torstai 31. maaliskuuta 2016
Sieluni hymyt -haaste
Sain Katjalta Kirjojen kamarista Sieluni hymy -haasteen, jossa saa kirjoittaa 5 tai vaikka 105 positiivista asiaa, jotka nyt tulevat mieleen. Kiitos Katja♥
En ole ihan varma, että olen nyt parhaassa hymyvireessäni, sillä keväässä on ollut jotain oudon rasittavaa, joka edelleen myllertää sisälläni: Tämä kaikki tarve ottaa jokin uusi askel, tämä murros, Suomen henkinen ilmapiiri, haluttomuus tulla pois talvipesästä yhtä hyvin kuin hurmos jo päivittäin raaputtaa pälvipaikkoja. Enkä enää kaipaakaan olla ylitsetulviva kevätvirta? Haluanko olla vain seisovan lammikon vesi tai lehdon läpi juokseva puronen? En taida juuri nyt tietää, mitä haluan, kuka olen, mutta ainahan näitä positivisia asoita löytyy...
Olen iloinen, että:
olen aina uskaltanut olla juuri ja vain oma itseni. Elämän tärkeät arvoni ovat samat kuin teinivuosina, mutta itsestään on voinut löytää myös uusia piirteitä, jotka olen uskaltanut tuoda julki.
olen saanut jo yli 30 vuotta pitää vierelläni miehen, joka rakastaa ja välittää, silloinkin, kun en sitä ehkä ansaitsisi. Se on kyllä molemminpuolista, sillä ei R. niin helppo ole kuin haluaa uskottavan:)
löysin atsaleat Tämä hurmaavan tuoksuinen revontuliatsalea, Northern Hi-Lights saa minut unelmoimaan. Niitä on jo, mutta lisää on tulossa.
minulla on tytär kuin on Meri♥
minulla on äiti, joka jaksaa. Hän lukee monia lehtiä, hän katsoo televisiosta yhtä sarjaa ja tallentaa toista, hän lukee paljon kirjoja, hän mullistaa puutarhanssa joka suvi, hän kävelee pävittäin monta kilometriä, hän pitää hyvästä ruoasta ja entenkin kalasta, hän selävtti rankan syövän, hän tilasi kuntopyörän, jota vävy kokoaa kohta, hänellä on aina suunnitelmia...Ja hän täyttää ensi vuonna jo maagiset...
minulla on elämä, jossa iloa ja surua on ollut niin sopivassa suhteessa, että lopulta ne on voinut ripustaa elämännauhaan kuin koruiksi.
saan elää kuin kiinni luonnossa.
minulla on ystäviä, joiden kanssa nostaa malja elämälle, suvelle, ystävyydelle...
on olemassa suvi ja kirjoja.
minulla on sisko, jollaista ei voi olla toista!
perheessäni on aina ollut koiria.
meillä on syyspesämme
ja herkkumme.
perheeseemme on tullut Sami.
sain viedä äidin Savonlinnan oopperaan.
ymmärsin lähteä Krakovaan. Ensin kannoin mukanani lehtileikettä Krakovasta vuodelta 2000 ja just ennen Itävallan syysmatkaa, sanoin, että 'voitaishan me ajaa ohikin, että ehtisimme olla enemmän...'
innostuin poseeraamaan Nanson Yuyu -tunikamekossa kaksi sessiota. Aikuiset naiset ovat kiitelleet ja moni on ostanut saman jokapaikanmekon, joten ollaan kuin Yuyu- faneja nyt sitten. Pakkasta oli 'vain' -25 astetta, joten puitteet suomalaisen suunnittelun esittelylle olivat oikeat.
meillä kasvaa magnolia.
olen saanut uuden kiinnostavan kirjallisen ystävän, joka ymmärtää myös Napuen ja herkkujen päälle.
on olemassa joulu, tuo vuodenaikajuhlista ihanin.
on paljon hauskoja muistoja.
on olemassa vuodenajat. Marraskuukin on ihan salarakkaani.
olen saanut olla julkisuudessakin sekä puutarhastani että kirjabloggaamisesta.
meillä kasvaa kesälumipisara.
lähdin Wieniin Klimtin taiteen äärelle.
on olemassa leffat ja
kotileffailllat.
asumme saarella.
on kirjailijoita! Kuvassa kirjamessuilla Marja-Leena Virtasen kanssa.
on kääntäjiä, sillä miten muuten voisin nyt nauttia yöstäni Loistavan ystäväni kanssa ellei Helinä Kangas olisi suomentanut Elena Ferranten kirjaa!
perheemme nimikkopuu on helmiorapihlaja. Tämä on jo äidillä, siskolla ja meillä.Tulee varmaan Merillekin...
Tämän haasteen saa jokainen ottaa mukaansa, ketä kiinnostaa. Huomenna saapuvat nuoremme kera koiruuksien, mutta sunnuntaina arvotaan.
Mukaavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Jennie Gillander: Veneruokaa. Makunautintoja koko kesäksi
Sen mitä veneilykesiltä lasten kanssa muistan, on ruoka, jota piti olla paljon, mutta jonka tekeminen ei aina ollut kaikkein helpointa. Suurena apuna oli ulkogrilli kannella, sillä aina ei viitsinyt laittaa kasvavien lasten tarvitsemia perunoita ja muuta, pastaa ja muuta, puhumattakaan nyt pizzan tekemisestä ja muusta. Viikko voitiin olla yhtä soittoa vesillä, mutta sitten oli jo pakko ajaa johonkin kaupunkiin ja saapua paatille monien raskaiden kassien kanssa. Kun ruoka alkoi huveta, sen tiesi siitä, että lapset alkoivat pyytää Moilasen rinkeleitä...Juu, ei silloin ollut erikseen mitään veneruokakirjoja ja mielikuvitus oli kovilla eikä taimenkaan aina ottanut virveliin, mutta ihania muistoja silti paljon...
Jennie Gillanderin Veneruokaa. Makunautintoja koko kesäksi (4 veckor på sjön. God mat i båten, Minerva 2016, suomennos Anna Maija Luomi) kertoo kahden aikuisen kuukauden purjehduksesta ja ruokailusta eli Jennien reseptit ovat kahdelle, mutta ne voi tehdä vaikka tuplana tai triplana. Kuvat ovat Jennie ja Victor Gillanderin. Jennien ajatus veneruokailusta lähtee siitä, että ei säilykkeitä vaan kunnon ruokaa. Veneessä on varusteena kaksi kaasuliettä, pieni jääkaappi ja grilli, joilla syntyy jo kunnon ruokaa.
Grillattuja herkkuja ovat vaikka kuvan juhannuslohi, joka tietysti nautitaan uusien perunoiden kera. Grilissä valmistuvat myös pizza, kanafileet, halloumi, munakoisopasta, ahven foliossa, aasialaiset kalavartaat, sesamilla maustetut porsasvartaat,
erilaiset wokit, pekoniin käärityt kanafileet ja monta muuta, kuten vaikkapa persikka-paprikasalaatti, jossa paprika grillataan ja salaatti nautitaan grillatun lihan lisukkeena. Jennien uskomaton perunasalaatti tuo veden kielelle. Olen yhtä hulluna kuin Jennie uusiin perunoihin ja ylijäävistä teen aina perunsalaatin, joten tässä teille Jennien versio:
uusia perunoita kahdelle ihmiselle
1 kevätsipuli
10 sokeriherneen palkoa
2 rkl makeaa, väkevää sinappia
1 tl hunajaa
2 rkl crème fraîchea
tuoretta timjamia
suolaa ja pippuria
Halutessasi voit lisätä joukkoon myös puolikkaan punasipulin silputtuna, ruokalusikallisen kapriksia tai muitakin tuoreita yrttejä timjamin lisäksi.
Keitä perunat reilusti suolatussa vedessä. Silppua sipuli ja sokeriherneen palot ja sekoita yhteen sinapin, hunajan, crème fraîchen ja timjamin kera. Mausta suolalla ja pippurilla. Kun perunat ovat kypsiä, sekoita kaikki ainekset yhteen. Sopii erinomaisesti kaikenlaisen grilliruoan lisukkeeksi!
Koko päivän purjehduksiin tarvitaan vaikka chilipataa, vihanneskeittoa tai aasialaista lohikeittoa.
Joskus veneellä ei jaksa kattaa ja on kiva tehdä vain yksi iso kulhollinen salaattia. Silloin syödään yhdestä kulhosta.
Hyvin mutkaton on aprikoosi-vuohenjustosalaatti:
6 tuoretta aprikoosia
1 avokado
100 g vuohenjuustoa
kourallinen rucolaa
kourallinen machè-salaattia
balsamicoa
suolaa ja pippuria
Pilko kaikki ainekset ja sekoita salaatiksi. Ripottele päälle balsamicoa. Mausta suolalla ja pippurilla.
Veneruokaa on kivankokoinen kirja paattiin mukaan otettavaksi. Se kulkee kätevästi myös mukana, kun lähdetään maihin hankkimaan täydennystä. Sivuja on 156 ja mukana ovat myös herkulliset jälkiruoat. Valmistetaan me kuitenkin vielä vihreä lohisalaatti:
150 g lämminsavulohta
1 avokado
1 vihreä paprika
5 cm:n pala kesäkurpitsaa
noin 15 sokeriherneen palkoa
10 cm:n pala kurkkua
kourallinen viinirypäleitä
kourallinen rucolaa
kourallinen tuoretta pinaattia
1 rkl oliviiöljyä
Paloittele ja silppua ainekset salaatiksi. Ripottele päälle oliiviöljyä. Todella yksinkertainen ja maukas salaatti!
Guten Appetit! Tuulta purjeisiin tai muuten vain ihania meripäiviä!
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Katja Jalkanen&Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Muistatko ensimmäisen teatterielämyksesi? Minä muistan:
Molièren Luulosairas Porin teatterissa yhdessä parhaan ystäväni kanssa ja me
olimme varmaan hyvin, hyvin nuoria. Muistan, miten kuin täytyin jostain uudesta, jostain, jota ilman en enää voisi olla. Päätinkin että muutaman vuoden kuluttua katson jokaisen Porin teatterin esityksen
ja niin aika tarkkaan teinkin. Sitten siirryin kuvataiteisiin, sillä Pori on ollut
aina taiteissa edelläkävijä. Muistan kuinka vein sveitsiläiset ystävämme Porin
nykytaiteen näyttelyyn ja yksi taulu oli vain mustaa pintaa. Muistan myös erään
grafiikan työn, jota olin jo ostamassa, mutta se olikin myyty. Kolmekymmentä
vuotta myöhemmin törmäsin samaan kuvaan oudossa tilanteessa. Kuvaan, josta olin
nähnyt uniakin...Entäs sitten elokuvat ja lukeminen. Mikä voikaan olla
vahvempaa antaumusta kuin antaa leffan tai kirjan viedä. Entäs sitten ooppera?
Kun se kolahtaa, unohtaa kaikki entiset ajatuksensa pönötysmusiikista ja varaa
Savonlinnasta lähtiessä lipun jo seuraavan suven tilaisuuteen.
Katja Jalkasen&Aino-Maria Savolaisen Korot kopisten.
Käytännön opas kulttuuriviidakkoon (Avain 2016) on raikas idea ja kaiken
hupuksi hauskasti toteutettu teos siitä, miten löytää taidetta, mitä kirjoja
lukea, miten pukeutua teatteriin ja kuinka herättää kultturinälkä. Pönötys on kirjasta kaukana ja niinpä kirjan alussa voi testata oman
kultturityyppinsä eli oletko Ooppera-Oona, Nirppanokka-Niilo, Keskitien-Kerttu,
Indie-Ilkka vai Poppi-Pinja. Kirjasta
löytyy myös kulttuurihoroskooppi, jossa voit lukea oletko ensi-iltajuhlien ja
kulttuurikokkarien kaksonen, museon käytävillä vaeltava kalat vai tyylitietoinen
kauris, joka ei ymmärrä, että joku saapuu oopperaan farkut jalassa.
Kirja antaa ohjeita eri tilaisuuksiin menoon aina
pukeutumisesta lippujen hankintaan. Lukija saa myös vinkkejä, miten selviytyä,
jos valinta ei osukaan nappiin eli miten ajan saa sitten kulutettua. Baletissakin
voi seurata vaikka kenellä miehistä on tiukimmat trikoot, kenellä ballerinoista
hoikimmat nilkat ja kuka miehistä tekee korkeimmat hypyt. Korot kopisten paitsi
antaa tietoa monista eri kulttuureista sisältää myös Ystäväni- osion kysymykset,
joihin vastaavat muun muassa tunnetut kirjailijat, muusikot, näyttelijät ja
taiteilijat. Mukana ovat mm. Hannu-Pekka
Björkman, Minna Tervamäki, Ville Tietäväinen, Katja Kettu, Jaakko Hämeen-Anttila, Markku
Pölönen...Koska minua vievät eniten kirjat, elokuvat ja kuvataiteet, niistä
luin kiihkeimmin. Elokuvan aakkoset läpikäydään A:sta Ö:hön ja H on tietysti Hollywood,
I Indie-elokuva ja Åmål kuuluisa nuortenelokuva Fucking Åmål, jonka itsekin
muutamaan kertaan oman teinityttöni kanssa katsoin. Jalkanen ja Savolainen
kertovat enemmän myös viidestä kotimaisesta, viidestä ulkomaisesta ja viidestä lasten- ja nuorten elokuvasta.
Miten sattuikaan, kaikki viisi ulkomaista ovat omia suosikkejani! Kuudes olisi
ollut Kuka pelkää Virginia Woolfia? No, tiedätkö sinä, mikä elokuva on usein
mainittu maailman parhaaksi elokuvaksi? Tai missä elokuvassa on Manuela niminen
sairaanhoitaja? Tai tiedätkö:
Mikä yhdistää Yhdysvaltain keskilännen hiljaista
yliopisto-opettajaa, kuollutta brasilialaisnaista, japanilaista puhuvaa kissaa
ja ruotsalaista torpantyttöä? Entä työväenlehtien kauppaamista Helsingin
kaduilla, ankeuttajien torjumista sisäoppilaitoksessa tai elefanttien
ruokkimista sirkuksessa?
Yhden pisteen vinkki: Oikea vastaus alkaa
l-kirjaimella.
Pirjo Rissanen: Paju pieni
Minna valvoi melkein koko yön. Hän mietti heitä kahta, Pajua
ja itseään. Hän mietti kaikkia tärkeitä ihmisiä ja sitä, millainen heidän
suhteensa oli. Hän vatvoi asioita mielessään tuskastuneena, sotkeutui niihin ja
kompasteli ajatuksiinsa pääsemättä mihinkään kunnolliseen ratkaisuun. Paju oli
sotkenut hänen elämänsä selkeältä näyttäneen kuvion. Kaikki oli jälleen sekavaa
ja rikki.
Pirjo Rissasen Paju pieni (Gummerus 2016) on ollut
niin suosittu, että siitä on nyt saatu kovakantinen uusintapainos. Ah, kunpa
tällaista tapahtuisi enemmän! Paju pienen ostin aikanaan äidilleni, mutta en
tätä silloin lukenut, joten nyt kun Suomen Carol Shieldsiltä on luettuna Äitienpäivä,
Sun ystäväsi armaasi, Terveisiä Armille ja Kamomillasola, tähän olikin
kiinnostava tarttua. Vuonna 2004 Pirjo Rissanen oli jo omalla varmalla
maaperällään eli ihmissuhteiden ja mielten tarkkailussa. Noin kymmenessä
vuodessa elämänkokemuksen tuomaa uskallusta rohkeampaan suuntaan on tullut eli
kuin pippuri olisi vaihtunut sahramiksi. Etenkin Kamomillasolan jälkimaku on
pitkä...Tarkkavaistoisesti Rissanen nyt seuraa kahta sisarusta Minnaa ja Pajua,
joiden ikäero on viisi vuotta, mikä voi lapsuudessa olla paljon. Paju on
perheen kuopus ja villikko, ollut aina oman tiensä kulkija. Minna on ollut
järkevämpi, tasaisempi ja valmistunut juuri opettajaksi. Kirjan alussa ovat
menossa Minnan ja Topin häävalmistelut, kun kolme vuotta poissa ollut Paju yllättäen
palaa kotiin vauvaa odottavana keskelle Minnan elämän tärkeimpien juhlien
valmistelujen. Nyt Minnan kaikki vanhat painajaiset palaavat, sillä ensinnäkin
heidän äitinsä on jättänyt perheen tyttöjen ollessa pieniä, eivätkä tytöt tiedä
syytä tapahtuneelle. Toisaalta Paju on jollain tavalla ollut Minnan mielestä
aina erityisesti heidän isänsä Rikun ihailun kohde. Kun Paju joskus raivosi,
että häntä kiusataan nimestään, historioitsija isä, joka harrasti antiikin tarinoita
kertoi
miten Paju-nimellä on monta symbolimerkitystä, täysin
vastakkaisiakin. Se oli jossain kulttuurissa kainouden ja viattomuuden symboli.
Muinaisessa Kiinassa se oli taas kevään ja eroottisen heräämisen symboli.
Paju kuunteli mieluisasti näitä juttuja, mutta Minna sai
vieressä tuntea, miten arkinen hänen oma nimensä ja kaikki hänessä taas oli.
Lisäksi oli Pajun musikaalisuus, jota isä erittäinkin tuki. Minnasta ei ollut
soittamaan ja tässäkin hän tunsi huonommuutta. Siis just sellainen sisarten
välinen viha-rakkaussuhde, jossa oli syviä notkahduksia ja pitkiä eroja ja taas
sitten toisaalta vain just oman sisaren kanssa saattoi jakaa tietyt muistot,
tuntea tietyt tunteet. Mutta Pajun ilmestyminen juuri häiden alla toi Minnan
mieleen jotain niin ikävää, että hän olisi antanut vaikka mitä, että Paju olisi
juuri nyt pysynyt poissa, mutta eihän hän voinut siskoaan tekemättömäksi saada
ja tästä oli nyt vain selvittävä. Lopulta Minnan itsetunto saa juuri häiden
alla taas niin kovia kolauksia, että hänen on matkustettava Englantiin muiden
tietämättä ja tavattava siellä äitinsä, jonka nimi on nyt Mirjami Hill. Äiti on
jäänyt leskeksi miehensä Geoffin kuoltua auto-onnettomuudessa, joten äidin ja
esikoisen tapaamisesta tulee monin tavoin ratkaiseva ja salaisuuksia avaava.
Mirjami antaa tyttärelleen luettavaksi käsikirjoiutksensa Othellon tauti, jota
Minna lukee koko yön, vaikka seuraavana päivänä on jo lento takaisin. Nyt hän
alkaa ymmärtää ja kasvaa samalla sekä tyttäreksi että isosiskoksi ja vahvistuu
siksi morsiameksi, jonka Topi odottaa kävelevän hänen vierellään kirkon
käytävää...
Niin...tämä ei olisi Pirjo Rissasta jos tapahtumat olisivat
menneet ihan näin helposti. Minnan piipahdus äidin luona oli kuin menneisyyden
lukko olisi loksahtanut auki ja ovi salaiseen perheesen avautunut...
