Mitä luetaan Leena Lumissa suvesta ensilumiin?

Maanantaina lunta orvokeille ja tänään terassilla lukemassa. Elämä on. On tulossa kiivas kesäkuu, joten laitan teille tämän kuvan alle vähitellen, mitä aioin lukea suvesta ensilumiin. Lisään sitä myöten kuin kansia ilmestyy, mutta yritän olla kohtuullinen. Muutama tärkeä kirja on menossa, joten 'ostan' tällä listalla nyt lukurauhaa♥Tai on sellainen levoton olo...levoton tuhkimo minusta ei taida lähteä pois. Kiitos kustantajille, jotka ovat jo antaneet sekä kuittaukset listoihini että joitakin kansia en olisi saanut vielä ilman apuja: Kiitos♥

WSOY

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Delia Owens: Suon villi laulu

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Annette Hess: Tulkki

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Lisa Jewell: Joka askel jonka otat

Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

Tove Jansson: MUUMI vieraskirja

Tove Jansson: Taikatalvi

AVAIN

Krista Launonen: Hymyn salaisuus

GUMMERUS

Camilla Grebe: Varjokuvat

B.A.Paris: Suljettujen ovien takana

MINERVA

Peter James: Kuolema käy oikeutta

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Heinrich Fraenkel&Robert Manvell: Herman Göring Nousu ja tuho

HarperCollins

Kate Quinn: Metsästäjätär

TAMMI

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Virginia Woolf: Oma huone

ATENA

John E. Douglas&Mark Olshaker: Tappajan mieli

James Wyllie: Hakaristirouvat

OTAVA

Johanna Laitila: Synty

David Grossman: Kun Nina sai tietää

DOCENDO

Ilona Pietiläinen: Talven henki - Anna joulun tulla

Tässä ovat nyt ne, joihin on saatu kannet ja jotka ehdottomasti. Käyn vielä toukokuun myötä läpi muutamia pienempiä kustantamoja. Vähän on historiavajetta minulle...

Kiinnostava Harper Collins tulee yllättämään jälleen, mutta kun luin juuri sen 'the Kirjan' jokin aika sitten ja siitä tulikin sitten lukuvuoteni 2017 paras! Harper on kuitenkin edustettuna tämän vuoden kirjoissani edellä mainitulla suosikkikirjailijallani, naisella, joka vetää minulta maton alta kirja kirjan jälkeen. Sukellan kohta juuri häneen...

Intohimolla kirjoista

Leena Lumi

Monday, Monday...ja viime viikon ilahdutus!

Orvokit lumessa nyt, mutta selviävät.

Orvokit lumessa viime toukokuussa...

Kuten viime toukokuussakin, tuo takana näkyvä sekamelska alkoi kukkia pari viikkoa tämän jälkeen eli hurmaavat, hurmaavat alppikärhöt.

Orvokit kesäkuussa kera Merin koiruuden Taikan.

Viikko voipi olla hiljainen, sillä nyt kun en ole lumipuutarhassa, luen, luen ja luen...

Love
Leena Lumi

Ne lukijani, jotka eivät ole facessa, heille tämä viime viikon ilahdutus! Olen ennenkin päässyt liepeisiin, etenkin dekkareissa etc. mutta nyt suuresti ihailemani Joyce Carol Oatesin kirjassa♥ Eikös tuo voisi olla vaikka jonkun elämän motto...Katja tämän bongasi, joten kiitos hänelle♥

LL

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille!

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille♥ Omalle äidilleni erityisesti, jota emme nyt pääse tapaamaan. Outoa, sillä olemme viettäneet useimmat äitenpäivät Luvialla...Onneksi voi soittaa vaikka kuinka ja paljon, mutta se ei ole sama kuin tapaaminen.

Rakas äiti♥ sinulle ja kaikille äideille ojennan tämän herkän vaatimattomuuden kukan toivon ja ilon tuojaksi♥

rakkaudella
Leena Lumi

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Jo koittaa toukokuu

on luonto vihreä taas

kun kukan nuppu avautuu

ei lunta enää näy maas’...

He olivat olleet viiden tai kuuden tai seitsemän, kun olivat oppineet tämän laulun. Nyt he istuvat täällä ja laulavat sitä ikääntyneillä äänillään, vanhuuteen vangittuina kuin kaltereiden takana, he ovat yhä edelleen samoja, joita olivat viiden tai kuuden tai seitsemän vanhoina, ja samalla peruuttamattoman etäällä, ehkä he eivät näe edes sen kuukauden loppua, josta laulavat, ja ehkä he ovat jo maan povessa silloin kun puutarhuri haravoi syksyllä kasaan lehdet, jotka ovat vasta nyt puhkeamassa...

Jenny Erpenbeckin Päivien loppu (Aller Tage Abend, Tammi 2020, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) voisi juuri tässä hetkessä olla hengitystäni, sillä olihan saksalainen kirjallisuus kotimaani niin kauan ja Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki kuin Jumalasta seuraava. Kerran Saksan kaupungissa x saavuimme pitkältä kävelyltä ja tietysti teeltä ja Apfelstrudelilta lepäilemään kohti illallista. Olin ostanut Der Spiegelin ja miten siinä sattuikin olemaan pitkä juttu juuri Marcelista...Lyhyt saksani muuttui heti kaikenhallitsevaksi ja iltapäivä meni muissa maailmoissa. Itävaltalainen ystävämme väittää saksani olevan 'kriisiherkkää' eli se täydellistyy välittömästi, kun syntyy ongelmia tai on todella kiinnostavaa. Ongelma ei ollut se, kun salzburgilaisen kotihotellimme Frau kuiskasi minulle nähtyään R:n kuvan Krakovassa kipa päässä ja pää alaspäin juutalaisten vanhalla hautausmaalla: ”Bist dein Mann ein Juden?” Ei, se oli vain huvittavaa, vaikka joku muu voisi siinä muitakin väreitä löytää. Miksi kerron tätä? Haluan, että ymmärrätte, miten paljon Saksan kirjailijat ovat vaikuttaneet minuun ja/tai, miten paljon kadun lyhyttä saksaani. Elin sitä nuoruutta, jossa englanti oli kaikki kaikessa, edellinen sukupolvi luki pitkää saksaa, minun aikanani lähinnä lääkikseen menijät. Etenkin painotan Jenny Erpenbeckin kirjan olevan minulle hengästyttävä lukukokemus vaikka monen viikon flunssa oli syönyt voimiani. Oma oikeutukseni on kertoa, miten tämän koin ja mihin tuli ihan pieni miinus. Niin pieni, että sitä ei ihan selvästi edes erota. Ehkä se on vain edellisvuotinen tammenlehti tuulessa...

Koska en ole lukenut Erpenbeckin uudempaa romaania Mennä, meni, mennyt, olinkin otettu, että minut tavoitti juuri Päivien loppu, joka ilmestyi kolme vuotta aikaisemmin. Joskus varhempi voi olla parempi eli siihen on puserrettu kaikki. Erpenbeckin kohdalla ennustan, että hän vain paranee kuin kellarin perän pölyisin viinipullo, sen verran lahjakasta on kerronta. Se on täyttä timanttia, mutta tarinan rakennetta olisin Jennyn sijassa hieman selventänyt. On kohtia, joissa kokematon tai uupunut lukija tai hyvin iäkäs ei osaakaan solmia tarinan kudelmaa seuraavaan ja syntyy musta aukko. Minäkin palasin pari kertaa takaisin tarttumaan jonkun narun päähän uudelleen, mutta nautin kirjasta suunnattomasti! Tämä on minun kieltäni, nämä viileät lauseet, joissa hellyys ja lempeys pitää imeä rivien väleistä. Ei mitään siirappia, vaan faktaa, jossa historian kipupisteitä tuodaan esille yksilön kautta. Näin historia läväistyy heilläkin, joita ei muuten kiinnostaisi. Minusta lukija voi valita, sillä voihan hän antaa virran viedä, kokeeko hän kirjassa olevan yhden naisen, joka aina syntyy uudelleen eri kohtaloon vai peräti viisi eri henkilöä, sillä se ei ole tärkeintä. Painotus on sillä, että olemme heittopusseja historian virrassa. Mitä tahansa voi tapahtua ihan kenelle tahansa. Näin tässä kirjassa on juutalainen kauppiasperhe, jonka tytär palvelee tiskin takana. On Itävalta-Unkarin suurvallan aika. Olemme jossain rajoilla...Galitsiassa. Tyttärellä ei tavallaan ole mitään menetettävää, sillä hän on mennyt avioon goijn kanssa, isoisä on pitänyt hänelle kuolinvalvojaiset, lapsi on syntynyt ja kuollut. Mies on häipynyt Yhdysvaltoihin, joten lukija pääsee kokemaan myös Ellis Islandin ’puhdistukset’ maahanmuuttajille...Kauppaan saapuu upseeri ostamaan tulitikkuja. Hän riisuu valkoisen nahkakäsineensä, koskettaa ja sanoo: ”Minä palan.” Viikon päästä upseeri maksaessaan sujauttaa lappusen, jossa on talon numero, päivämäärä ja kellonaika. Tyttären pitää kokea, miten erilaista voi olla maata tämän upseerin kuin hänen kadonneen aviomiehensä kanssa. Kaikki ruumiin onkalot herätetään henkiin, vain jotta ne ymmärtäisivät sitten myöhemmin, tätä hetkeä myöhemmin, olla valmiina kenelle vain. Tytär lähtee mukaan siihen, mutta ei voi jatkaa näin pienellä paikkakunnalla. Hän matkustaa Wieniin. Wien oli siihen aikaan sekasortoinen ja haiseva suurkaupunki, jossa saattoi tapahtua ihan mitä vain. Voi tavata vaikka runoilijan, josta jää jotain tarinan loppuunkin, sinne vanhainkotiin. Samoin kuin voimme lopussa kohdata juuri Wienissä tietyn kokoelman Goethen teoksia. Sen saman, jota perhe oli vaalinut kaikkein ylimmällä hyllyllä silloin toisessa maailmassa. Tytär ei ole huolissaan, vaikka äiti kirjoittaa muutama vuosi myöhemmin kovien aikojen lähestyvän:

