Kesäkuun lopun kukkijoilla melkein cottage garden -tunnelmiin...

Keltakurjenmiekat jatkavat siitä, mihin jäimme helmiorapihlajan ja Moskovan kaunottaren kanssa.

Takana näkyy suuren kalliomme päädyssä oleva kivi, joka on tuttu ainakin niille lukijoilleni, jota kiinnostaa köynnöshortensia.

Olen aika hulluna iiriksiin tai siis kurjenmiekkoihin. Lena Andersonin kirjassa Maijan aakkoset (suom. Hannele Huovi) sanotaan, että

"Sininen iiris tuo hartaan mielen, kurjenmiekka iloisen. Tänään haluan hiljaa haaveilla ja katsella iiriksen kukkaa, siltä tuntui jo aamulla, kuin solmin sinistä nauhaa tukkaan. (Huomenna, niin arvelen, otan taas nauhoista keltaisen.)"

Keltaiset iirikset eli keltakurjenmiekat vasta aukeavat mutta lujaa vauhtia. Alamme tästä nyt seurata köynnöshortensiaa, joita meillä taitaa olla yksitoista. Yläterassin/talon pituisen parvekkeen toinen pääty näkyy kuvassa: Huomatkaa, että siinä on kolme köynnöshortensiaa, joista suurin somistaa parvekkeen järeää kannatinpalkkia ja samalla rakentaa pergolan päätyä, toinen sekä rakentaa pergolan päätyseinää että kiipeää kohti seinävalaisinta, joka just tässä ei nyt näy ja kolmas somistaa talon päätyä. Tuo hintelä tuolla joukossa on villiviiniä, mutta se on jo kovaa vauhtia toipumassa oudosta talvestamme.

Tässä lähikuva jo kerrotusta päädystä. Kuvasta näkyy hyvin, miten pergolan alla ei enää seinillä kasva ruusupapua taikka krassia, sillä siitä on haluttu tehdä suojainen pesä eli valo ei ritä. Haluttu tilanne! Kattoon eli parvekkeen lattiaan on kiinnitetty puinen kasvutukiritilä, johon on kiinnitetty ledit tähdiksi. Ne tähdittävät nyt vierasmakkarissa nukkujaa, sieltä ulos tulevaa sekä saunan jälkeen patiolla nauttijaa. Siellä istumme myös kuumina päivinä/iltoina uinnin jälkeen...Pergolan jokaista pylvästä pitkin kapuaa yläterassille asti köynnöshortensia, mutta siitä enemmän kuvia täällä

Tässä palaamme lähtöön eli kivi ja kallio.Tuolla takana kallion 'rapulla' kukkii keväisin paljon esikkoja, mutta muuten siellä on vain syyreniä, tuurenpihlaja, pilvikirsikka ja joitakin kärhöjä. Haluan ehdottomasti pitää kallion näkyvissä!

Melkein sama kuva: Kameran kulmaa vain vähän muutettu. Tämä kivellä kasvava hortensia kiipeää muuten jo kahta kiven molemin puolin olevaa pihlajaa pitkin...Kalliossa on syvänteitä, joissa linnut voivat kylpeä, mutta eivät nyt sattuneet näihin kuviin. Niitä on kolme.

Ja sitten toisesta suunnasta, joka onkin syksyllä aikamoinen näky, sillä kiven takana näkyvät suuret pensaat ovat mongolianvaahteroita ja niiden takana taas näkyvät syyshortensiat ja ihan kiven vasemmassa reunassa on kallionauhusrinne

Tässä katselemme köynnöshortensiakiveä kalliomme reunalta vähän alempaa valkoisten maitohorsmien kautta. Nämä komistukset kasvavat täsmälleen samassa paikassa, joka on keväällä täynnä valkovuokkoa. Sain valkoisten horsmien juurakot Hannelelta vaihtarina. Hän on nähnyt niitä mm. Sissinghurstin valkoisessa puutarhassa! 

Nyt olemme pergolan toisessa päädyssä eli edessä näkyy pohjoisen päädyn kannatinpalkki köynnöshortensian verhoamana. Teräspölkyt on päällystetty puulla, sillä olen nähnyt miten köynnöshortensia on kuollut ollessaan kiinni teräksessä talven...Tämäkin pääty on umpeutumssa, mutta vielä siitä näkee seinän vieressä saunan jälkeen istuessa alapuutarhaan asti:

Valaisimen vieressä on tapahtunut outoja, joista ensimmäinen tapahtuma ja toinenkin kai, on kerrottu pilvikirsikassa. Sitten siihen tuli päärynäpuu, mutta se kuivui! Se oli kuiva jo keväällä, teki muutaman lehden ja nekin kuivuivat. Nyt siinä on sitten rautatieomenapuu, joten katsotaanpa mitä nyt tapahtuu...

Olen isosti mainostanut, että meillä nurmikko vaihtuu kukkaniittyyn ja olemme siinä jo aika pitkällä. En saa kuvattua niittyä helpostikaan, mutta Lunan kanssa sekin onnistui  Olen luetellut monia kasveja, joita niityssämme kukkii ja niistä nyt just komeimmillaan ovat lehtosinilatvat, sekä valkoiset että siniset. Kansa nimitti tätä kasvia hunajakukaksi eikä suotta, sillä tuoksu on hunajainen ja se houkuttaa pölyttäjiä. Tämä leviää ihanasti, joten en voi katua panostustani 10 valkoista kukkivaa ja 10 sinsisät kukkivaa, kun eräs koulu oli toukokuulla tulossa viettämään puutarhaamme luotopäivää.

Ettei kukaan enää ajattele, että kukkaniityt olisivat ainoa kulkureittimme, niin kerron, että meille johtaa leveä laatoitettu alue, jonka molemmin puolin kukkaniityt ovat. Laatoitusta on myös tarkoitus lisätä, mutta kun nyt saisi ensin kunnon raput puutarhan eri kerrosten väliin...Nyt on yhden kerran käynyt ruohonleikkaushärpäke toisella puolella, mutta siellä olivat kaikki kukat jo täydesti siementäneet ja jos sinne nyt ilmestyy vaikka sormustinkukkia, kuten viime vuonna, niin sinne ei kohtakaan leikkuri mene. Käyn vain nappaamassa joskus jonkun ison rikkakasvin pois.

Tämän helpompaa niittykkukkaa saa etsiä. Ei kastelua, ei mitään ja kukka antaa kaiken tuoksustaan komeisiin kukkapehkoihin.

Niin...valkoisia varjoliljan juurakoita tilasin, mutta sain punaisia. Yhtään ei enää kaduta, sillä nämä ovat todella muhkeita ja yksi, joka on nupulla, on jo pituiseni. Virhe kyllä korvattiin, mutta

valkoiset ovat punaisiin verrattuna heiveröisiä ja kukkia on vähemmän. Elän kyllä toivossa, että nämä vuosien myötä vahvistuvat. Tämän kukan takana on suuriruhtinatar Olgan hauta ja siellä kukkivat sinivuokot, lehto-orvokit, kerrotut valkovuokot, kiitos Marietta!, valkoiset kielot, vaaleanpunaiset kielot, kiitos Marietta!, kauneimmat kuunliljat eli Hosta Halcyon, valkoinen särkynyt sydän sekä nyt myös punaiset ja valkoiset varjoliljat. Jouluruusun vei joko talvi tai myyrät...

No eikös tässä olekin jo kaipaamaani cottage garden -tunnelmaa. Vanha ränsistynyt korituoli, jota pitkin kasvavat keijunmekot, päivänliljoja, töyhtöangervoa ja eri vaiheissaan olevia varjoliljoja. Kun tarkkaan laskee, on kukkijoita tälläkin hetkellä niin paljon, että vapaasti ovat saaneet kasvaa niin akileijat kuin malvatkin!

Terveisin Leena Lumin puutarhasta!

Håkan Nesser: Sukujuhlat

Koko ilta oli ollut vaellusta kuoleman varjon maassa. Ja tasapainottelua; hän oli ollut sekuntien murto-osien päässä kohdasta, jossa hän olisi vain paiskonut lautaset, veitset ja haarukat menemään ja huutanut suoraa huutoa. Eikä kukaan ollut huomannut mitään. Äiti pieni sitä, äiti kulta tätä, ja nämä lämpimät lakat sinä teet paremmin kuin kukaan koko maailmassa, äiti. Ikään kuin pakastelakkojen lämmittämiseen olisi minkäänlaisia kykyjä tarvittu. Hän oli tarjoillut, kerännyt astioita, tiskannut, putkautellut ravintoaiheisia repliikkejä käsikirjoituksesta, joka oli niin vanha ja kulunut, ettei kukaan edes huomannut sen olevan teatteria. Hän oli kalastellut sielunsa syvyyksistä jotakin järkevää sanottavaa – etsinyt edes joitakin lämpimiä tunteita lapsiaan kohtaan (ja lapsenlapsia ja vävyjä) – mutta koukut olivat roikkuneet tyhjinä löysissä siimoissaan nieluaukon uumenissa.