Vasta nyt Minna huomasi Topin, joka oli noussut paikaltaan
ikkunan vierestä ja seisoi todistamassa tätä kuvakirjamaista näkyä lapsesta ja
maailman suloisimmasta pikku äidistä. Topi suorastaan ahmi näkyä ihastuneena
ja...Minna luovutti. Hän antoi masentuneena periksi tunteilleen, joiden kanssa
oli jo tuntikausia taistellut.
Paju näytti suloiselta ja kauniilta. Parissa viikossa hän
oli tullut ennalleen. Nyt, kun Aida oli kuukauden ikäinen, Pajun vatsa oli yhtä
litteä kuin ennen raskautta, hänen rintansakin olivat palautuneet entisiin
mittoihin ja olivat yhtä pystyt ja terhakat kuin aikaisemmpinkin, kun imetys ei
ollut niitä veltostuttanut. Hän oli yhtä kukoistava ja kirkassilmäinen kuin se entinen suloinen Paju, johon kaikki
rakastuivat.
*****
Pirjo Rissanen on kiinnostava kirjailija: Hän ei rieku julkisuudessa, vaan tekee tasaisen varmaa kirjoitustyötä. Hänellä on uskolliset lukijansa ja uusia tulee. Hänen kirjojensa kannet ovat sitä tasoa, että niitä kelpaa antaa lahjaksi ja saan sähköpostilleni kiitoksia siitä, että olen tuonut Rissasen kirjoja blogiini. Ilo on minun! Saan ehkä kiittää Pirjoa siitä, että selviän hengissä, sillä tapani on lukea liian rankkoja kirjoja. Pirjo ei kirjoita kuitenkaan liian kevyttä, ei siirappia, vaan sellaista, jossa voi löytää ystävänsä, äitinsä, itsensä, siskonsa, serkkunsa, kenet vain eli hyvin todenmakuista proosaa, joka voisi olla kenen tahansa meistä elämää. Ja hän tekee sen taidolla, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä kieltä eikä etenkään dialogeja. Ystäväsi armaasi kannen liepeessä Rissasen kerrotaan kirjoittamisen ohella harrastavan talon kunnostamista, neljän ruokalajin aterioita, vaeltavan ja matkustelevan. Miten hän ehtiikään kaiken tuon!
maanantai 28. maaliskuuta 2016
Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä
Vanha nainen istuu valkoisen huvilan varjossa Caprilla. Hän
on nukahtanut lempeään varjoon. Ison koiran pää lepää hänen jalkaterällään kuin
rakkaus. Naisen pää on nyökähtänyt hieman eteenpäin. Sypressin varjo liikkuu
auringon mukana, hipaisee leikkausarpea naisen vasemmassa käsivarressa,
koskettaa maahan pudonnutta kirjaa, katoaa...Axel Munthen Huvila meren
rannalla.
Tietokirjailija Maria Salosen teosta Axel Munthen jäljillä
(Avain 2016) ei olisi ilman erikoista, vuonna 1857 Vimmerbyn kylässä Ruotsissa
syntynyttä kirjailijaa ja lääkäriä, seikkailijaa ja sydänten ryöstäjää,
hyväntekijää ja eläinten oikeuksien puolustajaa, Axel Munthea. Maria Salonen on kirjoittanut
ensimmäisen suomenkielisen kirjan Munthesta, jonka teos Huvila meren rannalla tavoittaa aina uusia ja
uusia sukupolvia ja saa ihmiset matkustamaan Caprille. Minulle Huvila meren rannalla
on talismaani. Se on on ollut mukanani isoissa leikkauksissa. Kerran heräsin nukutuksesta hitaasti vasta omassa sairaalahuoneessani ja löysin professorini lukemasta
yöpöydälläni ollutta Munthen kirjaa...Axelissa oli mystiikkaa ja magiaa siinä
missä lukeneisuutta ja yläluokkaisuuttakin. Hän oli aikaansa edellä oleva,
rajat ylittävä persoona, josta Maria
Salonen nyt kirjassaan kertoo vähän uudesta näkökulmasta ja tuoden esiin myös
Munthen lapset, etenkin pojan Malcomin ja pojanpojan Adamin. Kirja liikkuu
Axelin vaikutuspiirissä, mutta tietokirjailija tuo uutta näkökulmaa valottaen
kuuluisan miehen perhettä sekä etenkin hänen lukuisia asuntojaan ja
vaikutustaan niin Ruotsissa, Englannissa kuin Caprin saarella. Saamme lukea
jännittäviä yksityiskohtia Caprin San Michelestä, Hildasholmin huvilasta Ruotsissa
sekä Southside Housesta Lontoossa sekä vielä Hellen’s Manorista Herefodshiressä.
Kirja on täynnä mustavalkoisia kuvia, joissa mennyt maailma väistämättä viettelee
mukaansa.
Kuva Hildasholmista, jossa juuri menossa teetarjoilu. Ikkunalaudalla Axelin panamahattu.
Ensin Maria Salonen tutustui Axelin kirjaan Huvila meren rannalla.
