joilla olen niin kotonani, että luin kirjaa kiihkeästi kuin rakkauskirjettä: Antaahan tämä mitä lupaa, antaahan tämä kaiken, antaahan, vaikka mies, Jack vänkyttää, että hän ja Fiona ovat rakastelleet viimeksi seitsemän viikkoa ja yksi päivä sitten. Kaiken antoi, sillä Ian on kirjailijana tyyppiä, jolle antaudun voimattomana.

3.  Katja Ketun Yöperhonen (WSOY) on uniikkia Kettua kuten oli hänen Kätilönsäkin:

Kettu on vahvoilla juuri sillä tyylillä mitä kirjoittaa. Lukijaa hän ensin lyö, sitten sivelee unohdussalvaa:

Kesäinen villintuoksuva iltahämärä, hevoset uneksivat usvaisella pellolla.

4.  David Vannin Kylmä saari (WSOY) on jäätävä avioliittoromaani, josta kirjoitin mm.:

 Vann kirjoittaa sekä tylyn arkisesti, että samalla laajoja tunnekaaria saavuttaen. Lukija imaistuu mukaan ja huomaamattaan elää alaskalaisen tragedian yhtenä onnettomista, täydesti pohjaimulle antautuen.

Ihmiselämä ei voinut olla vain sitä mitä oli. Se olisi liian pelottavaa. Ei kukaan sellaista halunnut.

5.  Hermann Kochin Naapuri (Siltala) on mitään kaihtamatonta, älykästä tylytystä, joka jatkaa Illallisen ja Lääkärin linjoilla, mutta toistamatta itseään:

Samaa on vain hillittömyys, jolla paljastetaan ihmisluonteen pimeitä kierouksia. Tässä Herman Koch muistuttaa niin brittikirjailija Ian McEwania, että ihmekös jos olen Kochin pohjaimussa. Aiheet Naapurissa ovat rajattomat alkaen kirjailijoiden turhamaisuudesta ja kateudesta, siirtyen opettajien vaarallisen keskinkertaisuuden kautta rakkauteen ja mustasukkaisuuteen, unohtamatta ystävyyttä, sananvapautta ja mahdollista rikosta. Jälleen Koch onnistuu yllättämään ja Naapurissa monet kohtaukset kokee kuin kamera-ajona ilman ohjaajaa.

Muut Ihanat Kirjat esittelee erityisen huomattavia makupaloja vuoden varrelta. Riitta Konttisen Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cavén (Siltala) on kuvataiteita rakastavalle vuoden odotetuin teos. En meinannut malttaa nahoissani pysyä tätä odottaessani ja kirja antoi kaiken, mitä odotin. Ihan puskista minut sen sijaan yllätti René Nybergin Viimeinen juna Moskovaan (Siltala):

Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi toistamaan virheitämme.

Eero Ojasen&Daga Ulvin Suomen myyttiset linnut (Minerva) on kiehtova ja kaunis kirja Suomen myyttisistä linnuista, niihin liittyvistä uskomuksista, joista monet elävät vieläkin sitkeinä elleivät muuten, niin sanonnoissa. Kirja on kuin taideteos upeine kuvineen ja kohderyhmä olemme me kaikki.

Antti Tuomaisen Kaivos (Like) on paras kotimainen trilleri, jonka olen eläissäni lukenut:

Pidän Kaivoksessa kaikesta. Kieli, tempo, oikea henkilömäärä, tyylikkyys, kuvauksellisuuden suhde toimintaan, se, miten kerrotaan naisista: ei vain heidän ulkonäköään kuvaillen, ylentäen ja alentaen, vaan tasavertaisesti, pelottavuus, yllätyksellisyys ja kaiken aikaa lunta, lunta, lunta...Lunta johon upotaan, lunta jota katsotaan kuin ihmettä.

Vuodet. Me joko katoamme niihin mitään käsittämättä tai otamme ne vastaan kuin lahjan. Jotakin sellaista.

Sara Kokkosen Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain) monista rakkaista tyttökirjojen kirjoittajista sekä faktaa että lukijoiden tunne-elämyksiä esiin tuoden. Ihana, ihana tietokirja, mutta mennäänpä tunteella ja annetaan erään lukijan muiston tiivistää kaikki näihin kirjoihin liittyvä tunnelma:

Perheemme traditioon kuului viettää koko joulupäivä yöpuvussa joululahjakirjoja lukien. Välillä käytiin kinkkua leikkaamassa ja taas luettiin. Anna -sarjassa riitti minulle luettavaa sinä jouluna yli tapaninpäivän. Lukiessa unohtui joulu, kun Anna vei minut muihin maailmoihin, kauas Prinssi Edwardin saaren kevääseen ja kesään. Tiesin tarkalleen, millaista Vihervaarassa oli. Kunpa olisin voinut ajaa sinne hevoskyydillä pitkin poppelikujaa! Vihervaara tuoksui omenoilta ja daalioilta, luumuilta ja orvokeilta.

Mitä muuta tuli sanottua:

Pärttyli Rinne Viimeinen sana (Noxboox):

’Pärttyli – tunneälykäs, lahjakas, jopa pelottava, mutta tuntee biisin Yö kanssas sun...’, ’ei yhtään turhaa sanaa Viimeisessä sanassa’, ’tiheä timantti’, ’ei yhtään myötähäpeän virkettä’, ’olen tunturipöllö ellei Rinteestä tule Kuuluisa Kirjailija!'

Peter Jamesin Kuolema merkitsee omansa (Minerva) on Peterin paras koko Roy Grace -sarjassa!

Jos haluat muistella viime vuotta tässä Vuoden 2014 parhaat kirjat Leena Lumissa

Loppusanat ovat Sarah Watersin Yövartiosta:

Meillä on muistokirjoituksen suhteen vain yksi toive, eli suuren T.E.Lawrencen sanoin me "otimme ihmisen kohtalon käsiimme ja kirjoitimme tahtomme tähdin taivaankanteen."

Love
Leena Lumi

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Jotkut ihmiset ovat tuomittuja epäonnistumaan. Mitä tahansa he tekevät, mitä ikinä yrittävät, heidän edessään palaa helvetin tuli. Jos he voittavat lotossa, seuraavana päivänä iskee syöpä. Joillekin vain valikoituu sellainen elämänkohtalo, ei voi tietää miksi, niin vain on. Meissä tällaisissa pitäisi olla varoituskolmio.

Norjalalaisen Heine Bakkeidin dekkari Paratiisin kutsu (Møt meg i paradis, Into 2020, suomennos Jonna Joskitt-Pöyry) saapui luokseni kutsumatta ja jonkin verran puutarhailua virtasi ennen kuin siihen tartuin, sillä en ollut lukenut Thorkild Askesta kertovan sarjan ensimmäistä osaa Meren aaveet, aavistelin tiettyä kovaksikeitettyä menoa ja ärsyynnyin takakannen infosta, jossa luvattiin mm. vetävää huumoria. Minulla jännitys ja huumori eivät voi olla samassa trillerissä ellei kyseessä ole Sebastian Bergman, tuo Hjorth&Rosenfeldtin luoma häntäheikki profiloija, johon kaikki naiset ihastuvat. No, kuinkas kävikään!

Paratiisin kutsu oli luettava loppuun jopa minun, mutta silti olen sitä mieltä, että liikaa tavaraa eli psykologisen dekkarin rakastajalle tämä oli kovaa kamaa. Paljon murhia, osin aika raakaa menoa ja olin hiukan hukassa päähenkilön kanssa, kun hän oli entinen poliisi, juuri vapautettu vankilasta, mutta niin vain alkoi hoitaa rikostutkintaa. Hän tavallaan oli auttamassa kirjailija Milla Lindiä tarinan taustoituksessa, naista, joka todellisuudessa etsi hylkäämäänsä tytärtä ja naista, joka muistaakseni hänkin löytyi Asken sängystä! Monta naista sieltä löytyi, mutta sentään eri aikaan!

Se mistä syystä Thorkild oli menettänyt poliisin oikeutensa ja oli joutunut vankilaan johtui siitä, että hän oli tahattomasti ajanut erään naisen, rakastettunsa kuoliaaksi. Paha onni vainoaa häntä ja nyt hän on niin posttraumatisoitunut, että ei selviä ilman kovia lääkkeitä, joista vain kovimmat kipulääkkeet tuntuvat auttavan häntä. Niiden edestä hän on kirjassakin valmis tehtävään kuin tehtävään. Hän on ihastuksesta Freyhin, jonka kuolema oli hänen syynsä, jättänyt vaimonsa Ann Marin, joka puolestaan ei millään voi unohtaa häntä. Ann Mari on sen verran houkuttava tapaus, että Asken esimies Gunnar Ore on jo kohta hänen kanssaan asumassa ja hyvin rakastunut naiseen, jonka mieli seikkailee vielä menneessä. Gunnar asettaa kuitenkin ansan, sillä hän epäilee...

”Ei olisi pitänyt tulla”, sanon ja yritän vetäytyä.

Ann Mari tarttuu käteeni ja panee sen vatsalleen, arpensa päälle. ”Tulit kumminkin.”

Hän kääntyy kyljelleen, tarttuu minua vyötäröltä ja hivuttautuu liki. Hänen huulensa tuovat mieleen sateen, lämpimät pisarat, joiden ensikosketus kihelmöi ja kutittelee kasvoja, yltyvän sateen, joka vangitsee minut säihkyvien vesikaltereiden sisään. Polttavan sateen.

Tämä kohta! Tässä unohdan kirjan toiminnan ja sen mitä tytöille tapahtui. Heine Bakkeid osaa kirjoittaa! Hän vain haluaa kirjoittaa kovaa ja pehmeää ja niiden liitto on trillerissäkin hyvä, mistä ikiaikainen todistus on Antti Tuomaisen Kaivos, jossa rakastuin murhaajaan! En voi lukea Kaivosta kyynelehtimättä...Bakkeid pystyy halutessaan tekemään minulle saman...

Jos kirjaan oikein paneutuu, voi tajuta hyvinkin, miksi Aske on niin sekaisin. Se ei ole aina vain lääkkeistä, sillä hän joutuu olemaan niitä ilmankin, sillä hänen outo psykiatrinsa leikkii hänen kanssaan kissa ja hiiri –leikkiä, vaan hänellä on ollut tosi rasittava kokemus yhdessä tohtori Ohlenborgin kanssa Yhdysvalloissa haastattelemassa sarjamurhaajia.

Aika tohtori Ohlenborgin kanssa tuhosi minut, ja minä toin sen tuhon mukanani Norjaan ja aloin kylvää sitä läheisiini. Niin ei saa käydä nyt.

Yllä mainittua ei ole vähätteleminen, sillä jos luette tällaisesta asiasta faktaa vaikka Jack El-Hain kirjasta Göring ja Psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa, saatte kuvan, mitä tuollaisesta voi seurata tutkijalle. Olemme nyt kuitenkin trillerissä, jota on kehuttu Jo Nesbøn kirjojen veroiseksi. Vaikka luen paljon dekkareita, Nesbø ei ole yltänyt listoilleni, mutta fanituksesta päätellen hän on kova sana.

Paratiisin kutsu ei ole huono, se vain haluaa kohderyhmänsä. Oma kirjani tietää jo minne menee, sillä tällaiselle on kysyntää. Kova meno ja otteet ovat toisille juuri ne oikeat jännitysromaanin merkit ja tässä sitä on kivalla softilla ripauksella. Ja painotan: Bakkeid osaa kirjoittaa!

Käsitellään nyt sitten se huumorikin vielä, kun en sitä niin jännityksen sekaan kaipaa paitsi Sebastian Bergmannin kohdalla. Muuten, Bakkeidissa on hiukan Sebaa, sillä harvoin hän yksin herää. Nauroin yhdessä kohdin ja se oli silloin kun pahin oli tapahtunut ja Gunnar Orella on aikaa alkaa ihmetellä Asken naisiin vetoavaa olemusta, josta hän ei näe mitään merkkiä.

