Leena Lumi's Poems

Jätän ovet auki puutarhani tuoksuille, yölle, muistoille, yöperhosille...tulla
muisto muistolta, henkäys henkäykseltä, tuoksu tuoksulta

vaahtoa kuolleen meren sienessä, yön sylkeä reidelläni, iiristen tuoksua...

mustarastas ei enää laula

on yöperhosten aika, kiitäjien kiima, yöseitin liima, valkean rungon piina

ah!, sinä tulit

Miksi kyyneleet?

- Leena Lumi -

Olen täydenkuun morsian.
Alasti vaellan puutarhassani kuun hyväiltävänä.
Yökiitäjät tarjoavat nektareitaan, lepakot sukivat hiuksiani, suihkivat suih, suih
ruusujen tahmea makeus peittää ihoni.

Täyttymyksen odotus.

Uurnalehdossa pysähdyn: Ei ole toista. Minun on ainoa.

Muistan.

Minun oli ainoa.

Lohduttaen puutarhani varjot kutovat unohduksen seitin ylitseni.

- Leena Lumi -

Sinun kätesi ovat kevyt kesätuuli,
ne liikkuvat minua ees ja taas hiljaa,
ne ovat uinti pitkin kuunsiltaa.

Sinun kätesi ovat ensi lämpö kevään,
ne herättävät minussa vihreää versoa,
niistä eloon herään.

Sinun kätesi ovat linnunpesä,
ne ovat turva myrskyn ja viiman,
suojassa niiden minulla ikikesä.

Sinun kätesi ovat voima ja tahto,
ne jaksavat silloinkin kannattaa,
kun minua heikkoa jo uuvuttaa.

Sinun kätesi ovat kirkas aamu ja sininen uni,
niiden lämmössä on hyvä päivä aloittaa,
niiden piiloon haluan kaikki yöni nukahtaa.

- Leena Lumi -

Kun sinut ensi kerran näin,
minä heti tuijottamaan jäin.

Kävi lävitseni aavistus outo, kumma:
sinä olet kohtaloni summa.

Silloin satoi vitilunta,
totta vai haaveunta?

Hevosilla tarhoissa kevätkiima,
mereltä puhalsi maaliskuun viima.

Askeleet kaduilla sinne, tänne
iho ihoon, ranne, jänne.

Katsoit syvästi silmiini minun
tiesin olevani ikuisesti sinun.

- Leena Lumi -

Kaksi kuppia teetä hunajalla,
kaksi kolmen minuutin munaa,
rapiseva aamulehti,
kynttilän levoton lepatus,
               - arkiaamu.

Memoire Cherie...

Ranskalaista maalaisjuustoa,
täyteläistä punaviiniä,
sylimme täydet,
kujertavat kyyhkyset
               - Bapaume.

Muistatko...

- Leena Lumi -

Suutele, suutele vielä,
anna lisää huuliasi, huuliasi.

Varo etten kuole intohimosta Pariisin
taivaan alla,
varo etten tukehdu syleilyysi Rooman
sinisessä yössä,
varo etten pyörry huumasta
Tonavan rantamilla wieniläisvalssin
pyörityksessä.

Varo koskaan uskomasta yhtäkään varoitustani!
Varo kuitenkin, etten kuole huultesi nälästä
juuri tässä nyt - sylissäsi.

- Leena Lumi -
kuva Gustav Klimt

Mä muistan sun mustikkasuun,
sä muistat sen kaiken muun.

Mä muistan sun ihon ja savukkeen tuoksun,
sä muistat meidän kuuman virran juoksun.

Mä muistan sun polves muodon,
sä muistat rakkauden luodon.

Mä muistan suven oudon, kuuman,
sä muistat sen piinan huuman.

Mä muistan sut ja täysikuun,
sä muistat mut ja mustikkasuun.

♥

Sä muistat kaiken muun,
mut mä vain sun mustikkasuun.

Sä muistat mun ihon hajun,
mä vain sen tunteen rajun.

Sä muistat sen mökin oudon,
mä muistan sen yön soudon.

Sä muistat mut ja täysikuun,
mä muistan sut ja mutrusuun.