He olivat pelastautuneet takamailta Wieniin kuin suurelle laivalle, eivätkä olleet voineet aavistaa, että tuo laiva alkoi jo silloin upota. Tuli, heinäsirkat, iilimadot, rutto tai karhu, kettu, käärme, loinen tai täi olivat nimityksiä , joilla juutalaisia toistuvasti solvattiin Wienissä, mutta sitä hän ei ollut tiennyt.

Kirjan historialliset näyttämöt ovat Wien, Moskova, Berliini ja Ellis Island. Tumma kudelma valmistuu ja paisuu jokaisen tapauksen välissä vilahtaessa vaihtoehtoisen mahdollisuuden. Silloin kaikki olisi mennyt toisin. Kerran kaikki olisi pyörähtänyt toiseksi kourallisesta lunta. Niin pienestä kaikki voi olla kiinni. Itä-Saksassa varttunut Erpenbeck tietää, että joskus riittää vain joki ja korsi, niin henkikulta säilyy.

 Meidät vei Wieniin rakkaus kirjaan, jossa kuten tässä, valotetaan historiaa yksilöiden kautta. Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo juutalaissuvusta, jonka askelmerkkejä haimme vaeltaessamme keskiyön Wienin kaduilla itävaltalaisen ystävämme kanssa. Se oli eri Wien kuin Päivien lopun Wien, mutta jotain menneestä kulkee aina mukanamme. Meidän nykyisyytemme on huomisen historiaa. Meillekin voi tapahtui ihan mitä vain ihan missä vain. Tämän tarinan kautta kulkeva vahva loimi paljastuu kipeimmin Moskovassa, jossa Isä Aurinkoisen aikana ihmishengen vei tai pelasti, missä olit halannut ja ketä, olitko vain tavannut väärässä kahvilassa vai oliko virkailijalla huono päivä ja hän laittoi paperisi vasempaan pinoon, jolloin kohtalosi oli sinetöity. Jenny Erbenbeck on huikea kertoja, joten huis, huis miinuksen varjotkin, kirja on napakymppi! Antakaa tälle tarinalle aikaa, lukekaa hitaasti nauttien...ja ennen kuin huomaattekaan hengitätte tarinan tempossa, maailman historian ja yksilön historian viemänä.

Nyt kukat näkee jokainen

ja värit kauniit täyttää maanantai

saa toukokuu ihanainen

tuo kevään lämmön mukanaan.

*****

Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja Hyllyssä

Plantagenin kautta äitienpäivään!

Olemme viime aikoina käyttäneet varsin runsaasti Plantagenia, josta olemme tehneet hurmaavia löytöjä. Ja kun lähdemme tyttärellemme, joka rakentaa japanilaista puutarhaa, missään en ole nähnyt niin paljon Merin ihannoimia pukseja, joten...Tein juuri terassihortensiatilaukset Plantageniin, mutta tämä on vasta alkusoittoa, sillä istutin viimevuotiset syksyllä maahan ja sieltä ne nousevat. On jännittävä nähdä, kukkivatko ne. Huomenna noudettavat menevät ruukkuihin ja tietysti syksyllä maahan. Yllä oleva kuva on Plantagenin kanta-asiakaskirjeestä.

Pirjo Uuttanan kanssa, jolla ei ikinä huonoa päivää, on huippu asioida! Muistatte ehkä tämän viime elokuun jutun Plantagenilla tänään sitä sun tätä  Huomatkaa nuo puksit, joista tässä näkyvissä vasta murto-osa, sillä en ollut kuvitelllutkaan ryhtyväni auttamaan japanilaisen puutarhan rakentamisessa Lohjalla! Oletteko muuten huomanneet miten 

tai tämän epäuskottavuuden, että Lumimies ostaisi näin ison krysanteemin. Kyllä me ostoksia tehtiin, mutta ei tuota krysanteemia.

Tähkämaijalla väri-iloa kotiin! Kun marraskuussa kävimme Plantagenissa, oli palattava pian uudestaan, sillä

emme ole vielä tavanneet ketään, joka ei olisi ihastunut noihin lumiukkoihin, joilla hiippalakki päässä!

Tällaisena lumiukko sitten lähti tapaninajelulle kohti Aurinkolahtea. Nuo valot olivat helppo nakki jopa minulle, joka en ikinä askartele mitään, paitsi joskus vähän innostun lyhtykoisoista ja keijunmekoista. Ei voi mitään, mutta minä kannan joulua sydämessäni läpi vuoden...

Ehkä sitten tällaisia huomenna...Kai muuten tiedätte, että hortensia on sisustuksellisin kukka ikinä niin sisällä kuin puutarhassa. Luin tämän jostain ja jaan ajatuksen!

Hortensian taikaa: Ylemmän kuvan hortensia myöhemmin suvella eli vaihtavat väriä lupaa kysymättä eli just kivaa! Nyt tuo samainen lykkää kasvua etupihalla...

Plantagen -terveisin
Leena Lumi

Näitä tänään sain Plantagenilta pari ja hinta vain 14,99 kipale. Jännä nähdä, päädymmekö edellisen kuvan komeaan tummanpunaiseen vai mikä onkaan tämän suven väri! Huomenna ruukutukset, sillä etupiha on nyt esikoiden ja scillojen valtakuntaa ja magnoliakin on nupuilla samoin atsaleat ja alppikärhöt.

Peili ei voi uskotella että...

Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni, 
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,
     lahjoitit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -
William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

Äitienpäivää kohti kirjoilla: Etenkin nyt äitimme kaipaavat lukemista!

Äitienpäivää kohti kulkee viikko ja ennen saatoin kirjojen lisäksi suositella vaikka sitä mitä me teimme: Mennä äidille tai kutsua äiti kylään. Nyt koronan aikaan suurin joukko äideistä viettää pitkää aikaa vain kotona yksin ja lukemisesta on kova kysyntä. Soitan äidilleni joka päivä ja hän sanoo, että odottaa aina iltaa, että pääsee kirjan kanssa sänkyyn! Ymmärrän hyvin, että ei sitä koko päivää voi lukea, kun on Helsingin Sanomat ja Satakunnan Kansa ja aikakauslehdet ja sitten syöminen ja vähän huushollia. Ennen äiti oli näihin aikoihin pitkät ajat puutarhatöissä, nyt hän juuri ja juuri vie oraville pähkinöitä tms. Yli 90 -vuotias joutuu vielä sodan ja kaksi lähtöä Karjalasta kokeneena tähänkin tilanteeseen, mutta voi kestää henkisesti meitä muita paremmin, vaikka olikin tottunut, että me usein äitienpäivänä länsirannikolla ja Merimestassa syömässä. Kerran syötiin ravintolassa perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina! Nyt äidille soitetaan paljon ja onneksi posti kulkee eli voin lähettää kirjoja.

Yllä olevassa kollaasissa on kuusi kovaa teosta,joita suosittelen, mutta tarjoan toisenkin sarjan. Agatha Christien elämäkerta kiinnostaa takuulla monenikäisiä äitejä, sillä se on yllättävä! Stroutin Olive Kitteridge samoin. Suchetin omaelämäkerta David Suchet Sanoin ja kuvin saattaa paljastaa hänestä enemmän kuin hän itsekään tajuaa...Nautin! Heikura on yllättäjä: Lahja äidilleni on yhtä jännittävä kuin trilleri, vaikka ei ole sitä. Hieno teos! Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta on varmaan monen äidin unelma ja nyt voin sanoa, että myös nuorten äitien,jotka ovat juuri vaikka ostaneet oman ok-talon tms. Tämän annan lahjaksi, joten tilaan itselleni ikioman. Paras puutarhakirja aikoihin! Aramburun Äidinmaa on minulle yksi vuoden kirjoista: Rakastan ns. suuria lukuromaaneja, jotka vievät mukanaan. Baskit ovat aina kiinnostaneet minua ja nyt alkoi kiinnostaa baskin kielikin. Kirjassa on vähän sanastoa...

Tuntuuhan se hurjalta antaa äidille Mäkisen Ei saa elvyttää, mutta kun lukee kirjan, nauraa kyynelten läpi. Minulle tämä oli kova paikka, sillä löysin Aurista itseäni, jos elän yhtä vanhaksi. Sisareni, joka asuu äidin lähellä, mutta ei tietenkään nyt vieraile vaan vie ruokakassin oven taakse, tunnisti itsestään Teklan! En ole kovasti huumorin ystävä, paitsi mustan ja/tai brittiläisen, mutta tämä on tapaus! Ei mitään tekohauskaa, vaan hyvin tarkkanäköistä ja kekseliästä. Leila Tuuren Tuulentuojat taas vie meidät menneen maailman Poriin, mutta ollaan vähän Helsingissäkin. Tunnistin kirjasta niin paljon porilaisuutta, että ei tosikaan. Ai niin, omalle äidille on jo lähtenyt Ei saa elvyttää ja seuraavaksi ehkä juuri Tuulentuojat. True Crimestä pitävälle Rubenholdin Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit,historiasta ja jännityksestä pitäville. Kirja saattaa jopa olla minulla vuoden tietoteos, sillä kerrankin tuotiin esiin uhrit ja miten yllättävästi, he olivatkin aivan erilaisia, mitä meille on uskoteltu. Lähteenmäen Sitten alkoi sade on kaunis kanneltaan: Onneksi ei kirjaimia pinkillä vaan tuolla maagisella puuterisella vaaleanpunaisella, vähän kuin tuunatut tuolimme, jolloin väri oli Pioni. Minulle Lähteenmäen paras teos, joka käsittelee äidin ja tyttären kipupisteitä. Kuka voisi olla kiinnostumatta! Jostain syystä trillereistä Tycen Veriappelsiini on niin monelle dekkarifanille sopiva. Tämä kirja jäi mieleeni. Tosin Harperin Luonnonvoimat kilpaili tämän kanssa kovasti, mutta näin se nyt meni. Celeste Ng'n Olisi jotain kerrottavaa on minulle the Kirja. Jokin tässä kosketti ja syvältä. Kävi vähän samoin kuin luettuani Moriartyn Tavalliset pikkupihajuhlat eli löysin syvyyksiä, joihin jäin. 

Nyt koronan aikaan voi sitten ihmetellä, mistä kirjoja saa? Kävin vasiten kaksi kertaa Prismassa katsastamassa kirjatarjonnan ja se oli valtava. Toisella kertaa en päässyt välikköön, sillä muuten turvavälit olisivat kadonneet: Kirjoja hakivat kaikki. Testattu juuri: Adlibris toimitti kirjan äidilleni kolmessa päivässä! Varmaan on monia muitakin väyliä: Löytäkää ne, sillä nyt on se äitienpäivä, jolloin kirja korvaa itseviedyn suuren terassihortensian! Puhumattakaan suloisista yhteisistä hetkistä...

äitienpäiväviikon terveisin
Leena Lumi

Tiedän että muistat häntä tänään....

Tiedän että muistat häntä tänään

kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat

vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa

villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu

vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan

Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn

sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:

Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -

kuva Pekka Mäkinen

Huhtikuuta!

Vaikka on ollut kylmää, on tehty pihahommia ja multaakin on saatu menemään jo säkki jos toinenkin. Kohta pääsen kuvaamaan etupihan scillamerta, valkoista ja sinistä ja esikkoja on tulvillaan, vaikka olen niitä jakanut ystäville ja naapureille joka kevät. Kävin äsken ruokkimassa siilit ja kuulin kirkkaan lurituksen: Kirjosiepot pesivät samaan pönttöön kuin viime suvena. Uros se siellä riemuitsee. Mustarastaat vähän myöhemmin ja aamuvarhain. Niin hassua kun minulle myyrät eivät suo kuin muutaman lumikellon vuodessa eli en enää edes yritä!

Merin aikanaan istuttamat krookukset sen sijaan leviävät leviämistään ja nyt sitä lajiketta löytyy kaikista puutarhan tasoilta. Valkoinen scilla on ihan minulle nyt ihanin ja sitten seuraavaksi...Yhtenä vuotena kirjosiepon poikanen halusi jäädä peräkammarin pojaksi. Kun vanhemmat viimein saivat hänet ulos liian mukavista oloista, oli kiva seurata miten hyvin he huolehtivat murjottajasta kunnes hän tajusi, että joskus sitä on vain alettava pärjätä omillaan. Puutarhamme on luontopiha, jossa nytkin tiedämme, missä oravat pesivät.

Paula Ritanen-Närhin uudessa puutarhakirjassa Unelmia puutarhasta kerrotaan, miten oravat pysyvät poissa lintujen pesiltä: Kasvitieteilijä Leenan ja eläintieteilijä Heikin luonnonystävien puutarhassa oravia ruokitaan, kunnes linnunpoikaset ovat lähteneet pesistä. Siellä sovussa pesivät oravat ja linnut. On ilo saada olla osa luontoa!