”Miksi?” Gunnar kääntyy minuun päin. ”Miksi hänen täytyi saada tavata sinut, vaikka hänellä oli jo minut ja vaikka sinä olit...., yrittänyt useasti itsemurhaa ja jäänyt pillerikoukkuun? Miksi hän halusi mieluummin nähdä tuollaisen tyypin kuin minut? Voitko selitää, en ymmärrä. Ann Mari, Frei, Milla, mitä sellaiset naiset luulevat sinusta löytävänsä?”

”Minussa he tietävät mitä saavat.”

”No mitä?” Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksunta ja vilpitön hämmennys.

”Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin on omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.”

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Valitse Vuoden 2015 Kaunein Kirjan Kansi Leena Lumissa ja Arvonta!

Ja taas ollaan ihanassa syksyssä, huomenna jo marraskuussa. On aika valita vuoden kaunein kirjan kansi Leena Lumissa. Minä saan siis valita ehdokkaat ja te saatte päättää, mitkä ovat kauneimmat. Valitan sitä, että kuvat eivät ole ihan täydessä kauneudessaan, sillä Lumimiehellä oli ongelmia saada erikokoiset ja -muotoiset kannet kauniiksi kollaaseiksi. Viiden ryhmissä onnistui loistavasti, mutta silloin keskellä oleva sai kuin liikaa suosiota enkä halua johdatella, vaikka mieli kuinka tekisi...;)

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 15.11. klo 12. Osallistua voivat kaikki lukijoikseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Oletko vakituinen lukija vai et, tarkista se klikkaamlla auki Lukijat/Jäsenet, josta näet oletko siellä vai et. Anonyyminä ei voi osallistua. Ellei sinulla ole aktiivista blogia jätä osallistumisen yhteydessä sähköpostiosoitteesi. Palkintoja jaetaan viisi, sillä juhlimmehan nyt myös 1,5 miljoonan kävijän rajan ylittymistä. Ensimmäiseksi tullut saa valita ensin, toiseksi tullut tokana jne. Ellei joku voittajista löydy viimeistään ke 18.11. klo 12 mennessä, nostetaan uusi arpa.

Koska Jurvelinin upea Lapseni kuin nukke kärsi tässä neljän kuvan kollaasissa eniten, katsokaa se täältä Voittehan etsiä muitakin kansia niiden postauksista, jollon ne näkyvät parhaiten. Ilmoittakaa suosikkinne kirjan nimellä. Ellei nimi näy, klikatkaa kuvia suuremmaksi. Ja sitten vain yksi nimi, kiitos.

Kirjat ovat yhteen tai pariin kertaan siististi luetut, joten käyvät hyvin vaikka joululahjaksi.

Huomatkaa, että minulla on kommenttivalvonta, joten osallistumisenne näkyy vasta kun olen koneella. Siis kärsivällisyyttä, kiitos♥ Useimmiten olen kyllä koneella, mutta eilen katsoimme esim. kaikki väliin jääneet Silta -sarjan jaksot ja nyt olemme jo huomenna ajantasalla niin Sillassa kuin Broadchurchissa. Vähän myös nukun, joskus olen puutarhassa ja joskus asioilla, mutta melkein aina linjoilla.

Sitten ei muuta kuin iloista arvontamieltä ja tässä ovat palkinnot:

Oma Aika -lehden vuosikerta 2016! Antoisa lehti, joka on sekä asiaa että hemmottelua. Kuvassa marraskuun lehden upea kansi, josta kovasti pidän.

John Williams: Stoner

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe   varattu!