- Leena Lumi -
kuva Hanne

Aika huuhtoo ylitsemme.
Halla hyväili pois kuunliljat,
yhteisen ihomme ilon,
valkoisten öiden kuumeen.

Vanhan kirkon penkeissä
vainajien varjot
vaikenevat vuosisadasta toiseen.

Yön sylissä asetun varjooni.
Hellästi suostun,
mihin minut halusit.

Ristiinnaulittuna, ravittuna,
vaiennan kuolleiden kuiskeet.
Hurskaitten kauhuksi,
ensirakkautemme muistoksi,
jään varjosyleilyksi
vanhan kirkon ulkoseinälle,
ajan ja hallan hyväiltäväksi:

Tapahtukoon meidän tahtomme!

- Leena Lumi -
kuva Gustav Klimt/ Danae

Hänen takiaan jätin turkoosein koristellut huoneeni.
Häntä muistaen kuljen Theban kaduilla rannerenkaat kilisten, vihreät silmäni kosteina etsien...

Ah, sydämeni on vielä nuori ja kukkii muistaessaan sinut.
Meitä erottavat vuodet olivat pitkät...

Ei ollut iltaa, jolloin en olisi kuiskannut nimeäsi tuuleen.
Jokaisen haukan mukana lähti tervehdys sinulle.

Päivän kuumimmalla hetkellä levähdän Sykomori pensaan varjossa.
Kultaiset sandaalini ovat kadun pölystä sameat.

Laskeudun lootuskukkalampeeni antaen silmieni levätä korujeni
turkooseissa.

Yksi turkoosi on poissa...Ehkä sen poimi Theban kaduilta hän,
jolle silmäni ovat vihreämmät kuin Niilin vesi...

- Leena Lumi -
kuva Valokki

Varo Kamelimies kulkemasta maani ylitse:
Sinulle olen miinakenttä.

Varo Kamelimies tekemästä majaasi minuun:
Valtiaani on toinen.

Varo Kamelimies, minä sammutan kaikki tähtesi:
Eksyt pimeääni, hukut lentohiekkaani.

Polvistu Kamelimies ja paina pääsi Saharan hiekkaan:
Janosi olkoon sammumaton.

Itke Kamelimies ja kadu:
Otan sinulta pois kielletyt unesi.

Varo kangastusta: Liikkumatta Kamelimies!
Viittani lieve vain hipaisi sinua.

Varo juomasta unohduksen maljasta Kamelimies:
Pehmeät huulet painuvat sylisi silkkiin ja samettiin.

Olet armoitettu Kamelimies: Sytytän tähtesi!

- Leena Lumi -
kuva Runotalo

Autiossa maassa
               kirjoitit minulle surullisen kirjeen - hiekkaan.

Autiossa maassa
               vaelsit janoissasi etsien lähdettä - minua.

Autiossa maassa
               luit hiekassa maaten viestiäni - tähdistä.

Autiossa maassa
               lauloi surullinen tuuli pyyhkien kirjeesi - harhaksi.

Autiossa maassa
               aika vei kykysi janota - minua.

Autiossa maassa
               sokea unohduksesi sammutti taivaan tähdet - meidät!

- Leena Lumi -

Älä saa minua muistamaan
älä kävele minua vastaan sillalla
älä katso minua silmiin
älä juo minun itkuani
älä nyyhkäise noin.
Älä!

- Leena Lumi -

Salli en unohduksen lohtua minusta.
Sinä palat, näännyt janon kivusta.

Siellä, missä hellät kädet kerran sousi,
sieltä iholle verigladiolukset nousi.

Jossain kulkee lempeä tuuli,
vaan ei odota enää tyttö punahuuli.

Raivotar kulkee mustissa,
kuitenkin vain sinä tuskissa!

Sinulle hiljaa kerran kuiskasin:
maista minut, muista minut.
Nyt vain sinulla kaiho, kivut!

- Leena Lumi -

Hämärä, sytytä pimeän valo: olen kuollakseni kyllästynyt
tähän kirkkauden julkeaan lähentelyyn.

Hämärä, sytytä pimeän valo: haluan nähdä muistojeni
varjot, en niiden totuutta.

Hämärä, sytytä pimeän valo: haluan olla yksin sisässäni, savukkeeni paheellisen
tuoksun syleilemänä.

Hämärä, sytytä pimeän valo: kulkuni on yöeläimen,
löydän perille vain sinussa.

- Leena Lumi -

Itse elämä kastoi minut uudeksi.

Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.

Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.

Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä lumous vaeltaa tähtien mailla, tajuta:

En ole mitään vailla!

- Leena Lumi -
kuva Johanna

Mitä millään on väliä, kun jäljellä on yösukellus:

Sukeltaa alasti meren suolaiseen syliin,
nousta pintaan henkeä haukkoen,
uida ohitse hopeaisten tyrnipensaiden,
ohittaa haahkan kevyt hyväily,
sukeltaa uudestaan syvemmälle, syvemmälle,
mustaan, märkään syliin,
nousta ylös juuri ennen hukkumista, 
sitten vain kellua tiiran huudon kannattelemana.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Lampeni kultakalat peilailevat kuunliljojen
ihailussa.

Lehmukset jo varistelevat mennyttä suvea lammen
pinnalle.

Köyrynä ryömin puutarhani iholla.

Viillän tuhat haavaa multaan toivon kohduksi.

Viillän tuhat ahnetta haavaa lisää
- toivon varmasti syntyä.

Polvillani rukoillen hedelmöitän viillot täyteen:
Peoticus Actae.

Riemusta vavisten suljen haavojen viillot
suudelmin.

Nyt tiedän: Kevätjuhlieni aikaan yksikään maakohtuni hedelmä
ei tohdi olla kumartamatta valkeaa päätään,
levittämättä huumaavaa tuoksuaan:
- Runoilijan tulla.

- Leena Lumi -

Syksyn levottomat linnut lentävät
lävitseni.

Olen humalassa ruskasamppanjasta, unohdan kaiken, kaiken...

Täysikuu haluaa rakastella kanssani, 
muistot tanssivat hekumallista rumbaa,
enkä erota aamua illasta, valoa varjosta.

Unohdin mitä kerroit tapahtuvan
kohta.

En voi muistaa. Vietkö minut syysrumbaan?

Mustarastas ilmoitti juuri haluavansa
talvipesän sylistäni.

Villit linnut saavat minut
levottomaksi. Saatanko unohtaa ikinä kuiskaustasi: Älä kadota villilintuasi.

Tähdet kukkivat rinnassani
ja rakastan, rakastan sinua, vaikka syksy...

- Leena Lumi -

Syksy on toinen ihoni,
sen kirpaisevat syyspäivät sieluni.

Jo kaukana poissa kurkien muuttoaurat,
askelissani vain rapisevat, murtuvat ruskalehdet
ja syvällä minussa lohdullinen tieto:
olen osa tätä lahoamisen riemunäytelmää.
Olen jäätyvä maa,
olen lahoava oksa,
olen jäykkä kanerva,
olen tämä värien juhla,
olen tämä rosoinen kallio,
olen tämä viiltävä hengitys.

Minä olen se, joka kiipeää vuorelle
ja halusta raskaana vaipuu hopeiselle poronjäkälälle
miljoonien tähtien suudeltavaksi.

Mutta marraskuu.

- Leena Lumi -

'Muistatko?', kuiskaat hymyillen läpi vuosikymmenten.
Käteni tutusti vyötärösi ympärillä kuin silloin joskus.
Syyskuun yö ympärillämme kylmänä vaippana,
vaan ei hätää:
Lämmitämme toisiamme.

Vesi on märkää ja mustaa,
eikä hellyyttä kukaan enää pelkää,
vaan kosken lämpimin, hellin huulin sinua poskeen.

Viimeiset sanat, katse, tuoksu...

Minä lähden, mutta palaan
ja kerran vielä: 'Hei!' ja 'Hei!'

Ja siinä sinä seisot kuin olet aina seisonut:
odottamassa minua.

Missään ei koske.
Ei satu ollenkaan.
Näin on hyvä.

- Leena Lumi -
kuva Minttuli

Minä hymyilen, sillä en saata olla hymyilemättä.

Tämä ei ole vain huulten hymyä,
tämä hymy karkaa aina silmiini saakka,
säihkyy sieltä niin, että kaikki kysyvät:
Mitä ihanaa sinulle on tapahtunut?

Hymyni saa poskipääni hehkumaan,
paljastaa niskani suudelmillesi,
väräjää sisälläni asti.

Nyt kaikki arvaavat:
Sinä eilen minussa. Minä eilen sinussa.
Rakkauden kemiaa, hellyyden matematiikkaa.
Syyskuu!

- Leena Lumi -

Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.

Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.

Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna.
Solisen purona.

Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.

Sinäkö koversit nimesi runkooni?

Tulisit juuri nyt.

Muistatko polun?

- Leena Lumi -
kuva Iines

Usvassa kulkee päivän iho
maistuu suolalta huulet
sumussa illan, tuulissa elämän
kulkee aamussa varjosi ohi
vaeltavat merten lapset

- Leena & Nina -
kuva Tuure

Lumitimanttijuhlien jälkeen
hurmiossa kuurasamppanjasta
lumikidemoussesta
jääurkujen fortissimosta
puuterilumivalssin pyörityksestä
vihdoinkin kahden:

sadan syliisi,
sulata minut!

- Leena Lumi -

En halua ikävääni kohmettua

en jääsydämeksi kivettyä.

Juon Rekolan tuulta,
kutsun Ahmatovaa.
Varjot Fontankan kaduilla,
varjot puutarhassani.
Alastomien puiden alla
Södergran luutii tähtiensä sirpaleita:
särkyvien tähtien helinä vaiennut.

Kesälumipisara kukkii lumesta
muiston varjo.
Punaturkki lumimyrskyssä
meripihkasilmänsä pimeyteni lyhtyinä.
Valkeat runoilijani värisevine
lumipisaraihoineen:
lumen lohtu, tähtien tomu.

- Leena Lumi -

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä elämä on vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Muistatko miten...
joit aurinkoa nilkkani iholta.

'Sealed with the kisses...'
teinirakkautemme tähtitomua

- Leena Lumi -

Winter Bird, Winter Bird
           and the Snow...
I miss you so.

Without you my life is
like the pale shadow of the Moon.

So please, please, come soon!

-Leena Lumi -

kuva Pekka Mäkinen

Huhtikuu tuo petollinen rakastaja. Tulee mairein huulin, hunajaisin valoin, lupauksin. Se lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut, tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja kiteytyy jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin!

- Leena Lumi -   

 Rakkaudestasi mitäkö sain?

Ohuiden huultesi poltinmerkit,

nuotion kipinät ihoni hehkuun

hyvästiksi

Rakkaus kylpee ilon hohteessa

salaisuutena kätketyn

 - Leena Lumi -

Yö jo odottaa...erästä kulkijaa. Matka pitkä on/ ja aivan tähdetön./ Jostain kuuluu kutsu muiston kaukaisen.../ hän siellä tähdet sytyttää/ eksyä en voi...en voi/ hellyys vastaan käy/ tähtiin pukee kulkijan...Pakahdun!

Leena Lumi
kuva Jarmo Manninen Photos

Suru mun suuri on,

suunnaton.

Vähäisin suurin olla voi.

Valonkantaja, levon ja riemun antaja.

Siniset scillat lumesta kyynelten kantajiksi.

Mikä mennyt on, lyhdyt sammutti.

Häntä, häntä etsin tähtien tarhoista.

Häntä et löytää voi, kuiskii routa maan,

rakkaus lupaa: hänet takaisin saan.

- Leena Lumi

Kuva Pekka Mäkinen

Liian lyhyt elämän syyskesä

rakkauden kuuma pesä

Älä salli oven tuntemattomaan aueta!

Salli ruoho ilman tuulta sen ylipyyhkivää.

Vielä ei ole aika...

Sallithan kielletyt leikit, mesimarjasuudelmamme?

Senhän vielä sallit? Sallithan!

- Leena Lumi -

kuva Nea Siemann Photography

Sinä solahdit hopeiseen Pietariini/ pudonnut tähti./ Miten jaksat Nevani hopean kaupungissa /tähtikin siellä loistaa kirkkaammin ja hopea ei ole tummunut,/

Rakkaudestasi mitäkö sain?/ Ohuiden huultesi poltinmerkit/ Nuotion kipinät ihoni hehkuun hyvästiksi/ Rakkaus kylpee ilon hohteessa/ salaisuutena kätketyn./

päivän kirkkaus sokaisee piirtimeni/

tulisipa jo yö/

Yö jo odottaa....erästä kulkijaa/ Matka pitkä on / ja aivan tähdetön/ Jostain kuuluu kutsu muiston kaukaisen.../hän siellä tähdet sytyttää/ eksyä en voi, en voi.../hellyys vastaan käy/ tähtiin pukee kulkijan...Pakahdun!/

ja yö tuli

Sassu Saarinen&Leena Lumi

kuva Jarmo Manninen

katso, ne putoavat

hiljaiset lehdet

Ikävästä käpristyneet

kaipuutaan kuiskivat

tuuli sekoittaa sanat

syksy petaa pihan vuoteen

käännyt katsomaan

ja nyt

aika ottaa taukonsa kiinni

armonyö, meidän

Sassu Saarinen&Leena Lumi

kuva Leena Lumi

Katja Kettu: Kätilö

Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011) ei mennyt vain päähäni, vaan myös vereeni. Se valloitti minut kuin kaasu ja vei unieni rauhan. Nyt levoton sieluni vaeltaa tuntureilla ja Pohjoisen jäämeren rannoilla suopursujen, kanervien, rakkolevien ja suolaisten merituulten humalluksessa. Kuulen valaiden laulun ja tiedän, että minun on joko hypättävä mereen tai jatkettava matkaa toisen maailman sodan Lappiin, vuoteen 1944, Titovkan leirille ja Kuolleen miehen majalle. Minun on jatkettava sinne, missä hirvaat rykivät ja hunajapillut tuoksuvat, minun on levitettävä itseni poronjäkälälle, syötävä jäisiä karpaloita, nuuhkittava miestä, joka oli mukana Babi Jarissa 1941, mutta unohdettava se, sillä rakkaus ei valitse, vaan on kuolemaakin julmempi ja Jumalani, minä kyllä kuolen, ellen tuota miestä saa. Sen jälkeen vaikka SS-Obersturmführer Herman Gödel, helvetti ja kuolema, ’Ein Volk, ein Reich, ein Führer’, mutta ensin, ensin haluan hänet, joka tuoksuu savulta, hirvaiden kiimalta ja hulluudelta.

Nyt se tapahtui: Tänä vuonna tehdään tuplahistoriaa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä milloin on syntynyt kirjoja, jotka ovat kuin Marja-Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tai Katja Ketun Kätilö! Kirjoille löytyy yhteistä nimittäjää kielen ja tarinan primitiivisessä rohkeudessa, historiallisessa kulississa sekä siinä, että kukaan ei ikinä ennen ole näitä tapahtumia kuvannut näin verevästi, että hulluyrttiuute nousee päähän niitä lukiessa. Molempiin sovellan myös sitä ohjetta, että jos kaipaat apua ymmärtää näitä teoksia, lue myös Sodan haavoittama lapsuus, joka on avainkirja niin moneen. Nyt arvaan jonkun miettivän, että kuka oli sodan haavoittama Kätilössä? Hän oli Johann Angelhurst, saksalaisen Fritz Angelhurstin ja suomalaisen Annikki Näkkälän poika Saksasta, äidin aamutakkikimonon tuoksun ja karvaismarjahillon lapsi, poika, joka jonka kohtalona oli kulkea isänsä tie kohti kurbitsimaalattua arkkua ja naista, Villisilmää, joka halusi vain hänet.

Katja Ketun Kätilö on taiten tehty monen kertojan tarina. Alku- ja loppusanat kuuluvat Helena Angelhurstille, mutta Lapin kiiman ja veran tarinan kertojina ovat kuumaverinen Kätilö, henkisesti särkynyt Johannes sekä Kuolleen miehen merkintöjä tekevä Palonaama, jonka nimi vaihtuu kirjan edetessä. Monikerroksisuus on tarinan voima, joka avaa sodan ja rakkauden, tämän päivän ja eilisen ovia. Pääkertoja on kuitenkin nainen, Vikasilmä, kaapissapidettävä, jota ei kolmenkymmenenkuudenkaan vuoden jälkeen tervehditä kuin muita: ”Jumalan terve”. Kätilöä kuitenkin tarvitaan ja niinpä hän Aune Näkkälän opissa leipoutuu hyväksi lapsenpäästäjäksi ja neuvokkaaksi lääkeyrttien valmistajaksi. Kaikki olisi jatkunut maailman ja Lapin sodan nuotiotulissa tarinana muiden joukossa ellei vastaan olisi tullut sakemanni, jonka ääni oli meripihkaa ja:

Ennen kuin ehdin paeta olivat silmäsi jo minussa, pupillit tarkentuivat ja kulmat rypistyivät niin kuin rypistyvät luonnontieteilijän kohdatessa jonkin tunnistamattoman limakkolajin. Sitten, silmänräpäyksen verran, tunsin jonkin muuttuneen ja hetken se oli koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse, joka sammui mutta minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään. Tuntui kuin minuun olisi katsottu niinkuin kukaan ei minua ennen olisi katsonut.

Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään.

Tästä alkaa tarina, joka vie meitä pitkin Lappia, mutta etenkin Titovkan leirin kauhuihin kuin myös Kuolleen miehen majan valaiden lauluun. En yleensä ole innostunut murreteksteihin kirjakielen joukossa, mutta olin heti kuin kotonani minulle oudossa Lapin murteessa. Ihailusta järkyttyneenä luin ääneen Ketun kuvakieltä, jolla hän loitsi minut niin sekaisin, että oli pakko etsiä armoa unesta ennen kuin uskalsin alkaa tätä kirjoittaa. Siltikin minusta tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kertomaan, mitkä virrat minussa nyt aukenivat, mikä primitiiviseroottinen hulluus teki minuun majansa, sillä olen jo monta päivää versonut yöailakkeja ja tunturikihokkeja.

Katselen vaivihkaa Villisilmää, kun se tuijottaa ikkunasta huoltoradan katkenneita, vonkuvia vaijereita. Kyyneltyneenä sen olemuksessa on jotain samaa kuin Wagnerin Nornia Nibelungin tarusssa. Tämä nainen kehrää kokoon ihmisten kohtalon langan. Vielä en tiedä, kuka noista kohtalottarista Villisilmä on. Urdr, Menneisyys, Verlandi, Nykyisyys vai Skuld, Tulevaisuus.

Kirja vei minua niin tunnepuolella ja Lapin oudossa alkukantaisessa taikuudessa, kuin myös historiassa. Lapin sota on minulle ollut tähän asti melkein vain sana, sillä monet muut asiat ovat tulleet ennen sitä. Nyt kuitenkin luin, miten todella sekava ja kauhistava tilanne Lapissa oli toisen maailman sodan aikana, mutta etenkin sen jälkeen kun Suomi oli tehnyt Neuvostoliiton kanssa rauhan ja entisestä liittolaisesta Saksasta, tuli Suomen vihollinen. Sen jälkeen kaikki pelit menivät uusiksi ja oli hetki, jolloin kukaan ei tiennyt, onko toinen vihollinen vai ystävä. Tämän jalkoihin joutuivat Kätilössä kaikki, mutta etenkin meidän suomalainen Villisilmämme ja Saksalainen Johann. Katja Kettu on tehnyt historiaa tuomalla Lapin sodan esille tavalla, joka pakottaa lukijan sinne, missä hän on ollut kirjoittaessaan:

Luin kirjan Kätilö ja nyt vaellan siellä, missä naiset maistuvat korpihillalta, olen vaeltanut jo kauan, välillä nukkunut tunturikihokeissa ja revonhännissä, syönyt karpaloita ja Maarian kaloja, tuntenut meren kutsun, mutta silloin syöksynyt maate suopursujen turvaan. En löydä tietä pois, enkä haluakaan. Haluan jäädä tänne, missä revontulet raapivat ohimoita, tähdet putoavat maahan syttyen nuotioiksi ja saan herätä ja nukahtaa valaiden lauluun.

Emmie ennää mihkään mene. Tähän mie jään.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus  Kaisa   Laura Katja Valkoinen kirahvi  Jori Kirsi Booksy Helmi-Maaria Minna  Sara Paula Sonja  Aili Jaana Anna Elina Joana.

*****

Tämä kirja voitti Blogistanian Finlandian 2011!