Betina Anton: Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa

Sunnuntaina 9. kesäkuuta 1985

Evelyn oli sunnuntaina 9. kesäkuuta 1985 perheensä kanssa Náutico Paulista - purjehdusklubilla Guarapirangan tekojärven rannalla, kun äkkiä hänen katseensa kiinnittyi juuri ilmestyneeseen Veja-aikakauslehden numeroon. Hän huomasi siinä kookkaan otsikon: " Tapaus Menegele saattaa ratketa pian."  Artikkelissa todettiin: "On löydetty muutamia Mengelen lähettämiä kirjeitä, joista kaksi on osoitettu itävaltalaiselle avioparille Wolfram ja Liselotte Bessertille." Toisessa kohdassa kerrottiin, kuinka "rouva oli purskahtanut itkuun ja myöntänyt, että hän ja hänen miehensä olivat São Paulossa piilotelleet Josef Mengeleä". Jutun lukeminen oli Evelynille šokki. Hänen kahden pikkulapsensa opettaja Liselotte oli suojellut miestä, joka oli järkyttävällä tavalla vaikuttanut hänen perheensä elämään.

....Mengele itse erotti hänet vanhemmistaan, jotka lähetettiin kaasukammioon.

Varttuessaan Evelyn kuuli jatkuvasti kertomuksia juutalaisiin kohdistuneesta vainosta, jota hänen äitinsäkin oli joutunut kohtaamaan, sekä Auschwitzista ja kaikkialla läsnä olevasta kuolemasta. Hän hylkäsi oman tyttönimensä, joka kuulosti hänen mielestään liian juutalaiselta, ja otti aviomiehensä sukunimen Hän antoi kastaa lapsensa kristinuskoon....Mutta kaiken pelon keskelläkään hän ei nähnyt ongelmaa panna lapsiaan saksalaiseen kouluun. 

Betina Antonin teos Mengelen vuodet Etelä-Amerikassa(Baviera tropical - A história de Josef Mengele, o médico nazista mais procuraro do mundo, que viveu quase vinte anos no Brasil sem nunca ser pego, Minerva kustannus 2024, portugalista suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä) kulkee yhden etsityimmän natsin jalanjäljissä ja hyvin likellä, sillä kirjan kirjoittajakin oli kuusivuotiaasta Mengeleä kaikin tavoin suojellut opettaja Liselotte-täti. Kun opettaja yllättäen katosi se jäi kaivamaan hänen mieltään. Opettaja oli pyörittänyt Brasiliassa 20 vuotta verkostoa, jonka tärkeä tehtävä oli suojella tiettyjä natseja ja etenkin Josef Mengeleä. Eichmannin jälkeen etsityintä paossa olevaa natsia.

 Kuvassa Liselotte, hänen lapsensa ja 'Pedro-setä' eli Mengele. Lapset olivat häneen hyvin ihastuneita ja niin taisi olla Liselottekin, sillä loppuun asti hän kielsi Mengelen hirviömäiset teot.

Bossertien talo São Paulon Brooklynissä, jonne Mengele kutsuttiin usein päivälliselle ja ja jopa yöksi.

Talo, jossa Mengele vietti viimeiset vuotensa. Se sijaitsi São Paulon ja Diademan rajalla Elrodaron kaupungintalossa. Koska hänen välinsä häntä neljätoista vuotta  majoittaneisiin  Geza ja Gitta Stammeriin olivat katkenneet...syytä voi vain arvailla: Syrjässä olevalla tilalla asuivat viikolla vain Gitta ja Mengele, sillä Geza oli viikot töissä muualla kuvaan astuivat itävaltalaiset Bassertit. Mengele valitti usein yksinäisyyttään, joten tukijoukot keksivät hankkia hänelle kotiapulaisen. 

"Pedro-herra" eli Mengele on kutsunut uuden kotiapulaisen Elsa Gulpianinin syömään São Bernando do Comossa olevaan ravintolaan. Mengele kutsui Elsaa saksankielisellä nimellä Perle (helmi). Hän antoi tytölle kalliita koruja ja kävi tämän kanssa ulkona, joten suhde lienee ollut tosi. Kun Elsa lähti ja löysi toisen miehen, se oli Mengelelle tuskallista, mutta ei niin paljoa, mitä hän itse  oli aiheuttanut!

Mengelen ystävät olivat vähissä ja etenkin sen jälkeen kun Eichman oli Mossadin toimesta saatu kiinni ja hirtetty. Wofgang Gerhard, Josef Mengele ja Wolfram Bossert.  Rahaa kuitenkin riitti, siitä Guinzburgin klaani piti huolta. 

