Wim's Red syyshortensia - hortensiavaihtelun kliimaksi

Kun etupihalla on yli 30 vuotta kasvanut komeita syyshortensioita, paniculata 'Grandiflora', jotka ovat nyt noin 3,5 metriä korkeita, oli vaikea löytää vastapuolelle sisääntuloa pihavalon viereen mitään vastaavaa, joka ei olisi ihan sama. Mutta hortensia sen piti olla. Ensin tuli Endless Summer, mutta se oli niin erikoinen väriltään, että pihallemme alkoi tunkea ihan outoja ihmisiä kaikkina vuorokauden aikoina. Silloin nämä uudet hortensiat eivät olleet vielä markkinoilla. Sen jälkeen istutin kuutamohortensian, joka oli niin vaatimaton, että puutarhuriystäväni ihmetteli, että 'miksi just etupihalle?' No, se siirrettiin 30 asteen helteessä pohjoispuolen japanilaiseen rinteeseen ja voi siellä hyvin. Sen jälkeen tuli mustilan hortensia, josta en niin tuossa paikassa pitänytkään ja nyt se viihtyy hyvin ison männyn juurella kaarisiltamme likellä. Sen jälkeen vanille freise, jonka oksat taas olivat aivan liian hintelät suurille kukille. Nyt se voi varsin upeasti alapuutarhassa varsin liki mustilanhortensiaa. Juttu Voihan Vanille Fraise! kertoo, miten innostunut siitä olin ja

viime vuoden syyskuun juttuni Syyshortensia Wim's Red syrjäytti  Vanille Fraisen etupihallamme, koska... , jossa selitystä tähän vaihtelunhaluun, joka ei oikein ole minua. Tai on se, ellen ole löytänyt mieleistäni.

Tässä on nyt kuva muutaman viikon takaa eli valkeat kukat ja hyvin tanakat oksat.

Nyt sitten ollaan alettu jo vähän saada sitä toista eli vaaleanpunaista väriä.

Tällaista ja

korostuu vasten syyshortesioita, jotka vielä eivät ole saaneet punaa itseensä.

Samaa.

Eiliseltä illalta tämä.

Eiliseltä tämäkin ja kuvaaaminen jatkuu, sillä tähän lupaukseen, joka on Hankkijan kuvassa on vielä matkaa:

Odotellaan ja ihmetellään, sehän on puutarhailun taikaa. Sarja siis jatkuu.

hortensiaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Yli syyskuun puolen välin, muttas en huomaa wimsissä suurtakaan värimuutosta. Tosin ei ole meillä ollut kylmiä öitäkään, sillä Päijänne lämmittää saartamme pitkään. Takana vasemmalla yksi vanhimmistä kartiovalkokuusistamme.

Tämäkin melkein samannäköistä kuin aloitettaessa, mutta hyvin ihanaa.

Lokakuuussa mennään jo lujaa eli on 10.10.,mutta en huomaa mitään voimakasta punaista, vain lehdet alkavat tulla ruskaan.

On satanut miltei joka päivä ja öisin on ollut vielä noin +6 astetta, jonka huomaa myös suurista hortensioista eli ei niissä ole vielä yhtään punastusta.

Wim's Red kuvattuna lokakuun viimeisenä iltana. Nyt viikon paussi ja sitten jatketaan elleivät jänikset ja kauriit....

Mauri Leivo: Kylän linnut

Joskus tekisi mieli kyetä sanomaan ylitse blogin rajojen, miten joku kirja vaikuttaa, miten upeat kuvat olen elänyt ja minkä eläväisen tekstin tietäen koko ajan, että nettiviesti ei ole sama kuin: Elä tämä kanssani! Putosin järisyttävään nostalgiaan lukiessani kylän linnuista. Palasin Luvialle, jossa lapsena kuulin leivoa eli kiurua lähestyvän suven merkkinä, kuulin taivaanvuohta, asuin pellon laidalla, jossa töyhtöhyypät, kuovit, juotsenet...ja räystäspääskyt. On aivan eri lintumaailma asua maatalousvaltaisessa merenrantakylässä kuin Keski-Suomessa Päijänteen saarella. Paratiisisaarellamme on omat lintunsa, nyt meille jo rakkaat kuusi- ja töyhtötiaisetkin tunnistan jo äänestä ja pyrstötiaiset näen jopa isona joukkona ja tilhet joka vuosi, mutta ei se ole sama, se vain ei ole sama, kuin kylän linnut.

Mauri Leivon Kylän linnut (Docendo 2017) on hurmaava kunnianosoitus Suomen kylien linnuille, noille jotka me maaseudun kasvatit tunnemme jo lapsuudesta. Kylän linnut on myös biologi Leivon tuhti tietoteos, mutta Leivon tyyli kirjoittaa on eläväinen. Jopa tunteellinen, missä täysin jaan Leivon näkemykset. Kylän lintujen elämä on kiinni vanhanaikaisesta kylämiljööstä, ei tehomaataloudesta:

En ihannoi entisaikojen alkeellisuutta tai rappeutuneisuutta, menneisyyden ryysyrantoja. Enkä haikaile sodan jälkeisiin oloihin. Mutta paljon enemmän silmiäni ja mieltäni hivelee se monimuotoisuus, jollainen maalaiskylillä vallitsi vielä lapsuudessani puoli vuosisataa sitten ja joka modernin viljelystekniikan sekä maatalouden rakennemuutoksen myötä on monin paikoin kadonnut.

Tässä tiivistys, jota kirja aukaisee paljon runsaammin, mutta tekee mieli vielä huudahtaa: Vapauttakaa lehmät ulos parsinavetoista, sen ovat ansainneet niin lehmät kuin luonnon monimuotoisuus!

Niittykirvinen laulaa metsäruusun latvassa ojanpientareella! Jätetään pusikkoja linnuille ja muillekin luonnon eläimille, annetaan Suomen luonnon soida!

Kun sanon, että Leivon Kylän linnut on runsas, tarkoitan sitä todella. Tätä kirjaa ei lueta vatupassissa vaan kauniisti sohvalla istuen, kirja pöydällä. Kattaus on siis antava ja lintuhulluna luin kaiken. Teos jakaantuu Kylillä, Kylän linnut tänään ja eilen sekä Kylän lintujen vuosi, joka viime mainittu on tietysti Suomen rikkaus eli neljä vuodenaikaamme. Heti ensilehdeltä löytyy Kylän lintulajit, joissa uhanalaiset on lihavoitu. Jaksan edelleen järkyttyä, että varpunen on uhanalainen, mutta myös huuhkaja, räystäspääsky!, selkälokki, peltosirkku, tukkasotka, merikotka ja taivaanvuohi eli hyvästi lapsuus! Mukana on muitakin uhanalaisia, mutta nämä nyt kolahtivat sieluun omakohtaisesti.

Hyvin kirjan alussa on laulujoutsenperhe tulvalla ja se on minulle se rakkain näky kotikylästäni. Kylä tässä kirjassa tarkoittaa maalais- ja peltomaisemaa. Sellaiseen on jokin aika sitten muuttanut biologi Leivokin. Tällä kirjalla hän taisi myös avata minun sieluni tajuamaan, että jos joskus tästä liian isosta talosta saarella luovumme, koti on maalla, ei kaupungissa. Mahdotonta elää ilman ettei ole kiinni luonnossa...Kylän linnuilla puolestaan tarkoitetaan ennen muuta pelloilla pesiviä sekä niillä ruokailevia lintuja.

Sivulla 53 Leivo kuvailee, miten leveät ja syvät valtaojat ovat kuvaajan painajaisia ja enpä voi olla muistamatta viime kertaista Saksan matkaamme, kun putosin sellaiseen ja ilman puhelinta. Mistä Lumimies tiesi, että minulla on hätä, kun en voinut soittaa hänelle parkkipaikalle ja itse olin syvässä ojassa. No, Leivo on keksinyt keinonsa ja valtaojakin on parempi kuin salaoja, joka ei mahdollista reunapöpelikköjä, joissa viihtyvät pensastaskut, ruokokerttuset ja pensaskertut.

Kuvassa urpiaisia laskeutumassa pellolle. Alla taas keltasirkut oleilevat pelloilla niin pitkälle talveen kuin voivat.

Suomen talvi on armoton linnuista pienimmille, joten ihmisen apua tarvitaan:

Erityisen tähdellisiä lintulautojen ja ruokintapaikkojen antimet ovat kylän linnuista pienimmille. Niiden kiivaat elintoiminnot vaativat jatkuvaa energian ja ravinnon tankkausta - ruokailua. Niille on elintärkeää löytää talveksi paikka, josta ne saavat pakollisen päivittäisen ruoka-annoksensa selviytyäkseen pitkästä pimeästä yöstä ja ylipäätään talven kylmyydestä. Sekään ei aina auta, sillä kuolon viikate niittää kaikkein hanakammin juuri sitä haurainta elon heinää. Yksikin erehdys, säänoikku, pedon isku tai pelkkä huono tuuri tarjoaa matkalipun tuonelaan.

Minua todella kylmäävät ihmiset, jotka voisivat ruokkia talvella lintuja, mutta eivät viitsi tai halua sitä tehdä: Kylmää kyytiä! Hyvä ruokintaopas on Leivon kirja Lintulaudan elämää Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, josta itse olen saanut monta hyvää vinkkiä.

Erittäin elävä on Maurin kuvaus valppaiden peltopyiden eli peltokanojen kuvaamisesta:

Parvi tuli ruokinnalle!

Koska uumoilin, että peltopyyt saattaisivat säikähtää viidentoista metrin päästä kuuluvia kameran ääniä, päätin aloittaa kuvaamisen vasta, kun linnut olisivat tarpeeksi hyvin esillä. Silloin ehtisin saada ainakin muutaman kuvan.

...vielä metri, sitten annoin kameran laulaa. En railakkaasti sarjatulella, vaan verkkaisesti rapsautellen laukaisimen hiljaisella asetuksella. Peltopyyt kuulivat äänen, mutta hetken ihmeteltyään ne jatkoivat ruokailua. Lopultakin pääsin kuvaamaan peltopyitä.

Pel-to-pyi-tä!

Upea, upea kuutamokuva lapinpöllöstä! Tämähän voisi olla luonto- tai vaikka joulukortti!

Ja kukas tuolla pellolla kyköttää lumituiskussa ettei vain tunturipöllö, minun alter egoni lintumaailmassa. Mitä sitä turhia enempää näyttämään, kun tehot on muutenkin tiedossa, miettii ukuli suulin likellä. Vähäeleisyys on joskus enemmän. Ihan toisin ajattelevat teeret,

joiden näyttävistä soidinmenoista on kirjassa kuvia useampia sivuja.

Mauri Leivon Kylän linnut on upea teos juhlistamaan satavuotiasta Suomea, sillä kirja kantaa sitä kotimaatamme, joka koskettaa tai on koskettanut niin monia meistä. Tekstit ovat elettyjä, ne maistuvat tuulelta, sateelta ja lumipyryltä, pakkasiltakin, mutta myös Suomen suvelta. Osata kirjoittaa ollen itse osa luontoa, ei ole aina selvä asia, mutta Mauri sen hallitsee. Kuvia on mielettömästi ja tarinoita, tiedolla ja tunteella, paljon. Sivuja on 263 ja teos on täydellinen arvokkaaksi lahjakirjaksi yhtä hyvin kuin tietokirjaksi oman pöydän kulmalle muistuttamaan, millaista on asua vaikka likellä tulvan kahlaajia, noita ikikoskettavia. Kirjaa voi tilata Maurilta suoraankin täältä ja saada siihen signeerauksen sekä halutun omistuskirjoituksen.

Olen tunturipöllö ellei tämä kirja ole Suomi 100 vuotta lintujen ja maalaiskylien puolesta! Ja Mauri Leivo on omistanut kirjansa maanviljelijöille, joita ilman ei olisi kyliä. Eikä kylän lintuja.

Osa kylämaisemaa, Sibeliuksen linnut, Suomen kansallislinnut, valkeat laulujoutsenet unelmoivat vielä jostakin, kun jo ensihiutaleet satavat niiden valkeille höyhenille, upeille sulille. Olisiko jo aika lähteä matkaan, että voisi sitten palata? Turvallista matkaa! Varokaa tuulivoimaloiden siipiä! Kantakaa Suomea unissanne...Palatkaa kun kevätpurot solisevat.

Nyt on aika...

Nyt on aika

tuntea puutarhassa kypsyvien hedelmien kutsu

syöttää pihan siilit vahvaan kuntoon, että ne selviävät talvihorroksestaan hyvin

jättää puutarhan takakulmaan kasoja risuista ja syksyn lehdistä, joihin siilit saavat kuivan talvipesän

hipelöidä kaikkia ihania villalankoja

hyvästellä suvi kauniisti

kerätä talteen kukkien siemeniä

ostaa lisää jänisverkkoja, sillä niitä ei ikinä voi olla liikaa

lähteä puolukkaan, sillä omatekemää puolukkasurvosta ei voita mikään

ostaa callunat/kanervat, jotka sesonkikukkien tapaan loppuvat ennen kuin 'nyt on aika'

kitkeä kukkapenkit, mikä työ keväällä kiittää

istuttaa sipulikukkia kevään riemuksi

istuttaa mitä tahansa, sillä syyskuu on loistavaa istutusaikaa

valmistaa helppoa, herkullista, kanelista ja vaniljaista omenasosetta

valmistaa omenapiirakkaa, jonka kanssa tarjotaan vaniljakastiketta, vaniljajäätelöä tai nautitaan silleen

lukea yhdessä perheen kanssa tai vaikka yksin iki-ihana Malinka kuuntytär

lukea Ray Conollyn Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977

lukea elämäkertoja

Nyt on aika

sytyttää vihoviimeisetkin sisäledit

ostaa viininpunainen neule ja/tai viininpunaiset kengät

antautua pikkusisustuksille

Nyt on aika

olla kiitollinen

nauttia kallionauhusten vahvasta keltaisesta

hengittää syvään syksyä

herätä aamuisin hitaasti

kuunnella itseä

ottaa pieni breikki...

syysterveisin
Leena Lumi

Still Loving You

tilhikuva Pekka Mäkinen

Nyt on aika

valmistaa äidille&co tätä herkullista lohilaatikkoa

Anne B. Ragde: Perintötila

Erlend katsoi ikkunasta ulos tammikuun pimeyteen. Oli satanut lunta. Jouluna maa oli ollut paljas, mutta nyt se oli valkoinen. Hän kuunteli talosta kantautuvia ääniä, Krummea, äitejä, kattiloiden kalinaa. Ja hän tunsi niin suurta kiitollisuutta, että häntä alkoi melkein kuvottaa. Tässä hän seisoi, perheensä keskellä.

Hän.

Erlend Neshov.

Homo, jolle oma äiti oli kääntänyt selkänsä silloin kun hän oli nuori mies eikä vielä tiennyt mistään mitään. Yksin maailmassa, kunnes hän tapasi Krummen.

Hän tapasi Krummen.

Anne B. Ragden teos Perintötila (Alltid tilgivelse, Tammi 2017, suomennos Katriina Huttunen) yllättää iloisesti meidät, jotka monta vuotta sitten ehdimme hyvästellä Neshovin sikatilasta kertovan trilogian päättöteoksen Vihreät niityt:

Emme kuitenkaan jäähyväisten aikaankaan unohda kirjojen oleellisinta asiaa eli sikoja. Ja nyt uskotaan Anne B. Ragdea ja katsotaan tähtitaivasta kaukoputkella ja mitä me näemmekään: tähtimyrskyn..., mutta kun vähän tarkennamme, huomaamme tähtien välissä saparo ojossa taivaankannen yli kiitävän porsaan! Sikahauskaa kyyneltenkin lävitse!

Sarja Neshovin norjalaissuvusta jatkuu vaiheessa, jossa tila on ollut jo kauan tyhjillään ja sioista ei ole enää tietoakaan. Torunn, joka lopulta peri tilan, on mennyt tahollaan avioliittoon häntäheikki Christerin kanssa ja on perin juurin kyllästynyt mieheensä ja elämäänsä, vaikka rahasta ei olekaan huolta. Lopulta Christerin touhut menevät niin sikailuksi, että Torunn tekee äkkipäätöksen palata Neshoviin. Hän lähtee mukanaan vain yksi valkoinen koiranpentu, jonka ottaa Christerin pentueesta ja lähtee ajamaan kohti menneisyyttä voidakseen vihdoinkin kaikkien välivuosien jälkeen kohdata traagiset muistot sekä hoitokodissa asuvan isoisänsä  että Margidon, Neshovin veljessarjan pinttyneen poikamiehen ja hautajaisurakoitsijan. Kohdata kaikki ne suvun katkerat valheet, joissa isoisästä tulikin julmasti kohdeltu setä, kohdata talon, jossa nauru ei raikunut vaan kauna, valhe ja viha ruokkivat jokaista hetkeä.

Perintötilan tarinan keskiöön nousevat riemukkaat homppelit Tanskasta, Erlend ja Krumme, jotka ovat saaneet kaksostytöt sekä pojan lesboystäviensä Jytten ja Lizzin kanssa. Naisten raskausaika ottaa miehiä kovasti voimille, sillä he ovat luvanneet palvella naisia kaikin tavoin vuorokaudet ympäriinsä, toimittaen mitä ikinä he keksivät halutakaan ja tytöthän keksivät. Suunitelmissa on ostaa iso talo, johon koko suuri perhe muuttaisi lasten synnyttyä. Erlendiä suunnitelma kauhistuttaa, sillä miten niin vähän tyylistä ja siivoamisesta välittävät naiset voisivat asua saman katon alla heidän kanssaan, mutta Krumme rauhoittaa Erlenden mielen myrskyt ja äitien sovitaan olevan osa suurta, ihanaa perhettä.

Neshoviin oli kiinnostavaa palata, vaikka hyvästelykirjasta onkin kulunut jo kahdeksan vuotta! Piti muistella, mitä kukakin oli kenellekin ja mitä draamoja oli tapahtunut, sillä nykyisyys lepää menneen päällä. Hyvin äkkiä trilogia muistui mieleen, vain pari pahista on mieleni hukassa, mutta ihan tulollaan. Suosittelen edelleen lukemaan kirjat järjestyksessä, sillä tämä on sukutarina. Ensin Berliininpoppelit ja Erakkoravut, sitten Vihreät niityt, jonka jälkeen Perintötila avautuu parhaiten. Jatkon ilmestyminen on minusta vain merkki lukijoiden innostuksesta: Näitä kirjoja suosittelen kaikille, jotka pyytävät jotain tragikoomista luettavaa. Ragde ei kaihtele sanomisiaan, mutta osaa virittää myös herkkiä tunnetiloja. Vailla tragediaa tästä paluusta Neshovin suvun pariin ei selvitä. Ragde myös aukoo raolleen ovia tavoilla, jotka antavat luvan odottaa tarinalle jatkoa.

 Perintötilan luettuaan alkaa luonnollisesti pohtia Torunnin siirtoja niin tilan tilan luin oman elämänsä suhteen. Sioista ei ole enää varjoakaan näkyvissä. Myös hautausurakoitsija Margido, joka osaa väistää naisten ansat, voi kokea ties mitä, sillä hän on Perintötilassa hyvin keskiössä. Olen saletti siitä, että kaiken alkaessa järjestyä eräs hurmaava saateenkaarenvärinen suurperhe Tanskasta saapuu sekoittamaan koko Neshovin uuden, mutta Erlendin mielestä vailla stailia olevan maalaiselon!

Olen kiitollinen!

Olen kiitollinen Meristä♥

Olen kiitollinen tyttärestäni, jonka saaminen ei ollut itsestään selvyys. Tarvittiin iso leikkaus ja hormonihoitoja. Silti sitten keskenmeno. Keskenmenon kokemus menetyksenä on aliarvostettua. Kun kevätpurot virtasivat olin varma, että unelmamme käy toteen ja niinhän siinä sitten kävi: kuin joululahjaksi syntyi tyttäremme. Kesälapsemme, auringon rakastaja, lämpien merien sukeltelija, syntyi -30 asteen pakkaseen. Tyttö kuin meri. Täynnä arvaamattomuutta ja seikkailuja, mutta myös hiljaista tyventä. Tyttö kuin aurinko, kuu ja tähdet. Meidän baby 4-ever, mutta myös nuori nainen, joka tässä poikaystävänsä kuvaamana Espanjan Pagueralla viime viikolla.

Olen kiitollinen Samista♥

Vävyehdokas kuin unelmaa. Järkeä ja tunnetta. Musiikkia ja pilkettä. Saa anoppiehdokkaan tuntemaan itsensä kuningattareksi ja appiehdokkaan kanssa pitkiä antoisia keskusteluja niin saunan lauteilla kuin puutarhassa löylyjen jälkeen. Samin seurassa omakin täydellisyyden tavoitteluni unohtuu ja olen vain minä milloin väsyneenä, milloin seuran ilonpitäjänä. Yllätyslahjojen ylin keksijä: Viime jouluna minulle elokuva Mamma Mia, jonka katsoimme yhdessä. Mistä tuli mieleenkään: No, kun minä kuulemma muistutan juuri tuossa elokuvassa niin Meryl Streepiä!!!

Olen kiitollinen rakkaudesta♥

Löytää ihmispari. Itsensä osa. Erilainen ja samanlainen. Hänet, jota olet kaivannut koko ikäsi. Sellaista tapahtuu elokuvissa. Sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Voi rakastua ylitse väen yhdestä katseesta. Siinä kaikki on heti selvää. Kuitenkin edessä suuri seikkailu, yhteinen elämä ja intohimon ihmemaa. Kuvassa Reposaaressa samana vuonna kun juhlimme 30 -vuotishääpäiväämme lokakuun matkalla Itävaltaan. Tänä vuonna 3.3. tuli 33 vuotta ensikatseesta. Eläköön se toinen ja viimeinen kierros!

Olen kiitollinen rohkeudestani♥

Julkaisin kirjoituksen Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme? Vuosi oli 2013. En ole ujo, enkä ole hiljainen, mutta vei aikaa tajuta, että vedän puoleeni ihmisiä, jotka lukevat minua väärin. Vaikutan sosiaalisemmalta kuin olenkaan ja sellaiselle on tässä ajassa kysyntää. Huomasin kuitenkin, että jotkut ihmiset kuin söivät energiani. En vielä itsekään ymmärtänyt, että sosiaalisuuteni oli jyrkkä piikki, mutta sitten putosin upiuupuneena lakoon. Kaipasin luolanainen aikaa, mutta ystäväni eivät sitä ymmärtäneet, vaikka kuinka yritin sanoa, että en jaksa lähteä kaikkiin kissanristiäisiin tai että kalenterini ei voi olla ihan täynnä menoja tai että en jaksa puhua kenenkään kanssa ennen kuin olen saanut kunnon yöunet, ison mukillisen Robertsin suklaakahvia ja päivän Hesarin. Olin pakkoraossa, jossa oli alettava 'puhdistukseen'. Likelleni ja arkeeni ei enää pääse kuin muutama ystävä ja tietty oma rakas perhe. Tilaisuuksissa olen tyköottava ja tapaan mieluusti uusia ihmisiä. Kirjamessuillakin olen yltiösosiaalinen ja osa tapaamisista on kyllä johtanut myös sielusiskouteen. Perhe on kuitenkin loppupeleissä parasta. Siihen kuuluu tietysti äitini ja siskoni miehineen. Siskoni siltikin, vaikka hänen kanssaan aina tapahtuu jotain hullua, mutta nauru on elämää! Viime syyskuussa kun olimme Viherlandiassa lounaalla ja ostoksilla sunnuntaina, siskoni onnistui laukullaan avaamaan taimivälikön vesihanan. Tietysti hän itse kastui vähän farkkujen takapuolesta, mutta minä onneton isosisko en ymmärtänyt juosta karkuun! Ensin kastuin takaa, sitten käännyin sulkemaan hanaa ja kastuin edestäkin. Olipa kiva olla kashmirponcho märkänä sunnuntailounaalla. Topakasti äiti komensi siskoni vessaan laittaamaan housuihinsa muovipussin ja paljon käsipaperia. Noudettuamme ruokamme ja Merjan lähtiessä hakemaan lisää, R. kuiskasi äidille ja minulle, että 'katsokaa Merjaa.' Hän kulki ylväästi pöytien välissä, käsipaperit lahkeiden suista putoillen ja uuden farkkuvyön yläpuolella loisti kuin merkkivalo muovikassi:)

Kyllä oli kolmella tuskaa pitää naurulta ruoka suussa! Viikon sisällä olemme taas yhdessä ulkona syömässä ja minä vain toivon, että...:)

Olen kiitollinen jatkoajasta♥

Viime vuoden heinäkuussa vasemmasta jalastani leikattiin melanooma. Se oli iso leikkaus. Isompi kuin millään tajusinkaan. Mieli kulki vuoristorataa vakavasta syystä, mutta siitäkin on jotenkin selvitty. Viime viikon perjantaina sitten kiipesin jo ylös kalliota, jossa on narut kiipeämisen helpottamiseksi ja hyvin meni.

Miss Syyssääri ja nappiskengät joitakin vuosia sitten keijunmekkosillalla. Elämä on vaikka Hard Day's Night...ja oodi mun säärille. Keijunmekoilla tai ilman.

Olen kiitollinen kirjallisuuden kääntäjistä♥

Kotimaani on maailman kirjallisuus. Olen aina osannut olla kiitollinen kääntäjille heidän työstään. Ilman heitä en olisi päässyt kiinni niihin kirjallisuuden helmiin, jotka ovat kirjataivaani tähtiä. Olen itsekin hämmästänyt miten paljon minuun vaikuttavat sekä ranskalainen elokuva että kirjallisuus. Ei ole ranskan taitoa, mutta on suomentajat. Ranskalaiset kirjat blogissani ja elämässäni taidan joskus käydä läpi, mutta heti tulee mieleeni Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa, Anne Delbéen Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä, kaikki Simone de Beauvoirin kirjat, Sartren ja Durasin teokset, Barberyn Siilin eleganssi, Philippe Claudelin Harmaat sielut ja Varjojen raportti. Tosin myönnän kotimaani olleen kauan saksalanen kirjallisuus ja siihen Marcel Reich-Ranicki ei ole aivan syytön eli kiitos hänen!

Olen kiitollinen neljästä vuodenajasta♥

En jaksaisi pelkkää kesää yhtä vähän kuin jatkuvaa talvea. Olen syysihminen. Silloin alkaa kuin toinen sesonki, minun uusi vuoteni. Kun se kääntyy talveksi, nuuhkin tuulta ja haistan ensilumen. Siinä on taikaa. Ensilumessa.

Sain kiitollisuus -haasteen Millalta blogista Kun taivaalta sataa valkoisia hiutaleita. Kiitos♥ Haastan edelleen Katja/Lumiomenan blogista Kirjoja ja haaveilua, Sailan blogista Saaripalsta, Main blogista Kirjasähkökäyrä ja Birgitan blogista Skool ja kulaus ja Riitan blogista Kirja vieköön!

kiitollisena
Leena Lumi

Feeling Good

kuva 4 Pirkko-Liisa Surojegin
Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012)

Lukemista syyskesän iltoihin -arvonnan voittajat ovat...

Lukemista syyskesän iltoihin -arvonnan voittajat ovat: Tiia&Tommi, mimon mami, Anja, Bruno Solveig ja Tuula. Voittajat saavat nyt voittojärjestyksessä valita täältä haluamansa kirjan tms. Pyydän sitten ilmoittamaan valinnan sekä postitusosoitteen minulle, jolloin merkitsen palkinnon varatuksi ja pääsen pakkailemaan. Sähköpostini on leenalumigmail.com Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille♥

Viiletän seuravaat kolme viikkoa, mutta aion alkaa pakata juuri sen tähden jo huomenna, joten olkaa ystävällisiä ja tehkää valintanne. Kiitos♥

Viime kerralla opin sen, että jos antaa vaikka 1-3 suosikkiaan minulle niin sillä päästään jo pitkälle: Eli saa jonkun haluamistaan, jos ykkösvaihtoehto menee myöhemmin ilmoittautuneelle. Osa on jo näin tehnyt, mutta mieltään saa vielä muuttaa:)

*****

Suvi on ollut suurenmoinen ja nyt kääntyy kohti syksyä. Oi ihana syyskuu, mitä se tuokaan tullessaan...tuhon vai tähdet!, jos olen vähän ahmatovalainen. Ainakin lähdemme vähän auttamaan äitiä puutarhassa etc ja sieltä siirtyy meille kolmas helmiorapihlaja!

Tähän pikkupuuhun ei voi kyllästyä, vaan sitä haluaa vain lisää. Puutarhassa en sano 'less is more' vaan 'less is bore'.

Lumoavaa syyskuun sunnuntaita teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977

Hän oli mies, jota miljoonat palvoivat. Etenkin naiset ja nuoret tytöt. Hän tuli köyhästä kodista, jossa hänen äitinsä oli hänen kuningattarensa. Hän varttui vaatimattomassa talossa Yhdysvaltojen etelässä, jossa rotuerottulu oli ilma jota hengitettiin. Hän oli jo varhain huomattavan kiinnostunut musiikista. Hän oli pieni poika, joka kurkki värillisten kirkonmenoja ja imi sieltä siemeniä tulevaan musiikkiinsa. Koulu ei häntä kiinnostanut. Mieluummin hän soitti vaatimatonta kitaraansa ja unelmoi tulevasta suuruudesta, jonka äiti oli hänelle luvannut. Hänestä todellakin tuli laulaja, joka huomattiin. Hänet tunnettiin kaikkialla. Hän tienasi miljoonia ja taas miljoonia, mutta hän kuoli ylläpitäen perhettään ja itseään lainarahalla. Häntä ei tuntenut kukaan, sillä hän oli sulkeutunut simpukka, joka kätki itsensä. Kaikki tunsivat rocktähti Elviksen, mutta kukaan ei tuntenut ihminen Elvistä. Hänestä on kirjoitettu paljon, sanottu ja luultu vieläkin enemmän, mutta todellisuus luulemusten takana on kipeämpi kuin arvataankaan. Onko tämä totuus nyt enemmän kuin joku muu totuus Elviksestä? En tiedä, mutta sattuu....Kyyneleitä.

Ray Connollyn teos Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977 (Being Elvis – A Lonely Life, Minerva 2017, suomennos Jere Saarainen) on raadollisen alaston. Se on syväsukellus mielen pimeyteen yhtä hyvin kuin kurkotus tähtiin. Se on hellyyttä ja väkivaltaa. Rahaa ja köyhyyttä. Se on kurkistus uskomusten taakse. Se on sairauskertomus yhtä hyvin kuin suuri menestystarina. Tarina ei pyhitä laulajatähteä, ei sinnepäinkään, mutta silti kirjan luettuasi itket Elviksen elämän tähden. Et siksi, että hän kuoli niin nuorena, vaan siksi, miten hän oli riistetty sekä sisältä että ulkoa. Tässä oli se, mistä en tiennyt mitään, mutta sitäkään en tiennyt, että sulkeutuneisuus piilotti myös väkivaltaista mieltä, epäilevää mieltä, Suspicious Minds, tosin myös liikaa toisiin uskovaa. Siitä hetkestä kun Sam Phillipsin studio vaihtui ja kaikki Elviksen toiminta alistettiin manageri Tom Parkerin alle, siitä hetkestä alkoi orjatyö vailla vertaa. Äiti Gladys oli ”Eversti” Tom Parkerista omaa mieltään nimittäessään tätä paholaiseksi, mutta hän ei ehtinyt nähdä, miten oikeassa oli ollut. Onneksi ei ehtinyt.

Pieni, totinen perhe vuonna 1937 otetussa kuvassa, jossa Gladys ja Vernon poseeraavat kaksivuotiaan Elviksen kanssa. Elvis oli perheen ainoa lapsi. Hän oli kaksosista eloonjäänyt eikä muita sisaruksia tullut myöhemminkään, vaan Elvis oli perheen silmäterä.

Elviksestä ja rotuerottelusta on sanottu varmaan monenlaista, mutta hän ihaili mustien musiikkia ja liikehtimistä ja hänen ei tiedetä olleen rasisti vaan päinvastoin. Toisaalta hän esiintyi myöhemmin paikoissa, joihin värillisillä ei ollut pääsyä, vaikka monet muut tähdet boikotoivat rotuerottelua tukevia paikkoja. Pääasiassa Elvis teki kaiken mitä Tom Parker halusi, sillä hän luotti ja tahtoi keskittyä vain musiikkiinsa. Ei hän voinut tietää miten Parket pyöritteli tulovirtoja. Itse Elvis oli maaninen tuhlari sekä koskien itseään, perhettään että kaikkia ympärillään. Keittiötyöntekijä saattoi saada häneltä Cadillacin, tyttöystävä toisen.

Hän kertoi, että ei voi laulaa ellei saa liikkua. Niinpä levytysstudioihin oli tehtävä sitä varten järjestelyjä. Hän laulunsa olivat hänen jalkansa. Tosiasiassa hänen lantiosakin oli laulua, mutta se oli kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa syntiä, joten hän sai hyvin pienestäkin lantion liikkeestä lehtikirjoitusten ryöpyt niskaansa tai jopa potkut pidemmältä työrupeamalta, jos yleisö oli vaikka itärannikon snobeja, joita Elvis ei sietänyt. Nyt voisi päätellä Elviksen olleen kovakin (pari)tanssimaan, mutta hän taisikin ennakoida jo Beatlesien ja hippien aikakautta ennen kuin heistä tiedettiin mitään. Kerran eräs viehättävä vanhempi nainen pyysi Elvistä tanssimaan jiveä, mutta rocktähti vastasi:

”Suostuisin kyllä, jos osaisin. Olen pahoillani, mutta en koskaan oppinut tanssimaan”, hän sanoi. Ja näin hän vastasi aina, kun häntä pyydettiin tanssimaan.

”Tarkoitan siis, etten osaa tanssia kenenkään kanssa”, Elvis änkytti nolona.

Tavallaan Elvis oli kuin pyhäkoulupoika, hän ei ryypännyt eikä tupakoinut. Sen sijaan hän tottui jo varhain käyttämään amfetamiinia piristeenä jaksaakseen ja sitten taas muita pillereitä saadakseen unen. Ja hän teki juuri sen, mikä olikin sitten osa hänen traagista elämäänsä ja kuolemaansa. Hän kätki itsensä vaikka muka oli koko ajan esillä. Kätkeytyä voi niin monin tavoin ja sitä voi tehdä niin suuren yleisön kuin oman perheen ja läheisten kesken.

Tässä yksi suosikkikuvani kirjasta, jossa Elvis matkustaa aina kun mahdollista junalla, koska Gladys äiti oli liian huolissaan, jos Elvis lensi. Tässä hän on palaamassa Memphisiin heinäkuussa 1956 äänitettyään New Yorkissa kappaleet ”Don’t Be Cruel” ja ’Hound Dog”. Liikuttava otos tähdestä kuuntelemassa raitoja kannettavalla levysoittimellaan.

Elvis saattoi kuvitella elävänsä täydellistä elämää vaimonsa Priscillan ja tyttärensä Lisa Marien kanssa. Connollyn mukaan tämä kuva on lähinnä sitä kuvitelmaa todellisuudessakin, mutta tämä oli kaikesta vain murto-osa, sillä Elviksen seureu eli hovi vain kasvoi ja kasvoi. Hän elätti peliaddiktin Parkerin lisäksi yhä kasvavaa ihmisjoukkoa. Tarvittiin lisää piristeitä ja lisää jotain, että voi nukkua. Häntä kulutti myös hänen pimeä puolensa. Hän ei ollut uskollinen aviomies, mutta Priscillan piti olla neitsyt, kun he menivät avioliittoon ja Elvis ei voinut kuvitella enää rakastelevansa synnyttäneen naisen kanssa. Kummitteliko kaiken taustalla rakkaimman eli äidin muisto? Elvis oli ylenpalttisen antelias, mutta hän kiihtyi myös sekunnissa sataan, mistä saattoi aiheutua ongelmia. Hän ei ollut uskonut Jackie Gleasonin neuvoa:

”Elvis, sinusta tulee todella iso tähti. Paina tämä mieleesi. Älä piiloudu. Kävele kadulla, käy ravintoloissa, mutta älä piiloudu. Koska jos niin teet, sinusta tulee maailman yksinäisin kaveri.”

Hänestä tuli suuren hovinsa keskellä maailman yksinäisin mies, jonka kuolemasta tuli tämän vuoden elokuun 16. päivänä kuluneeksi 40 vuotta. Hän kuoli aivan liian nuorena, aivan järkyttävän yksinäisenä. Hän ei ollut nero, mutta hän oli parhaiden tenorien veroinen ellei enemmänkin. Hänen äänensä oli silkki ja sametti, johon maailman naiset kietoutuivat kuumissa unissaan, levyjä kuunnelleessan sekä konserteissa. Hän rikkoi käsittämättömiä levymyyntiennätyksiä. Hän oli mies, jonka valtiomiehet tunsivat.

Tällainen hän oli 1973, Gracelandin omistaja, koko maailman tuntema rocktähti antamassa parastaan lavalla, sillä niin hän halusi tehdä, kuin ei tietäisi muusta.

Jos luet tänä vuonna vain yhden elämäkerran, lue Ray Connollyn Elvis Presley  Legendan elämä 1935-1977. Saat samoissa kansissa koko Elviksen tiedetyn julkisen ja yksityisen elämän kuin myös tiedot hänen levyistään ja elokuvistaan, joita viime mainittuja, tähti itse häpesi. Saat myös lukea miksi Priscilla eikä vaalea ruotsalaistähti Ann-Margret, johon Elvis oli rakastunut. Mikä oli se asia, joka erotti Ann-Margretin kaikista muista rocktähden naisista? Entä jos toinen heistä olisi valinnut toisin, sillä...Kirja vilisee kuuluisuuksia, saat lukea, mitä et ole ennen tiennyt.

Tässä kuvassa on kaikkensa antanut mies. Hän teki sen kerta kerran jälkeen ja useimmiten kahdesti illassa. Kun luet kiertuetahdista, alat itkeä, sillä kyse on ihmisrääkkäyksen ja itsetuhoisuuden kuoleman syleilystä. Tässä on mies, joka kerran sanoi papille:

”Olen onnettomin nuori mies, jonka olet koskaan tavannut. Minulla on enemmän rahaa kuin ehtisin koskaan käyttää, tuhansia faneja ja paljon kaverikseni itseään kutsuvia ihmisiä. Olen kuitenkin onneton.”

Ja vuosi oli vasta 1957, joten raha ja kaverit kasvoivat miljooniin samaa tahtia yksinäisyyden kanssa. Kuka häntä todellisuudessa odotti missään paitsi miljoonat fanit ja hänen siivellään eläjät. Kaikki odottivat eikä kukaan odottanut. Hänestä oli tullut maailman yksinäisin ihminen.

”Elvis oli liekki, joka valaisi nuoruutemme pimeän huoneen.” 

- Paul McCartney -

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Tiia Koskimies: Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja

Äitini on kertonut usein lapsuudenaikaisista karjalaisherkuista, joissa on paljon muutakin kuin karjalanpiirakat, karjalanpaisti ja uunipuurot. Yksi herkku lapsille ainakin olivat erilaiset naurishaudukkaat, joita kypsennettin vaikka nuotiolla. Juurekset makeutuivat kypsennettäessä. Olemme mitä ilmeisemmin palaamassa juuresten kulta-aikaan, sillä mikä onkaan sen terveellisempää ja edullisempaa kuin kotimaiset juurekset. Itse pidän erityisesti palsternakasta ja punajuuresta, mutta eri tavoin valmistettuna, kiitos.

Tiia Koskimiehen uusin ruokakirja Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja (Minerva 2017) tarjoaa meille uusia makuja ja valmistustapoja herkullisiin juuresruokiin. Koskimies on ottanut kirjaansa mukaan kaikki Suomessa kasvavat juureskasvit sekä lisäksi trendijuureksen bataatin. Kirja sisältää juuresten käsittelyä ja maustamista ja paljon juuresreseptejä uusin tuulin.On mehuja, sooseja ja juuresranskiksia. Jokaisen juureksen kohdalla tarjoillaan useampia reseptejä.

Juurekset kestävät kovaakin käsittelyä, joten ei kuin paloittelua, uuniin paahtumaan ja mausteita päälle. Hunaja on erinomainen makeuttaja ja muut mausteet oman maun mukaan. Juureksista saa myös vierastarjottavaa: porkkana-pähkinäcrostinit, jossa mm. herkullista saksanpähkinää ja kotimaisia sieniä (kantarelleja, suppilovahveroita tai herkkutattiviipaleita). Juureksista voi valmistaa myös dippejä.

Porkkanacurry varmaan tekisi kauppansa kaikille. Lisänä tarjotaan kvinoaa.

Kirjasta löytyvät porkkanavohvelit katkaraputäytteellä, sweet and sour porkkanapasta ja tämä ihanuus eli porkkana-juures- pinaattipiiras.

Taikinan voi ostaa kaupasta eli suolainen piiraspohja ja sitten vain suikaloituja pakastejuureksia, pakastepinaattia, kolmen juuston kermaa, kananmunaa ja fetajuustoa. 200 asteisessa uunissa noin puoli tuntia ja sitten vielä alalämmöllä 10 minuuttia ja herkku on valmis. Olen erittäin perso pinaatille ja mietin, kävisiköhän tähän tuore babypinaatti. Muut ottaisin kyllä pakastealtaasta, sillä pakasteissa vitamiinit ovat hyvin tallella. Muistakaa tuore babypinaatti, kun teette tätä, jota meillä on nyt kantarelliaikaan ollut joka viikko!

Punajuuri ja risotto, siinäpä kova sana. Punajuuririsotto on makuuni. Tämä on näyttävä ja herkullinen ruoka, joka sopii neljälle alkupalaksi. Kokeillaanko!

3 pienehköä punajuurta
1 keskikokoinen punasipuli
1 valkosipulinkynsi
suolaa
oliivilöljyä
3,5 dl risottoriisiä (Arborio tai Carnaroli)
0,5 dl kuivaa valkoviiniä
1 dl punajuurien keitinvettä
5-6 dl kasvislientä (fondista)
suolaa, mustapippuria, sitruunamehua
1 dl tuoretta parmesaanijuustoa (tai esim. Grana Padanaa)
2 rkl voita

Pinnalle

pinjansiemeniä tai esim. pistaasipähkinöitä

Harjaa punajuuret huolellisesti puhtaiksi ja keitä kypsiksi. Säästä keitinlientä.

Kiehauta kasvisliemi valmiiksi. Lisää joukkoon punajuuren keitinlientä.

Kuori ja leikkaa punajuuret pienksi kuutioiksi.

Kuullota hienonnettuja sipuleita öljyssä. Ripauta joukkoon suolaa. Lisää joukkoon riisi ja jatka kuullottamista, kunnes se on läpikuultavaa. Sihauta joukkoon valkoviini ja anna sen imeytyä riisiin kokonaan.

Lisää joukkoon punajuurikuutiot. Kauho vihannes-punajuurilientä kauha kerrallaan riisin joukkoon sitä mukaa, kun edellinen erä on imeytynyt riisiin.

Valmis risotto saa jäädä hieman "aaltoilevaksi". Kääntele lopuksi joukkoon juustoraaste. Maista ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.

Viimeistele risotto siemenillä tai pähkinöillä. Risotto sopii tarjottavaksi kasvisruokana tai lisäkkeenä.

Palsternakasta on moneen herkkuun, samoin juuriselleristä, josta syntyy niin omenasatoaikaan sopiva selleri-omenakeitto.

Ohitamme nyt lanttuisen thaikeiton ja palaamme juurillemme eli juures-makkarakeittoon, joka on varmaan kaikille tuttu ainakin lapsuudesta. Koskimiehen keitossa on makkaraa, lanttua, selleriä, porkkanaa, sipulia, valkosipulia, öljyä, tomaattipyreetä, sitruunacurrya, vettä kana- tai kasvisfondia, perunaa, suolaa, pippuria, persiljaa.

Se miksi halusin kertoa tästä on se hauska juttu, että olemme aikaa sitten ystäväni kanssa nimenneet tämän keiton nuukuuskeitoksi! Sitä keitetään 8 litran kattilallinen eli niin kuin oltaisi oltu toisessa elämässä armeijan muonitusjoukoissa. Tekotapa on vapaa, mutta yksi on selvä, teemme tämän kaupan pakastealtaan peruna-juuresekoituksesta ja lisäämme mukaan oman maun mukaan kukkakaalia, babyporkkanoita tai mitä huvittaa. Sipulihakkelusta ja valkosipulin kynsiä paloina tulee paljon, myös kasvisliemikuutioita ja tomaattimurskaa tai ketsuppia. Makkarat paloitellaan ja paistetaan. Sitten vain kokonaisia pippureita joukkoon ja valkosipulin palasia maun mukaan. Ei yhtään eksoottista, mutta monta kivaa on näin säästetty ja keitto on terveellistäkin, sillä tomaattin voima-aineet imeytyvät murskasta/ketsupista jopa raakoja paremmin. Ja kautta vuosien juuresten määrä on lisääntynyt suhteessa makkaraan.

Toipumisajan keittoa voi valmistaa pakastimeen talven flunssien varalle ja on se voimaannuttavaa vaikka leikkauksesta toipuvalle. Keitto on klassikko, sillä tämä on uein kirjallisuudessakin mainittu toipilaalle tarjottava kanakeitto, jonka jokainen tuunaa tavallaan. Tiian keittoon makeutta tuo bataatti. Inkivääri, kurkuma ja tomaattipyree terveyttä ja palsternakka sitä oikean keiton makua.

Koska nyt on paras kantarelliaika ja flunssat vasta tulossa, valmistamme sienikastikkeella kuorrutettuja bataattipihvejä:

1 - 2 bataattia

Sienikastike

0,5 l kantarelleja, tatteja tai muita sieniä saatavuuden mukaan
1 purjosipuli
2 dl kevytkermaa
tuoreyrttiseos, basilika, ruohosipuli, perislja, oregano

Pese bataatti ja leikkaa se noin sentin paksuisiksi pihveiksi. Ripauta pinnalle suolaa ja esipaista 200 -asteisessa uunissa noin 15 minuutia.

Valmista tällä välin sienikastike. Kuullota sienet pannulla voissa.

Hienonna purjosipuli ja lisää joukkoon. Mausta tilkalla kasvisfondia ja lisää joukkoon kerma ja hiennonnetut yrtit.

Anna nesteen kiehua, kunnes kastike on sopivan juoksevaa. Levitä kastiketta bataattiviipaleille.

Ennen tarjoilua ripottele pinnalle juustoraastetta ja anna pinnan paistua uunissa rapeaksi 10-15 minuuttia.

Tarjoa salaatin kanssa, jossa on kypsiä tomaatteja.

Tiia Koskimiehen ruokakirja on jälleen ihana yllätys. Käteen ja keittokirjahyllyyn sopiva, kiehtovia uutuuksia ja tuunattuja klassikkoja. Ei mitään niin vaikeaa ja eksoottista, että tulisi mieleen rakettitiede, vaan kotoisia kokeiluja omassa keittiössä. Kuvat jo innostavat kokeilemaan. Nyt sitä toipumisajan keittoa sitten pakastimeen...

Olen muuten tätä kirjoittaessa aika nälkäinen eli ei ole vielä nautittu lounasta. Kuin ohimennen olen nauttinut piparjuuri-punajuurisalaattia: Mikä ihana yhdistelmä sellaisenaan tai lisukkeena moneen ruokaan.

Juurestellaan!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa