VANHAN KARTANON PAT

L.M.Montgomeryn Vanhan kartanon Patissa (Pat of Silver Bush, Minerva, 2009) olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jossa vaellamme tähtien valossa Hopeakoivikossa, ihailemme Usvien kukkulaa ja kylvemme kuun hopeisessa valossa Kuiskailevalla kujalla tai Hämärikössä.

Sisko Ylimartimon suomentamassa kirjassa kohtaamme Silver Bushin taikapiirin, jossa varttuu tunteellinen, asioihin ja esineisiin ja ihmisiin voimakkaasti kiintynyt Pat. Ylitse kaiken Patille ovat juuret, joiden lujimpana ilmentymänä on voimakas yhteys ja jopa läheisriippuvuus perheeseen. Silver Bush on koti vailla vertaa ja maailma maailmassa. Oma perhe on enemmän kuin mikään muu ja perheyhteys ei saa rikkoontua eli kaikkien olisi Patin mukaan siinä aina pysyttävä.

Ilman perheen vanhaa irlantilaista palvelijaa Judya, Pat tuskin olisi selvinnyt elämän tuomista muutoksista ja menetyksistä. Vaikka Judy on kuin kelttinoita kertoessaan toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ’kallehimmalleen’ eli Patille, hän on myös se, joka kovan paikan tullen näyttää Patille, että elämään kuuluvat myös ne maton tummat raidat.

Judyn murre on varsin kiehtovaa, mikä olikin Ylimartimolle kovin haaste, mistä hän kunnialla selvisi kehittäen omanlaisensa murteen, jolle ei ehkä ole vertaa käännösmaailman historiassa. Kirjan alussa Judy vielä pääasiassa kertoo kammottavia juttujaan totena niihin uskovalle Patille, mutta kirjan loppupuolella hän toimiikin jo parisuhdeneuvojana:

Ja hää oli hiuka liia herraskaine miun makuun, Patsy. Miehen pitää olla vähä nöyrä, ku hää hakkaileepi, sil jos hää ei ole sitä sillo, nii millo hää on? Mie kysyn vaan.
Sitä ennen kuitenkin Judyn jutut välillä jopa sekoittavat mielikuvitusvillin Patin päätä ja elämääkin:

Lämmin hautova yö…yö joka ehdottomasti kuului keijuille. Pat saattoi uskoa niihin jälleen hetken verran koko sydämestään. Jokin kummallinen taika valtasi hänen olemuksensa. Hän muisti Judyn tarinan lumotusta prinsessasta, jonka täytyi tanssia alastomana täyden kuun aikaan metsäisessä notkossa. Äkkiä hänkin halusi itse tanssia samalla tapaa kuutamossa. Miksipä ei? Kukaan ei näkisi. Se olisi kaunista…kaunista.

Pat riisui vaatteensa. Niitä ei ollut paljon…ja hän oli jo avojaloin. Hän heitti pois vaaleansinisen puuvillamekkonsa ja vähäiset alusvaatteensa. Hän seisoi varjojen keskellä, tuo pieni häpeämätön dryadi, joka värisi ennen kokemattomasta, kummallisesta hurmiosta, kun kuun kalpeat sormet koskettivat häntä puiden keskellä.
Sanomattakin on selviö, että Pat joutui kiinni tempustaan ja sai siitä rangaistuksensa. Ei siihen aikaan ollut tapana neitojen tanssia niityillä alasti edes hopeisessa kuutamossa.

Montgomerylle ansiokkaasti antautunut Ylimartimo löytää kirjasta ajallisen kiinnekohdan, josta tavoitamme Patin syntymävuoden. Pat oli sodan lopussa viisivuotias ja siten syntynyt vuoden 1913 tienoilla. Kirjan päättyessä eletään 30-luvun alkua, joten fiktio elää todellisuuspaostaan huolimatta aivan reaaliajassa.

Sota ei paljoakaan näy Patin kasvamisessa nuoreksi naiseksi, mutta sitäkin enemmän vaikuttavat tummat varjot, jotka vaeltavat Silver Bushin ja Ystävyyden talon ympärillä. Ystävyyden talossa asuu Patin paras ystävä Bets, joka on syntynyt samana syyskuun päivänä kuin Pat. Bets on jo lapsesta hyvin kaunis, keijun kaunis. Ja hyvin herkkä ja hyvin rakas Patille. Sielusisko, jonka kanssa kuiskitaan salaisuuksia pimeinä öinä toisen luona yökylässä. Kaiken, kaiken he jakavat, eivätkä aio koskaan erota, vaan Ystävyyden taloa kiertää jo varjoista suurin ja tummin…

Pat kuitenkin selviää ja varttuu ensimmäisiin ihastuksiinsa, joiden yhden taas päättyessä toteaa: Rakkaus on läikkyvää vettä murtuneesta ruukunsirpaleesta.

Tämä kirja on raikasta, tuttua Montgomerya, mennyttä maailmaa, johon on niin suloista sukeltaa. Minä palaan aina Prinssi Edwardin saarelle mieluusti ja samalla palaan omaan lapsuuteni, jonka vietin kasvaen suloisen saaren tuulissa. Rakastan oikeasti Gilbertiä vieläkin, mutta Anna hänet vei ja nyt taidan olla pikkuisen ihastunut Hilaryyn, joka saa valmistuttuaan suunnitella minulle talon, jossa on maailman kaunein veranda suoraan merelle päin…ja siitä ei tule pelkästään talo, vaan siitä tulee Koti, sillä sen rakentaa Rakkaus, ei Raha,sillä se on Oikean Kodin merkki Prinssi Edwardin saarella.
Näetkö, iltatähti kimaltaa taivaan hopeanhohtoisella kedolla ja pimeä ojentautuu Hopeakoivikon keskellä. Eikö olisikin ihanaa, jos voisi lentää keinumaan puun latvaan jonnekin iltatähden ja pimeyden välille?

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Liisa

LAHJOITA MENNYTTÄ AIKAA, HURMIOTA JA SHIMMYÄ!

Katri Vala: ”Mitä on tämä sanoihin ja toisten runoihin ja romaaneihin vihkiytyminen, saman suuren yhteisen virran tunnustaminen ja tajuaminen? Kirousta vai siunausta?”

Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.

Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…

Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni. Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit…., miten mahtoi olla Sadun laita?

Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:

”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”

Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”

Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”

Satu jatkaa: ”Katri Vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.

Mutta jäljelle jäivät runot.”

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja! Ja minusta tuli Roihuavien Soihtujen perustajajäsen!

Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.

WE ALL ARE SURVIVORS!

This Woman, Tina Turner is the best Survivor, we've ever met! Let's follow her!

TECHNICAL PROBLEMS, NOVEMBER ETC.

Marraskuu ei ole koskaan ollut minun kuukauteni. Olen kuitenkin yrittänyt repiä siitä irti uutta iloa nytkin, vaikka ei ole lunta. Marraskuuhan on lupa saada vetäytyä iltapäivällä pehmeän huovan alle, vieressä iso mukillinen teetä ja kädessä hyvä kirja. Ja aamupäivät tietysti menevät haravoidessa ja kuolleiden hortensioiden kukintoja leikatessa samalla raikasta happihoitoa saaden. Juupa juu. Joskus on voinut olla näin, useimmiten ei.