Sitten paljon myöhemmin hän kohtasi Southside Housessa Axelin pojan Malcolmin,
joka esitteli taloa ja kertoi huimaavan jännittäviä yksityiskohtia talon
historiasta, siellä vierailleista kuninkaallisista, erään mestatun
kuningattaren helminauhasta ja tietysti myös isästään Axelista. Viime mainitusta
hänen tietonsa saattoivat olla hatarat ja värittyneetkin, sillä poikien
Malcomin ja Peterin vahva äiti Hilda Pennington-Mellor-Munthe piti lapsensa
tiukasti omassa vaikutuspiirissään eikä ehkä niinkään pieteetillä kertonutAxelista pojilleen. Pariskuntahan eli
lopulta erossa, mutta ei eronnut oikeasti koskaan. Riitaa monista
kiinteistöistä oli ja Hildan uskonnollisuus törmäsi Axelin humanistis-boheemiin
elämäntapaan, johon kuuluivat niin Euroopan ylhäiset kuin kurjimmat ja köyhimmät
eläimistä puhumattakaan.
Malcolmin kaunis kirjoituspöytä Southside Housen
työhuoneessa. Kuva Hildasta ja Axelin käsikirjoitus romaaniin Huvila meren
rannalla.
Malcolm oli loistava kertoja ja tunnelmien luoja, hän oli
perinyt isänsä herkkyyden ja mystiikan tajun sekä kauniin baritonin. Sodan
kokemukset kuitenkin haurastuttivat häntä kääntymään pois nykyhetkestä ja
elämään menneessä. Malcolmissa oli paljon samaa kuin isässäään, joka oli
heikompien puolesta vahvempia vastaan. Axel ei veloittanut köyhää väkeä
lääkäripalveluksistaan ja hän teki eläinten puolesta enemmän kuin olen lukenut
kenenkään muun tehneen ja se ei ollut vain yhden Barbarossa-vuoren osto
Caprilta, jotta linnustajat eivät sinne saisi laitettua verkkojaan, vaan hän
auttoi aaseja, teuraseläimiä, koiria...Kukapa olisi uskonut , että vielä vuonna
2016 Italiassa pyydetään laululintuja iljettävillä ansoilla ruokapöytien herkuiksi,
kuten uutisoitiin muutama viikko sitten...
Axelin ja Hildan poikien elämä äidin huomassa oli hyvin
Hildan ohjelmoimaa ja sisälsi Leksadenin kylässä asumisen aikoihin paljon teatteriesityksiä
ja näytöksiä mm. marionettinukeilla, joita Munthe-veljekset valmistivat
parisensataa 1920 –luvulla. Näihin päiviin Malcolm mieluusti ajatuksissaan
palasi.
Kirjailija Axel Munthen elinvoima oli aivan uskomaton, kun
otti huomioon hänen tuberkuloosinsa, masennuskautensa sekä näkönsä heikentymisen, joka myöhemmin johti
täydelliseen sokeutumiseen. Hilda myös esti usein isän ja poikien tapaamiset,
joten Axelin melankolisiin kausiin löytyi ihan todellisia syitäkin, joista hän
onneksi usein pääsi ylitse kiitos musiikin. Sen sijaan on täysin magiaa, miten
hän selvisi mitä uskomattomimmista
seikkailuista lumivyöryissä, kolerakortteleissa, taisteluista linnustajia
vastaan sekä Mussolinin vastustamisesta.
Napakymppiin osuu Maria Salonen kertoessaan, että haluaa
antaa kirjallaan tietoa taitavan lääkäri-kirjailijan elämästä ja muistuttaa
tämän hienosta kertojanlaadusta sekä pyyteettömästä työstä eläinten ja ihmisten
auttamiseksi sekä tietenkin kertoa monista, monista Axelin huimista
kokemuksista:
Sanonta, että on elettävä sellainen elämä, josta syntyy
kirjailija pitää suurin kirjaimin paikkansa hänen kohdallaan.
Kaiken lisäksi Munthe liikkui seurapiireissä kuin kotonaan
ja oli hyvin vapaamielinen seksuaalikysymyksisssä, joten lokakuussa 1897 hän
kutsui huvilalleen vieraiksi Oscar Wilden ja tämän ystävän lordi Alfred
Douglasin. Kuningatar Victoria
puolestaan oli Axelin lähin ystävä ja tästä suhteesta kuten Axelin
elämän muista yksityiskohdista löytyy laajasti tietoa Bengt Jangfeldtin huikeassta
teoksesta Axel Munthe – tie Caprin huvillalle. Maria Salosen teos painottuu
enemmän Axelin ympäristöön sekä etenkin hänen poikaansa Malcomiin. Tavallaan
kuin siihen säteilyyn, joka Axelista levisi hänen eläessään ja joka vain kuin
kasvoi hänen kuollessaan Tukholman kuninkaanlinnassa 92 vuoden korkeassa iässä
1949.