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Antti Tuomainen: Kaivos

Leena Kellosalo: Leonardo sai siivet

Raili Mikkanen: Voidaan kutsua ulkopuolelle lain

Pål Karlsen: Suuri herkkutattikirja

Elina Kynsijärvi, Benjam Pöntinen: Liituri

Katja Kettu: Yöperhonen

Sisko Ylimartimo: Kultia kujille, hopehia tanhuville. Kuvittajien Kalevala

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Herman Koch: Lääkäri

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää. Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun

Emma Hooper: Etta, Otto, Russel ja James

Lene Kaaberbøl&Agnete Friis: Satakielen kuolema

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Silvia Avallone: Teräs

Tiia Koskimies: Suomalainen puurokirja

Nalle Puh ja suuri jouluyllätys - Mukana viisi erikoista kirjettä ja joulukoristeita!

Katri Kirkkopelto: Soiva Metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Åsa Swanberg: Talven makuja  varattu!

Jo Nesbø: Verta lumella I

Will Schwalbee: Elämänmittainen lukupiiri

Pinja Niemi, Mari Nuikka, Marjo Koivumäki: Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin  varattu!

Pentti Haanpää: Kauneuden kirous

Herman Koch: Naapuri

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

William March: Komppania K

Leena Luoto, Tiina Klemettilä, Heikki Luoto: Puutarhurin syksy ja talvi  varattu!

Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut  varattu!

Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet

Hannu Hautala, Tuomo- Juhani Tapio: Ensilumi

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa 

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Karin Slaughter: Rikollinen

Taina Haahti: Mariaanien hauta  

José Saramago: Lissabonin kirjuri

Peter James: Kuolema merkitsee omansa

Peter Sandström: Valkea kuulas

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Audrey Magee: Sopimus

Peter James: Kuoleman kello käy

Karo Hämäläinen: Yksin  Romaani Paavo Nurmesta

Jo Nesbø: Verta lumella II

Tommy Hellsten: Löydät kun lakkaat etsimästä

Tua Harno: Oranssi maa 

Ingrid Hedström: Ihmiskoe

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Karin Slaughter: Yli rajan

Jane Means: Paketoi kauniisti 

Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Karin Slaughter: Näkymätön

Viime vuonna näin.

Nauttikaa!

Love 
Leena Lumi

Alkavalle marraskuulle:

"Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyenä hetkenä."

- Kyllikki Villa -

tilhikuva Pekka Mäkinen

Isälle Reinot vai kirjoja? Nämä Lumimies on lukenut tänä vuonna...

Isälle Reinot vai kirjoja? Tai ehkä joku ihana neule? Tai vain viihtyisää yhdessäoloa ja hyvää perheen kokkaamaa ruokaa? Meidän perheessä parhaat lahjat ovat aina, aina olleet kirjat, joten tuli mieleeni julkaista Lumimiehen tänä vuonna lukemat kirjat. Nyt kun hänen ei tarvitse enää lukea ammattikirjallisuutta, hän on kiitettävästi lähtenyt lukemaan kaunokirjallisuutta, mikä on vain rikastunut meidän kiihkeitä keskustelujamme. Kaikkihan muistavat sen Lionel Shriver -tapauksen, kun unohdimme saunankin kiitos Kaksoisvirheen  No, näitä R. on lukenut tänä vuonna ja mukana hänen lyhyet kommenttinsa:

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Tätä puimme kauan eli iso keskustelu.

John Williams: Stoner

R. vaikuttui.

David Vann: Kylmä saari

R. kauhisteli...;)

Ian McEwan: Lapsen oikeus

"Laadukas lukuromaani."

Audrey Magee: Sopimus

"Todella pitkä jälkimaku."

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

R. haluaa matkustaa kirjan tapahtumapaikolle!

Sarah Waters: Parempaa väkeä

"Ristiriitaisia tunteita."

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

"Todenmakuinen, satuttava."

Antti Tuomainen: Kaivos

"Hyvä dekkari."

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

"Pala historiaa, meitäkin koskettavaa, hyvin elävästi kirjoitettuna."

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta

"Osuu ja uppoaa tähän maahan."

Viime vuodelta R. halusi vielä mainita Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa

"Kuvaus ihmisten raadollisuudesta niin sodassa kuin sodan jälkeenkin."

Näin kohti Isänpäivää tällä kertaa lyhyesti ja ytimekkäästi mieheni maulla.

Love
Leena Lumi