Tänään haravointia, kevätlannoituksia, havujen juurien sulatteluja, magnolian 'hissi' alas eli sille aurinkoa, puutarhakalujen kantamisia, kasvun ihmettelyä...

huhtikuuterveisin

Leena Lumi

Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit

Olen viettänyt erityisiä öitä Britanniassa erittäin dickensiläisissä tunnelmissa.  Olen nainen. Olen yksi, viisi tai tuhat, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä viktoriaanisen ajan 1800 –luvun elämässä. Olen madonna tai huora ja näiden kahden merkityksen välinen viiva oli yhtä heikko kuin rantahiekkaan piirretty viiva ennen vuoroveden nousua etenkin, mikäli olit alinta yhteiskuntaluokkaa. Jos taas olit ylennyt alempaan keskiluokkaan, mikä tahansa vähäinenkin sattumus, onnettomuus, saattoi suistaa naisen ja hänen perheensä asumaan kaduille. Kohtalo on kiveä kovempi viettää yöt kuuraisilla katukivillä tai ovenloukoissa kiviseiniin nojaillen. Ei ollut tietoa paremmasta ellet omistanut muutamaa pennyä yhden yön hätämajoitukseen. Vaatteet saattoivat olla sateista märät ja ne kuhisivat syöpäläisiä. Olit nainen ja alttiina kaikelle pahalle vain koska oli tapahtunut joku sattumus. Se sattumus oli syntyä naiseksi alempaan yhteiskuntaluokkaan kuningatar Viktorian ajan Britanniassa. Kaikkein julminta se lienee ollut 1888, koska joku naisista saattoi nähdä ajassa pienen valon kajon. Sen oli määrä tulla sammutetuksi juuri syksyllä 1888! Ja kaikki vain koska olit nainen.

Historioitsija Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, Atena 2020, suomennos Mari Janatuinen) tekee enemmän kuin vie meidät tutustumaan Lontoon kurjimmille kaduille, hän vie meidät viiden Viiltäjä Jackin uhrien synnyinhetkiin: Mihin he syntyivät, millaisia olivat heidän vanhempansa, oliko naisilla mahdollisuus välttää se ainoa kurjimman naisen asema eli myydä itseään vaarallisilla kaduilla vai mitä oikein tapahtui? Kirja on uskomaton tietoteos. Luin sitä tutustuakseni menehtyneisiin naisiin, jotka kerran olivat olleet ehkä hyvinkin kunnollisen, vaikkakin varattoman tai alemman keskiluokan perheen lapsia, kuuliaisia tyttäriä, ahkeria toimissaan, naisia, jotka hoitivat pikkusiskojaan tai kävivät erilaisissa töissä, josta saivat hiukan rahaa kotiin annettavaksi. Löysin Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen, joiden on väitetty joutuneen murhatuiksi, koska he olivat prostituoituja. Totuus olikin aivan toinen. Vain viimeinen uhri, kauneimmaksikin mainittu, oli prostituoitu. Elizabeth puolestaan oli tyttö Ruotsin Torslandasta. Hän syntyi marraskuun 27. päivänä vuonna 1843 maanviljelijäperheeseen, jossa oli oikeastaan paremmin kuin muilla tuon kuivan kauden aikana elantonsa maasta ottaneilla. Koti käsitti kookkaan keittiön, olohuoneen ja vähintäin kolme makuuhuonetta. Silti. Silti se sattui ja tapahtui. Hänestä tuli ensin palvelustyttö Göteborgiin, jonka katsottiin olevan hyvää valmennusta tulevaan avioliittoon. Hän oli jo melkein seitsemäntoista, joten ihan normaalia sen ajan elämää. Palvelusaikana saattoi säästää rahaa kapioihin ja olihan Göteborg myös kaupunki, jossa oli paremmat mahdollisuudet löytää kunnon aviomies kunnon tytölle. Silti ja kaikesta huolimatta tapahtui jotain, mikä saattoi hänet Viiltäjä Jackin kolmanneksi urhiksi. Jotain mikä suisti hänet kaduille. Jotain mikä suisti hänet muuttamaan identiteettiään tuosta vain. Kaikki uhrit kiinnostavat minua yhtä paljon, mutta Hallie Rubenhold kuvaa Elizabethin elämää näin:

Whitechapelissa asuessaan hän oli leski-Elizabeth ja suuronnettomuuden uhri. Maatilan tyttärestä oli tullut palvelija; palvelijasta oli tullut jonkun rakastajatar ja langennut nainen; langenneesta naisesta oli tullut prostituoitu ja sen jälkeen pelastettu magdaleena. Hän oli huomannut olevansa siirtolainen, rikkaan miehen rakastettu ja toimeentulon kanssa ponnisteleva kirvesmiehen vaimo. Hän oli ollut kahvilanpitäjä ja asunut köyhäintalossa. Hän oli ruotsalainen, mutta puhui englantia riittävän hyvin hämätäkseen ihmisiä. Hän on saattanut väittää toisinaan olevansa irlantilainen ja käyttää nimeä Annie Fizgerald. Halutessaan Elizabeth saattoi muuntua jopa jonkun siskoksi.

Kaikesta yrittämisestään huolimatta hän koki kohtalonsa 30.syyskuuta 1888. Uskomattoman dramaattisen elämän jälkeen, siirtolaisena Ruotsista saapunut Elizabeth Gustafsdotter Torslandasta laskettiin köyhien hautaan 6. lokakuuta Itä-Lontoon hautausmaalla Plaistow’ssa.

Kautta naisten tarinoiden käy ilmi miten vähän yrittäminen merkitsi. Ensinnäkin naiskäsitys oli kova. Oli vain ne kaksi vaihtoehtoa eli madonna tai huora. Järkyttävä sterotypia, joka elää ja hengittää kautta historian. Nainen ei saanut langeta vieraan syliin kertaakaan, mies se sijaan saattoi näin tehdä. Naisen ainoa, mutta kyseenalainen turva oli lyöttäytyä yhteen miehen kanssa ilman avioliittoa tai avioliittoon mennen. Mies saattoi pahoinpidellä naista julmastikin, ennen kuin asiaan puututtiin ja silloin tuomio oli usein ehdonalainen. Usein pahoipitely katsottiin vain tarpeelliseksi kuritukseksi. Nainen oli miehen omaisuutta, jota tämä saattoi kohdella miten halusi. Tietenkin nainen pakeni tällaista, mutta silloin hän, alemman luokan ihminen, oli jälleen omillaan öisillä kylmillä kaduilla ja vain koska jossain oli sattunut jotain. Pieninkin asia suisti naisen lämpimästä kylmään sateeseen. Lehdistö ei mitenkään auttanut, vaan oikein lietsoi naisten omaa osuutta tuhoonsa. Jälkimaailma jatkoi, sillä ennen tätä teosta, harva on todella tietänyt, mitä naiset olivat lähtöjään. Kun lukee heistä jokaisesta kaiken, löytää hirveästi yritystä parempaan. Silti naisviha, misogymia, oli aina vahvempi kuin yhdenkään naisen yrittäminen näistä viidestä, ennen heitä olleista ja vielä monen heidän jälkeensä tulleista!

Koska historia on harrastukseni, luin kirjaa myös aikakauden kuvauksena siitä Britanniasta, jota emme kohtaa Downton Abbeyssa. Halusin tietää kaiken siitä, mitä he söivät, miten hoitivat kuukautisensa, osasivatko he lukea, mitä he sairastivat, miten vapaasti saivat kulkea avioliitoissaan...ja hyvänen aika sentään, eivätkö he olleet kuulleet ehkäisystä, sillä jokainen lisäsuu suisti perhettä aina vain alemmas. Alaluokan paremmissa perheissä ymmärrettiin antaa tytön käydä koulua edes sen verran, että he oppivat lukemaan, mutta eivät kirjoittamaan. Kirjat olivat tuohon aikaan todellista ylellisyyttä ja ne kirjat, joissa annettiin ehkäisyohjeita, eivät koskaan löytäneet heitä, jotka olisivat niitä kipeimmin tarvinneet. Kun nyt mainitsin Downton Abbeyn, niin sellaista ei elämä näiden naisten palvelijana ollessa ollut, vaan jos isäntäväki käveli vastaan missä tahansa, piian piti kääntää kasvonsa seinään päin, sillä herrasväen ja palvelijan katseet eivät saaneet kohdata!

Helsingin Sanomissa 13.3.2020 Annamari Sipilän ansiokkaassa jutussa Ei mitään prostituoituja vaan köyhiä naisia on tällainen teksti:

Samalla kun Viiltäjä-Jackista on tullut eräänlainen sankari, ovat uhrit painuneet entistä kauemmaksi marginaaliin. Nyt Rubenholdin kirja kyseenalaistaa vanhan tutun narratiivin eli kertomuksen.

Ja sehän ei ole kaikkia miellyttänyt. Rubenhold on saanut kimppuunsa trolliarmeijan. Myllytys sosiaalisessa mediassa alkoi jo kahdeksan kuukautta ennen kirjan ilmestymistä.