Maria Salosen Axel Munthen jäljillä on täydellinen opas
hänelle, joka haluaa lähteä Axel Munthen poluille, sillä kirja sisältää hänen monien asuntojensa aukioloajat sekä yhteystiedot! Rakennuksista on kirjassa myös runsaasti kuvia, joten voi valita mikä eniten kiinnostaa tai tutustua niihin
kaikkiin. Teos palvelee myös noviisia Munthe –lukijaa, sillä tämän voi lukea
avaimena Muntheen ja lähteä vasta sitten lukemaan Munthen omaa teosta sekä
runsaampaa Jangfeldtin Munthe-elämäkertaa.
Hellens Manorin itäinen terassi aamunkoitteessa. Tuolla sitä
voisi tavoittaa Axelin hengen tai sitten Caprilla tai...
Tietokirjailijatkaan eivät
täysin välty mystiikalta ja hyvä vain, sillä muuten olisi tylsää eli tietoa
pitää jakaa kiinnostavasti. Kun Malcomin poika Adam kertoo Saloselle Malcomin
kuoltua perheestään, tapahtuu:
Keskustelun aikana minut yhtäkkiä valtaa kummallinen tunne,
kuin Adam Munthe –nimisen, edessämme istuvan tumman miehen sisällä olisi kaksi
muuta Munthea, Axel ja Malcolm. He ovat aivan toistensa näköisiä...Tuntemus
korostuu, kun Adam (Malcolm?Axel?) kesken lauseen huomaa ikkunan edessä
kattotasenteella juoksevan oravan ja sanoo sille jotain. Orava kiirehtii
kuitenkin eteenpäin ruusunmarja käpälissään. Muistan Axel Munthen
eläintarinat...ja Malcolm Munthen kesyn pöllön Romolon...
perjantai 25. maaliskuuta 2016
Hyvää pääsiäistä ja Omaa Aikaa!
Ulkona näyttää ihan pitkäperjantain säältä eli sataa räntää. Kaiken alla kuitenkin kevät tekee varmaa tuloaan ja köynnöshortensioiden silmut jo pullistelevat täällä Keski-Suomen saarellakin. Urheasti tetenarissit jäävät jo yöksi ulos.
Huomatkaa, että kevätarvontani osallistumisaika jatkuu vielä ja sinne on tullut nyt yhdeksi palkinnoksi Oma Aika -lehden vuosikerta. Luin tätä huhtikuun numeroa parisen tuntia, joten oli paljon kiinnostavaa asiaa.
Toivotan pysähtymistä, toivotan lepoa, toivotan lukuiloa, toivotan läsnäoloa sekä
tietenkin paljon suklaamunia!
kevään toivossa
Leena Lumi
torstai 24. maaliskuuta 2016
Katri Lipson: Detroit
Timothy luistelee omaa päätyä ristiin rastiin liittyäkseen
Nathanin ja siniviivan taikapiiriin. Hän suhahtelee Nathanin ohitse,
jarruttelee jäähileitä pöllytellen, kaartelee ja kiertelee, lutkuttaa kiekkoa
jään pinnassa ja ilmassa, mutta Nathan näkee vain viivan. Kerran lämmittelyn
alussa Timothy jää sähläämään mailansa kanssa ennen kuin astuu jäälle ja
Nathanin siniviivaseisonta uhkaa jäädä merkitsemättä kokonaan. Vääjäämättä
Nathan...Timothylle välähtää, että Nathan odottaa häntä, odottaa kunnes hän on
saanut mailansa ja luistellut jäälle...Sen jälkeen kaikki tulee sujumaan kuin
yhdestä vivusta käynnistetty tuotantolinja: Timothy pyörittelee, vatkaa ja
leipoo ja Nathan laittaa uuniin. Kiekko karkeloi Timothyn mailassa
mutta se säihkyy ja salamoi Nathanin mailassa. Nathan on
kovin, hän uhmaa kaikkia kohtaloita ja hänestä maksettaisiin mitä vain ja hän
tietää sen. Hän nosta mailansa joka lyö säteitä. Hän valittaa Chigacon kylmää,
marisee Minnesotan jäätävästä tuulesta, mutta Kanadassa hän on hiljaa, sillä siellä
kaikki on toisin ja lumikin on lumempaa. Pelien jälkeen Nathan tanssii
pukuhuoneessa estottomasti irrotellen. Kuin kuuma laava hän polttaa itsensä
pelipariinsa ikiajoiksi täysin tietämättömänä seuraamuksista. Detroitissa...
