maanantai 9. elokuuta 2010

REVOLUTIONARY ROAD

Richard Yatesin teosta Revolutionary Road (Revolutionary Road, Otava 2008, suomennos Markku Päkkilä) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.

Minulle Yates toi woolfmaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.

Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?

Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.

Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:

Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.

Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsin kosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”

*****

Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjahiiri  Peikkoneito Laura Amma  Kirjapolkuni

12 kommenttia:

  1. Luin sen Hesarin jutun ja muistin taas tämän upean kirjan.

    Luin sen ja näin sitten elokuvan heti perään, ja kokemus oli unohtumaton. Yatesin tapa kuvata on upea ja niin tarkkanäköinen, ettei ole toista. Ja teoksessa on myös huumoria, kuten niissä jälkisanoissakin ilmenee.

    Ja Kate Winslett on elokuvassa ihan täydellinen.

    Kiitos muistutuksesta, Leena. Tämä on todella helmi kirjaksi.

    VastaaPoista
  2. Ilse, tämä on niitä muutamia harvoja, joissa filmi ei nakerra kirjaa tai kirja ole paljon yläpuolela filmin, mikä viime mainittu tapahtuu minun kohdallani liian usein. Tämä filmikin oli niin hyvä ja kiitos juuri päätähtien, joista kummastakin pidän ja nimenomaan, kOSKA arvsotan heitä OIKEINA ammattilaisina. Soolis on tehnyt tästä filmistä hyvän arvostelun.

    Minä kyllä jaksan näistä hyvistä muistuttaa aina vaan...

    VastaaPoista
  3. Olen niin samaa mieltä tuosta, että kerrankin kirja ja elokuva kulkevat melkein käsi kädessä!

    Tuo elokuvasta valitsemasi kuvakin on upea.

    VastaaPoista
  4. Ilse, näinhän se on. Usein kirja päihittää elokuvan, mistä erinomainen esimerkki on Irvingin Leski vuoden verran, jossa tärekin kirjasta jätettiin TEKEMÄTTÄ. Sitten on aina poikkeus, joka vahvistaa säännön ja se on minulle Schlinkin Lukija, jossa elokuva päihittää kirjan, kiitos Kate Winsletin ja Ralph Fiennesin roolitöiden. Sen sijaan Ian McEwanin kirjasta Sovitus (Atonement) tehty elokuva Atonement kuuluu samaan hämmästyttävään sarjaan kuin Revolutionary Road.

    Kiitos!, kuva on semmoinen...mun oloinen...

    VastaaPoista
  5. Kirja on tuolla hyllys odottamas vuoroaan.... Leffa oli ainakin TOSI hyvä...

    VastaaPoista
  6. Leena, olisit ensin lukenut kirjan;-), mut voi sen tehdä toisinkinpäin...

    VastaaPoista
  7. Mahtava teos! Minä melkein mieluummin katson leffan ensin. Vaikka siinä sitten oma mielikuvitus on visuaalisesti kahlittu kirjaa lukiessa, kirjaan kuitenkin harvemmin pettyy elokuvan jälkeen. Toisin päin taas käy liian usein. Tämänkin näin ensin leffana, ja pidin siitä, mutta en tiedä, olisinko pettynyt, jos olisin lukenut kirjan ensin.

    Sovitus-elokuva on todella hieno, ja luin vähän aikaa sitten ensimmäisen McEwanini (Rannalla), johon rakastuin. Odotan siis kovasti Sovitus-kirjan lukemista!

    Terveisin täällä ensi kertaa kommentoimassa,

    Karoliina

    VastaaPoista
  8. Karoliina, se on tosi, että kirjaan harvemmin pettyy. Olen kohdannut vain harvoja tapauksia, joissa elokuva on voittanut kirjan ja yksi sellainen on Schlinkin Lukija. Jälleen naispääosassa Kate Winslet. Yksi syy lukea kirja ensin on tapani elää: luen koko ajan. Toinen on se, että en halua kenekään määräävän, miltä henkilöt näyttävät eli en halua tulla visuaalisesti vangituksi.

    Sovitus ja Revolutionary Road voi tehdä kummin päin vain. ne ovat niin hyviä sekä kirjoina että leffoina.

    Lue sitten muitakin McEwaneita Sovituksen jälkeen. Ota seuraavaksi Lauantai. Minä luen kohta Ikuisen rakkauden häneltä ja syksyllä ilmestyy uutuuskin...

    Hienoa, että tajusit Rannalla -teoksen ylimaallisuuden. Se on uskoamton kirja! Jotkut lukevat sen aina vain uudestaan ja jotkut eivät saa siitä mitään.

    Ai niin: Lue myös Ian McEwanin esikoisteos Sementtipuutarha. Yllättävä esikoinen!

    VastaaPoista
  9. Kiitos vinkeistä! Tarkoitus on tosiaan lukea McEwaneita lisää. Yksi harvoja mieskirjailijoita, josta voin jo yhden kirjan perusteella sanoa, että onnistui puhuttelemaan oikeasti.

    Karoliina

    VastaaPoista
  10. Monet naislukijani kuten minäkin, olemme Irving faneja, mutta harva oli ollut kiinnostunut Ian McEwanista, mutta minä aukaisin tien kuin olisin lunta aurannut. Ja vaikka kuinka hurmoidun aina uudestaan John Irvingin kirjasta Leski vuoden verran, on McEwanin tuotanto ollut tasaisempaa pysyen ylärekisterissä.

    Sitten kun olet nuo kaikki lukenut, lueppa vielä Philip Rothin Ihmisen tahra (The Human Stein). Eri tavalla kiintoisa.

    Ja eipä kestä! Minä elän vain lukeakseni ja levittääkseni lukemisen autuutta.

    VastaaPoista
  11. Tulin nyt vasta lukemaan arvostelusi ja kylläpä osui ja upposi! Käyhän katsomassa, mitä minä kirjoitin hetken kuluttua :)

    VastaaPoista
  12. Amma, ja todesti sen näin koin! Tulen kohta. Olen nyt yksin koiruuteni kanssa ja hän on vanhana tullut vähän vauveliksi eli haluaa nyt huomiotani ja rapsutuksia, mutta kohta...

    VastaaPoista