Håkan Nesserin jännitysromaani Sukujuhlat (Människä utan hund, Tammi 2011, suomennos Saara Villa) alkaa joulukuun 18. päivästä, jolloin Rosemarie Wunderlich Hermansson herää minuuttia vaille kuusi pohtimaan elämäänsä. Hän on eläkkeellä oleva käsityön ja saksanopettaja. On hänen toinen päivänsä eläkeläisenä, viimeinen merkittävä elämänmuutos ennen kuolemaa, ja synkkyydenkin keskellä Rosemarien on suunniteltava perhepiirissä vietettäviä symtymäpäiväjuhlia. Hänen miehensä Karl-Erik, eläkkeellä oleva opettaja, täyttää 65 vuotta ja samana päivänä hänen toinen tyttärensä Ebba, viettää 40-vuotissyntymäpäiväänsä. Tilaisuus on vain läheisille ja tyttäret ovat kohta saapumassa perheineen. Mukaan on liittymässä myös perheen poika Robert, joka on onnistunut täydellisesti mustaamaan perheen maineen eräässä tosi-tv-ohjelmassa. Kaikki Rosemarien tyytymättömyys ei ole likikään Robertin syytä, ei edes likeltä liippaa, mutta niin vain hänen on jaksettava tämäkin näytös käydä läpi.

Luettuani Håkan Nesserin uusimman trillerin Carmine Streetin sokeat, päätin lukea jonkun hänen kirjoistaan ja päädyin Barbarotti -sarjan ensimmäiseen teokseen. Carmine Streetin sokeat on hyvin tyylipuhdasta psykologista jännitystä ja melkein samoilla linjoilla hän on ollut jo aloittaessaan riksokonstaapeli Gunnar Barbarottista kertovaa sarjaansa. Oikeastaan vain sillä erolla, että kirjailija on väistämättä kehittynyt tiivistyksessä eikä pääosassa ole enää poliisi. Tosin Sukujuhlissakin Gunnar tulee juttuun mukaan vasta varsin myöhään ja toisekseen, kerrankin poliisi, joka ei tärkeile poliisien operatiivisilla toimilla. Tarinan focus on perhe, josta voitaisiin sanoa ehkä maailman kuuluisimmat perhettä koskevat sanat eli ensimmäinen virke Leo Tolstoin Anna Kareninasta:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Rosemarien ja Karl-Erikin perhe on salaa onneton niin monin tavoin, että kun kauniit kulissit repeävät, kun ensin on saanut sekä sääliä, kärsiä ja arvostella kutakin perheenjäsentä tarpeeksi, tilalle astuu ymmärrys sille, miksi tästä sukujuhlasta piti seurata tragedia. Miksi tästä perhetarinasta tuli jännitysromaani. Miksi perheellä ei voinut olla onnellista loppua ja miksi tarinan ratkaisu saa miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta.

Oivoi, nyt olisin lukenut yhtä putkea koko Barbarotti-sarjan, mutta kirjastomme on kiinni elokuun alkuun. Mistä minä saatoin tietää, että tässä on juuri sellaista vievää suvikirjamaisuutta, jota olisin juuri nyt kaivannut. Kokonaan toinen juttu saisi nyt lentää luokseni jostain...

Tunne, joka hänessä hitaasti kasvoi, oli sekä tuttu että äärettömän outo. Se kohosi pisteestä jossakin vatsan ja rintakehän välillä, ehkä palleasta, se laajeni hitaasti, suurimmalta osaltaan ylöspäin, niin hänestä tuntui, ja muutti kaiken tiellään tuhkaksi. Sisäinen roihu, tai kuolio, jota vastaan ei voinut taistella, vaan odottaa sen tuloa ja hyväksyä.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Sade ja ruusut, sade ja ruusut...Hesarin lukua ja Juhannusta!

Ristinummiruusu on villiruusumme, joka valloittaa suurilla yksinkertaisilla kukillaan.

Kuvaan sitä mieluiten suvisaateessa, kuten tänään.

Ristinummiruusu leviää, joten olemme antaneet sille suuren tilan green housen vierestä.