Katri Lipsonin Detroit (Tammi 2016) on satavarmasti minulle
vuoden yllättävin teos. Kirja tuli pyytämättä, mutta joskus minua luetaan
paremmin jossain muualla kuin minussa. Kuka kuvittelisi, että minä lukisin
kirjan jääkiekosta, kun oikein mainostan, miten viis veisaan kilpaurheilusta. No,
likka voi muuttaa pois Porista ja jääkiekosta, mutta Pori ja jääkiekko eivät
lähde likasta! Siis myönnän: huippujääkiekko virtaa veressäni. Jouduin kirjasta vaaralliseen koomaan, tai
olisiko se ollut muun maailman täydellistä katoamista. R. on tottunut
tiettyihin kiihkeisiin lukujuttuihini, mutta nyt en kuulemma tehnyt kunnolla
merkintöjä vihkoon, en välikommentoinut, en syönyt, en nukkunut...Pidin jo
kirjan, ennakkokappaleen alussa olevasta kirjailijan omasta viestistä
lukijoille, jossa sain valaistusta, että Katri Lipson on kirjoittanut tätä
ennen jo kaksi kirjaa. Miten mukava, että tapasin Katrin vasta oman intohimoni
eli jääkiekon äärellä! Näin Katri:
Detroitia kirjoittaessani sain viimein sydämeni kyllyydestä
heittäytyä kahden nuorukaisen Timothyn ja Nathanin NHL-unelmaan, joka
toteutuessaan sinetöi heidän yhteisen kohtalonsa.
Toivottavasti heidän tarinansa herää eloon myös lukijan
mielessä.
Oi totisesti Katri, sinä sytytit heidän tarinansa tuleen!
Koska jo kirjan takakansiteksti kertoo, miten tarina ei
kulje vain mustan kiekon ympärillä, voin hyvällä omallatunnolla paljastaa, että
kaiken kliimaksi on se mitä tapahtuu Detroitin pelissä. Häijy pelaaja on
tulossa taklaamaan Timothya ja tällöin Timothyn tietysti pitäisi asian
nähneenä, sen paljasti kamera, katsoa tarkasti vastaan ja varautua iskuun, sen
sijaan hän katsoo muualle järkyttävin seurauksin: 19-vuotias Timothy halvaantuu
kaulasta alaspäin.
Timothy makaa kalliissa Green Springsin hoitokodissa
yksityishoitajien todella hyvässä huomassa. Hänellä käy paljon vieraita, mutta
yksi ei vain tule: Nathan loistaa nyt poissaolollaan. Kerta kerran jälkeen
Timothy katselee pelinauhoituksia ja Nathania. Hoitaja Nellie Meyers tietää,
ketä hänen potilaansa kaipaa, mutta ei voi asialle mitään. Timothy kärsii
tavallaan ja tahollaan, mutta hän ei tiedä, että samanaikaisesti Nathan on hajoamassa
palasiksi. Hän ostaa seurakseen sokean
stripparin Janetin, jonka kanssa ajaa erämaahan ja haluaa vain nukkua siellä
yöt maassa tähtien alla. Mikään mitä Janet on odottanut ei tapahdu ja niinpä
heistä sukeutuu kuin sisko ja sen veli, jossa sisar tökkii toista kuin
tahdotonta, kunnes...Janet sitten hakeutuu tapaamaan Timothya ja
samanaikaisesti hoitaja Nellie Meyrs tunkee itsensä parkkipaikalla odottavan
Timothyn autoon puhumaan suunsa puhtaaksi ’kuningas’ Nathan Delormelle.
Nathan on jo polvenkorkuisena oppinut, ketkä tätä maailmaa
pyörittävät...Naiset hallitsevat limakalvoillaan koko helvetin systeemiä! Kun
yläpää tai alapää kiihtyy märäksi, kaikki menee uusiksi...Ja tuo valkoinen
univormu...Jumalauta siitä tulee lumisokeaksi, kaikki suunnat häviää...
Detroit on paljon jääkiekkoa, mutta myös kertomus
ystävyydestä ja sen särkymisestä. Se on kirja erämaasta ja tähtiin
kirjoitetusta siteestä. Upea teos salaisuudesta ja...Katri Lipson, nainen
Detroitin tarinan takana, käyttää kynäänsä kuin Nathan mailaansa: Säkenöi! Ihailin täydellisiä lukuja, uniikkeja jääkiekkokohtauksia ja sitä miten
niistä siirryttiin neliraajahalvaantuneen pään sisälle. Nautin kirjan
loistavista dialogeista, joiden sujuvuudessa on jotain samaa kuin muutamissa
brittisarjoissa. Eniten kuitenkin pakahduin siitä vimmasta, jolla Katri Lipson
tekstiä kuljettaa: Lipson on päättänyt kuljettaa tarinansa maaliin tyylillä,
jolla Nathan ronkkii kiekkoa maalivahdin hanskan alta vielä senkin jälkeen kun
peli on jo vihelletty poikki. Hän onnistuu! Samalla hetkellä kun kirja on
luettu ja tarina on leivottu maaliin, nousee Nathanin maila ilmaan kärjen
leiskuessa kultaisia säteitä. Tarinan ylitevuotava malja.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa Kirjakaapin kummitus Annika/Rakkaudesta kirjoihin Nannan kirjakimara ja Katarooma
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa Kirjakaapin kummitus Annika/Rakkaudesta kirjoihin Nannan kirjakimara ja Katarooma
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)