Eilen oli totaalisen kauhea teknisen epäonnen päivä. Luulin jo koko blogini olevan kuolemassa. Tuli kauhea katastrofi ja ketään ei missään, kuka olisi edes kertonut, mikä nyt mättää. Supporttini oli koko päivän neuvottelussa, enkä saanut häntäkään apuun. Sitten löysin Hannelen Göteborgistahttp://hannelesparadise.blogspot.com/ ja sain häneltä paljon teknistä tukea sekä ennen kaikkea pystyssä pitämistä. Kiitos Hannele! Supporttini saavuttua meni puoleen yöhön ennen kuin ongelma oli pois pöydältä.

Nyt olo on kuin olisi avaimenreiästä vedetty läpi: harmaa ja outo. Eikä aamun aviisini, Keskisuomalainen, yhtään oloa parantanut, sillä siellä on vain kauheus toisensa perään. Tässä varmaankin syy, miksi naiset tarvitsevat suklaata ja naisten lehtiä: ne pelastavat henkiä! Yksi suuri uutinen minulle oli WSOY:lta ilmestynyt kirja Varo narsistia! Kirjassa asianajaja Markku Salo kertoo tapauksia, joissa vakavasti luonnehäiriöinen, useimmiten mies, on kiusannut uhriaan toistuvasti ja julmasti ja ruma loppupeli on näytelty sitten oikeussalissa. Salolla on ollut seitsemän vuoden aikana 300 tällaista tapausta.

Salo kertoo: Häiriöinen yleensä koukuttaa uhrinsa. Kun mies on häiriöinen, koukuttaminen tarkoittaa, että hän saa naisen kanssaan naimisiin tai raskaaksi, ja sitten alkaa henkinen alistaminen ja usein se menee fyysiseksi.

Eronkin jälkeen alistaja pyrkii hallitsemaan uhriaan. Kirjan esimerkkipiinaajat uhkailevat loputtomilla oikeusjutuilla, mustamaalaamisilla tai kuolemalla.

Salo jatkaa: Olen itse hoitanut pari murhajuttua lasten puolesta, joissa kummassakin mies on lopulta teloittamalla ampunut pitkäaikaisen kumppaninsa.

Niin, mieleen tulevat vanhat kotimaiset elokuvat, joissa mies sanoo kohtalokkaalla äänellä: Ellen mie sinnuu saa, ei saa toisekkaan! Ja sitten haetaankin jo kirvestä. Suomi on surullisen kuuluisa perheväkivallastaan ja johtaa Euroopan tilastoa, jossa nainen joutuu surmatuksi omassa kodissaan. Usein tämä tapahtuu tilanteessa, jossa nainen pyrkii eroon väkivaltaisesta puolisostaan. Nainen ei eron uhatessa käyttäydy näin, sillä hänellä on itsetuntoa ja uskoa meren kalojen lukuisuuteen. On todistettu, että avioeron jälkeen nainen usein alkaa kukoistaa! Mikä dilemma ja kuinka etäällä toisistaan ovatkaan liian usein suomalainen nainen ja suomalainen mies.

Keskisuomalaisen tämän päivän toinen silmään suorastaan hyppäävä uutinen oli, että moni yksinäinen ja ehkä masentunutkin nainen haluaa elää kaapatussa maailmassa. Hän kehittää itselleen toisen persoonallisuuden ja alkaa sepittää valheita omasta elämästään. Näitä tietoja hän sitten vie netin erilaisille foorumeille tarjoten itsestään täysin todellisuudesta poikkeavan kuvan, jolla pyrkii saamaan aineellista etua ja torjuu samalla voimakasta mitättömyyden, masennuksen ja alakulon olotilaansa. Näille henkilöille mielikuvituselämän eläminen on siis varsin palkitsevaa. Psykologi Jan-Henry Stenberg arvelee, että verkkomaailma voi innostaa valehtelukokeiluihin. Nettiin luodaan oma identiteetti, jota osa valehtelijoista alkaa itsekin uskoa omakseen.

Mitään erityisen positiivista en tämän päivän lehdestä löytänyt, joten odotan aikaa parempaa ja lähden nyt pitkälle metsä- ja järvipolkulenkille. Sitten jatkan lukemista teille, sillä kirjoja on vielä luvassa tällekin vuodelle. En ole vain tässä pimeässä, joka putoaa jo kello 15, enää niin tehokas, kuin syksyllä, jolloin luin muutamaan kertaan kirjan per vuorokausi. Armahdan itseäni ja armahdan perhettäni. Lukeminen on minun omaa aikaani, mutta se ei saa olla sitä liikunnan ja perhesuhteiden kustannuksella. Itse asiassa minä elän lukeakseni, mutta että jaksaisin lukea, täytyy huolehtia omasta kunnosta ja jaksamisesta.

Tässä teille softia ja kivaa: Sytytä kynttilöitä niin paljon kuin sielu sietää jo klo 15. Nauti iso mukillinen teetä tai kaakaota ja laita levylautaselle soimaan lempimusiikkiasi. Tai kuuntele vain kynttiläkeijujen siipien havinaa. Anna huovan pehmeyden syleillä sinua ja kääriydy hellään. Kuuntele, mitä sisimpäsi sinulle kuiskii. Katso kuinka hämäränhyssy muuttuu pimeäksi, joka tuo rakkaasi kotiin ja tajuat, että mikään maailmassa ei ole niin arvokasta kuin oma perhe, johon lasken myös iloa ja naurua tarjoavat karvaiset lemmikkimme. Terve marraskuu: I will survive!!!

Love
Leena Lumi
And now I will survive by Gloria Gaynor:
http://www.youtube.com/watch?v=ZBR2G-iI3-I

ANNA MIEHELLE LAHJAKSI NAURUA

Suhteeni suomalaisiin mieskirjailijoihin on ongelmallinen: Waltarin jälkeen on vain muutama poikkeus, joka heistä on päässyt suosiooni. Tiedostan itse ongelman, sillä siitä on minulle todellista haittaa, mikäli hakeudun toteuttamaan unelmaani kirjallisuuden opinnoista. Nyt elämääni tuli mies nimeltä Jussi Siirilä, jonka kirja Juoksija (Gummerus, 2009) on saanut minut nauramaan vedet silmistä tirsuen. Tiedättehän sanonnan: Mies, joka saa sinut nauramaan on se oikea!

Luen öisin. Mieheni nukkuu vieressäni. Kun luin Juoksijaa yritin pidätellä nauruani ja purin poskiani, mutta minulta pääsi kuulemma pieniä ulvahduksia, jotka pelästyttivät mieheni. Onneksi hän heräsi, että sain nauraa ääneen.

Juoksija on yhtä hulvaton kuin Irvingin Garpin maailma, mutta sillä erolla, että minä pystyn heti näyttämään teille muutaman ’markkina-analyytikko’ Matti Järven, joka on päättänyt rakentaa imagonsa uusiksi ja joka putoaa omaan kaikkivoipaisuuteensa.

Matti Järvi on oikeasti Oula Näkkäläjärvi Kittilästä. Hän asuu nyt luonnollisesti Helsingissä ja hallitsee elämäänsä mielestään saumattomasti. Hän asuu kerrostalossa, joka hänen markkinatutkimuskäsityksellään on arvossa nouseva ja etenkin ’Ahmed-vapaa’. Matti harrastaa juoksua ja kaikkein vaikeimpia jättipalapelejä. Hän tiedostaa, miten monta kertaa päivässä voi virtsata, mitä pitää syödä ja ennen kaikkea, miten luokitella ihmiset sosioekonomisesti. Luokkien yläpäästä löytyvät Kultahampaat, Rivitalohienosto, Paritaloeliitti ja Erkkeriväki. Puolivälissä ovat Virastohiiret, Palkkakuoppahoitsut ja Corolla-miehet. Perää pitävät Tenuveivarit, Karaokekuninkaat, Avohoitosakki, Mokkakorvat ja Tangorainerit. Nimitykset on tarkoitettu yrityksen sisäiseen käyttöön ja luottoasiakkaille, mutta luonnollisesti työlle täysin antautunut mies on työnsä käyntikortti sieluaan myöten.

Matti Järven elämässä on kuitenkin pieni, sitkeä, rakastava harmi: Hänen kittiläläinen äitinsä. Itsevarmasti äiti istuu tasaisin välein junaan ja matkustaa eläkeläiskortillaan tapaamaan ainoaa poikaansa pääkaupunkiin. Hän haluaa nähdä kaikki nähtävyydet, voivottelee kun Oula ei löydä naista ja luonnollisesti haluaa aina tutustua Oulan työpaikkoihin. Matti järvi katsoo parhaimmaksi viedä äidin nykyiseen työpaikkaansa lounastunnilla, jolloin kaikki ovat lähiravintolassa nauttimassa curryherkkuja:

Kävelemme peräkkäin kohti hissejä, kun tiellemme osuu toimitusjohtaja Thomas Örn, joka on näköjään jälleen jättänyt lounaan väliin. Hänen silmissään palaa kuumeinen, korkeasta motivaatiotasosta kertova tuli. Välillämme on aina ollut tietynlainen sielunyhteys, mutta tällä kertaa en ilahdu hänen näkemisestään.

Thomas katsoo äitiä kiinnostuneen näköisenä, ja äiti mulkoilee takaisin riidanhaluisesti. Olen tuskallisen tietoinen hänen marjastussaappaistaan ja niiden varsiin katoavista sukkahousuista. ”Tämäkö on lähettipoika?” hän kysyy minulta Thomasiin päin nyökäten.

Kauhukseni huomaan hänen laskevan kätensä Thomasin hihalle ja madaltavan äänensä luottamukselliseksi. Thomas näyttää kiusaantuneelta, mutta äiti roikkuu kiinni kuin naava. Kun hän kertoo imettäneensä minua viisivuotiaaksi asti, teen kuten olen tämänkaltaisissa tilanteissa aina tehnyt. Kuvittelen irtautuvani kehostani ja liitäväni ulos lähimmästä ikkunasta.

Äiti pyytää päästä pesuhuoneeseen, jota hän nimittää kotoisasti riu’uksi. Odotamme Thomasin kanssa wc:n ulkopuolella. Keskustelu ei kulje. Äiti toimittaa asioitaan äänekkäästi oven takana. Epäilen hänen tekevän sen tahallaan.

Matti Järven yksityiselämä on varsin epäsosiaalista. Vain juoksu, palapelit ja päiväkirjanomainen blogi, johon ainoa kommentoija on sitkeä äiti Kittilästä. Sinne äiti kirjaa aivan kaiken peräpukamistaan alkaen. Mutta sitten Matin Täydellinen Elämä saa aivan uuden ja odottamattoman suunnan. Hänen alapuolelleen muuttaa somaliperhe. Matin luokitukset sekoavat ja samoin sekoaa hänen järkensä ja aivan tyynenä hän tekee uskomattoman siirron, jota mielikuvituksellisten, mutta mahdollisten tapahtumien jälkeen itsekin hämmästelee ja jopa katuu.

Matti Järvi päättää häätää Ahmedit hinnalla millä hyvänsä ja sen seurauksena alkaa ajo läpi Euroopan kohti Afrikkaa. Matin vierellä istuu somalipoika Osman ja Kia kuljettaa paria sveitsiläisen kurdiperheen luota Egyptin aavikoille ja takaisin sitä vauhtia, että Matti Järvi on Suomeen palattua ihan toinen Matti. Jopa Oula saa tulla hänestä esiin ja orastava rauhan tunne saavuttaa hänet samaa vauhtia kuin kyky empatiaan ja halaamiseen kehittyy. Pohjakosketus Napolissa on niin väkivaltainen, että sieltä ei voi tulla ylös kuin uutena Mattioulana, jolle maailma näyttää ihan toisen väriseltä kuin pelkälle Matille. Osana pelastusta ovat suolihuuhtelu, juoksuharrastus ja mieletön kyky tehdä nopeita siirtoja. Ja mokkapintainen Osman ei toki ollut vähäisin syy kyynisen markkina-analyytikon muutokseen.

Suurkiitos Gummerukselle, että sain tutustua herraan Jussi Siirilä ja Jussille terveisiä, että ainakin yhden naisvakilukijan hän sai nyt valtaansa! Jussin ote ei herpoa tarinan kuljetuksessa ja parasta on heittäytymisen uskallus: flow-tilasta pitää joskus uskaltaa hypätä pimeään, että saavuttaisi valon. Haluan kuitenkin osoittaa kunnioitusta Matin juoksuharrastukselle (,joka muuten esti napolilaisen kuoleman) ja lopetan Matin juoksua kuvaavaan otteeseen:

Kehoni toimii ongelmitta ja vatsakin on kunnossa. Rullaan eteenpäin kevyesti, jalat ja kädet löytävät rytmin itsestään. Oloni on eheä ja perhosmaisen ilmava, mikä on ollut viime aikoina harvinaista.

Olen kohottanut frekvenssin syksyn aikana pysyvästi sataan yhdeksäänkymmeneen askeleeseen minuutissa. Pystyn nyt juoksemaan vakioreittini läpi viisi minuuttia nopeammin kuin kesällä, ilman syketason nostoa.

Viime aikoina olen pohtinut, kuinka korkealle askeltiheyden voi nostaa. Mikäli esteitä ei olisi, riittävän tiheän frekvenssin saavuttanut juoksija kohoaisi lopulta lentoon.

WOODY ALLEN SAA MINUT NAURAMAAN JA HÄN ON MYÖS YLLÄTTÄJÄ

Woody Allen on mies, joka saa minut ja varmaan monet muut sekä nauramaan että hämmästymään. Tänään tuli julki uutinen, että Ranskan esnimmäinen nainen Carla Bruni-Sarkozy näyttelee Woody Allenin seuraavassa elokuvassa. Carlahan on tunnettu paitsi Ranskan päämiehen puolisona myös mallina ja laulajana. Elokuvan aiheesta ei ole vielä tietoa.

Odotamme kaikki jännityksellä, minkä roolin Carla saa ja miten hän sen tekee. Ainakaan häntä ei voida syyttää joustamattomuudesta, sillä tämä upa nainen suostuu pukemaan iltapuvun kanssakin ballerinat, ettei hänen ylen lyhyt miehensä presidentti Nicolas Sarkozy näytä liian mitättömältä pitkän, upean vaimonsa rinnalla.

Woody Allen on syntynyt Brooklynissä 1.12.1935, mutta hän ei ole blogini jousimies, vaan eräs toinen...

COLETTE

Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut.

- Colette -

J.P.PULKKINEN

Herra J.P.Pulkkinen!

En tarvinnut edes pitkää psykologiaani, kun tajusin, mistä sinulla kiikastaa Neferneferneferisi kanssa! Katsot kuuluvasi puhdassydämisiin idealisteihin, joiden pitäisi saada suojelureservaatti minulta, joka lojun lootuksen kukkien keskellä lammessa samalla kun sinä riudut altaani reunalla. Sinä katsot kuuluvasi hyväuskoisiin huijattuihin, joihin kauneuteni ja lupaukseni eivät olisi saaneet vaikuttaa. Mutta sinähän olet ERITTÄIN vaikuttunut! Sinä kirjoitit minusta kokonaisen kolumnin ja jokaikisen rivin välistä vuoti syvä kaipaus kohdata oma Nefernefernefer.

Et ole kuitenkaan seikkailija. Et lähde vuodeksi Saharaan vain loihtiaksesi Neferneferneferin edes kangastukseksi aavikolle. Ei, sinä kätkeydyt ylemmyydentuntoisen paheksunnan taakse verratessasi minua mustan elokuvan Barbara Stanwyckiin. Mihin sinä unohdit elokuvan Postimies soittaa aina kahdesti? Elokuvan, joka pitää sisällään elokuvahistorian ehkä parhaimmaksi arvostetun rakastelukohtauksen. Siinä saavat limput kyytiä, kun Nicholsson teutaroi kiihkoissaan loistavan Jessica Langen kanssa. Siis Jessican, yhden aikamme Neferneferneferin.

J.P., sinä tihkut pyhää katkeruutta. Sinä menetit oman Neferneferneferisi toiselle, etkä toivu koskaan. Ennen helvetti jäätyy kuin sinä toivut minusta, sillä minä olen kaikkialla. Katsos, J.P., sinä et ollut riittävän kiinnostava. Sinuun sopii loistavasti Mika Waltarin sitaatti hänen laajasta tuotannostaan: "Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

Minä olen kaikkialla J.P. Minä olen Pablo Nerudan Turkoosi, Tove Janssonin Tuittu, Postimiehen Jessica ja sinun ikuisesti ikävöimä Nefernfernefer. Minä olen voittoisa ja sinä olet minusta pääsemättömissä. Minulla on varaa olla armollinen ja siksi vastasin sinulle kätkeytymättä huntuni suojiin. Sinä sen sijaan pidät esivaattestasi kiinni kuin peläten, että repäisen sen pois!

Sinuhe kirjoitti juuri minulle kirjeen: "Dear Nefernefernefer, kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuun paisteessa, tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin." Mitä ilmeisimmin hän haluaa tavata minut...

Nefernefernefer

Jade-lehti 9/2008

NEFERNEFERNEFER

Nefernefernefer

Hyvä neiti, en tule toimeen kanssasi. Olet vuoroin äkäinen, vuoroin hunajainen, vaadit huomiota mutta suhtaudut siihen välinpitämättömästi. Maallista hyvää, mitä tahansa kiiltävää ja arvokasta imet ympärillesi. Lupaat paljon, mutta mitä vakuuttavampi on lupauksesi, sitä varmempaa on petoksesi. Sinua sietämättömämpää ihmistä ei ole kuin se mies, joka konttaa perässäsi anelemassa.

Nimesi on Nefernefernefer, tästä lähtien pelkkä N. Sinulla on toisiakin nimiä, tunnen virkasiskosi Arsinoen, Giulian ja Finen. Yhteistä teille syöjättärille on se, että löydytte Mika Waltarin tuotannosta, jota olen tämän juhlavuoden aikana lukenut. Epätoivon ja autuuden hetkeni ovat vaihdelleet kuin Sinuhella ja Turmsilla.

Elämä on elämää ja kirjat kirjoja. Oikeat ihmiset ovat lihaa, verta ja hermosoluja ja jos elossapysyminen ei ole heille ongelma, he säntäilevät keksimiensä päämäärien perässä. Kirjojen hahmot ovat ihmisen tekoa, niinpä heillä, toisin kuin oikeilla ihmisillä, on olemassaololleen jokin tarkoitus, niin kuin moottorin osalla. Se on luettavissa kirjasta. Jos ei ole, niin kirjailija on epäonnistunut. Mika Waltari oli sen luokan ammattilainen, että hän ei turhia hahmoja kirjoittanut. Hän oli, niin kuin eräs kirjailijakollega totesi, "tilauksiin vastaava kone".

HYVÄ N., OLEN MIETTINYT mihin tarpeeseen Waltari sinut ja hirviösiskosi loi. Mitä tarkoitusta te palvelette? Pitääkö teitä ylipäätään ajatella naisina, jos teidän toimenkuvanne on vain saada kirjan moottori toimimaan tietyllä teholla? Tarvitsiko Waltari vain sopivan houkutteen vetääkseen maton idealistisankareittensa jalkojen alta. Tiedän kyllä, että naisten käyttäminen tähän on kannattanut aina, siitä todistaa jo Raamattu.

En minä ahneutta ja ilkeyttä vastusta - tarinoissa. Kaltaisianne pirullisuuden ja ahneuden kuvajaisia löytyy erityisen paljon sellaisesta elokuvan tyylilajista kuin musta elokuva. Tämä jenkeistä toisen maailmansodan jälkeen maailmalle levinnyt rikoselokuvan suunta suosi kohtalokkaita naisia, joista tyypillisin esimerkki voisi olla Barbara Stanwyck elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, kehotan sinua tutustumaan häneen. Leffan suomenkielinen nimi osuu asian ytimeen. Stanwyckin esittämä Phyllis Dietrichson tapattaa rikkaan ja ikävän aviomiehensä vakuutusmyyjällä teeskentelemällä intohimoa. Mutta tiedä se, neiti N., että kaikille käy kehnosti.

TÄLLAISTEN NAISTEN touhuja seuraan mielelläni ja kevyin mielin. Femme fatalet yhdistävät seksin ja älyn ja jallittavat miehiä ja systeemiä kunnolla. Miksikö tulen toimeen heidän kanssaan, mutta en sinun kanssasi? Siksi että heidän uhrinsa eivät ole puhdassydämisiä idealisteja kuten sinun ja kollegoittesi uhrit Waltarin romaaneissa. He ovat ikäväluonteisia ja ahneita hekin. Saavat mitä ansaitsevat.

Se sama sota, joka tuotti mustan elokuvan, oli myös se joka muutti Waltarin ja synnytti sinut. Sinuhe valmistui sodan loppumetreillä, Waltarin myöhemmät romaanijärkäleet toistavat sen kuviota. USA:ssa naiset tulivat sodan aikana työelämään, he muuttuivat täysivaltaisiksi, epäilyttäviksi, pelottaviksi. Waltarille sota oli viattomuuden ja ihanteellisuuden tuhoa. Kun hyvä ihminen lyödään maahan, se tuntuu kipeältä. Se jää vaivaamaan. Kuin sukulaiselle tai hyvälle tutulle olisi käynyt huonosti. Mitä se meidän Sinuhe nyt tuolla lailla? Tiedä siis, neiti N., että sinulla on syytä olla mahtavat sponsorit, sillä minun, lukijan myötätuntoa et saa.

Mitä kohteliaimmin
J.P. Pulkkinen

(helsinkiläinen tuottaja ja kirjailija)
julkaistu Jade -lehdessä 2008/8

ONCE AND AGAIN: NEFERNEFERNEFER ETC.

Palaan nyt vielä kerran kesään 2008 ja siihen hetkeen, kun mitään vaaraa aavistamatta avasin rakkaan Jade -lehteni. Siellä joku herra, josta en ollut koskaan kuullutkaan, joku J.P.Pulkkinen, kirjoitti aivan hirveän rumasti Mika Waltarin kirjan Neferneferneferistä. No, olihan Neferneferneferissä vikansa, mutta eikö täysin hölmö ollut mies, joka myi omaisuutensa ja vanhempiensa hautapaikan vain kauniin naisen suosiosta. Ilmiselvästi miehen aivot, siis Sinuhen aivot, olivat valuneet terskan päähän, kun sen sijaan Nefernefernefer käytteli omiaan kuin Einstein! Olen aina pitänyt vain älykkäistä miehistä, mutta suuresti ihmettelen sitä, että kukaan ei älähtänyt, kun tein kirjalistan Kymmenen +kaksi kirjaa elämässäni ja siellä olikin Sinuhen tilalla Turms kuolematon. Waltari on suosikkikirjailijani 4-ever, mutta hänen käsityksensä rakkaudesta oli saada kaivata ja kärsiä. Jos suhde toteutui, siitä hävisi säteily. No, Sinuhen hän todella laittoi kärsimään!

Nefernefernefer on alati kiinnostava siksi, että hänessä kulminoituu naisen ikiaikainen selviytymistarina miesten hallitsemassa maailmassa. Minä en ihaile häntä, mutta ymmärrän syvästi. Sinuhe oli niin typerä, että ansaitsi tulla huijatuksi.

Ajankohta tälle aiheelle tuli juuri nyt siksi, että satuin lukemaan Ritan blogista postauksen Olihan minullakin näitä miehiähttp://rita-ritanhuone.blogspot.com/2009/11/olihan-mullakin-naita-miehia.html ja jutussa sivuttiin laajasti tätä aihetta. Mutta vielä kiinnostavampaa oli lukea, miten Ritan käsitys Sinuhesta oli vuosien myötä muuttunuthttp://rita-ritanhuone.blogspot.com/2009/11/mahtavaa-marraskuuta.html ja löydät sen mielipiteen viimeisestä linkistä, kun klikkaat kohtaa Lue Sinuhesta lisää.

Ai niin, unohdinko kertoa, että vastasin J.P.Pulkkiselle;-)

OPRAH WINFREY

Kovasti arvostamani ja väliin aika hauskojakin kirjoitteleva elokuva- ja tv-arvostelija Marko Ahonen kolumnoi tänään Keskisuomalaisessa naisesta, jota ensin pidin hieman köykäisenä keskusteluohjelman tekijänä ja jätinkin katsomatta, kunnes sitten vahingossa näin sarjan, jossa todella otettiin kantaa ja autettiin ihmisiä. Kyseessä on Oprah Winfrey, jonka ohjelmien taso minun mielestäni vaihtelee yhtä vilkkaasti kuin madamen elopaino, mutta sillä ei ole väliä, sillä pidän Oprahista nykyään kovasti.

Ja näin Marko Ahonen tänään:

Oprah ottaa uuden suunnan

Maailmanloppu ei tule vuonna 2012, vaan 2011. Ainakin joillekin. Oprah nimittäin lopettaa tuolloin talk shownsa. Nelosella Oprah on pyörinyt vain muutamia vuosia, mutta vuona 2011 Oprahin päiväohjelma täyttää Yhdysvalloissa 25 vuotta.

Yksi jutusteluohjelma sinne tai tänne, voi joku pohtia. Mutta Oprah ei ole vain tv-sarja ja sen vetäjä. Oprah Winfrey on yksi USA:n vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. Siis ihmisistä, ei vain naisista. Tv-uransa aikana hän on ansainnut yli miljardi dollaria. Oprahin lahjoitukset hyväntekeväisyyteen ovat erittäin huomattavia. Oprahin näkyvä tuki Barack Obamalle vaikutti merkittävästi vaalien lopputulokseen.

Jos kirjalta odotetaan 10 000 kappaleen myyntiä, Oprah voi nostaa sen miljoonaluokkaan. Oprah voi tehdä tähtiä ja nostaa esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän ei ole myöskään epäröinyt käyttää valtaansa. Oprahilla on oma aikakauslehti, jonka jokaisen numeron kannessa poseeraa hän itse. Oprahin lihomiset ja laihtumiset ovat kansallinen puheenaihe.

Oprahin menestystä on auttanut se, että hänen elämänsä on ollut aito ryysyistä rikkauksiin –tarina. Sellainen kiehtoo ihmisiä. Oprah on elävä esimerkki amerikkalaisen unelman toteutumisesta. Oprah syntyi vuonna 1954 Missisipin maaseudulla köyhään perheeseen. Chicagossa elämä muuttui vain rankemmaksi. Raskaaksi Oprah tuli 14-vuotiaana. Lapsi kuoli synnytyksessä. Showbisnes ura alkoi sivutyönä radioasemalla viimeisen high school –vuoden aikana.

Näin Marko Oprahista ja minä lisään sen verran, että voidakseen tuntea niin suurta empatiaa elämän epäonnistujia kohtaan kuin Oprah tuntee, pitää olla ensin itse katsonut kohden pimeää, pitää olla kolunnut ojan pohjat ja pitää olla maannut niin syvällä, että sinne kuukaan ei kurkista: sen jälkeen näkee tähdet ja osaa auttaa myös muita näkemään ne.

PIENET SUURET SUOMALAISET

Vauvana Gustaf oli rauhallinen ja hauska, mutta alkoi puhumaan opittuaan komennella ympäristöään niin kovalla äänellä, että se herätti ”vakavaa huolestumusta”. Poika itsenäistyi eikä pitänyt asioihinsa puuttumisesta.

Kerrankin Gustafin johtama joukko ajoi koulun pihalta isommat pojat kadulle lumipallosateella. Innoissaan pieni sotapäällikkö ei huomannut lähestynyttä hevosrekeä, kierähti hevosten jalkoihin ja sitten reen alle. Lumikinoksesta kömmittyään hän heitti vielä lumipallon vihollisen perään. Silminnäkijöille ylpeä Gustaf ilmoitti: ”Nimeni on Mannerheim ja minä olen ensimmäisen luokan kenraali.” Hän oli silloin ensimmäisellä luokalla.

Luin yömyöhään Markus Similän Pienet suuret suomalaiset/ Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva, 2009) ja olin AIVAN VIEHÄTTYNYT! Tätä kirjaa on odotettu. Yksiin kansiin on koottu kertomuksia suomalaisten merkkihenkilöiden lapsuudesta ja kuinkas nyt sattuikaan, henkilövalinnat ovat napakymppi. Ketä nyt ei kiinnostaisi tietää, kuinka villi marsalkka Mannerheim oli lapsena, miten käytös jo tuolloin kertoi tulevasta tiestä tsaarin ratsuväkikaartiin. Tai kuka ei haluaisi tietää, miten saattoi Juhani Ahosta, pietistisen lapsuuskodin vekarasta tulla suuri kirjailija, kun kotona sallitut lukemiset olivat vain Genoveva ja Turmiolan Tommi. Ja kukapa ei haluasi tietää, kuka suurnimistämme kasvoi täysin naisten hellimänä, josta saattoi syntyä osa herran tulevasta charmista:

Isän kuolema muutti kaiken. Leskeksi 27-vuotiaana jäänyt Maria Sibelius omisti koko loppuelämänsä lapsilleen, joista nuorin ei ollut vielä syntynyt. ”Äitini oli kodin hyvä enkeli”, Jean Sibelius kiittää. ”Tuntui siltä kuin hänen ainaisena ajatuksenaan olisi ollut, ettei hänen kärsimänsä menetys saa synkentää isättömien lapsuutta.” Perhe muutti äidinäidin, leskiruustinna Catharina Borgin taloon Hämeenlinnassa. Kesät vietettiin ruustinnan huvilalla Sääksmäellä tai Loviisassa, missä isän suvun taloa emännöi isänäiti Catharina Sibelius yhdessä tyttärensä Evelinan kanssa. Janne varttui siis naisten hellässä huomassa.

Kirja on taidolla tehty, sillä mikään kohta ei petä: kerronnan viehkeys vei minua, piirroskuvat liikuttivat ja ihastuttivat, vanhat valokuvat kiinnostivat ja olivat ennen näkemättömiä ja kullekin henkilölle oli annettu oma lukunsa täydelliseen tietokirjatyyliin: kunnon pää- ja väliotsikot, selkeä, kursiivilla kirjoitettu ingressi, itse kertomukset ja lopussa tietoisku, mihin nämä villit tai kovan kohtalon vekarat olivat ehtineet elämän tikkailla kivuta, mitä suuria saavutuksia, ikuisia merkkejä Suomen historiaan jättää. Myönnän, että kirja liikutti minut kyyneliin ja kyynelehtien kirjoitan nyt tätäkin…Siis kirja ei ole surullinen vaikka Aleksis Kiven kouluajan nälkä kauhistuttikin, kun kohta taas saat jo nauraa Minnan ja miehensä lehtori Ferdinard Canthin yhteiskuvaa, jossa nuorella neidolla näkyy niin itsekäs ja uhmakas ilme, että ihme oli koko avioliitto! Minna kun ei olisi ollenkaan halunnut avioliittoon! Tässä kirjassa on nyt vain Se Jokin!

Mikäli Markus Similä, tunnettu kirjailija, lehtimies sekä radio- ja TV-toimittaja on teoksen henkilöt valinnut, on hän nero, sillä tästä kirjasta tulee isänpäivä- ja joululahjahitti. Kirja kertoo seuraavien henkilöiden lapsuudesta, nuoruudesta ja myös saavutuksista myöhemmin: Aleksis Kivi, Jean Sibelius, Minna Canth, Paavo Nurmi, Juhani Aho, Oskar Merikanto, C.G.Mannerheim, Tauno Palo, Eino Leino, Tove Jansson ja Urho Kekkonen.

Tauno Palo oli järkyttävän komea jo hyvin varhain, eikä hänestä näkynyt lyhyt lapsuus, joka oli siihen aikaan työläisperheissä enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta lahjakkuus lyö itsensä läpi vaikka kallion, mistä ehkä selvin esimerkki on Aleksis Kivi. Tauno Palon näyttelijänlahjat eivät voineet jäädä piiloon, sillä tähdeksi ei opiskella eikä tähteä voi tehdä: Tähdeksi synnytään.

Eino Leino on kansan sydämissä Suomen kansallisrunoilija. Siinä missä prinsessa Diana oli Sydänten Prinsessa, Eino Leino on Suomalaisen Sielun tulkki. Pienelle Einolle koulunkäynti oli helppoa, vaikka hän käyttikin aikaansa enemmän kaunokirjalliseen lukemiseen kuin koulukirjoihin.

Valojen sammuttua hän ahmi kirjoja salaa oven raosta tulevasta hämystä ja aamuisin ennen muiden heräämistä. Nuori mies paukutteli silloin Walter Scottin ja Dumasin historialliset romaanit ja Topeliuksen Välskärin kertomukset. Myös runouteen hän tutustui oppilaskirjaston valikoimasta, jossa oli tuolloin 450 kirjaa.

Tämäkin kolahti, sillä minä luin talvella taskulampun valossa peiton alla venäläiset klassikot ja suvella ison vaahteran oksien piilossa Välskärin kertomukset. En mitään kuullut, kun minua huudettiin, sillä olinhan ihan muualla…välskärin seikkailuissa.

Mutta ah!, Janne, tuo meidän kansallissäveltäjämme, joka ensin vain rakasti näyttelemistä, kunnes viulu vei nuoren miehen. Kova oli kuitenkin opiskelujen alku, sillä äidinäiti ei olisi antanut mitään ymmärtämystä, jos olisi poika posetiivariksi ryhtynyt, niinpä aloitti Janne opintonsa yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, jotta perhe ei pettyisi. Hän kuitenkin kirjoittautui myös ylimääräiseksi oppilaaksi musiikkiopistoon, jossa opiskeli viulunsoittoa ja musiikin teoriaa. Ja seuraamukset me tiedämme: hänestä tuli maailmalla tunnetuin suomalainen säveltäjä, joka sai taiteilijanimensä 1860-luvulla Havannassa kuolleelta merikapteenilta!

Minulle Suomen kansallislaulu on Finlandia, jonka soittamisen venäläiset yrittivät kaikin tavoin kieltää sorron vuosina. Suomalaiset kuitenkin janosivat kuulla juuri Finlandiaa, jolle sitten keksittiinkin peitenimi. Konserttisalit olivat täynnä ja venäläisiä tarkkailijoita jaksoi hämmästyttää, että aina tietyn kappaleen jälkeen suomalaiset nousivat seisomaan…

Kiitos Janne Finlandiasta ja Valse Tristestä, maailman kauneimmasta ja surumieleisimmästä valssista, jonka siivittämänä Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat kultaa. Kiitos Markus Similä ja Minerva, että annoitte meille mahdollisuuden mennä rakastamiemme taiteilijoiden ja muiden suuruuksien lastenhuoneisiin ja leikkitanhuville. Kultamitali tuli!

Suosittelen tätä kirjaa nyt Itsenäisyyspäivän lähestyessä suuresti ja toivon, että Minerva jatkaa Pienet suuret suomalaiset sarjaa. Seuraavassa teoksessa onkin sitten varmaan mukana jo myös Mika Waltari.

BRIGITTE BARDOT

SUOMEN KUVALEHTI

Suomen Kuvalehti on kulkenut matkassani jo hyvin nuoresta. Isäni piti lehdestä ja minä tykästyin jo varhain lehden asialinjaan ja kiinnostaviin reportaaseihin sekä runsaisiin kirjalijahaastatteluihin. Välillä olemme olleet erossa, mutta silloin on irtonumeroita ostettu ahkeraan. Pidän lehdessä myös siitä, että se osaa yllättää minut. Olen helposti ikävystyvää sorttia ja haluan yllätyksiä!

Suomen Kuvalehti numero 47 tarjoaa jo kannessaan yllärin sisäsivujen haastateltavasta Brigitte Bardotista. Olen aina sanonut että niin kirjaa kuin lehteä myydän kansilla ennemmän kuin on todistettu. No, ehkä lehden kustantajan kannattaa pikaisesti ottaa numerosta 47 lisäpainos! Kannen kuva on Sam Lévinin otos Brigitte Bardotista sellaisena kuin yleisö hänet haluaa.

Kirja-arvostelussani Sarah Churchwellin ansiokkaasta teoksesta Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008), toin esille, miten traagisia hahmoja ovat nämä miesten märkien unien alttareille viskatut filmitähdet. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta sen jälkeen, kun he ovat tälle tielle lähteneet. Suomen Kuvalehdessä, Silja Lanas Cavadasin haastattelussa, BB sanookin, että 'ilman rakkautta eläimiin hänelle olisi käynyt samalla tavalla kuin Marilyn Monroelle ja Romy Schneiderille.' Kumpikin heistä kuoli lääkkeisiin. Tosin Marilynin kuolintavasta ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta.

Vuonna 1986 Bardot perusti säätiön, jonka kautta yrittää uupumattomasti suojella ja pelastaa maailman eläimiä. Perustaessaan säätiötään Bardot myi suuren osan omaisuuttaan. BB on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja antanut äänensä yli 80 chansonille. Hän myös loi uudet koodit nuorten naisten pukeutumiselle.

Haluan lukea lehteä, joka on melkein kuin Der Spiegel. Jos saksani olisi ollut lyhyen sijasta pitkä, minulle varmaan tulisi ko. lehti. Saksassa ostan sen aina, se on minun tapani olla 'maan tavalla' ja ihme ja kumma, siellä on joka kerta jotain hirveän kiinnostavaa ja minä jopa siitä jotain ymmärränkin. Suuri oli ihmetykseni, kun löysin sieltä viimeksi pitkän artikkelin Saksan kirjallisuuspaavista Marcel Reich-Ranickista! Miten sattuikaan kiinnostavasti!

Suomen Kuvalehdessä numero 41 oli toimittaja Riitta Kylänpään ansiokas artikkeli Monika näyttämöllä, jossa on vuoden kiinnostavin juttu. Kylänpää kirjoittaa suomenruotsalaisesta kirjailijasta Monika Fagerholmista, Göteborgin kirjamessujen tähtivieraasta ja kertoo myös mitä tapahtui Bule-lammella. Ehdotan ko. artikkelille Vuoden Paras Artikkeli -palkintoa!

Suomen Kuvalehden päätoimittaja on Tapani Ruokanen ja mitä olen hänestä lukenut, sopii myös minulle. Asioihin voidaan aina ottaa kantaa uudesta näkökulmasta. Ruokanen ei ole jämähtänyt, eikä myöskään piiloutunut lukijoiltaan, vaan hän on säilyttänyt elävän kontaktin lukijoihinsa, mistä yhtenä osoituksena on se, että minä teen tätä postausta hänen lehdestään blogiini.

Rakennan nyt kuitenkin klassisen aasin sillan, mutta teen siitä kauniisti kaartuvan, hieman surumielisen sillan ja lopetan Brigitte Bardotiin, josta on edessäni lehden aukeama täynnä Sam Lévinin ottamia upeita kuvia. Bardot on nyt 75-vuotias ja varsin ristiriitainen persoona, kuten hän on aina ollut. Kirjailija Simone de Beauvoir totesi Bardot'sta tälle omistamassaan esseessä Lolita-syndrooma (1959), että 'hän tekee, mitä hän haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista.' Minä olisin vaihtanut Simonen virkkeen adjektiivin 'ongelmallista' sanaan 'traagista'.

Mutta kuunnellaanpa nyt Brigitte Bardotia ja Serge Gainsbourgia kappaleessa Je t'aime moi non plus http://www.youtube.com/watch?v=aq5N10QbuBM

ROAD MAP

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.

- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus)
kuva Pekka Mäkinen

TOMMY TABERMANNISTA AINA VAIN...

Tommy Tabermann on niin tuottelias runoilija/kirjailija, että vaikka tarkoitus oli, en pysty luettelemaan hänen teoksiaan. Jotain käsitystä määrästä saa, kun käyttää lukua 80…,mutta minusta numerot ovat kuitenkin vain numeroita ja tärkeintä on henkilö itse, tässä tapauksessa henkilö, joka hyvin epäsuomalaiseen tapaan runoilee naisia ja miehiä rakastamaan ja rakastelemaan. Hän on kuin muinaiset arabirunoilijat, jotka riisuivat naisen hunnut sanoillaan tai kuin Pablo Neruda, jolle minä palan aina vain.Palan minä myös Tabermannille, sillä hänen Verensokeristaan (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map ja lokinpoikanen antavat minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Siitä suuri kiitos Runoilijalle ja Valokuvaajalle!

Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)Tommy Tabermann on todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja vaarallisen hyvin hän tuntee naisen sielunelämän;-)

Juuri äsken katsoin ja kuuntelin Tommya televisiosta viehättävän Maarit Tastulan haastattelemana ohjelmassa Seitsemäs taivas. Tuli kaksi oloa. Toinen oli, että on uskallettava katsoa kohden pimeää nähdäkseen valon ja toinen oli se, että Tabermann on itse eräänlainen lyhty pimeässä. Olen aina sanonut kuten Saima Harmaja: Metsä minun kirkkoni on. Toisaalta voisi se olla Tommy Tabermannkin. Minä riisun hänen yltään politiikan ja muun ja jätän jäljelle vain runoilijan ja ihmisen, siitä saan voiman ja valon, mitä tarvitsen. Hän on tyköottava, ymmärtävä ja puhuu täyttä asiaa miellyttävän luonnollisesti ja hymyillen.

Tommy Tabermann on sairastunut vakavasti ja hän suree jossakin iltapäivälehdessä, kuinka hänestä tuntuu, että hänet jätettiin yksin sairauden tultua julkisuuteen.

- On hiljaisia päiviä. Se tuntuu erittäin oudolta. Normaalisti on puhelin soinut jatkuvasti, kun tutut ja puolitutut ovat soittaneet. Miten tätä nyt kuvailisi. Kuin unohtunut hauta, joka saa ruohoittua. Se on minusta aika outoa, eläviähän tässä ollaan silti.

Tommy, minäkin koin syövän, melanooman ja sen jälkeen oli todella hiljaista. Kukaan ei uskaltanut lähestyä. Aivan kuin syöpä olisi tarttuva tauti. Olin jopa loukkaantunut. Myöhemmin olen tajunnut, että kukaan ei tiennyt, mitä olisi sanonut 30 –vuotiaalle nuorelle naiselle siinä tilanteessa, sillä jos jollain on sairaus, joka alkaa s-kirjaimella, siitä ei voi puhua, puhumatta tai edes jotenkin käsittelemättä kuolemaa. Ja kuka sitä nyt haluaisi sairaalle tehdä: puhua kuolemasta!

Ja olen aivan varma, että selviät, sillä ihmeitä tapahtuu, minäkin olen kokenut niitä monta, monta…ja sinä olet löytänyt maailman parhaimman lääkkeen jo kauan sitten, lääkkeen, jonka liika-annostukseen ei voi kuolla, mutta sen puutteesta voi nääntyä liian varhain; olet löytänyt Rakkauden!”…jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, outoja hedelmiä säkissään…” Tommy, sinä paranet ja mekin kohtaamme vielä säihkyvin silmin jossakin kirjallisessa tapahtumassa. Lupaan sen!

JOULUNI VÄRIT OVAT HOPEA, SININEN JA PUNAINEN

Hannele http://hannelesparadise.blogspot.com/2009/11/musta-joulu.html esitteli tänään mustan joulun, mikä oli oikein jännittävää. Minä en olisi lisännyt siihen muuta kuin Marimekon Lumimarjat -kuosin mustana kultaisilla marjoilla. Minun ehdoton joulun päävärini on hopea ja siihen sitten somisteeksi tiettyä sinistä ja punaista. Pinkki on kuitenkin humalluttanut minut niin, että tänä vuonna pitkät kynttilämme ovat viehättävää, rauhoittavaa, tyylikästä pinkkiä!

Leena Lumin kirjasto 2009

Nämä kirjat olen lukenut teille tämän vuoden aikana. Kun tiedätte, mitä kirjoja olen tehnyt, teidän on helpompi löytää haluamanne kirjan arvostelu. Luen vielä tänä vuonna joitakin ja lisään ne sitten listan perään. Toivottavasti teille on iloa kirjastostani ja saatte uusia elämyksiä ja etenkin innostutte kirjallisuuden jännittävästä maailmasta, jossa ei koskaan ole tylsää!

SAMARKAND
YHDESSÄ
PEKKA TÖPÖHÄNTÄ
IN THE FRAME HELEN MIRREN
VAN GOGHIN VIIMEINEN RAKKAUS
TAHTO TAHTOJEN

Ruth Rendell:  Veden lumo
UNEN KELLUVA SILTA

PORTOBELLON NOITA

EUROOPPALAINEN
Aila Meriluoto: Vaarallista kokea - Päiväkirjat vuosilta 1953-1975 (WSOY 1996)
Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Tammi)
VEREN SOKERI

CAMILLE CLAUDEL

Rikhard Mason: Muistojen huoneet

EDITH
LAULUT JOITA LAULOIMME
IHMISEN TAHRA

MRS. DALLOWAY

Bo Carpelan: Axel

VIIDES LAPSI

TOSCANAN AURINGON ALLA

HOPEAHÄÄT
Julie Parsons: Tiimalasi (Tammi 2008)

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Regina McBride: Ennen sarastusta

MAANLAULU
VIIMEINEN TSAARI
ANNA VIRUBOVA – KEISARINNAN HOVINEITI
PIHASTA METSÄÄN
BERLIININ POPPELIT
AKVAVIITTI
NANCY
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissä
PIMPIT
KERRON SINULLE YSTÄVYYDESTÄ

IHANAT KÄRHÖT

REVOLUTIONARY ROAD

KAIKKI MITÄ RAKASTIN
PUUTARHAN NELJÄ KAUNISTA VUODENAIKAA
SOPRANOS KEITTIÖSSÄ
ERAKKORAVUT
HARRIET KROHNIN MURHA
KRYPTA
KADONNUT ON VAIN UNTA
MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA
ONNI
VALOA JA VARJOA
HYLYNRYÖSTÄJÄ
MALJA SINULLE

Marilyn Monroen monta elämää

Ian McEwan: Lauantai
VARJOKASVIT
PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ
EROOTTISET RUNOT
UNELMIEN HUVIMAJAT

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
TUSKA
KIRJOITAN
KAUNEIMMAT KLASSIKOT
VINTAGEA

Inger Frimansson: Kissa joka ei kuollut
JUOKSIJA
MAAILMAN IHANIN TYTTÖ
SUDEN HETKI
RUUSUJA ÄIDILLE
KAPTEENIN LAULUT
HUHTIKUUN NOITA

Donald Spoto: Lumous Audrey Hepburnin elämänkerta
UNELMIEN KESÄKOTI
VIHREÄT NIITYT
IRLANTILAINEN AAMIAINEN
IURIMA ULTIMA
Minette Walters: Häpeänaamio
Heli Slunga: Varjomadonna

Minette Walters: Kuvanveistäjä

Charlotte Chandler: INGRID Ingrid Bergmanin elämä

NELJÄS TEKIJÄ

LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAULUJA

Åke Edwardson: Winterin viimeinen talvi

Ian McEwan: Rannalla

KERRON SINULLE RAKKAUDESTA

LOHDUTTAJA

Johan Theorin: Yömyrsky

Ian McEwan: Sovitus

Johan Theorin: Hämärän hetki

John Irving: Leski vuoden verran

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

SISUSTA TILDAN TAPAAN
HENKIVARTIJA
SELLO&PALLO
VIIRU KATEISSA
KARJALAINEN KEITTOKIRJA
SYDÄNFILMI

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

KUU HUONEESSA

Raili Mikkanen: Meren ja ikävän kiertolaiset (Minerva 2009)

Katharina Hagena: Omenansiementen maku

SEITSEMÄN VELJESTÄ

Reginald Hill: Beulahin kukkulalla

NAARAS
BUNNY MUNRON KUOLEMA
NOJOUD, 10 VUOTTA, ERONNUT
Gösta Knutson: Eläköön Pekka Töpöhäntä
TRIPTYYKKI
LUMOUS

Tommy Hellsten: Pysähdy - olet jo perillä

ENSILUMI
SATEENKAAREN TAA
PIENET SUURET SUOMALAISET

Pirkko Vekkeli, Ismo Loivamaa: Unohtumaton Ansa Ikonen

TORSTAINA NÄHDÄÄN, SINTTU

HIENO HYPPY, SINTTU

Ilona Pietiläinen: 112 ruutuikkunaa

Ilona Pietiläinen: Willa Sukka

ISÄN KASVATUSOPPI

Herta Müller: Matala maa

Herta Müller: SYDÄNELÄIN

KRISTALLIYÖ

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

Lucy Maud Montgomeru: Vanhan kartanon Pat

NUORALLATANSSIJA

Anna Gullichsen, Cara Knuutinen: Satu Kukkameri ja lumen ihme

KAMMIO

KOIRAN UUSI KOTILÄÄKÄRI

MUISTO TYTTÄRESTÄNI

SEIKKAILUN SUOLAINEN MAKU

ELÄINTEN JOULU

Matti Kapanen: Kylätontun joululinnut

Kaisa Koivisto, Hannele Nyman, Marjo-Riitta Saloniemi: Joulupuu on rakennettu

Max Manner: K18

Sinikka Svärd, Sinikka Hautamäki: Kerron sinulle unelmista (Minerva 2009)