Juhannusruusuja on monta, mutta niistä yksikään ei ole niin suuri pensas kuin on ristinummi.

Juhannusruusun tuoksu on Suomen suvea.

Sydänsuven lumivalkeaa...

Vaatimattomuuden lumoa.

Juhannusta pisaroilla.

Hesarin lukua villakoiralla eli Dina on todellakin sylikoira♥

'Kohta levitän siipeni...'

Lumoavaa sydänsuven juhlaa kaikille tasapuolisesti♥

Leena Lumi

Being Happy

Paratiisi

Juhannusruokaa herkullisesti ja helposti

En tiedä, mitä te nyt teette, mutta minä laadin ruokasuunnitelmaa huomisesta juhannuksen yli. Nuoret saapuvat huomenna ja syömme silloin hyvin. Keskiviikkona he jo starttaavat festareille ja koiruuudet jäävät meille, syömme silloinkin hyvin. Laitan muutaman vinkin, joita voitte soveltaa sekä salaatteja, joita voi valmistaa vaikka grillatun kalan tai lihan oheen. Ja voihan valmistaa ruokaisan salaatin, jonka kanssa vaikka uunituoretta patonkia.

Uusien perunoiden aika on alkanut ja niitähän ei viitsi liian vähää keittää, joten antaa mennä vain, sillä ylijääneistä perunoista saa todella herkullisen perunasalaatin helposti eli perunasalaatti uusista perunoista. Tässä parsan ja limettigraavatun siian kera.

Zarzuela eli katalonialainen kala-äyriäispata on herkkua ja valmistuu niin grillissä, jossa on keittosysteemi kuin keittössä ja kulkeutuu siitä terassille:

Tässä muistaakseni Jaelin kuvaamana...

Ilonan kevätsalaatti käy jo ateriasta.

Grilliruokaa - lehtipihvit, veneperunat ja tomaattisalsa tulee tuhdimpaan nälkään.

Kantarelli-pinaattifrittata on erinomainen brunssi!

Graavisiikatartar, mätismetana ja mummonkurkut ovat loistava alkupala paitsi joulupöytään myös sydänsuven juhlaamme juhannukseen.

Katkarapusalaatti - helposti ja herkullisesti on blogini eniten luettu ruokaresepti. Tämän teen huomenna uusien perunoiden ja grillatun merilohen oheen. Täysi ateria tästä tulee ilman perunoita ja kalaakin, lisäämällä tarjoiluun uunituoretta patonkia.

Caprese ja grillivartaat on suven klassikko. Vartaisiin voi laittaa mitä ikinä mielikuvitus keksii. Tässä kanaa ja paprikoita, mutta toisen puolen vartaista voisi laittaa vaikka kirsikkatomaateilla. Kanamarinadin voi keksiä itse tai kokeilla vaikapa Santa Marian Marinade for chicken. Tässä ei tarvitse tuntea syövänsä liian tuhdisti tai rasvaista, sillä

caprese eli tomaatti-mozzarellasalaatti on maailman terveellisin salaatti. Syömällä tätä pari kertaa viikossa voi välttyä korkelata kolestrolilta. Jos laiskottaa tai haluaa vaihtelua, voi välillä valmistaa tomaattisalsaa, jonka ohje täällä

Täytetyt herkkusienet on monen herkku.

Grillattuja ohuita kanafileitä, capresea ja salaattia, jossa persikoita, sinihomejuustoa ja rapeaa jääsalaattia. Rucolaakin voi lisätä ja/tai viinirypäleitä.

Munakoisorullat on ehdoton kasvisherkku ja kuva kertoo kaikea: Meidän piti kuvata ruoka, mutta maistoimme ja sitten se olikin jo tässä pisteessä, kun joku, ehkä Jael huomasi, että ruokaa ei ole kuvattu:) Tämä on niin herkkua, niin herkkua, mutta vasta seuraavana päivänä! Tässä ohjeessa on sisällä toinen munakoiso-ohje, jonka syömme heti, rullat jätämme vetäytymään yön yli.

Melonisalaatti on helteisen päivän iltaherkku. Nautimme tätä viime suvena ystäväni kanssa Sen Yhden Paikan viinipihalla ja ohje oli helppo tuoda kotiterassillekin. Minä söin katkaravuilla, ystäväni parmankinkulla. Oikeastaan tämän nimi pitäisi olla kolmen melonin salaatti.

Letut mansikoilla on suven jälkkäri. Jäätelö on myös aina hyvä jälkiruoka.

Nyt sitä voisi jollekin tulla mieleen, että eikö ikinä makkaraa? Kyllä, mutta ei ole tullut mieleen kuvata. Lumimies grillaa toisinaan bratwurstit, oikein kunnon saksalaiset, ja niiden kanssa on punajuuri-piparjuurisalaattia ja/tai perunasalaattia. Sitten on graavia merisiikaa ja uusia perunoita. Ihan vain silliä ja uusia perunoita. Ja mansikoita ilman mitää kermavaahtoja...

Täällä me sitten nautimme grilliherkkuja omassa pesässämme vielä villiviinin jo punertuessa. Jos viileä yllättää fleecepusakat vain päälle ja huovat ympärille. Eikä pieni sadekaan haittaa, tuo vain tunnelmaa.

Ulkoruokinnassa on ihaninta olla!!!

Guten Appetit!

Lupasin esitellä teille Nanson Yuyu -jokapaikanmekkoni suvella, mutta...

Lupasin esitellä teille Nanson Yuyu -jokapaikanmekkoni suvella, mutta nyt on vasemmassa jalassa polven yläpuolella leikkausjuttu, jossa vieläkin tikit yli viikon ja sen jälkeenkin arpi varmaan näkyy jonkin aikaa. Niinpä päätin olla edelleen vähän arktinen malli, mutta nyt saatte tyytyä kasvokuviin ja mekkoa näkyy vain vähän. Ensimmäiset kuvauksethan tehtiin -25 asteen pakkasessa, tänään suloisessa vesisateessa...

Tässä minä yli viikon pakkolevon rasittamana. Mikään ei ole niin raskasta kuin olla kärsivällinen ja paikoillaan ja pyytää toista aina nostamaan jotain tms.

Ostin Yuyu-tunikamekkoja kaksi ja vielä kolmannen pyynnöstä ystävälle Saksaan. Mekko toimii. Ei ollut liian lyhyt edes plastiikkakirurgin vastaanotolle. Ja siis jos katsotte talvikuvat, tämä on myös liivihame, tunika tai pikku juhliin sopiva mekko: Niin moni asia riippuu asusteista. Tähän sopivat myös mustat niittibootsit ja niittikoristeltu iltalaukku. Nyt suvella hyvin mukava pitää ja olenkin säästelemättä käyttänyt...toista.

Katse tulevaan. Jotain tähyilen, en vain vielä tiedä mitä.

Bis Morgen!

Leena Lumi

Michael Ondaatje: Divisadero

Olen lukenut yötä. Sen tuoksu on korianteri, basilika ja minttu. Sen muisto on seepianvärinen kuva, jonka keskellä sininen pöytä. Suurten puiden alla kulkee mies. Hän hyväilee soittajan sormillaan naista kuin kitaraa. Aria laulaa. Kaskaiden yössä hevosten nukkuvat varjot. Marie-Neigen lyhdyn okranvärinen valo lähestyy. Heinä kahisee. ”Missä sinun keltainen mekkosi on?” Savun ja yön tuoksua. Runoilija katoaa luoliin. Vankkurit vaeltavat maasta toiseen. Arian laulu sekoittaa ajat ja ihmiset. Kitaran soinnut piirtävät kuvia heistä. Särkyvän lasin helähdyksiä. Verta. Taivaalla ei tähteäkään. Kuka ui öisellä joella? Olen juonut yötä.

Michael Ondaatjen Divisadero (Divisadero, Otava 2008, suomennos Juhani Lindholm) oli odottamaton kohtaaminen. Katsoin kirjan kantta, luin takakannesta: ”Olin kuusitoistavuotias, kun matkustin etelään isääni pakoon, sisälläni Coopin sydän.” Oma sydämeni jätti lyönnin väliin ja katsoin tuleviin öihin, joissa minä ja Divisadero...Tarina tarinassa, ajanvirrat toisiinsa sekoittuneina, mutta niin helposti tavoitettavina. Sillä ensin ovat Anna, Claire ja Coop. Ja Annan isä, joka on leski. Claire ontuu, koska hänellä on ollut polio. Isä ottaa Clairen Annalle siskoksi. Orpo Coop tulee kasvatiksi. Isälle avuksi tilan töihin. He elävät ’70-luvun Kaliforniassa, mutta jotenkin he ovat jo osa yötä. He ovat osa ajattomuutta. Tapahtuu tragedia ja Anna pakenee vanhalle mantereelle. Hänestä tulee kirjallisuudentutkija Ranskan maaseudulle. Siellä hän päätyy asumaan tutkimuskohteensa runoilija Lucien Seguran aikanaan asuttamaan kartanoon. Coopista tulee uhkapeluri ja maankiertäjä. Clairesta avustaja oikeusaputoimistoon, mutta viikonloppuisin hän palasi muutamaksi tunniksi tapaamaan isäänsä ennen kuin ratsasti kukkuloille, laukkasi kuutamoisia polkuja ja ui virroissa.

Alku on edellä kerrottua ja sitten tulevat vankkurit joissa perhe kärryillä. Tähän vaiheeseen asti luin kirjaa osin kuin jotain Jayne Anne Phillipsiä tai Ann-Marie MacDonaldia, eikä kumpikaan lopulta kokonaan kadonnut tunnetilastani, mutta luin myös kuin Dumasin Kolmea muskettisoturia eli Coopin rahapelit ja se kiertolaisuus ja kaikki, mitä siinä tapahtui. Yhtä jännittävää! Siinä missä hevosten kavioiden jäljiltä jäi heikkapölyä ilmaan, se oli kuin sumutusta, sillä Ondaatje vie lukijaa ja totisesti yllättää. Minut useammankin kerran. Tietenkin ihastuin Clairen ja Annan tarinaan. Siihen miten he kasvoivat yhdessä, mutta miten erilaisia he olivat. Villi ja uhkarohkea hevostyttö Claire sai ehkä kaiken purettua hevosiinsa ja kiitolaukkaansa, mutta miten Anna koki heidät:

”Sikiökautinen kaksonen saattaa pahaa tarkoittamatta sulattaa toisen kaksosen itseensä ja säilyttää omassa ruumissaan jonkin irtonaisen jäänteen toisen kaksosen reisiluusta. (Eloon jäänyt kaksonen kasvaa sitten aikuiseksi, mutta reisiluu jää sikiökautisen mittaiseksi.” Näin kirjoitti Annie Dillard, tuo ihmeiden ihme. Olen salakuljettanut itseni pois siitä, kuka ja mikä ennen olin. Mutta olenko minä meidän perheemme tarinassa eloon jäänyt kaksonen? Vai onko se Claire.

Kumpi on se, jonka kehitys katkaistiin?

Sanomattakin on selvää, että Anna, jolla on orvon historiantaju ja rakkaus historiaan, kiehtoi minua loputtomasti. Keskityin häneen niin paljon, että läsnäoloni söi hänet. Liukenin toiseen tarinaan. Vai oliko se kolmas. Tai kolme. Tai talo Démussa. Vai olinko seuraamassa, miten kolme ihmistä yritti hukata entisiä minuuksiaan hinnalla millä hyvänsä vain huomatakseen, että monenlaista voi paeta, vaan ei itseään. Jäin ihailemaan Annaa, joka jatkoi elämäänsä paneutuen intohimoisesti tutkimustyöhönsä vain sulautuakseen osaksi tutkimuskohdettaan Lucien Seguraa. Samalla tarinaan kuin Annan uuden asuinmaan kautta tihkuu sitä ranskalaisuutta, jonka tähden aina ranskalaisen teoksen luettuani, ihmettelen antaumustani ranskalaisuudelle, sillä eihän se ole minä.  Muistan kuitenkin miten eräänä kesänä luin Philippe Claudelin Harmaat sielut ja heti perään Varjojen Raportin, sillä en vain voinut muuta. Entäs sitten de Viganin Yötä ei voi vastustaa? Tai Camille?Aivan selvää on, että olen nyt lukenut välähdyksiä, sirpaleita, kiertolaisuutta, magiaa, runoa...ja ennen kaikkea loistavan teoksen, jonka suomentajalla on täytynyt olla sielussaan runoa ja yötä.  Lucienin ja Marie-Neigen eroottinen kohtaaminen on kuin juovuttava ranskalainen maalaisviini tai ilta, joka jo juo yötä...

Hän työnsi lasiovet auki ja käveli yöhön niin että kylmyys täytti hänen paitansa. Hän näki kukkulan rinteessä valaistun ikkunaneliön. Kahden maalaistalon välillä kulki jännitetty köysi, ja sen alla aukeni kuilu.

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa