Linda Olsson: Sisar talossani

En halunnut nähdä, mitä elämä oli tehnyt Emmalle. En suostunut millään ehdoin sekaantumaan hänen elämäänsä. Tulemaan tietoiseksi hänen tarpeistaan. En todellakaan halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ennen hänen ilmaantumistaan Cadaquésiin olin ajatellut, että äidin kuolema oli katkaissut viimeisenkin siteen väliltämme.

Mutta siinä minä nyt seisoin ja yritin kaikin voimin suojautua tunteiltani.

Linda Olssonin teos Sisar talossani (En syster i mitt hus, Gummerus 2017, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi) on juuri sellainen tarina, jolla haluan aloittaa kirjavuoden 2017. Tässä ei ole mitään helppoa, tässä tarinassa, mutta en olekaan helpon ystävä. Tässä on loistavaa dialogia ja kipeää todenmakuisuutta. Tässä on myös paluuni Lindan luokse, enkä vieläkään tajua, miksi hänet hylkäsin, sillä Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kosketti minua monellaan. Sitten luin häneltä Sonaatti Miriamille ja näin jälkeenpäin muistan, että en halunnut kirjassa lähteä Krakovasta: Linda ei olisi saanut viedä tarinaa Krakovasta Ruotsiin! Takuulla minulla on joku Krakova –geeni, sillä paljon Sonaatti Miriamille jälkeen, kävin testaamassa, että siellä Krakovassa, siellä on se jokin...Jätin Lindan, mutta onneksi palasin. Sisar talossani on jättämisten kirja, joka kuitenkin lopulta, ihan lopulta, voi vähän antaa toivoa uudesta kohtaamisestakin. 

Sisar talossani kertoo aikuisista sisarpuolista, joiden yhteinen äiti on kuollut. Sisaret tapaavat tuskin koskaan, mutta äidin hautajaisissa vanhempi sisarista Maria, 48 vuotias, kuin vahingossa tulee kutsuneeksi Emman, 42 vuotias, luokseen Espanjaan. Maria ei kuitenkaan oikeasti halua Emman tulevan. Emma on aina ollut hänelle etäinen. He ovat Marian mielestä olleet vain saman lapsistaan piittaamattoman äidin tyttäriä, joilla on noin kymmenen vuoden ikäero eikä mitään yhteistä aidosti. Hän haluaa pitää Emman kaukana. Halusi sitä jo heti Emman synnyttyä. Sen sijaan Maria olisi halunnut pitää kaksoissisarensa Amandan...Koko elämänsä Emma on saanut ihmetellä sisarensa kylmyyttä ja tiettyä kaikkivoipaisuutta, vetäytymistä ja lopulta muuttoa kauas. Tapahtuu jotakin ja yllättäen Emma on tulossa tapaamaan sisartaan tämän Espanjan taloon. Vahvanoloinen Maria on kauhuissaan ja ennen kuin kirja on lopussa, ymmärtää kyllä miksi. Maria on mielestään aina tiennyt, mitä muut ajattelevat hänestä ja kaikesta. Hänellä on raa’alla kädellä kirjoitettu luonne! Tuli mieleeni, että nyt Lindan kertojaäänessä on Marguerite Durasia, sillä Mariasta muistin heti Durasin julman tyylin piirtää henkilökuvaa. Marian itseriittoisuus voi olla heikkoutta, joka on verhottu vuosikymmenien aikana vahvuudeksi, jopa kovuudeksi, mutta onko siinä kaikki? Voiko tarina olla näin mustavalkoinen vai tuoko Olsson mukaan kaikki värit ja sävyt, jotka taivaalle maalautuvat auringon noususta sen laskuun?

Lukija saa olla mukana sisarten päivissä Costa Bravan rannikolla sijaitsevassa talossa. Aamuinen kahvin ja Emman savukkeiden tuoksu terassilta, yksinkertaiset ateriat, viileä valkoviini, väistelevät katseet, painavat sanat, vuodet, joita Emma haluaa kuroa umpeen ja Maria väistellä.  Lopulta kaksi rakkaudettomuuden haavoittamaa sisarusta, joiden yhteinen nimittäjä on kertautuva äidittömyys, sillä pakkohan heidän on muistaa, että

”Tuntui kuin äiti ei olisi koskaan nähnyt itseään pidemmälle. Kaikki me muut olimme olemassa vain häntä varten. Ja ainoastaan niin pitkään kuin hän tarvitsi meitä. Kaikki pyöri aina hänen ympärillään. Ja hänen tarpeittensa ympärillä. Ja hän vaelsi...Ja kaikki ne muut miehet. Me kaikki jäimme hänen elämänpolkunsa varteen lojumaan. Ja kaikki se rakkaus, jota hän ei kyennyt tai halunnut ottaa vastaan. Luultavasti hänen hellittämätön etsintänsä loppui vasta kun hän kuoli.”

Myönnän, että Linda Olsson yllätti minut. Hän on aina osannut kirjoittaa sieluun menevästi, mutta mukana on ollut hyväilyä ja pahin on peittynyt aamu-usvaan. Nyt ei mitään sellaista vaan mehiläiskuningataräidin rampauttamat uhrit. Mariaan Olsson on piirtänyt sellaisen elämänjäljen, että voisi haistaa melkein kuivuneen veren...Eikä Emma anna enää periksi. Kumpikin on kokenut ison tragedian, joka kuljettaa heitä kohti toisiaan, kohti kuilun reunaa. Jonnekin josta ei enää voi paeta, mitä heidän lapsuutensa oli ollut ja mitä oli oikeasti tapahtunut. Siinä missä Maria katsoo kärsineensä vääryyttä Amandan takia, Emma tuntee täysin päinvastoin sekä kokee myös saaneensa elämän pelissä vain murusia rakkaudesta. Hänestä Maria on saanut kaiken:

”Sinulle tarjottiin kaikki, mutta se ei sinulle riittänyt. Sinä et viipynyt koskaan tarpeeksi kauan missään, jotta mitään olisi ehtinyt kehittyä. Et liioin jaksanut odottaa mitään. Etkä osannut jakaa mitään. Kaiken piti olla sinun. Vain sinun.”

Mariasta taas:

Minulle Emma oli vain eräänlainen statisti elämäni murhenäytelmässä. Tajusin, etten tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Hän oli jollain tavalla kellunut hiljaa maailmani laidalla.

Kaksi sisarusta toistensa vastentahtoisina peileinä. Kumpikaan ei kuitenkaan enää hellitä vaikka tekee kipeää enemmän kuin voisi kestää.  Jossain yön lintu. Meren tuoksu. Pimeys putoo, mutta sitä ennen kaikki ne sävyt...ja kyyneleet.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirja vieköön!, Susa/Järjellä ja tunteella   Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi  ja Kirjarakkautta