torstai 30. kesäkuuta 2016

Suvikirjasuosituksia!


Suvella on aikaa lukea monenlaisten menojen ja saapumisten väleissä. Ja mikä onkaan sen suloisempaa kuin lukea sateella terassilla tai sisällä ikkunat auki: Ne lapsuuden pitkät, raukeat sadepäivät kirjojen kanssa, kun sateen musiikki...Listaan nyt muutamia suosikkejani sen tarkempaa pohtimatta ja toivon, että osuu moneen makuun. Kirjoista löytyvät arviot minulta muutamaa lukuunottamatta, mutta leikin vähän ja yritän kuvata myös parilla sanalla:

Michael Ondaatje: Divisadero  Yllätys!!!

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa  Minulle, minulle!

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla. Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa Luvia&meri♥

Terhi Rannela: Frau  Pitkä jälkimaku

Hjorth&Rosenfeldt: Hylätyt  Yksi parhaita Sebastian Bergman...


Colm Tóibín: Nora Webster   Suoraan sieluun!


Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja  Tummeneviin suviöihin!

Katarina Baer: He olivat natseja   Lue!

Katri Lipson: Detroit   Mikä tarina!

Tiia Koskimies: Parhaat piirakat  Nyt minustakin tulee leipoja.

Tommi Kinnunen: Lopotti   Upea jatko Neljäntienristeykseen

Heidi Köngäs: Dora, Dora  Parhautta!


Eero Ojanen&Daga Ulv: Suomen myyttiset linnut  Koko perheelle!


Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat  Suhteeni Nesseriin alkoi, joten jos minusta ei kuulu...

Riitta Konttinen: Elämänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén  Kuvataiteiden viemälle!

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä  Unohtumaton♥

Katja Jalkanen&Aino Maria Savolainen: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuririentoihin  Hauska ja hyödyllinen!

Sadie Jones: Kotiinpaluu  Koskettava!

Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha  Hyödyllistä ja kaunista

S.K.Tremayne: Jääkaksoset  Viime yönä... (ilmestyy 7.7.)

Martti Backman: Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918  Jos salattu historia...


Anna Ahmatova: Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö) Ahmatovan viemille!


Jacquelyn Mitchard: Onnen mahdollisuus   Ei suvea ilman Onnen mahdollisuutta.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni  Ystävälle lahjaksi!

Ilona Pietiläinen: Mansikkapaikka. Kauneimmat kesäiset piilopaikat  Suvisisustusta suviherkuilla!


Kirsi Tuominen&Olavi Niemi: Maanpeitekasvit. Luo vehreä pihapiiri  Puutarhakirjojen aatelia, sillä jo yli 10 000 on...


Kate Morton: Paluu Rivertoniin  Tästä muistan Mortonin...


Maria Salonen: Axel Munthen jäljillä  Ehdoton teos Munthesta kiiinnostuneille!


Sinikka Piippo: Villivihannekset. Terveyttä pihoilta, niityiltä ja metsistä  Terveystietoiselle!

Peter Cameron: The Weekend   Psykologinen timantti!

Emily Brontë: Humiseva harju  Klassikkojen klassikko!

Herman Koch: Illallinen  Ei jätä rauhaan...

Sarah Waters: Parempaa väkeä   Britannia ja sotien välinen aika, elämänjano, savuiset jazzklubit, silkkisukkien liukkaus...rakkaus ja tragedia.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät   Sukutarina joka voi mullistaa lukijan elämän...


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät   Kirja joka on saanut minut unohtumaan lukemaan lumisateeseen...Selvisin hengissä.

Sateen ropinaa, haavan lehtien havinaa, meriaurinkotuulia, siimesten hämyjä, ystäviä, puutarhailua, kotoilua, reissuja, mansikoita, lukuiloa...

♥:lla Leena Lumi

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kesäkuun lopun kukkijoilla melkein cottage garden -tunnelmiin...


Keltakurjenmiekat jatkavat siitä, mihin jäimme helmiorapihlajan ja Moskovan kaunottaren kanssa.

Takana näkyy suuren kalliomme päädyssä oleva kivi, joka on tuttu ainakin niille lukijoilleni, jota kiinnostaa köynnöshortensia.


Olen aika hulluna iiriksiin tai siis kurjenmiekkoihin. Lena Andersonin kirjassa Maijan aakkoset (suom. Hannele Huovi) sanotaan, että


"Sininen iiris tuo hartaan mielen, kurjenmiekka iloisen. Tänään haluan hiljaa haaveilla ja katsella iiriksen kukkaa, siltä tuntui jo aamulla, kuin solmin sinistä nauhaa tukkaan. (Huomenna, niin arvelen, otan taas nauhoista keltaisen.)"



Keltaiset iirikset eli keltakurjenmiekat vasta aukeavat mutta lujaa vauhtia. Alamme tästä nyt seurata köynnöshortensiaa, joita meillä taitaa olla yksitoista. Yläterassin/talon pituisen parvekkeen toinen pääty näkyy kuvassa: Huomatkaa, että siinä on kolme köynnöshortensiaa, joista suurin somistaa parvekkeen järeää kannatinpalkkia ja samalla rakentaa pergolan päätyä, toinen sekä rakentaa pergolan päätyseinää että kiipeää kohti seinävalaisinta, joka just tässä ei nyt näy ja kolmas somistaa talon päätyä. Tuo hintelä tuolla joukossa on villiviiniä, mutta se on jo kovaa vauhtia toipumassa oudosta talvestamme.


Tässä lähikuva jo kerrotusta päädystä. Kuvasta näkyy hyvin, miten pergolan alla ei enää seinillä kasva ruusupapua taikka krassia, sillä siitä on haluttu tehdä suojainen pesä eli valo ei ritä. Haluttu tilanne! Kattoon eli parvekkeen lattiaan on kiinnitetty puinen kasvutukiritilä, johon on kiinnitetty ledit tähdiksi. Ne tähdittävät nyt vierasmakkarissa nukkujaa, sieltä ulos tulevaa sekä saunan jälkeen patiolla nauttijaa. Siellä istumme myös kuumina päivinä/iltoina uinnin jälkeen...Pergolan jokaista pylvästä pitkin kapuaa yläterassille asti köynnöshortensia, mutta siitä enemmän kuvia täällä


Tässä palaamme lähtöön eli kivi ja kallio.Tuolla takana kallion 'rapulla' kukkii keväisin paljon esikkoja, mutta muuten siellä on vain syyreniä, tuurenpihlaja, pilvikirsikka ja joitakin kärhöjä. Haluan ehdottomasti pitää kallion näkyvissä!

Melkein sama kuva: Kameran kulmaa vain vähän muutettu. Tämä kivellä kasvava hortensia kiipeää muuten jo kahta kiven molemin puolin olevaa pihlajaa pitkin...Kalliossa on syvänteitä, joissa linnut voivat kylpeä, mutta eivät nyt sattuneet näihin kuviin. Niitä on kolme.

Ja sitten toisesta suunnasta, joka onkin syksyllä aikamoinen näky, sillä kiven takana näkyvät suuret pensaat ovat mongolianvaahteroita ja niiden takana taas näkyvät syyshortensiat ja ihan kiven vasemmassa reunassa on kallionauhusrinne


Tässä katselemme köynnöshortensiakiveä kalliomme reunalta vähän alempaa valkoisten maitohorsmien kautta. Nämä komistukset kasvavat täsmälleen samassa paikassa, joka on keväällä täynnä valkovuokkoa. Sain valkoisten horsmien juurakot Hannelelta vaihtarina. Hän on nähnyt niitä mm. Sissinghurstin valkoisessa puutarhassa



Nyt olemme pergolan toisessa päädyssä eli edessä näkyy pohjoisen päädyn kannatinpalkki köynnöshortensian verhoamana. Teräspölkyt on päällystetty puulla, sillä olen nähnyt miten köynnöshortensia on kuollut ollessaan kiinni teräksessä talven...Tämäkin pääty on umpeutumssa, mutta vielä siitä näkee seinän vieressä saunan jälkeen istuessa alapuutarhaan asti:


Valaisimen vieressä on tapahtunut outoja, joista ensimmäinen tapahtuma ja toinenkin kai, on kerrottu pilvikirsikassa. Sitten siihen tuli päärynäpuu, mutta se kuivui! Se oli kuiva jo keväällä, teki muutaman lehden ja nekin kuivuivat. Nyt siinä on sitten rautatieomenapuu, joten katsotaanpa mitä nyt tapahtuu...


Olen isosti mainostanut, että meillä nurmikko vaihtuu kukkaniittyyn ja olemme siinä jo aika pitkällä. En saa kuvattua niittyä helpostikaan, mutta Lunan kanssa sekin onnistui  Olen luetellut monia kasveja, joita niityssämme kukkii ja niistä nyt just komeimmillaan ovat lehtosinilatvat, sekä valkoiset että siniset. Kansa nimitti tätä kasvia hunajakukaksi eikä suotta, sillä tuoksu on hunajainen ja se houkuttaa pölyttäjiä. Tämä leviää ihanasti, joten en voi katua panostustani 10 valkoista kukkivaa ja 10 sinsisät kukkivaa, kun eräs koulu oli toukokuulla tulossa viettämään puutarhaamme luotopäivää.


Ettei kukaan enää ajattele, että kukkaniityt olisivat ainoa kulkureittimme, niin kerron, että meille johtaa leveä laatoitettu alue, jonka molemmin puolin kukkaniityt ovat. Laatoitusta on myös tarkoitus lisätä, mutta kun nyt saisi ensin kunnon raput puutarhan eri kerrosten väliin...Nyt on yhden kerran käynyt ruohonleikkaushärpäke toisella puolella, mutta siellä olivat kaikki kukat jo täydesti siementäneet ja jos sinne nyt ilmestyy vaikka sormustinkukkia, kuten viime vuonna, niin sinne ei kohtakaan leikkuri mene. Käyn vain nappaamassa joskus jonkun ison rikkakasvin pois.


Tämän helpompaa niittykkukkaa saa etsiä. Ei kastelua, ei mitään ja kukka antaa kaiken tuoksustaan komeisiin kukkapehkoihin.


Niin...valkoisia varjoliljan juurakoita tilasin, mutta sain punaisia. Yhtään ei enää kaduta, sillä nämä ovat todella muhkeita ja yksi, joka on nupulla, on jo pituiseni. Virhe kyllä korvattiin, mutta


valkoiset ovat punaisiin verrattuna heiveröisiä ja kukkia on vähemmän. Elän kyllä toivossa, että nämä vuosien myötä vahvistuvat. Tämän kukan takana on suuriruhtinatar Olgan hauta ja siellä kukkivat sinivuokot, lehto-orvokit, kerrotut valkovuokot, kiitos Marietta!, valkoiset kielot, vaaleanpunaiset kielot, kiitos Marietta!, kauneimmat kuunliljat eli Hosta Halcyon, valkoinen särkynyt sydän sekä nyt myös punaiset ja valkoiset varjoliljat. Jouluruusun vei joko talvi tai myyrät...


No eikös tässä olekin jo kaipaamaani cottage garden -tunnelmaa. Vanha ränsistynyt korituoli, jota pitkin kasvavat keijunmekot, päivänliljoja, töyhtöangervoa ja eri vaiheissaan olevia varjoliljoja. Kun tarkkaan laskee, on kukkijoita tälläkin hetkellä niin paljon, että vapaasti ovat saaneet kasvaa niin akileijat kuin malvatkin!

Terveisin Leena Lumin puutarhasta!

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Håkan Nesser: Sukujuhlat


Koko ilta oli ollut vaellusta kuoleman varjon maassa. Ja tasapainottelua; hän oli ollut sekuntien murto-osien päässä kohdasta, jossa hän olisi vain paiskonut lautaset, veitset ja haarukat menemään ja huutanut suoraa huutoa. Eikä kukaan ollut huomannut mitään. Äiti pieni sitä, äiti kulta tätä, ja nämä lämpimät lakat sinä teet paremmin kuin kukaan koko maailmassa, äiti. Ikään kuin pakastelakkojen lämmittämiseen olisi minkäänlaisia kykyjä tarvittu. Hän oli tarjoillut, kerännyt astioita, tiskannut, putkautellut ravintoaiheisia repliikkejä käsikirjoituksesta, joka oli niin vanha ja kulunut, ettei kukaan edes huomannut sen olevan teatteria. Hän oli kalastellut sielunsa syvyyksistä jotakin järkevää sanottavaa – etsinyt edes joitakin lämpimiä tunteita lapsiaan kohtaan (ja lapsenlapsia ja vävyjä) – mutta koukut olivat roikkuneet tyhjinä löysissä siimoissaan nieluaukon uumenissa.

Håkan Nesserin jännitysromaani Sukujuhlat (Människä utan hund, Tammi 2011, suomennos Saara Villa) alkaa joulukuun 18. päivästä, jolloin Rosemarie Wunderlich Hermansson herää minuuttia vaille kuusi pohtimaan elämäänsä. Hän on eläkkeellä oleva käsityön ja saksanopettaja. On hänen toinen päivänsä eläkeläisenä, viimeinen merkittävä elämänmuutos ennen kuolemaa, ja synkkyydenkin keskellä Rosemarien on suunniteltava perhepiirissä vietettäviä symtymäpäiväjuhlia. Hänen miehensä Karl-Erik, eläkkeellä oleva opettaja, täyttää 65 vuotta ja samana päivänä hänen toinen tyttärensä Ebba, viettää 40-vuotissyntymäpäiväänsä. Tilaisuus on vain läheisille ja tyttäret ovat kohta saapumassa perheineen. Mukaan on liittymässä myös perheen poika Robert, joka on onnistunut täydellisesti mustaamaan perheen maineen eräässä tosi-tv-ohjelmassa. Kaikki Rosemarien tyytymättömyys ei ole likikään Robertin syytä, ei edes likeltä liippaa, mutta niin vain hänen on jaksettava tämäkin näytös käydä läpi.

Luettuani Håkan Nesserin uusimman trillerin Carmine Streetin sokeat, päätin lukea jonkun hänen kirjoistaan ja päädyin Barbarotti -sarjan ensimmäiseen teokseen. Carmine Streetin sokeat on hyvin tyylipuhdasta psykologista jännitystä ja melkein samoilla linjoilla hän on ollut jo aloittaessaan riksokonstaapeli Gunnar Barbarottista kertovaa sarjaansa. Oikeastaan vain sillä erolla, että kirjailija on väistämättä kehittynyt tiivistyksessä eikä pääosassa ole enää poliisi. Tosin Sukujuhlissakin Gunnar tulee juttuun mukaan vasta varsin myöhään ja toisekseen, kerrankin poliisi, joka ei tärkeile poliisien operatiivisilla toimilla. Tarinan focus on perhe, josta voitaisiin sanoa ehkä maailman kuuluisimmat perhettä koskevat sanat eli ensimmäinen virke Leo Tolstoin Anna Kareninasta:

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Rosemarien ja Karl-Erikin perhe on salaa onneton niin monin tavoin, että kun kauniit kulissit repeävät, kun ensin on saanut sekä sääliä, kärsiä ja arvostella kutakin perheenjäsentä tarpeeksi, tilalle astuu ymmärrys sille, miksi tästä sukujuhlasta piti seurata tragedia. Miksi tästä perhetarinasta tuli jännitysromaani. Miksi perheellä ei voinut olla onnellista loppua ja miksi tarinan ratkaisu saa miettimään elämän epäoikeudenmukaisuutta.

Oivoi, nyt olisin lukenut yhtä putkea koko Barbarotti-sarjan, mutta kirjastomme on kiinni elokuun alkuun. Mistä minä saatoin tietää, että tässä on juuri sellaista vievää suvikirjamaisuutta, jota olisin juuri nyt kaivannut. Kokonaan toinen juttu saisi nyt lentää luokseni jostain...


Tunne, joka hänessä hitaasti kasvoi, oli sekä tuttu että äärettömän outo. Se kohosi pisteestä jossakin vatsan ja rintakehän välillä, ehkä palleasta, se laajeni hitaasti, suurimmalta osaltaan ylöspäin, niin hänestä tuntui, ja muutti kaiken tiellään tuhkaksi. Sisäinen roihu, tai kuolio, jota vastaan ei voinut taistella, vaan odottaa sen tuloa ja hyväksyä.

*****