”Minua on kutsuttu valehtelijaksi ja huoriteltu.”

Rubenhold on ollut nainen, joka tulee Ripper-sisäpiirin ulkopuolelta ja kyseenalaistaa totutun näkökulman. ”Se on ehkä koettu hyökkäyksenä heidän egojaan vastaan.”

Voisi kyynisesti kysyä, että mikä on muuttunut vuodesta 1888? Paljonkin tietysti ulkoisesti, mutta entä pinnanalaisissa värähtelyissä? Ja edelleen naista voi kouria kuka vain vieras ihminen humalaansa vedoten tai lähetellä törkeitä tekstiviestejä ja saavat silti jatkaa viroissaan tai muissa toimissaan. Jos nainen syyllistyisi samaan, hän kierittelisi tuhkassa ja ymmärtäisi hävetä takavasemmalle häipyen. Ellei ymmärtäisi, hän saisi tuntea sen nahoissaan!

Kaikki nämä naiset merkitsevät paljon. Heillä vain oli eri kohtalonsa ja syyttely heitä kohtaan on vihaa. Heillä oli aluksi yritystä ja tästä eniten mieleeni jäi Annie Chapman, joka kovalla yrittämällä ja oikealla avioliittovalinnalla, tosi rakkaus ja kunnon mies, yleni asumaan omaan taloon kartanon maille. He saivat vain kaksi lasta, heillä oli kotiapulainen ja siivooja erikseen. Johnilla oli rikkaan kartanon omistajan ajurina alaisinaan kaksi hevostenhoitajaa, neljä tallipoikaa ja apuajuri sekä vastuu hevosista.

St. Leonard's Hill House, Francis Tress Barryn kartano vuonna 1872, jonne John Chapman pääsi hyvään työapaikkaan ja jonka mailta he saivat käyttöönsä talon kodikseen.

John ja Annie Chapman kuvattuna Brompton Roadin ateljeessa Knightsbridgessä suunnilleen heidän häidensä aikaan toukokuussa 1869.

Tyttäret pääsivät jopa kouluun ja Annie sai ripustaa seinille heidän työväenluokalle epätavallisen suuren hääkuvansa sekä kuvat heidän tyttäristään, sillä heillä oli ihan oma huone oleskeluun, olohuone. Tämä oli siihen aikaan varakkaamman väen yksi merkki. Kaikki olisi voinut mennä niin toisin, mutta kohtalo astui peliin...Toisessa yhteiskuntaluokassa ja miessukupuolessa kohtalo olisi ollut vain heikkous, naiselle se oli tuho.

Illustrated Police Newsin etusivu 22.9.1888 kertoo räikeästi Annie Chapmanin murhasta.

Viiltäjä Jack pysyy hengissä ja voi hyvin niin kauan kuin ajattelemme, että

on olemassa jonkinlainen hyväksyttävä naisena olemisen malli, ja ne jotka poikkeavat siitä, ansaitsevatkin rangaistuksen. Yhtä lailla se auttaa pönkittämään kanksinaismoralismia, vapauttamaan miehet tällaisille naisille tehdyistä rikoksista.

Hallie Rubenhold on niin oikeassa kun hän sanoo tällaisten asenteiden olevan edelleen olemassa, mutta hienovaraisesti kultturistien normiemme rakenteeseen integroituna. Olemmehan kaikki nähneet oikeusjuttuja, joissa naisten raiskaajia ja on vapautettu ja naisten kuorijota ei ole edes vedetty tuomiolle. Misogymia näkyy kaikkialla, kun vain osaa nähdä ja kuulla. Pyhimyksiä nämä naiset eivät olleet, mutta heille ei sallittu edes ihmisen perusoikeuksia. Ahdinko ajaa reunalle, josta ei ole paluuta. Seuraamme parhaillaan Netflixiltä sarjaa Epäuskottava (Unbelievable), jossa raiskauksen ensimmäistä uhria, nuorta tyttöä haastattelevat miespoliisit. Tyttö on vasta kuudentoista ja lopulta tämä useissa sijaiskodeissa rääkätty nuori nainen saadaan sanomaan, että hän keksi koko raiskauksen! Tapaus suljetaan (closed) ja näin sarjaraiskaaja voi jatkaa tekojaan toisissa osavaltioissa. Painotan, että sarja perustuu täysin tositapahtumiin.

Viiltäjä-Jackin uhrit eivät koskaan olleet ”vain prostituoituja”; he olivat tyttäriä, vaimoja, äitejä, siskoja ja rakastajia. He olivat naisia. He olivat ihmisiä – sen pitäisi riittää.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly  Kirjakaapin kummitus Villis/Villasukka kirjahyllyssä  ja Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa