Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Hän kääntyi katsomaan ikkunasta. Hän näki sataman ulkomaanterminaalin ja muisti, että Clementinen ja hänen oli määrä mennä tänään terminaalin ravintolaan. Hienoon, ylihinnoiteltuun ravintolaan. Hän ei olisi halunnut lähteä. Hänellä ei ollut Clementinelle mitään sanottavaa.

Hän tuli ajatelleeksi, että heidän pitäisi lopettaa suhteensa. Tai ei lopettaa vaan erota. Tämä on avioliitto, hyvä mies, välejä ei katkaista niin kuin seurustelusuhdetta, avioliitossa erotaan. Kauheaa paskaa. Hän ja Clementine eivät eroaisi. Heillä meni hyvin. Siitä huolimatta sanassa erota oli jotakin merkillisen vetovoimaista. Se tuntui ratkaisulta. Jos hän voisi erkaantua, loitontua, lähteä pois, hänen olonsa helpottuisi. Se olisi kuin amputointi.

Liane Moriartyn uusin teos Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helene Bützow) jatkaa Moriartyn tyylille uskollisena kertoen tarinaa hyvän lukuromaanin kepeydellä, mutta aiheiden järkyttävällä kipeydellä. Siinä missä Mustat valkeat valheet järkytti kätketyillä salaisuuksilla, etenkin perheväkivallalla, liikumme nyt jo laajempien ja varmasti useampaa koskettavien aiheiden äärellä. Kun tunsin tarvetta salata Annoin sinun mennä kirjan teemoja, nyt teenkin toisinpäin eli kerron teemoista ja salaan tragedian. Sillä lupaan sen: Tragedia tapahtuu! Nyt on vain niin, että Moriarty on tehnyt sen eli uskaltanut lähteä heikoille jäille, paljastaa totuutta kauniiden kuvien takaa ja miten hän sen tekee, antaa ymmärtää, että Hyvästä aviomiehestä kirjailija on ottanut pitkän loikan uskaltautuen räjäyttämään kulisseja, tuomaan esiin niitä erheitä, joihin meistä itse kukin voi vaikutettuna, menneisyytensä seurauksena tai vain elämän sattumanvaraisuudesta syyllistyä.

Kolme pariskuntaa ja australialainen rentous. Spontaanit grillijuhlat Tiffanyn ja Vidin upealla pihalla. Valoja jotka syttyvät kuin tähdet ulkona istuvien parien ylle, Vidin loihtimaa hyvää ruokaa ja tietenkin viiniä. Rento pariskunta ja heidän aivan erilaiset naapurinsa Erika ja Oliver. Pari, jossa vakka on kantensa valinnut, sillä heidän yhteinen nimittäjänsä on väärä lapsuus. Nyt he ovat päättäneet tehdä kaiken toisin ja ovat onnistuneet hyvin, paitsi, että lapsia heillä ei ole, vaikka Oliver sitä niin toivoisi. Erika on kuitenkin lapsuudenystävänsä sellisti Clementinen toisen tyttären kummi. Samilla ja Clementinellä on kaksi suloista pientä tytärtä, jotka ovat juhlissa mukana, kuten myös upean Tiffanyn ja sosiaalisen Vidin kymmenvuotias tytär Dakota. Suihkulähde solisee ja puussa kököttää opossumi. Voisiko pihajuhlilta enempää toivoa?

Ennen juhlia Clementine ja Sam kävivät pyynnöstä tapaamassa Ericaa ja Oliveria, joilla oli heille tärkeää asiaa. Asia oli niin tärkeä, että se kaivautui Clementinen sydämeen kuin puukko ja hänen teki mieli heittäytyä lattialle kirkumaan ja huutaa, että ’vieläkö haluat palasen minusta, vieläkö?’ Edes boheemi Clementine ei sitä tehnyt, vaikka hän oli jo lapsuudesta asti tajunnut, että ei pidä Erikasta, joka oli pilannut hänen täydellisen lapsuutensa roikkumalla kiinni kuin tauti. Clementinen äiti, Pam, oli kuitenkin vahva persoona ja hän oli ohjeistanut, miten tyttären pitää olla erityisen ystävällinen ja kohtelias juuri Erikalle, jolla oli kotona niin vaikeaa, Erikalle, joka haisi, Erikalle, joka oli ahnas ja kärkäs, Erikalle, jolla ei ollut muita ystäviä, Erikalle joka tunki mukaan heidän ihanille perhelomilleen, Erikalle, joka tuntui vievän häneltä kaiken ja nyt vielä tämä!

Mikäpä siinä, ehkä heidän ystävyytensä oli pelkkää harhaa eikä siinä ollut mitään sisältöä kummankaan puolelta, mutta nyt Erika pyysi Clementineltä sellaista, mitä pyydettiin vain rakkaalta sisarelta tai lähimmältä ystävältä.

”Haluatko tehdä sen?, Sam kysyi.

”En. En halua. Se kuulostaa...Se tuntuu melkein...vastenmieliseltä.”

”Minä olen aina ollut ainoa. Hänellä ei ole muita ystäviä. Tuntuu, että hän haluaa minusta aina jotakin, palasen.” Clementinen ääni kohosi.

Kirjan pariskuntien vahvat äidit ovat päättäneet paljosta lastensa elämässä. Samin äiti jopa hänen urastaan, jota hän ei tunne omakseen. Clementinen äiti siitä, että hänen tyttärensä piti pitää Erikaa kuin siskonaan ja näin muut ystävät karttoivat häntä sen takia. Erikan äiti taas oli hamstraaja. Juuri niin, juuri sellainen hamstraaja, joista on näytetty televisiossa varoittavia ohjelmia. Tavaraa kertyi niin paljon, että kodin ulko-ovi aukeni vain rakosen ja lopulta rotat täyttivät valtavan talon ja Erikaan tarttui mätänevien tavararöykkiöiden haju. Oliverin vanhemmat taas pakottivat lapsensa aikuiseksi ennen aikojaan alkoholisminsa takia. Vain Tiffanylla ja Vidillä on aika eri kuviot kummallakin tahollaan ja he löysivät toisissaan kumppanin ehkä juuri erilaisuutensa, mutta myös tietynlaisen suvaitsevaisuuden takia.

Grillijuhlissa ei ole vaikeaa tajuta, miksi Clementinen silmät hohtivat ja miksi hän niin innostui juuri rennosta Tiffanysta, joka oli Erikan täydellinen vastakohta. Olihan hän äiti, sellisti ja aviovaimo, mutta saihan hänkin hetken olla kuin rennot aikuiset ovat. Pitää vähän hauskaa, nauraa Vidin vitseille, nauttia herkuista ja ihmetellä Tiffanyn vilkasta elämäniloisuutta. Saihan hänkin hetken olla vain ihminen.

Jos pidit Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, pidät kirjasta Tavalliset pikku pihajuhlat. Tai ehkä pidät siitä jopa enemmän, kuten kävi minulle. Kirjan tragedia ei jätä rauhaan, mutta vielä kauan kun kirjan kannet ovat sulkeutuneet mietit kolmea pariskuntaa, joille kaikki tapahtui nyt ja jo paljon aikaisemmin...lapsuudessa. Kirjan kaikkeen vaikuttavin teema on ystävyyden harha, jota tyttärensä kärsimykselle sokea, täydellinen äiti, vahva Pam, ei tajua tragedian jälkeenkään, vaan lopettaa illallispuheensa näin:

”Ystävät ovat se suku, jonka valitsemme itse.”

Miksi lasien koskettaessa toisiaan illallisjuhlissa Clementine ja Sam eivät sitten tunne itseään selviytyjiksi? Miksi heidän elämäänsä eivät leimaa helpotus ja ilo?

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin  Amma
 Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus  Satun luetut  Kirjojen kuisketta  Kirjarikas elämäni