Michael Ondaatje: Divisadero

Olen lukenut yötä. Sen tuoksu on korianteri, basilika ja minttu. Sen muisto on seepianvärinen kuva, jonka keskellä sininen pöytä. Suurten puiden alla kulkee mies. Hän hyväilee soittajan sormillaan naista kuin kitaraa. Aria laulaa. Kaskaiden yössä hevosten nukkuvat varjot. Marie-Neigen lyhdyn okranvärinen valo lähestyy. Heinä kahisee. ”Missä sinun keltainen mekkosi on?” Savun ja yön tuoksua. Runoilija katoaa luoliin. Vankkurit vaeltavat maasta toiseen. Arian laulu sekoittaa ajat ja ihmiset. Kitaran soinnut piirtävät kuvia heistä. Särkyvän lasin helähdyksiä. Verta. Taivaalla ei tähteäkään. Kuka ui öisellä joella? Olen juonut yötä.

Michael Ondaatjen Divisadero (Divisadero, Otava 2008, suomennos Juhani Lindholm) oli odottamaton kohtaaminen. Katsoin kirjan kantta, luin takakannesta: ”Olin kuusitoistavuotias, kun matkustin etelään isääni pakoon, sisälläni Coopin sydän.” Oma sydämeni jätti lyönnin väliin ja katsoin tuleviin öihin, joissa minä ja Divisadero...Tarina tarinassa, ajanvirrat toisiinsa sekoittuneina, mutta niin helposti tavoitettavina. Sillä ensin ovat Anna, Claire ja Coop. Ja Annan isä, joka on leski. Claire ontuu, koska hänellä on ollut polio. Isä ottaa Clairen Annalle siskoksi. Orpo Coop tulee kasvatiksi. Isälle avuksi tilan töihin. He elävät ’70-luvun Kaliforniassa, mutta jotenkin he ovat jo osa yötä. He ovat osa ajattomuutta. Tapahtuu tragedia ja Anna pakenee vanhalle mantereelle. Hänestä tulee kirjallisuudentutkija Ranskan maaseudulle. Siellä hän päätyy asumaan tutkimuskohteensa runoilija Lucien Seguran aikanaan asuttamaan kartanoon. Coopista tulee uhkapeluri ja maankiertäjä. Clairesta avustaja oikeusaputoimistoon, mutta viikonloppuisin hän palasi muutamaksi tunniksi tapaamaan isäänsä ennen kuin ratsasti kukkuloille, laukkasi kuutamoisia polkuja ja ui virroissa.

Alku on edellä kerrottua ja sitten tulevat vankkurit joissa perhe kärryillä. Tähän vaiheeseen asti luin kirjaa osin kuin jotain Jayne Anne Phillipsiä tai Ann-Marie MacDonaldia, eikä kumpikaan lopulta kokonaan kadonnut tunnetilastani, mutta luin myös kuin Dumasin Kolmea muskettisoturia eli Coopin rahapelit ja se kiertolaisuus ja kaikki, mitä siinä tapahtui. Yhtä jännittävää! Siinä missä hevosten kavioiden jäljiltä jäi heikkapölyä ilmaan, se oli kuin sumutusta, sillä Ondaatje vie lukijaa ja totisesti yllättää. Minut useammankin kerran. Tietenkin ihastuin Clairen ja Annan tarinaan. Siihen miten he kasvoivat yhdessä, mutta miten erilaisia he olivat. Villi ja uhkarohkea hevostyttö Claire sai ehkä kaiken purettua hevosiinsa ja kiitolaukkaansa, mutta miten Anna koki heidät:

”Sikiökautinen kaksonen saattaa pahaa tarkoittamatta sulattaa toisen kaksosen itseensä ja säilyttää omassa ruumissaan jonkin irtonaisen jäänteen toisen kaksosen reisiluusta. (Eloon jäänyt kaksonen kasvaa sitten aikuiseksi, mutta reisiluu jää sikiökautisen mittaiseksi.” Näin kirjoitti Annie Dillard, tuo ihmeiden ihme. Olen salakuljettanut itseni pois siitä, kuka ja mikä ennen olin. Mutta olenko minä meidän perheemme tarinassa eloon jäänyt kaksonen? Vai onko se Claire.

Kumpi on se, jonka kehitys katkaistiin?

Sanomattakin on selvää, että Anna, jolla on orvon historiantaju ja rakkaus historiaan, kiehtoi minua loputtomasti. Keskityin häneen niin paljon, että läsnäoloni söi hänet. Liukenin toiseen tarinaan. Vai oliko se kolmas. Tai kolme. Tai talo Démussa. Vai olinko seuraamassa, miten kolme ihmistä yritti hukata entisiä minuuksiaan hinnalla millä hyvänsä vain huomatakseen, että monenlaista voi paeta, vaan ei itseään. Jäin ihailemaan Annaa, joka jatkoi elämäänsä paneutuen intohimoisesti tutkimustyöhönsä vain sulautuakseen osaksi tutkimuskohdettaan Lucien Seguraa. Samalla tarinaan kuin Annan uuden asuinmaan kautta tihkuu sitä ranskalaisuutta, jonka tähden aina ranskalaisen teoksen luettuani, ihmettelen antaumustani ranskalaisuudelle, sillä eihän se ole minä.  Muistan kuitenkin miten eräänä kesänä luin Philippe Claudelin Harmaat sielut ja heti perään Varjojen Raportin, sillä en vain voinut muuta. Entäs sitten de Viganin Yötä ei voi vastustaa? Tai Camille?Aivan selvää on, että olen nyt lukenut välähdyksiä, sirpaleita, kiertolaisuutta, magiaa, runoa...ja ennen kaikkea loistavan teoksen, jonka suomentajalla on täytynyt olla sielussaan runoa ja yötä.  Lucienin ja Marie-Neigen eroottinen kohtaaminen on kuin juovuttava ranskalainen maalaisviini tai ilta, joka jo juo yötä...

Hän työnsi lasiovet auki ja käveli yöhön niin että kylmyys täytti hänen paitansa. Hän näki kukkulan rinteessä valaistun ikkunaneliön. Kahden maalaistalon välillä kulki jännitetty köysi, ja sen alla aukeni kuilu.

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa