Leena Lumin luetut 2017

Nyt jo yhdeksättä vuotta aloitan listaa lukuvuoteni luetuista. Tekemällä tämän tiedoston, saan teille oikeaan palkkiini helpon tavan löytää kiinnostavia kirjoja monelta aihealueelta sekä samalla itselleni muistion, josta voin näppärästi löytää haluamani kirjan. Kirja ei ole vain sen lukuhetki, vaan se on tarina, johon palataan myöhemminkin eri yhteyksissä. Ikimuistoinen kirja usein myös luetaan uudelleen, se kohdataan uudelleen kuin vanha hyvä ystävä.

En edes yritä enää lukea sata tai sataneljäkymmentä kirjaa vuodessa. Elämä on lyhyt ja vaikka se pääosin kuuluu hyville kirjoille, aion tästä vuodesta jälleen paneutua enemmän perheeseen, ystäviin, puutarhaan ja monenlaisiin elämyksiin. Osa tapahtumista ja etenkin puutarhasta varmaan näkyy blogissakin. Ensi viikosta korkkaamme kevään eli tulee ensimmäinen puutarhakirja, saamme maistella myös kesäherkkuja ja jännitystäkin on luvassa. Huhtiarvonta on tulossa ja se on samalla blogisynttärit, jotka jäivät ystävänpäivänä pitämättä, kun halusin mukaan arvontaan myös puutarhaa ja kevätherkkuja. Lukemisiin♥

1.  Linda Olsson: Sisar talossani (En syster i mitt hus, Gummerus 2017, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi)

2.  Marina Tsvetajeva: Ylistys hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola)

3.  Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (I Let You Go, Gummerus 2017, suomennos Päivi Pouttu-Deliére)

4.  Jessie Burton: Nukkekaappi (The Miniaturist, Otava 2017, suomennos Markku Päkkälä)

5.  David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna-Maija Luomi, kuvat Frida Wismar)

6.  Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017)

7.  Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016)

8.  Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helena Bützow)

9.  Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot (Mengele. The Complite Story, Minerva 2017, suomennos Pertti Jokinen)

10.  Martina Haag: Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, Atena 2017, suomennos Riie Heikkilä)

11.  Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa (Minerva 2017)

12.  Henriette von Schirach: Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä (Der Preis der Herrlichkeit. Erlebte Zeitgeschiste, Minerva 2017, suomennos Maija Isola)

13.  Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)

14.  Peter James: Kirottu talo (The House on Cold Hill, Minerva 2017. suomennos Sirpa Parviainen)

15.  Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit (Docendo 2017)

16.  Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (WSOY 2017)

17.  Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

18.  Laura Lähteenmäki: Korkea aika (WSOY 2016)

19.  Ian McEwan: Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm)

20.  Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn (Minerva 2017)

21.  Mia Gahne: Parhaat kesäsalaatit (Somriga sallader. Röror, grillat och annat gott, Minerva 2017, suomennos Anna Maija Luomi)

22.  Pirjo Rissanen: Syyslaulu (Gummerus 2017)

23.  Sonja Lumme: Tomaatti (Readme.fi 2017)

24.  Kirsi Tuominen: Pihan köynnöskasvit (Minerva 2017)

25.  Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, WSOY 2017, suomennos Helinä Kangas)

26.  Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle (Docendo 2017)

27.  Charlotte Rion: Tyylikkäät ranskalaiset neuleet (Tricots pour toute la famille, Minerva 2017, suomennos Mirkka Santala)

28.  Harlan Coben: Petät vain kerran (Fool Me Once, MinervaCrime 2017, suomennos Salla-Maria Mölsä)

29.  Birgitta Björn: Onnellisesti perille Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan (BoD 2017)

30.  Diane Ducret: Diktaattorien naiset (Femmes de dictateur, Atena 2017, suomennos Pirjo Thorel)

31.  Tuuli Salminen: Surulintu (Like 2017)

32.  Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä (Caught in the Revolution. Petrograd 1917, Minerva 2017, suomennos Sirpa Saari)

33.  Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika Nautiskelijan kesä (S&S 2017)

34.  Paul Auster: 4 3 2 1 (4 3 2 1, Tammi 2017, suomennos Ilkka Rekiaro)

35.  Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä (Himmel över London, Tammi 2017, suomennos Aleksi Milonoff)

36.  Raili Mikkanen: Hilja Yksi ensimmäisistä (Robustos 2017)

37.  Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina (En nästan sann historia, Like 2017, suomennos Tiina Ohinmaa)

38.  Pirkko Soininen: Avataan siiven alta (Sanasato 2016)

39.  Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, Gummerus 2017, suomennos Sari Kumpulainen)

40.  Joyce Carol Oates: Blondi (Blondie, Otava 2001, suomennos Kristiina Drews)

41.  S.K.Tremayne: Tulilapsi (The Fire Child, Otava 2017, suomennos Jaana Iso-Markku)

42.  Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

43.  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Atena 2017)

44.  Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja (Atena 2017)

45.  Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (I giorni del´abbandono, WSOY 2017, suomennos Taru Nyström)

46.  Tiia Koskimies: Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja (Minerva 2017)

47.  Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977 (Being Elvis - A Lonely Life, Minerva 2017, suomennos Jere Saarainen)

48.  Anne B. Ragde: Perintötila (Alltid tilgivelse, Tammi 2017, suomennos Katriina Huttunen)

49.  Mauri Leivo: Kylän linnut (Docendo 2017)

50.  Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtti)

51.  L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset (The Alpine Path: The Story of My Career, Minerva 2017, suomennos Saana Rusi) sekä Sisko Ylimartimon alkuperäisteos Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008)

52.  Pierre Lemaitre: Silmukka (Trois jours et une vie, Minerva Crime 2017, suomennos Susanna Hirvikorpi)

53.  Herman Koch: Pormestari (De Greppel, Siltala 2017, suomennos Mari Janatuinen)

54.  Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017)

55.  Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu (Docendo 2017)

56.  Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa (La petite fille et le SS, Minerva 2017, suomennos Lauri Holma)

57.  Peter James: Kuolema ei rakasta ketään (Need You Dead, MinervaCrime 2017, suomennos Maikki Soro)

58.  Rosa Liksom: Everstinna (Like 2017)

59.  Eero Ojanen, Sirkku Linnea: Suomalaiset taruolennot (Minerva 2017)

60.  Ilona Pietiläinen: Satumainen joulu Kauneimmat sisustukset ja herkullisimmat reseptit (Docendo 2017)

61.  Heidi Köngäs: Sandra (Otava 2017)

62.  Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (Los Afectos, Like 2017, suomennos Sari Selander)

63.  Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl One, Bazar 2017, suomennos Päivi Pouttu-Delière)

64.  Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (Davidstjärnor, WSOY 2015, suomennos Outi Menna)

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko milloinkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan? Onko milloinkaan mitää parempaa kuin kirja?"

intohimolla kirjoista
Leena Lumi

taidekuva A Girl Reading by Charles Edward Perugini

Ian McEwan: Pähkinänkuori

En suostu hylättäväksi. Minua ei karkoteta, hänet kyllä. Sidon hänet tällä limaisella köydellä, pakotan puolelleni omana syntymäpäivänäni yhdellä vastasyntyneen lokinkirkaisulla. Ja silloin, väkevän rakkauden vangitsemana, hän omistautuu minun hoitamiselleni, vapaus muuttuu kotimaan loittonevaksi rannaksi ja Trudy on minun eikä Clauden. Hän ei kykene hylkäämään minua sen enempää kuin kykenee repimään rintojaan irti ja paiskaamaan niitä yli laidan. Kyllä minäkin osaan häikäilemätön olla.

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm) kertoo McEwanille tyypilliseen tapaan niin erikoisen tarinan, että ehkä sitä ei oikeasti ole ikinä ennen kerrottu. Tarinassa on yhteyttä Shakespearen Hamletiin mitä tulee isän haamuun, joka paljastaa Hamletin sedän käyttäneen myrkkyä päästäkseen valtaan ja kuningattaren vuoteeseen, mutta Ian vain pistää paremmaksi, sillä kertoja on tarinan naisen odottama lapsi, vielä sikiö!

Kukaan, kukaan ei voi viedä minua kuin McEwan! Älkää silti uskoko blogilegendaa, joka kertoo minun kieltäneen negatiiviset kommentit Ianista. Hän teki yhden kirjan fysiikasta ja purin poskeni rikki kiukusta, mutta nyt Ian on jälleen kultaisella tiellään ja join hänet yhdellä kulauksella reippaasti humaltuen. Mikä ihme se on kun vielä ihailen Shakespeareakin ja nyt McEwan on kuin tuonut Hamletin nykyaikaan. Kunpa hän tekisi saman Kuningas Learille...

Trudy on nainen, joka ei tajua omaa tilaansa. Hän on avioitunut runoilija John Cairncrossin kanssa ja kuuntelee toisinaan armosta pitkästyneenä Johnin lukiessa hänelle runojaan. John intoilee vain runoista, omistaan ja muiden. Toki myös vaimostaan, mutta Trudy siitä viis veisaa, sillä hänellä on mielessä köyhän miehensä varakas ja epärunollinen veli Claude. Claudessa ei ole mitään lyyristä, ei mitään viehättävää minun mielestäni, mutta Trudyn maku onkin niin outo...Hän himoaa jyystävää Claudea Johnille lasta odottavanakin. Ja John kuitenkin paitsi aidosti rakastaa vaimoaan, myös omistaa talon, jonka Trudy on päästänyt sikamaiseen kuntoon. Trudy ei ole mikään kodin hengetär, vaan juonitteleva ja mainipuloiva nainen, joka ei välitä edes syntymässä olevan lapsensa parhaasta. Senkin edestä Trudyn sisällä kehittyvä sikiö aikoo vaikuttaa tapahtumien kulkuun, sillä hän on kauhistuneena voinut seurata mitä Trudy ja Claude suunnittelevat.

Pähkinänkuori on täysin nero teos. Sille ei vain voi mitään. Maaginen realismi on tietysti ihan hengitystäni, mutta siinäkin McEwan kuin avaa koskemattoman näyttämön, kohdun, jonka asukas on päättänyt vaikuttaa tapahtumiin. On kiehtovaa lähteä uusille kentille, kun oppaana on Ian McEwanin kaltainen taituri. Yleensä tykkään huonoa, jos kustantaja tekee takakansitekstissä hiukankaan paljastukseen viittaavaa, mutta lainaan vain osan Mail on Sundayn -sitaatista Pähkinänkuoresta sanottuna, koska se on niin kaunis:

"Tämä tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen romaani on oodi inhimilliselle kauneudelle, epäitsekkyydelle ja sammumattomalle kaipaukselle."

Kyynelehtimistä...

Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan! Pähkinänkuori on vain runsas kaksisataa sivua, mutta tiivistyksen timanttia!

Kaikki tulee päättymään huonosti, ja itse talokin tuntee tuhon lähestyvän. Keskellä kesää helmikuinen myrskytuuli vääntää ja katkoo räystäiden jääpuikkoja, kuuraa päätyseinien käsittelemätöntä tiilipintaa ja riipii lappeista kattotiiliä. Kylmyys tunkee sormensa likaisten ikkunoiden rakosista, joista kitti on varissut pois, ja luikertelee sisään keittiön viemäreistä. Hytisen kylmästä. Mutta loppua ei ole näkyvissä, paha jatkuu loputtomiin, kunnes huonosti päättyminen lopulta tuntuu siunaukselta. Mitään ei unohdeta, mitään ei huuhdota pois.

En näe minkäänlaista mahdollisuutta, mitään uskottavaa tietä onneen. Kunpa en ikinä edes syntyisi...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata  Nannan kirjakimara  Lukutuulia  Elina/Luettua elämää

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Kun toinen lapsi sai alkunsa, se oli Annan mielessä tietty yö, vaikka saattoi se olla jokin toinenkin, aiempi varmaan. Mutta sinä yönä, jouluyönä, pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, taivas tiukean purppura ja tähdessä ja kiiltävänpunaisessa kolmihaarakynttelikössä lepatti viimeinen kynttilä. Ensin he olivat syöneet saunakamarissa jouluruokansa, porkkanalaatikkoa ja lanttumuhennosta, ja sitten he olivat laittaneet pyjamapukuisen Laurin nukkumaan saunan puolelle monen täkin alle. Hiljaa he olivat avanneet sivustavedettävän ja käpertyneet toisiaan vasten hakeakseen ensin vain lämpöä...

Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016) kertoo siitä historiamme jaksosta, jolloin Kannakselta oli lähdetty viimeisen kerran ilman toivetta paluusta. Evakot vaelsivat lehmineen lapsineen pitkin Suomen teitä, mutta hyvin pian kotimaa asutti siirtokarjalaiset lohkomalla olemassa olevista tiloista maita vihollisen viemien tilalle. Selvääkin on, että kaikki eivät katsoneet hyvällä tulijoita, joilla oli eri tavat, eri sanat ja vielä tuli katkeruus otetuista maista. Toisaalla kaikki sujui ystävällisessä ja auttavassa hengessä, toisaalla siirtokarjalaiset saivat osakseen kovaakin kaunaa, oman maan kansalaiset. Lähteenmäki kertoo Korkeassa ajassa evakkoperhe Anna ja Olavi Otson asettumisesta Pihlajan maille, josta heille lohkotaan tontti omaa taloa varten. Anna on opettaja ja Olavi ahkera rakentamaan. Kummallakin on toisten auttaminen verissä, etenkin Annalla, josta kuin huomaamatta sukeutuu Pihlajan tilan emännän suuri apu tämän hoitaessa sodassa pahoin haavoittunutta Kalleaan. Rivakasti nousee Otson perheen Kaunismäki samaa tahtia kuin perheiden elämät sekoittuvat toisiinsa kuin lankavyyhdit. Pihlajan emäntä Heljä on yhä riippuvaisempi Annasta, joka paitsi auttaa häntä monessa, on myös kylällä monessa pidetty. Olavi myös auttaa Heljän ja Kallen tilalla, joilla ei ole vierasta työväkeä eikä tilan jatkajaa. Empaattinen Anna kokee Heljän tuskan omanaan ja ihmettelee, miksi hän, evakko ja ikuisesti muualta tullut on niin siunattu. Hän haluaa jakaa hyvästään ja Margareetan eli Riitan syntymä vain lisää hänen tarvettaan auttaa lapsetonta Heljää, joka rotinoineen saapuu vauvaa katsomaan.

Niin elävästi Lähteenmäki kuvaa evakkoutta ja uudisasuttamista, että ehkä hänelläkin on juuret Kannaksella. Tämäkin kohta, jossa kartanon Margit moittii siirtokarjalaisia Heljälle:

Margit kertoi lukeneensa lehdestä, että siirtoväessä oli piirteitä kunniattomuudesta ja perinteisten arvojen uhmaamisesta, vaikka samaan aikaan he halusivat mahtailla koristamalla kotejaan ja laittamalla pöytään parasta silläkin uhalla, ettei lapsille ollut arkena ruokaa.

Tällaista se paheksunta oli ollut, kun evakkoparat vielä asuivat toisten saunakamareissa armoilla ja silti, jotenkin silti, niin monet huomasivat heillä olevan jotain kuin enemmän. Pohjaanmaan likat itkivät katkerina purettuja kihlauksiaan, kun sulhaset karkasviat vilkkaiden karjalaistyttöjen miehiksi. Satakunnassa ja Hämeessä puolestaan katseltiin karjalaisten iloisuutta ja rempseyttä kateudensekaisella ylemmyydentunnolla. Oijoi, mitä olisivatkaan kylmät ja kalseat sanoneet, jos olisivat tienneet Annan ja Olavin kuumasta onnesta. Siitä josta ei sopinut puhua, siitä jota ilman Anna ei voinut olla, siitä joka kantoi hänet raskaiden päivien yli: Heidän yötulensa, joka kuului vain heille.

Anna Otso on kieltämättä kirjan kantava voima. Hän on kuin kantaäiti ja kaikki kiertyy häneen. Kirjassa hän saa elää vielä lapsenlapsenlapsensa, mutta kokea myös tragedian, sillä surutta ei iloinen Annakaan elämästä selviä. Lähteenmäen karjalaiskuvaus on verevää ja koska olen itse evakon tytär, tunnistan! Myös monet arjen askareet, sanat ja ruoat ovat kohdillaan, kuten se muisteleminen, miten oli ennen kauniissa Karjalassa. Sitä kaihoa eivät kantasuomalaiset tajunneet, mutta eivät he olleet asuneet Kannaksen tiloilla, uineet pehmeän hiekan rannoilla, eivät he tienneet miten siellä vilja nousi, mitä oli iloisuus ja nauru, miten kulleroita täynnä niityt, joihin heittäytyä. Eivät he tajunneet, mitä oli Viipurin taika ja mitä oli ajaa Terijoen hiekoille. Heljäkään ei tiennyt, hän vain aavisti yhä enemmän osattomuuttaan ja silloin vyyhdit täysin sekosivat...

Korkea aika on monen sukupolven kuvaus erään karjalaisperheen elämästä. Luvut on nimetty henkilönimin, joka pitää lukijan hyvin tarinassa kiinni, samoin nimen perään on laitettu kuluva vuosi. Kun aloitetaan vuodesta 1948 ja päästään nykyaikaan, kuljetaan hyvinkin pitkä ja vaiheikas matka. Ja kuinka pitkä ja minne, sitä en tietenkään spoilaa, mutta tekee mieli verrata: En ole ennen lukenut Laura Lähteenmäkeä, mutta olen lukenut kaikki Eeva Joenpellon kirjat ja tässä oli jotain samaa tyylissä. Evakkotarinan verevyys taas vertautuu minusta Marja Leena Virtasen teokseen Kirjeitä kiven alle, jossa polku oli kuin äidilläni eli olen saanut kirjailijan kanssa ihmetellä: Minähän jopa synnyin siellä, minne Marja-Leena evakkomatkallaan jäi! Kiinnostavaa Lähteenmäellä on myös nykyajassa Saanan ja Jaakon kuvailu: Nyt alan odottaa avioliittoromaania tyyliin Lionel Shriverin Kaksoisvirhe! Hyisten miesten, Jaakon ja Laurin kuvailut tulevat iholle, halusit tai et.

Kirjan viimeinen osa on nimetty kauniilla ja kuvailevalla saksankielen sanalla Die Hochzeit, häät, ja olkoon se tämä:

He olivat vahvoja ja rajuja, he halusivat paljon. He takertuivat, erkanivat, paiskautuivat taas, heidän ihonsa kesti läimähdykset, lihansa kovemmat otteet. Anna nauroi, Olavi hymyili huulet yhdessä. Heidän lemmessään joku rohkea otti vallan. Se kaareutui Olavia vasten, kovertui ja kietoutui, antoi ja otti. Se toimi itsenäisesti ja päätä vailla, ahnas, antelias, riehtiläs. Se halusi että Olavin oli hyvä, että Olavi ääneensä huusi. Anna tahtoi kiskoa jonkin esiin, repiä ja taivuttaa, tuntea pohjaa myöten! Hän ei saanut tarpeekseen.

He kaksi. Rakkaimmat.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Ullan luetut kirjat  Kirjakaapin kummitus  Tuijata  Katja/Lumiomena

Sinä olet yhä täällä unikon siemenkotia...

Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä,
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voi valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä. 
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät  sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin.
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu

Mila Teräs: Jäljet

Linnunrata kohisee selkärangassani, ulottuu käsiini, liituihini.

Värit ovat avaimia kaikkiin lukkoihin. Sain ne isältä, sillä isä ja minä olemme samaa heimoa. Me molemmat tiedämme, että tarvitaan vain muutama veto – ja ihminen on ihmeellisen vapaa.

Paperi on kuin nimetön lumi, jonka sekaan jätän haparoivat tanssiaskeleeni.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto 2017) on takuulla yksi vuoden kauneimpia teoksia, sillä tekisi mieli jättää nyt omat sanat kaikki vaiti ja antaa ääni vain Milalle. Teräs ’piirtää’ kuvaa yhdestä rakastetuimmasta kuvataiteilijastamme Helene Schjerfbeckistä, joka on myös minulle enemmän. Niin enemmän, että luin Milan kirjan oheen myös Riitta Konttisen Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä, sillä oli saatava tietää lisää. Lopulta kuitenkin heittäydyin Teräksen viemäksi, sillä halusin antaa tilaa tunteelle, askelille lumessa, ja vähemmille ihmisille, Milan kirjalle. Halusin päästä Helenen iholle, halusin löytää rohkean, vaativankin Helenen, en sitä yliherkkänä invalidina pidettyä taiteilijaa, josta olemme saaneet lukea niin paljon. Tosin Konttinen on kiitettävästi tuonut kirjoissaan esiin Helenen tarmon ja vaativuuden, josta hänen taideoppilaansakin ovat kertoneet, mutta yleiskuva...Ei ole arkuutta, jos haluaa eristäytyä päivittäisistä ihmisten tapaamisista ja kahvihetkirupatteluista. Taiteilijan on saatava kuulla omaa mieltään. Taideajatukset eivät hengitä tiskausten ja päivittäin samoina toistuvien huushollirutiinien tahdissa! Onneksi Mila näyttää tämänkin Helenen kirjassaan etenkin tyttären ja hänen äitinsä pitkinä Hyvinkää –vuosina. Tässä eräs kohtaus joka lienee toistunut useinkin:

”Minä haluan kuolla ilman vakituista palvelijaa”, äiti päättää juhlallisesti.

”Naisen maalaustelineelle ei ole paikkaa missään”, sähähdän. ”Elämä on yhtä siivoamista ja tiskaamista. Maalarinajatuksia ei voi pitää päässään hetkeäkään, vaan aina revitään kappaleiksi.”

Äiti kääntää minulle selkänsä.

”Värisyttää ajatellakin tulevaa talvea”, kähisen hänen selälleen. ”Jos koko talvi menee ilman maalaamista.”

”Miten paljon minä olen joutunut elämässäni kärsimään!”, äiti voihkaisee. Näen, kuinka väri valahtaa hänen kasvoiltaan ja miten hänen huulensa alkavat sinertää. ”Enkä silti ole sinulle mitään.”

Meidänkö herkkä, nilkuttava Helenemme tässä? Nainen joka oli elänyt Pariisin, Bretagnen ja St. Ivesin? Nainen, joka oli väärin perustein tullut englantilaisen kihlattunsa jättämäksi ja selvinnyt siitäkin? Nainen, joka oli kuin kotonaan taiteilijapiireissä, jossa oli ymmärrystä antaa tilaa hiljaisuudelle kuulla omat ajatuksensa, mutta joissa myös jaettiin aihetta sivuavia innoittavia ajatuksia. Nyt Helene oli yli viisikymmentävuotias ja kuin jumissa Hyvinkäällä kuten myöhemmin Tammisaaressa, mutta kyllä hän äitiään ymmärsi ja rakasti. Äidillä ei vain ollut riittävästi juttuseuraa ja pitkän aikaa heillä oli taloudellisesti hyvin niukkaa. Helene kaipasi yhtä vahvaa viivaa elämästään, kuin hän vaati kädeltään maalauksiinsa. Sen viivan piti tulla helposti, mutta sen piti olla kaikki, kaikki. Viivan piti hengittää maalauksen sielua ja Helene halusi hengittää elämää. Vielä kerran hän halusi kokea millaista olisi rakastaa ja silloin hän otti irto-ottoja äidistään, kun tämä vielä selvisi yksin ja lähti Hyvinkäältä viettämään kesiä Tammisaareen kohdatakseen uudelleen miehen, joka oli yllättäen tullut heille visiitille. Herra Reuter oli 36 -vuotias ja komea, Helene oli 56 –vuotias ja odottava, mutta ikä ei merkitse kun rakastaa. Ehkä kaikki on jopa mehevämpää nyt, kun sydän on pehmeä kuin luumu ja puraistessa mehua valuu...

On ihmeellistä rakastaa niin kuin vain syksyllä rakastetaan, kesän hehkuessa täyttyneenä, lumen tuoksuessa vielä jossakin etäällä.

Mila Teräksen Jäljet kertoo selvin otsikoin, missä ajassa ja paikassa kulloinkin kohtaamme taiteilijamme, joten on todella helppoa päästä Helenen ihon alle. Kirja on minä –muodossa, joka on mielestäni tässä juuri oikea valinta eli olemme Helenessä. Koemme nuoruuden, lonkan vaurioitumisen, perheen ilmapiirin, luomisen himon, elämän janon, arjen harmit sekä syysrakkauden kuin vahvemmin. Helenen tyyliin vahvemmin olemme mukana värissä, jonka taiteilijamme paletistaan valitsee ja ne värit tuntuvat!  Vasta elämä niitä riisuu, mutta vielä kerran pitää palaa. Teräksen kirja on pakahduttava juuri hyvällä tavalla. Se on kuulas kuin yökylmän puraisema punakaneliomena. Se on valojen ja varjojen leikkiä, jossa näemme Helenen eri aikoina, mutta heti tunnistaen.

Erityisen lahjakas veto Milalta on aloittaa kirja vuodesta 1945 Saltsjöbadenissa ja päättää se samaan paikkaan ja aikaan. Ratkaisu ei ole uniikki, mutta tässä kirjassa siitä tulee enemmän...Helene asuu sotaa paossa Saltsjöbadenissa Grand Hotellissa. Siellä hän muistelee menneitä ja seurustelee maalariystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Aika on vuosi ennen Helenen kuolemaa, jolloin Helene on fyysisesti jo varsin voimaton, mutta taiteilijana kesken, sillä eräs tärkeä työ odottaa. Teräs kuin aavistaa, että moni Helenen omakuvat nähnyt alkaa odottaa, mutta sitä ennen kokonainen eletty taiteilijaelämä kaikkineen. Teräs kirjoittaa sen kuin Helene maalasi omenansa: Värit eivät saaneet tappaa toisiaan, luvut eivät saaneet tukehtua toisiinsa. Kaiken tuli kasvaa sillaksi ja kirjoitetunkin tuli tuoksua kuin vastasatanut lumi. Ja silloin alkaa Helenen viimeinen viiva...

Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa, kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin, tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.

En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivotan sen tervetulleeksi.

Jäljellä on vain kallon ääriviiva, lujempi ja raaempi kuin koskaan – ja hellempi.

Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella taivaalla tietäen matkansa suunnan.

Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:

HS.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Arja/Kulttuuri kukoistaa  Kaisa V/Kirja hyllyssä Elämän krestomatia Kaisa Reetta T  ja Kirjapolkuni

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Oli marraskuun yö. Lilka havahtui unestaan Pawelin itkuun. Lapsi ei rauhoittunut rinnasta, ei liekuttamisesta eikä kantamisesta, itku yltyi, ikkunalasit alkoivat helistä, ja Brunon kristallimaljakko paukahti rikki.

Vaikka Lilka siivosi sirpaleet huolella, yksi jäi odottamaan lattialautojen rakoon, se oli kuin tähden sakara. Pawel säästyisi siltä mutta Lilka ei, hän saisi lasinsirun jalkaansa ja olisi tietämättään merkitty.

Sinä yönä joku nosteli kaupunkeja suuren kämmenensä sisään kaikkialla Saksan hallitsemilla alueilla. Berliini, Wien tai Königsberg olivat nyt vain matkamuistoina myytäviä lasisia lumipyrypalloja. Joku puristi niitä liian lujaa eikä halunnut nähdä kauneutta ja lumihiutaleiden hidasta leijumista, ainoastaan sirpaleita.

Katja Kaukosen teos Lumikadun kertoja (WSOY 2017) vie meidät toukokuussa 1937 puolalaiseen pikkukaupunkiin Gwiazdaan, jonka Lumikadulla eletään vielä sitä hyvää elämää, joka pitää ruoassa, votkaryypyissä, polttopuissa, kirsikoissa, laulussa, tanssissa ja vapaudessa kulkea kaduilla vuorokauden ajoista riippumatta. Saavumme Lumikadulle nimettömän kertojan mukana, mutta ei mene kauaakaan, kun vilkkaat lumikatulaiset nimeävät saapujan, tapahtumien kertojaksi määrätyn, Bajekiksi. Hänen, kuten meidänkin, piti pysyä ulkopuolisina tarkkailijoina, mutta miten vastustaa naurua, kyyneleitä, vastasyntyneen vauvan, Pawelin ihoa, miten vain kirjata, kun vieressä virtaavat elämät kohti tuhoaan mistään tietämättöminä. Kaikkihan on vielä hyvin, Olgan leipomosta leijuu tuoreiden leipien tuoksu, kottaraiset istuvat puissa, ikkunoista lankeaa valoa ja iltakaduilta kuuluu nauru ja laulu, rannekorut helähtävät.  Äiti Hopea pysyy nurkassaan, isä Yö katsoo kaukaa, kun lumikatulaiset elävät 1939 helteessä läähättävää suveaan. Bajek näkee tahtomattaan näkyjään tulevasta, alkaa leipoa kummipoikaansa Paweliin Lumikadun tuntua, sen makua, ääniä, tuoksuja, sen ihmisten muotoista elämää. Syyskesästä helle saa Marekin juomaan liikaa, Olgan äyskimään ja muut unettomiksi. Kuuma pakottaa niityille poimimaan kantarelleja, etsimään puiden viileyttä, kaipaamaan kirsikkakakkua, levähtämään ruiskaunokeilla, poimimaan päivänkakkaroita

”Kocha,  nie kocha....  Kocha! Rakastaa,  ei rakasta... Rakastaa!

Lilkan päässä on Brunon tekemä kukkaseppele ja

”Kuningatar Berenike, kaunis Radda”, hän sanoi.

Vanhukset ja sairaat vie helle. Lilkan työ on saattaa heitä matkaan, Felix kaivaa haudat. Kuiva maa antaa periksi vain tuskalla, suurten puiden juuret eivät halua irrottaa otettaan, kuten ei Paha, joka ryömii äänettömänä pitkin kuumia katukiviä kynsien likemmäs ja likemmäs.

Syyskuussa Saksa hyökkäsi Puolaan. Kristallien yö oli ollut vain julman näytöksen alkusoitto. Äiti Puola oli miehitetty, sen lapsista piti tuleman alempirotuista orjatyövoimaa. Juutalaiset, mustalaiset ja mielenvikaiset sekä raajarikot saivat kadota. Millä voimalla Lumikatu jatkoikaan elämäänsä, vaikka leivänpala oli jo unelmaa, tuberkuloosi levisi, pakkanen kohmetti, taivaalta tippui pommeja siinä missä kohmeisia kottaraisia, mutta lumikatulaiset olivat Puolan laavaa, jonka sisällä paloi ikiaikaisten sortojen ja ylikäymisten synnyttämä tuli.

Katja Kaukosen huikea Lumikadun kertoja on kuin Krakovasta ostamani verenpunainen meripihka, se kyyneleen muotoinen. Valoa vasten se loistaa punaista unikon hehkuaan kuin iloa, mutta jossain hetkessä se on kuin verikyynel. Rakastan sen tarinoita, rakastan tätä kirjaa, joka kantaa historiaa, rakkautta, hellettä ja pakkasta. Rakastan Bajekia, joka antaa Lumikadun viedä. Hurmaannuin kirjan rinnakkaisista todellisuuksista, tämä hetki tässä versus Bajekin ennenäyt. Hetki voitti, sillä oltiinhan Puolassa ja Lumikadulla. Mitä siitä jos kuolema tulee, onhan eletty kerta, onhan ryypätty ja rakastettu.

Lilka avaa nutturunsa, hänen märät hiuksensa putoavat kiharoina olkapäille. Voi kuningatar Berenike, saanko luvan? Minä haluan pyörittää sinua, Radda! Lilka ojentaa kätensä, maisema alkaa huojua. Mikä huikaiseva kirkkaus! Tuolla kulkevat Bruno ja Feliks, Cibor juoksee hevosten perässä...

Kaukosen tyyli on pettämätön. Kertaakaan ei notkahda kertojan ääni. Tarina kantaa kaikki kirjan vuodet, jokainen henkilö on kuin läheinen, mutta tarinan jatko ennalta-arvaamaton, sillä maaginen realismi ei paljasta käärmeitään ennen kuin...Kirjailija kertoo toisen maailmansodan jalkoihin jäävien ihmisten iloista ja suruista, toiveista ja peloista, kertoo niistä jotka eivät kestäneet, niistä jotka hyppäsivät tai vietiin. Kaiken aikaa kuitenkin kuulasta valoa. Ihmettä, jota ei selitellä puhki. Tähtipölyä.

Ja Marek antautuu tanssiin. Niin hän lähtee tästä maailmasta. Lilkan valtaistuin on kaatunut, ja lattia on lasinsiruja täynnä, ne kimaltelevat kuin pakkaslumi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata  Kirjaluotsi  Krista  Katja/Lumiomena  Kirjapolkuni  Kirjakaapin kummitus  Tuomas/Tesktiluola