Mengelen poika Rolf vieraili Brasiliassa. Ja nyt tuli se kohta, jossa suosittelen lukemaan Gerald  L. Posnerin ja John Waren teoksen: Josef Mengele. Elämä ja teot (Minerva) Kerran Sveitsin alpeilla tavattu "Pedro-setä" olikin nyt isä. Asianajaja Rolfille ei ollut koskaan ollut mieluisaa, että perhe tuki näin rankkaa rikollista, mutta hän kirjoitteli isänsä kanssa ja toi nytkin tullessaan rahaa. Posnerin ja Waren kirjassa näemme toisenlaisen Rolfin ja samoin tv-haastatteluissa, joita olen kuunnellut. Mielikuva Rolfista on aivan eri näissä kahdessa kirjassa. Ja Rolf on eronnut Guinzburgin perheestään ja muuttanut nimensä.

Rolfille hänen isänsä läsnäolo Auschwitzissa oli anteeksiantamatonta. Muille Mengeleille se oli epämiellyttävä tehtävä, jota Josef ei voinut välttää. Tänään nämä kaksi Mengelen leiriä eivät puhu toisilleen. Heidän käsityksensä Josefin rikoksista ovat sovittamattomassa ristiriidassa. (Posner ja Ware) 

Aiempi kirja oli elämäkerta, mutta tämä ei. Betina Anton ei halua nostaa Mengeleä framille edes elämäkerran määrää. Kaikki hänen kirjoittamansa perustuu kirjeisiin, asiakirjoihin ja keskusteluihin tuttujen henkilöiden kanssa, sillä Anton oli hyvin liki Mengeleä.

Vaikka kirjan alussa on myös Mengelen rikoksia "tieteen nimissä", en halunnut tuoda niitä nyt esiin kuin tšekkiläisen Ruth Eliasin verran. Ruth oli synnyttänyt keskitysleirillä lapsen. Natsilääkäri käski sitoa Ruthin rinnat niin piukkaan kuin voi, jotta hän ei voisi imettää tyttövauvaansa. Kokeen tarkoituksena oli tutkia, kauanko vastasyntynyt kestää ennen kuin kuolee. Ihminen, luomakunnan pahin peto.

Natsilääkärit tuomiolla Nürnbergissä, mutta yksi on joukosta poissa: Mengele, joka sai kuolemaansa asti elää suhteellisen mukavaa elämää. Hän jopa kuoli mieliharrastuksessaan. 

Gitta Stammer, jonka luona Mengele asui neljätoista vuotta maatilalla Brasiliassa, toimittajien tentissä.

Tämä on hyvin tarkka kirja. Lukija kauhistelee, miten niin kauheiden tekojen tekijä voi esiintyä ja luulla olevansa tiedemies. Tässä kirjassa on ehkä enemmän sitä Mengelen sisintä luonnetta kuin Posnerin ja Waren kirjassa, jossa on päällä enemmänkin jahti. Lue molemmat ja hämmästy. Anton itse sanookin, että kirja tuo esille erilaisen  Mengelen. Mitä hän ajatteli ja kertoi sitten harvoille ystävilleen Ja tosiaankin olot olivat varsin hyvät kaikki ne 34 vuotta, jotka hän sai elää varakkaan sukunsa ja ystäviensä avustamana. Ja hyvin cinemaattinen loppu, jota hän ei ollut ansainnut!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Kirjojen Kuisketta

Koko helteinen päivä menossa ja huomenna taas...

Just vasta tultiin kotiin ja huomenna sama juttu. Kasveja, kasveja...ja muutakin. Kirja luettu, mutta kirjoitan kunhan ehdin. Voikaa keväisesti vai jo peräti kesäisesti. Onnenpensaat, scillat, esikot ja valkovuokot kukkivat, Nyt istuttamaan muratteja. Eilen sain gladiolukset maahan ja kaikissa isot juuret, koska sain naapurin Toinilta vinkin liottaa sipuleita, kunnes niissä on kunnon juuret. Valkoista ja punaista. Nauttikaa auringosta, ketkä voitte, muistakaa silti suojakerroin 50.

Olen itse nyt kovin ihastunut apteekin Vichyn kasvojen aurinkosuojaan UV-Age Daily, jonka suojakerroin on 50. Tätä tuotetta myydään kolmella vaihtoehdolla: mieto tuoksuisena, tuoksuttomana ja vielä kevyen värin kera. Kaikki näistä suojaavat ihoa ja hoitavat sitä. Kysyin myös ihotautilääkärin mielipidettä ja hän fanitti. Pieni purkki on helppo kuljettaa mukana käsilaukussa. Muuten käytössä on aina PizBuin tai Nivea korkealla suojakertoimella muuhun kuin kasvoihin.

Aurinko on hallittava ystävä!

Varjoon suojaan....pois alta polttavan auringon.

Leena Lumi

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille!

Tunnelmallista äitienpäivää kaikille äideille kera herkkujen ja kohtaamisten♥♥

Äidin kanssa Savonlinnassa ja kohta kuuntelemassa Carmenia♥♥

Kukkivan helmiorapihlajan oksan ojennan omalle äidilleni tänä vuonna♥♥

Toukokuun tyttäreltä Äidille kukkiva helmiorapihlajan oksa♥♥

Tässä pieni bonus:

Neljä sukupolvea Reposaaren Merimestassa heinäkuussa 2022. Isoisomummo Eila, minä Nana, lapsen isoäiti, Meri tyttäremme ja Casper Julianin äiti.♥♥

Casper Julian on isoisomummon sylissä näyttäen miten paljon tykkää♥♥

Kaunis, rakas isoisomummo♥♥

Illan rauhaa...

Niin siro, kaunis on haapana naaras.

Veden peiliin saapuu hiljaa haapana uros.

Veden peiliin tahtoo suloinen naaraskin. Kaislikossa suhisee...

Uroksen lempeä katse kohtaa naaraan silmät.

Naaras on vietyä lintua. Kaislikossa suhisee...

Uros sulkee silmänsä ja näkee kaislikkounia.

Naaras sulkee silmänsä ja näkee unia haapanan poikasista. Niissä unissa uros on jo muilla mailla. Naaras tietää roolinsa ja pärjää.

Illan rauhaa...

Leena Lumi

kuvat Janne Vilppula

Tuurenpihlajan istutus lumisateessa ja jäätävässä viimassa

Tämä on niin meitä. Istutetaan kasveja jäätävässä viimassa tai siirretään isoja hortensioita +30 asteen helteessä. Kaadatimme etupihalta suuren ja roskaavan männyn. Lisäksi mänty varjosti villikukkaniittyämme, jonka yhden rajan näette vihreänä oikeassa reunassa. Pidän puuolivarjon puutarhoista, mutta etupihalle saa porottaa. Nyt monet männyn aiheuttamat haitat ovat ohi. Koska kasveillamme pitää olla syksyllä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ruskaväri, kuten vaikkapa atsaleat, helmiorapihlajat, köynnöshortensia, villiviini etc, tulipa mieleen se ehkä kaunehin: tuurenpihlaja. Mikään ei pidätellyt kun olin soittanut Jyväskylän vanhimpaan taimimyymälään Hyytiäisen taimipihalle ja saanut itse isännältä kuulla, että on loistavia tuurenpihlajia ja jo ulkona pidettyjä. Tässä se nyt nuorikkona seisoo. Ympäristö ehtii lykätä vielä kukkaniittyä ja nuo risunnäköiset ovat mongolianvaahteroita, joita meillä on kolme isoa ja pieniä taimia siellä sun täällä. Yöt ovat hirveän kylmät, joten onneksi puutarhuriystäväni kehotti vetämään hallaharson vielä kylmiksi öiksi etteivät upeat lehdet palellu.

Eräs juttuni tästä puusta, Tuurenpihlaja, suosikkipuuni juuri nyt 

Jänikset ja muut metsän eläimet ovat tälle puulle hyvin persoja, mutta olemme tottuneet suojaamaan, kunnes kasvin runko on vahva ja ei niin maistuva enää. Yksi täysimenetys oli alkuaikoina, mutta nyt meillä on kuitenkin kolme täysmittaista tuurenpihlajaa ja tämä uutukainen. Toivottavasti lumihiutaleet toivat onnea.

ruskaterveisin toukokuussa

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Äitienpäiväviikko!

 He, jotka haluavat juhlistaa tulevaa äitienpäivää antamalla kirjan, saavat minulta pikkuvinkkejä. En suosi aina vain uudempia kirjoja, joten nyt on aikaa vielä kollata löytyykö mieluisaa. Oma äitini saa Pirjo Tuomisen Kurtturuusut, jossa neljä ystävää vähät välittää iästään: Paula, Eini, Sirkka ja Erika. Äitini on osa neljän naisen sisarussarjaa, joten voi olla mieluinen. Saara Turusen Hyeenan päivät kaikille, mutta meillä taitaa tytär lukea sitä. Siis nuori äiti. Pidin kyllä itsekin. Paula Ritanen-Närhin Unelmia puutarhasta siksi, että se on yksi parhaista ja puutarhakirjoja on ilmestynyt niin vähän. Hanna Brotheruksen Äitini, tyttäreni luen itselleni. Sofi Oksasen Samaan virtaan Putinin sota naisia vastaan kaikille!

Paul Austerin muistolle, hänelle, joka kirjoitti niin, että valvottuja öitä riitti, Baumgartner. Elisabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö jäi minuun. Claire Keeganin Nämä pienet asiat heitti minut jälleen Galwayn rannoille. Ihanan irlantilaista! Kate Quinnilta olisin voinut valita muunkin, sillä niin olen niistä pitänyt, mutta päädyin Ruusukoodiin. Mikä mestarillinen tarina! Pirkko Soinisen Signe on jälleen niin uutta historiasta esiin tuovaa, etenkin naiskohtaloita, että olisi ollut muutama muukin häneltä tarjota.

Eikä unohdeta äitejä, jotka rakastavat jännitystä. Ninni Schulman aloittaa uuden sarjan. Valitettavasti kirja ilmestyy vasta kesäkuussa, mutta lahjakortti ajaa saman asian...melkein. Korvaukseksi pettymyksestä kerron, mikä kirja on mielestäni joko elämäni jännittävin tai ainakin kympin sarjassa on Kate Quinnin Metsästäjätär.

Luen nykyään aikaisempia 14 vuotta vähemmän ja sen seurauksena tulivat luontokuvaajat ja etenkin linnut! Voihan mustakurkku-uikku♥ Tosin olen kyllä tänään tilannut jo ensimmäisen syksyn kirjani, mutta aika näyttää. Puutarhassa on menty lujaa, mutta nyt on niin kylmä, ettei lähdetty erästä uutta puutakaan noutamaan. Kiinnostavaa viikkoa, minä yritän löytää puuni ja luen sellaista, joka kiinnostaa minua, mutta ei olisi tähän oikein sopinut. Toivon kaikkien lukijaäitien saavan juuri haluamansa kirjan♥♥ 

Leena Lumi

Synttäreistä lyhyesti!

Paikallisen konditorian Brita -kakku hupeni neljällä syöjällä. Oi mikä herkkujen herkku! Vasta illasta alettiin grillata ja sää suosi. Oli tosi kivaa ja vanha sanontahan kuuluu, että vieraat tekevät juhlat: Kiitos!

Armaani kahvia kaatamassa ja sitten Britaa♥♥

Kiitos kaikille onnitteluista♥♥

Kiittäen
Leena Lumi

No menköön nyt tämäkin. Minä en nuku vaan nautin♥♥

Peili ei voi uskotella että...

 Peili ei voi uskotella että vanhenen

kun olet samanikäinen kuin nuoruus,

vaan kun näen ajan uurteet sinussa,

aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.

Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi

on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,

se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.

Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?

Voi rakas, pidä huolta itsestäsi

niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,

ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti

kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.

     Enää et omista sydäntäsi kun särkyi omani,

     lahjotit sydämeni, en anna sitä takaisin.

- William Shakespeare -

William Shakespearen sonetit (Gaudeamus 2010, suomentanut ja toimittanut Kirsti Simonsuuri)

Tiedän, että muistat häntä tänään, kun...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat

vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Mustakurkku-uikku tuo eksoottista tunnelmaa Lohjanjärvelle!

Näin elämäni ensimmäisen kerran mustakurkku-uikun kuvia, kun Janne Vilppula lähetti niitä minulle. Toki olen jossain vaiheessa Lohjan Porlassa käynyt, mutta silloin oli jo yö ja kävelimme nuortemme kanssa ihastuttavaa rantapolkua, jonka varrella on paras uimapaikka ikinä ja Lagugsen entinen huvila, josta saa erikoisen hyvää lämminsavulohisoppaa. Unelmarantapolku!

Parista vanhemmasta lintukirjasta kopioin faktaa tästä hurmaajasta. Lars Imbyn  Suomen linnut kirjassa kerrotaan:

Tämä pienikokoinen uikku on kesäpuvussa helppo tuntea mm. mustasta päästä ja kullankeltaisista korvatupsuista. Punaruskea kaula ja rinta näyttävät kauempaa mustilta. Talvipuvussa mustakurkku-uikku muistuttaa väritykseltään silkkiuikkua, mutta on tätä selvästi lyhytkaulaisempi ja -nokkaisempi ja huomattavasti pienempi. Tavallisesti hyvin hiljainen, mutta etenkin öisin kuuluu valittavaa "hiarr-hiarr..." -ääntä ja suhteellisen lyhyitä nenäsointisia trillejä.

Mustakurkku-uikku pesii harvalukuisena kaikkein rehevimmillä lintujärvillämme maamme etelä- ja keskiosissa. Muuttaa loppukesällä  - alkusyksyllä Pohjan- ja Välimerelle ja palaa takaisin huhti-toukokuun aikana, Olen aivan hurmaantunut Lohjanjärveen eli tulee heti meren jälkeen, vaikka asummekin Alvar Aallon huvilasaarella. Järvissä on monta eroa ja ensimmäinen on tietenkin Lohjanjärven veden kirkkaus, toinen on.... ja kolmas, että olen ylen ihastunut Lohjanjärveen♥♥

Tässä Jannella eri kamera, mutta tilanne on mustakurkku-uikkujen soidinmenot, joka on jotain uskomatonta. Kumpikin pari suorittaa oman muunnelmansa, jossa koiras ja naaras kohoavat rinta rintaa vasten veden pinnalla pystyasennossa. Soidinääni kantautuu helmeilevänä: "bibibibibi".

Paljon rakkautta ja sitten pesäntekoon. Antakaamme tälle parille pesintärauha aina niiden lähtöön saakka, sillä kanta on aika pieni. Näihin myös isosti ihastuu. Toivottavasti minäkin näen livenä vaikka tänä kesänä. Olen nähnyt nuo soidintanssit filmattuna jossain päin Floridaa ja se oli niin, että halusi vain jatkaa katsomista. Toisaalta pysähtynyt kuva on kuin taideteos.

Porlassa on ihanaa seurata lintujen elämää. Luontoihminen liikkuu rauhallisesti ja nauttien. Ei ole kiire mihinkään. On vain tämä Porla-aika♥♥

Vaalikaamme luontoa ja sen eläimiä. Lähdetään rannoille ja metsiin kameran kanssa. Ja luonto kiittää. 

Nauttikaa kuvista ja iloitkaa, että meillä on joitakin järviä, jossa tällainen eksoottinen lintu pesii.

Kiitos paljon Janne♥♥ Jannen kuvia tähän juttuun löydät bogistani  sekä minun blogini oikeasta palkista klikkaamalla että https://www.instagram.com/vilppula_wildlife/

Janne Vilppulan mustakurkku-uikkujen jatkot tältä aamulta. Nyt siivet pörheästi levällään.

Tässä minä itse eikä kiirettä minnekään.

Niin kiva aamu, että ruoho soikoon! Kiitos taas Janne-Vilppula. Löydät hänen kuvansa mm täältä: https://www.instagram.com/vilppula_wildlife/

Nainen sanoi: kun olin tyttö vaikka olin...

Nainen sanoi: kun olin tyttö vaikka olin nainen. Mies otti kuvia,

tahtoi vangita henkäyksen, perhosen hämärää välkyttävän siiven?

Valotuin hänen sisäänsä, kirsikkahuulet huulten sisään,

alastomat mosaiikit joilla hän tapetoi ruumiinsa seinämät.

Monta imperfektiä sitten salama välähti kuin outo silmä.

Nyt kuville putoilee lunta, nyt tauluissa on alkanut sataa. Hän

sanoi: myös minussa sataa. Hän osoitti itseään, sitten huonetta.

Siellä täällä leijui hopeisia kiteitä. Ne putoilivat nahkasohvalle ja

katosivat. Hän sanoi: jääkuutioita iholla. Lumiset kirsikkatarhat.

Eikö se ole kuten halu? Joka peitetään lumen alle, herää.

- Saila Susiluoto -

Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava 2011)

Paul Auster: Baumgartner

Ensimmäiset puoli vuotta hän eli niin hämmennyksen vallassa, että saattoi herätä aamulla ja unohtaa, että Anna oli kuollut. Anna oli aina noussut ennen häntä, ollut jalkeilla ainakin neljäkymmentä minuuttia tai tunnin ennen kuin hän sai silmänsä auki joten hän oli tottunut nousemaan tyhjästä sängystä ja kävelemään unen pöpperössä tyhjään keittiöön keittämään itselleen mukillisen kahvia ja useimmiten kuulemaan Annan kirjoituskoneen vaimean nakutuksen pienestä huoneesta alakerran toisessa päässä tai askeleet yläkerrasta tai sitten täyden hiljaisuuden, mikä tarkoitti vain sitä, että Anna luki kirjaa tai katseli ikkunasta tai....

Maailman vedet kirjoittanut Sarah Dry! Yhdistelmä oli niin odottamaton ja lapsellisessa symmetriassaan niin karkea, että Baumgartner hörähti yllättyneenä, läimäytti kädet pöytään ja nousi seisomaan. 

Anna, odotas kun kuulet, hän sanoi ja lähti kohti olohuonetta. Naurat niin että pissaat housuun.

Baumgartner  tuntee yhä, rakastaa yhä, himoaa yhä, haluaa yhä elää, mutta hänen sisimpänsä on kuollut.

Paul Austerin Baumgartner (Baumgartner, Tammi 2024, suomennos Arto Schroderus) on Austerin kahdeksastoista teos. Olen kutsunut kirjailijaa neroksi hänen kirjastaan Näkymätön (Invisible). Kerron että,  Näkymätön on täydellistä lääkettä asterilaisille vammoilleni! Ja lisäksi: Paul Auster ui nyt paljon, paljon syvemmissä vesissä ja pohjaimu on yhtä kova kuin…kuin John Irvingin parhaissa teoksissa. Ja tämä on minulta hemmetin paljon sanottu!

Mitkä ihmeen austerilaiset vammat? Kerron sitten joskus nuotiotulilla, mutta voin vinkata, että Paul saa minut lukemaan kaikki teoksensa, myös edellisensä 4321 ja sen jälkeen podin fyysisesti, sillä teos on todella tuhti, henkisesti taas paljon antava. Paul leikkii kanssani kissaa ja hiirtä! En ikinä osaa sanoa heti, miten täydellinen hän on verrattuna vaikkapa Saul Bellowiin tai John Irvingiin, Hän hämäilee myös Baumgartnerissa, mutta nyt ei ole mitään tempossa pysymisen mahdottomuutta kuten ei ollut ihanassa Talvipäiväkirjassakaan. 

Baumgartner on melankolinen menetysten kirja. Kun he Annan kanssa kohtasivat, elämä pyöri niin, että saivat sattuneesta syystä asua Sy Baumgartnerin pienessä yksiössä toteuttaen kirjoittamistaan. Tietenkin myös antautumalla rakkaudelle, mutta Anna oli jo tehnyt omat suunnitelmansa ja Sy omansa, joten tuli pitkä paussi ja monia puheluita. Sekä ihan oikeita kirjeitä. Baumgartner kirjoitti ja opetti. Oli menossa Yhdysvaltojen mielenhäiriö, sillä oli vuosi 1968, Vietnamin sota, Martin Luther King ammuttiin ja nuoret miehet pelkäsivät. Tuossa kaikessa elivät nuoret rakastavaiset kunnes tuli aika omille urille eri paikoissa. Ja sitten tragedia syöpyi yhteen kauniiseen päivään kenenkään voimatta sille mitään. Toki heillä oli ollut pitkä ja antoisa avioliitto, mutta Baumgartner asui surukuplassa vielä noin kymmenisen vuotta, kunnes tajusi, miten hän olisi näin loppuelämänsä. Yksin! Ei hän elänytkään vaan matkusti sukunsa jäljille Puolaan ja Ukrainaan. Suvusta iso osa oli menehtynyt juutalaisten kansanmurhan yhteydessä ja Ukraina kylpi jo veressä, uusi kansanmurha. Melankolian raoista tihkuu myös austerilainen huumori erään Edin mukana sekä siinä, että Baumgartner halusi rakastua ja rakastui vakavasti. Vieläpä kaksi kertaa. Hän alkoi myös koota Annan runoja, joita oli mielettömästi. Vaimo oli piilotellut niitä työhuoneessaan kuin roskia, vaikka niistä tehtiin uusi julkaisu heti niiden ilmestyttyä.

Koska Paul kirjoittaa usein itseään omiin teoksiinsa, niin tässä sitä oli vähemmän. Tai sitten ei. Perheestään hän kertoilee usein faktaa, samoin vaimostaan kirjailija Siri Hustvedtistä. Paul on säilyttänyt aatteensa ja hippinuotio kytee. Hän on aina heikomman puolella. Miten on Sy Baumgartnerin kanssa? Jännittävä aikuinen herra 71 vee, joka aiheuttaa hajamielisyyttään omituisia juttuja. Periksiantamaton. Naisten puolella, sillä mitä naiset haluavat elämässään toteuttaa: Olkaa hyvät vaan!

Jätämme Sy Baumgartnerin seisomaan päälle seitsemänkymppisenä valtavan ruusukimpun ja viinin kanssa naisen eteen. Nyt hän on harjoitellut ja valmis tärkeään hetkeen. Yhteen tärkeistä hetkistä hänen elämässään. Ole hyvä Baumgartner!

....yksinäisyys tappaa...se syö ihmisen pala palalta, kunnes jäljelle ei jää mitään. Jos ihmisellä ei ole sidettä muihin ihmisiin, hänellä ei ole elämää, ja jos ihminen on niin onnekas, että hänellä  on vahva side toiseen, niin vahva, että toinen on hänelle yhtä tärkeä luin hän on omalle itselleen, silloin elämästä ei tule ainoastaan mahdollista, siitä tulee hyvää...

Paul Auster 3.2.1947-30.4.2024

Sinä istut siinä ja....

Sinä istut siinä ja ompelet.

On lähelläs ikkuna avoin.

Sen takana vaiheemme entiset

ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,

tien yli käy sumujen sillat.

Minä suljen varoen ikkunan;

- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -

Tämän runon haluaisin kuulla (Toimittanut Satu Koskimies, Tammi 2014)

kuva Janne Vilppula

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Vauva tarttuu tuttipulloon mutta nielee vain ilmaa ja karjuu niin, että ikkunalasit helisevät. Anna minä yritän , sanoo mies ja ottaa vauvan. Vauva hiljenee heti. Katsos vain, meistähän tulikin hyviä kavereita, sanoo mies leikkisyyttä äänessään. Suutun hänelle. No mutta, hoida sinä sitten vauvaa, kun olet siinä kerran niin hyvä. tiuskaisen. Mies sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa, mutta minä en kuuntele. Olen kamalan väsynyt ja kävelen mielenosoituksellisesti toiseen huoneeseen. Makaan sängyllä ja itken sitä, että olen epäonnistunut vauvan hoitajana, sekä sitä, että minulla on kamala ikävä vauvaa, joka on toisessa huoneessa mieheni sylissä.

Mies haluaa ottaa vauvan viereensä päiväunille. Minä vastustan ajatusta. Entä jos kierähdät vauvan päälle ja litistät hänet? Mutta mies sanoo, ettei minun tulisi pelätä turhia, mitään sellaista ei tapahtuisi. Katselen vauvaa ja miestäni. He nukahtavat heti....olen miehelle kateellinen. Minusta tuntuu, että hän haluaa omia vauvan. Miksi hän uskaltaa pitää vauvaa vieressään mutta minä en? Mihin minua ylipäätään tarvitaan? Enhän edes pysty ruokkimaan vauvaa. Osaan vain siivota.

Saara Turusen teos Hyeenan päivät (Tammi 2024) oli minulle just täydellinen napakymppi. Kirjan tarinassa ovat nainen ja mies, jotka eivät ole ajatelleet hankkia lapsia, kunnes Saara on noin 38 -vuotias ja hän  näkee Espanjassa, miten äidit nauttivat vauvoistaan ja ovat edelleen hoikkia ja kauniita. Ilmassa ei ole mitään painostusta ellei sellaiseksi lasketa miehen ihanaa isää, joka haluaisi niin kovasti saada lapsenlapsen. Pappa on iäkäs, ihana ja heikkopolvinen. Nainen alkaa pyöritellä ajatusta kunnes he molemmat ajattelevat, miten ihana oma vauva olisi. Vauvaapa ei kuulukaan, eikä myydä edes kaupoissa, mutta on olemassa hedelmöityshoitoja, jotka maksavat kultaa. Siitä huolimatta he ryhtyvät siihen ja aikamoinen hinta maksetaan kokonaan tai osittain miehen luottokortilla. Tapahtuu monenmoista ihmeellistä ja lopulta kuitenkin kaikki valuu vessasta verenä alas. Tässä kohtaa muistin erään naisen, joka ei ollut mikään vauvahullu, mutta oli aina sanonut kirjan naisen sanat, että tietää olevansa nainen, joka haluaa lapsen tai kaksi. Sitäpä ei kuulunutkaan. Ovulaation puolivälissä tuo nainen makasi kivusta kippurassa toimistonsa lattialla. Ei siinä merenrantakaupungissa edes hyvä gynekologi myöntänyt, että kyseessä olisi naisen mainitsema endometrioosi. 'Ei noin nuorella,' oli vastaus! Nainen meni professorin vastaanotolle Turkuun ja vain kokeilemalla tämä ulkomaillakin luennoiva lääkäri tunnisti endometrioosin. Sitten leikkaus ja pitkä aika sairaalassa ja hormonihoito. Sama noin kymmenen vuoden päästä ja se olikin sitten viimeinen kerta, mutta kun tuli keskenmeno. Ei, taivaalta satoi huhtikuun sadetta ja koski puutarhassa kuohui....lapsi sai uuden alun. Tässä näin paljon vertaisuutta, vaikka olen eri sukupolvea kirjan naisen kanssa. Siis samaistuin monessa kohtaa, mutta etenkin pidin kirjailijan tyylistä kertoa. Se oli suorasanaista, toteavaakin, mutta siinä oli sekä järki että isot tunteet. Odotin notkahdusta, mutta sitä ei tullut. Hyeenan päivät on täydellinen kirja!

Nainen ja mies pääsivät pienellä kepulilla Suomessa julkisen puolen hedelmöityshoitoihin. Mies lensi edestakaisin Barcelonan ja Helsingin väliä. Ja kyllä heitä hyppyytettiin ennen kuin ultrakuvassa näkyi heidän ihana ihmeensä. Nainen alkoi tavallaan ympäröityä välillä aina yksinäisyyteen. Mies ei voinut aina tehdä etätöitä ja naisen ystävät olivat enimmäkseen hän entisenä eli 'kuka nyt haluaa lapsia, eihän siinä ole sitten mitään omaa elämää enää?' 'Kuka haluaa luopua suuresta elämänseikkailustaan ja jättää valokuvaamatta koko maailman?' sanoi eräs minulle. 'Äiti, älä vain luule, että aion tehdä lapsia.' En todellakaan, sillä en ole yhtään isoäitityyppiä: 'Elämän on oltava seikkailu.' Nainenkin ajatteli taidesaralla niin ennen, mutta ei enää. Elämän suurin seikkailu oli pyöristyvä vatsa. Kaikki oli turhaa muu. Iltaisin puheluita Barcelonaan ja lopulta nainen antoi miehelle luvan kertoa uutisen isälleen. Se oli ihana hetki. Tuleva pappa ihan nuortui hetkessä ja silmissä vähän kimmelsi ilon kastetta. 

Kotimaassa nainen tarkkaili muita odottavia äitejä. Neuvolassa oltiin milloin kivoja, milloin ei niin kivoja. Nainen alkoi rakentaa pesää ja mies auttoi kaikessa ollessaan Suomessa. Kun mies oli poissa nainen joskus tapaili niitä ystäviään, joiden kanssa oli aikanaan päättänyt ettei mitään lapsia. Hän tunsi useimmiten tyhjyyttä. Hän halusi nyt viimeisillä hetkillään olla äiti myös tulla äidiksi. Seurapiirit vaihtuivat ja mies oli usein Suomessa ja mukana neuvolakäynneillä. Naisen mieli heitteli ilosta itsesääliin, mutta mies osasi aina, aina sanoa juuri oikeat sanat. Vajaa kolme vuotta sitten meille pamahti virtuaaliviesti. Piti kuulemma istua alas. Alkoi pelottaa. Eikö mitä, siellä meidän murunen rakas vierellään ilmoitti vauvan olevan tulossa, joten 'alkakaa valmistautua'. Niin olivat kuin lottovoittajat. Hengestä otti. Mietin itseäni isoäitinä. Murunen siihen, että 'sinusta tulee Nana'. Se on sekä naisen nimi että isoäiti. Aloin maistella tulevaisuutta ja muistin, miten suuri onni oli saada kaiken vaikean jälkeen murunen. Kai me vähän kyynelehdittiin. Ilosta kuitenkin! Ja kun olimme heillä koirien hoitajina kun he kodikkaassa synnytysyksikössä (Lohja), joka kuulemma kesällä suljetaan, aloimme jännittää. Kun ovi aukeni, tuskin uskalsin kuin halata pesuettani ja varoen kurkkasin koppaan. Se nostettiin isolle sohvalle ja pieni paimenkoira kävi ensin tutustumassa, että kelpaako hänen laumaansa. Hyvin kelpasi. Sitten minä kädet vapisten nostin viidenpäivän ikäisen syliini ja istuin keltaiseen nojatuoliin. Sisälläni alkoivat koskina virrata hirmuiset rakkauden virrat. En saanut hänestä katsettani irti. En saa ikinä!

Saara Turusen tyyli kirjoittaa Hyeenan päivät on minulle ihan uudenlaista kokemusta vaikka olenkin lukenut nelivuotiaasta ja kirjablogannut vuodesta 2009. Se voisi olla tajunnanvirtaa, mutta se on jotenkin niin kiinni aina yllättäen joissakin todella arkisissa asioissa mitään kaihtamatta. Tuo kuin kaiken kertominen tekee sen, että alkoi joitakin kertoja naurattaa tosissaan. Saaran sisukkuus toisaalla ja toisaalla kaikki draaman enteet. Ja kun hän huomasi oman mielentilansa pahaksi, se olikin hyeena, ei hän. 

Suomessa on niin loistavia naiskirjailijoita näiltä blogivuosiltani mitenkään miehiä sortamatta, mutta etenkin naiskirjailijat ovat vihdoinkin nousseet suorastaan Tatran ylimmälle huipulle. Siellä Turunen mielessäni missä vaikka Riikka Pelo, Riitta Jalonen, Eeva Joenpelto, Sofi Oksanen, Venla Hiidensalo etc. ja jokainen heistä ja kaikista, joista tiedätte minun pitävän, kirjoittaa niin omaa ääntään. Toisaalta tarinassa sen salaisuus, mutta ellei se kulje juohevasti, voi itku! Siitä ei ole huolta Hyeenan päivissä. Lukekaa ihmeessä jokainen tämä kirja! Myös miehet, jotka lukevat vain prosentin verran naiskirjallisuutta! Minun vävyni ainakin lukee tämän. Ja murumme. Kun yllätys oli syntynyt, äitinsä halusi pitkien opiskeluvuosien jälkeen jo vakituiseen ja koulutustaan vastaavaan työhön. Hän haki paikkaa vatsa pystyssä, sillä vähän vaikea sitä oli piilottaa. Ja sai mitä halusi. Aloitti etätöinä kotona ja oli sitä ennen äitiyslomalla joitakin kuukausia, sillä isä halusi viettää suurimman osan vanhempain vapaasta. Pojilla meni hyvin ja murunen sai toteuttaa omaa itseään vauvasta huolimatta, kuten kirjan nainenkin. Ei vauva mitään vienyt! Toi paljon iloa ja taapero vielä enemmän. Ukkikin on ihan onnesta soiva saadessaan olla taaperon kanssa. Ja usein taaperolle kelpaa vain Ukki. Se on ihanaa nähdä ja elää siinä mukana.

Kevät on idättämisen aikaa, mutta kyllä kai ehditte ensin lukea Saara Turusen Hyeenan päivät♥