”Ei ole toista. Minun on ainoa.” Tämä omistuskirjoitus löytyy Ian McEvanin kirjasta Lauantai (Saturday, Otava 2005, suomennos Juhani Lindholm). Sen on kirjoittanut tekstaten nainen, jonka käsiala on kuuluisaa ns. lääkärikäsialaa, josta ’itse pirukaan ei ota selvää’. Kirjan on saanut jouluna 2005 mies, jolle tämän arvostelun omistan. Hän on ollut Elämäni Seikkailu ensi katseesta 3.3.1984 lähtien. Hän on hulluna minuun ja koripalloon, joten viistopalloihin olen saanut tottua. Hän onnistuu myös kirjan päähenkilön lailla löytämään vaatekaapistaan aina ’mukavimmat’ vaatteet ylleen ellei hallitus ole valppaana Nyt vietämme Alfaurokseni kanssa tapaamisemme 26.-vuotispäivää ja lupaan rakas: Paras on vasta edessä ja mitään rauhaa tai Reino –tossuja ei ole odotettavissa!
Ian McEvanin Lauantai on selvästikin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkimaininkeja. Eräänä ihan tavallisena lauantaina neurokirurgi Henry Berowne herää tuntia ennen auringonnousua. Hän katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen syöksyvän kohden Heathrowin lentokenttää. Asia on hänelle kauhea järkytys ja mieleen tulee väistämättä terrorismi. Hän ei kuitenkaan herätä vaimoaan, vaan ihmettelee asiaa yksinään ja alkaa odottaa keittiössä ensimmäisiä aamu-uutisia. Seurana on blues-muusikon uraa aloitteleva poika Theo, joka rauhoittelee selvästi järkyttynyttä isäänsä kuin lasta ja saa tämän samalla miettimään:
Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa, ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.
Ian McEvan käyttää tyylinään sekä ironiaa että mustaa huumoria, mutta myös alastonta keski-ikäisen miehen kokemusfaktaa osoittaessaan, kuinka helposti upeassa talossa asuvan Henryn vakaa, turvattu elämä voi nyrjähtää sijoiltaan ihan tavallisena lauantaina. Hän osoittaa, että ihan kenelle tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja tavallinen lauantai voi saada mittasuhteet, jona tapahtuu enemmän kuin jollekin koko ihmisikänä.
Henryllä on ihana vaimo Rosalind, jota hän todella rakastaa saaden vastarakkautta. Outoon aamun mahtuu heidänkin nopea, mutta lämmin kohtaamisensa ennen kuin Henry lähtee kotoaan kaikkein rähjäisimmissä eli mukavimmissa vaatteissa mitä ikinä löytää, sillä tarkoituksena on pelata squashia kollegan, nukutuslääkäri Jayn kanssa. Matkalla Henry kuitenkin ajaa kolarin ja on saada pahasti selkäänsä autosta nousevilta kolmelta kovanaamalta. Tarkka kirurginsilmä paljastaa Henrylle kuitenkin salamana, että porukan johtajalla Baxterilla ei ole kaikki kunnossa ja hän lausuu pysäyttävät sanat: ”Sinun isälläsi oli se. Nyt se on myös sinulla.” Berowne tekee nopean diagnoosin parantumattomasta Huntingtonin taudista ja pääsee tällä äkkiyllätyksellään ällistyneen joukkion käsistä.
Henry on intohimoinen pallonlyöjä, joten edes hänen ainoan ylellisyytensä, upean urheilumersun vaurio, ei estä häntä saapumasta pelipaikalle.
Pitkässä pallorallissa ihminen voi muuttua käytännöllisesti katsoen tiedostamattomaksi olennoksi, joka elää aivan kapeassa nykyhetken kaistaleessa, reagoi vain, ottaa pallon kerrallaan, on olemassa vain pysyäkseen pelissä.
Pelin jälkeen lauantai jatkuu kohti appiukon vierailua. Henry alkaa valmistaa kuuluisaa kalamuhennostaan ja miettii, miten selviää tällä kertaa Grammaticuksesta, alkoholisoituneesta runoilijasta, vaimonsa isästä, joka on kuitenkin ollut loistava isoisä ja inspiroinut hänen poikansa musiikkiin ja tyttären Daisyn runoilijaksi. Myös Daisy on saapumassa kotiin mukanaan tuore ensipainos omasta runokirjastaan.
Mikään kello ei soi Henryn päässä, vaan tyytyväisenä hän keskittyy ruoanvalmistukseen, josta pitää erityisesti siksi, että se on kuin taidetta ja irrottelua hänen pikkutarkan työnsä vastapainoksi. McEvan onnistuu tosin täysin yllättämään paitsi Henryn myös lukijat, sillä tragedia on jo osumassa täydellisesti onnistuneen perheen täydelliseen elämään. Tragedia, jota kukaan ei arvaa tulevaksi, kukaan ei halua omaan kotiinsa! Aamun ja päivän hankaluudet ovat olleet vasta preludi tulevalle. Mille, sitä en tosiaankaan paljasta, vaan lopetan mukavaan lauseeseen, jonka joku on alleviivannut kirjassa Lauantai:
Heillä on toisinaan tapana viettää talvisina lauantai-iltapäivinä tunti tai kaksi sängyssä. Kello neljän hämärässä on jotakin aika seksikästä.
Tulet käymään
ja tuot pullaa tullessasi.
Keitän meille
vahvaa kahvia,
sitten istumme alas
ja annamme palaa.
Haukumme työkaverit,
seinänaapurit
ja sen hullun ämmän
Stokkan meikkiosastolta.
Kehumme lähikaupan lihamyyjän,
uuden komean postiljoonin
ja naapuritalon pulumummon.
Minä lavertelen
lasteni lemmenasiat,
sinä marmatat
miehesi mököttämisestä.
Minä itken
kun kerrot isäsi sairastumisesta,
sinä naurat
kun yhä hehkun yön huumaa.
Tarvitsen sinua, ystäväni,
sillä ilman jakamista
ilot tuntuvat
paljon pienemmiltä
ja surut
suunnattoman suurilta.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
Tein jokin aika sitten ’löydön’ omasta kirjahyllystäni. Löysin vihreän, nahkakantisen kirjan nimeltään Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956). En tiennyt, minkä helmen olin löytänyt, minkä intohimon runoilijan kohdannut! Kirjan alkusanoissa Rafael Koskimies kertoo:
Yrjö Kaijärvi on rakkauden runoilija, milteipä aina, kaikissa kokoelmissaan, alusta loppuun. Hän on nähnyt Eroksen ”kahdet kasvot”, ja niistä on kysymys sekä tämännimisessä kokoelmassa vuodelta 1940 ja myöhemmin lukuisissa runoissa, sikermissä, kirjoissa. Hänen rakkauslyriikkansa tavoittelee kuitenkin laajempia aloja kuin tuota suhteellisen selväpiirteistä kaksien kasvojen aihetta. Toisinaan, eikä harvoin, rakkauden tunne laajenee universaaliseksi, toisinaan mystiseksi kokemukseksi. Sillä on idealistinen ja aistillinen piirteensä. Se ilmenee sekä välittömänä purkauksena että pitkälle ajateltuna runollisena kuvakudoksena. Kaikessa tässä on tunnuksia, jotka muistuttavat Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian hehkuvaa Eroksen-runoutta.
Tätä kohtaa lukiessa tajusin, miksi koen Kaijärven niin voimakkaasti: Kaarlo Sarkia kuuluu suosikkirunoilijoideni kärkikaartiin ja Kailaalta olen löytänyt tajunnan räjäyttävän, kohtalokkaan runon Kumpi?
Ennen kuin sallin Koskimiehen lausua tärkeimmän Kaijärvestä, kerron ihmisestä runoilijan takana, sillä vain harva tuntuu tietävän Yrjö Kaijärvestä paljoakaan:
Yrjö Kaijärvi (1896-1971) oli runoilija, kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Hän valmistui ylioppilaaksi 1915, kävi Lepaan puutarhaopiston (runoilija ja puutarhuri!) ja valmistui kansakoulunopettajaksi 1924. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1933.
Oman, runsaan kaunokirjallisen tuotannon ohella Kaijärveltä ilmestyi tietokirjallisuutta, suomennoksia, sanoituksia ja radiotekstejä, minkä lisäksi hän kirjoitti myös lehtiartikkeleita ja esiintyi erilaisissa antologioissa. Kaijärvi käänsi mm. Charles Baudelairea ja T.S.Eliotia. Yrjö Kaijärvi sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1937 ja hänet palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1967.
Tuotanto:
Multa laulaa (runoja nimellä Yrjö Teppo, Otava 1934), Maan viini (runoja, Otava 1937), Kahdet kasvot Runoja kärsivälle rakkaudelle Otava 1940), Ovi avautuu (runoja, Otava 1942), Sydänpäivä (runoja, Otava 1944), Heinäkuun hämärässä (romaani, Otava 1946), Heinäkuun hämärässä (kuunnelma, 1948), Olet enemmän (runoja, Otava 1948), Kotikylä (valikoima aikaisempaa ja uutta, Otava 1953), Lähtöjä (runoja, Otava 1953), Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1953), Valikoima (runoja, Otava 1956), Kaikki on toisin (runoja, Otava 1959), Tässä hetkessä (runoja, Otava 1962), Vuoret ovat (matkakertomus, Otava 1963) ja Anna minun vaeltaa (runoja, Otava 1966).
Ja nyt Rafael Koskimies kertoo ehkä juuri sen, miksi Yrjö Kaijärvi on kokemisen arvoinen runoilijaelämys:
Yrjö Kaijärven kaksikymmenvuotinen runoilijataival tarjoaa alusta alkaen itsenäisen ja omalaatuisen runoteknillisen taidon runsaita näytteitä. Hänen rytminkäsittelynsä poikkeaa selvästi muista. Hän on siinä kohden usein ollut rohkea, suorastaan uudistaja, eikä ole polkenut paikallaan. Taitajanakin hän on tuonut huomattavia lisiä viime kymmenlukujen suomalaiseen lyriikkaan. Hänen sanontansa noudattaa usein oikullista rataa ja poikkeaa ankarimmasta sidonnaisuudesta – onnekseen myös aina sovinnaisesta säkeen ja säkeistön rakentelusta.
Tähän minä lisään, että Yrjö Kaijärvi ei vain poikkea sovinnaisuuden poluilta, vaan hän ylittää ne tuhatkertaisesti ja vielä lisää. Häntä lukiessa henkeä salpaa, sydän hakkaa ja tunnet tuoksua ruusun ja intohimon!
Ja vaikka sinun suusi minut kolmasti kieltäisi,
niin sinun veresi kolme kertaa kolmasti tietäisi,
ja sinun sydämesi sinussa kuin haavoitettu lintu vapisemaan jäisi,
sillä sinun veresi on vanhempi ja viisaampi kuin sinun järkesi,
ja sinun sydämesi on kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva.
Älä sentähden koskaan veresi totuutta kiellä,
kun sydämesi hellyys sen sinussa tunnustaa,
että meille elämä jäisi.
♥♥♥
Tämän yön minä uppoan tuskaan ja rakkauteesi
kuin kivi uppoaa ulapan syvyyteen.
Tämän yön minun huuleni painavat huuliasi
kuin pilvinen pimeys kalvoa lähteen veen.
Tämän yön minä kaikin aistimin suljen sinut
kuin yö kukan hunajanraskaan ja hedelmöityneen.
Tämän yön.
♥♥♥
Nyt tahtoisin olla viileä virta,
väsyneiden jalkojes vilvoittaja,
vain tuskasta uneen johtava silta,
yli helteisen pellon painuva hämärä ilta,
yön käsi joka kuusikon tummuudesta otsalles laskeutuu,
sadevihma sun luomilles päivässä palaneille,
syvä rauha painuva sielusi mainingeille,
sinun kauneimman unesi hiljainen runoilija.
Enää lausu en turhaan: minä rakastan sua.
♥♥♥
Ruusu,
verenpunainen ruusu,
vie salaisuus merelle,
vie suudeltuna
hehkuvaan terälehteen.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.
Ruusu,
verenpunainen ruusu,
joka puhkesit,
näit meren ja taivaan,
vie salaisuus
uskollisessa kukanveressäsi,
vie kauas merelle.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.
Ruusu aallokossa,
vie salaisuus,
jolle ei ole maata,
ei rantaa,
vie salaisuus
meren hautaan.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
Isä kääntyi häneen päin. Rhoda ei enää muistanut, mitä isä sanoi. Ehkä hän ei sanonut mitään tai sitten Rhoda ei vain kuullut. Hän tajusi vain pullon särkymisestä lähtevän räsähdyksen, kuin pistoolinlaukauksen, viskin lemun, äkillisen viiltävän kivun ja sitten verivanan poskellaan mistä se norui alas tuolin istuimelle, äidin ahdistuneen huudahduksen: ”Hyvä luoja, katso Rhoda mitä olet tehnyt. Tuoli on ihan veressä!” Nyt sitä ei kyllä oteta takaisin. Eikä suostuta vaihtamaan.”
P.D.Jamesin Yksityispotilas (The Private Patient, Otava 2010, suomennos Kristiina Savikurki) on perinteisen brittiläisen dekkariperinteen ystävän himoittu teos. Tunnen suunnatonta nautintoa koska omistan Lady Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires) kirjailijan omistuskirjoituksella! Minun vaellukseni Britannian dekkarigenreen alkoi nimenomaan P.D.Jamesista, joka on varmaan viitoittanut monenkin niin lukijan kuin dekkaristin kulkua. Kirjailija James on luonut poikkeuksellisen hienostuneen rikosetsivän, Adam Dalglieshin, joka harrastaa runoutta ja arkkitehtuuria. Niinpä Yksityispotilaskin kulkee tutun varmasti Cheverell Manorin kartanomiljöössä, jonne menestyvä journalisti Rhoda Gradwyn hakeutuu tohtori Chandler-Powellin yksityisklinikalle privaattiin operaatioon. Mistäpä Rhoda olisi voinut tietää, että…
Kartanon mailla sijaitsee 3000 vuotta vanha kahdentoista kiven muodostama kiviympyrä. Keskuskivi kantaa rankkaa historiaa, sillä siihen oli 1654 sidottu nainen, joka poltettiin elävältä noituudesta epäiltynä. Kaikkia helpottaa ajatus, että moista ei enää tapahdu, mutta kartanossa elää yksi, jolle ajatus asiasta ei suo rauhaa. Hänen etunimensä on ollut joskus Shirley, mutta nyt Sharon. Ja kartanossa väistämättä tutustuvat lapsena pahoinpidelty Rhoda ja lapsimurhaaja Sharon, joka oli julmasti kaksitoistavuotiaana surmannut vain yhdeksänvuotiaan kuvankauniin ja herttaisen sisarensa Lucyn, koska sisar ’oli liian kaunis’. Ja vanha lehtileike on paljastanut asian tutkivalle journalistille, Rhodalle:
Shirley Beale, kaksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, tunnusti tänään kruunun tuomioistuimessa syyllisyytensä yhdeksänvuotiaan sisarensa. Lucyn, murhaan. Shirley kuristi Lucyn koulusolmiollaan ja hakkasi sitten vihaamiaan kasvoja, kunnes ne muuttuivat tunnistamattomiksi. Pidätyksensä jälkeen…
P.D.James, kuten Agatha Christie, uskaltavat tuoda julki, että maailmassa on myös lapsimurhaajia ja useimpia kuitenkin kiinnostanee, mitä heistä on tullut aikuisiällä, joten millainen on nyt nimeä Sharon Bateman käyttävä nuori nainen ja miksi hän lähettää rakkauskirjeitä rehtori Collinsbylle ja haluaa saada tämän kanssa lapsia? Ja mikä olikaan todellinen syy sisaren murhaamiseen?
Kun poliisin erikoisryhmä saapuu kartanoon tutkimaan murhaa, mukana seuraa etsiväkomisario Kate Miskin, joka kantaa sisällään voimakasta pätemisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Hän on kotoisin kunnan vuokrakasarmeista, taloista, joiden seiniin on imeytynyt pysyvästi köyhyyden lemu: virtsa, rasvaiset ruoat, alistuminen, väkivalta. Jo lapsena hän päätti paeta ja hän teki sen, mutta pieni epävarmuus nakertaa kuin hiiri uskoa omaan onnistumiseen.
P.D.James kuljettaa tyylikkäästi rikoskartanodraamaa yläluokan aksentilla muotopuutarhoissa, runsaan palvelusväen ja vielä runsaampien huoneiden keskuudessa. Hiivimme yön varjoissa kartanon mailla, näemme kivipiirin heijastuvan vasten hämärää ja kurkimme sisään niin Stone Cottageen kuin Rose Cottageen, jotka eivät suinkaan ole mitään rauhan tyyssijoja. Koemme yllätyksiä, joilla kirjailija pitää huolen, ettemme missään vaiheessa saata arvata kuka on murhaaja ja mitkä voisivat olla hänen motiivinsa. Ihastumme tyylikkääseen Adam Dalglieshiin ja sekaannumme testamenttisotkuun. Yöllä raotamme makuuhuoneemme ikkunan verhoa ja näemme jonkun kulkevan kiviympyrässä suden hetkellä.
Samassa hän kuuli kyläläisten saapuvan. Väki tungeksi eteenpäin kaventuneella lehmuskujalla, heidän etäältä kantautuvat äänensä kohosivat korviasärkeväksi huudoksi. Polttakaa se noita! Polttakaa se noita! Hän tappoi kylän karjan. Hän tappoi kylän vauvat. Hän murhasi Lucy Bealen. polttakaa se! Polttakaa se!
Onneksi Lady James kuitenkin tajuaa lukijan nälkää ja janoa kauniiseen ja romanttiseen, niinpä murhien ja lieskojen jälkeen saamme kokea valkoista silkkiä, pitsiä, ripauksen Austenia, Vivaldia, Bachia ja häät. Sekä lukea toivoa antavan ja rakkautta ylistävän lopun:
Maailma on kaunis ja kauhistuttava paikka. Hirvittäviä tekoja tapahtuu joka hetki, ja lopulta ne joita rakastamme kuolevat. Jos maailman kaikkien olentojen huudot yhtyisivät yhdeksi tuskanhuudoksi, varmasti tähdetkin suistuisivat radaltaan. Mutta meillä on rakkaus. Se voi tuntua hauraalta kilveltä maailman kauhuja vastaan, mutta siitä on pidettävä lujasti kiinni, sillä se on kaikki mitä meillä on.
Phyllis Dorothy James (s. 1920 Oxfordissa) on todellinen brittiläisen dekkarigenren Grand Old Lady, sillä hän on ehtinyt paljon huolimatta siitä, että aloitti kirjailijauransa vasta 40-vuotiaana. P.D.James on työskennellyt terveydenhuollon hallintotehtävissä sekä sisäministeriössä rikosasiain osastolla. Vuodesta 1991 P.D.James on ollut Lady James, ja hänellä on paikka Ison-Britannian parlamentin ylähuoneessa.
Jo hänen ensimmäinen dekkarinsa esitteli rikostarkastaja Adam Dalglieshin, joka tunnetaan myös runoilijana. Jamesin rikosromaaneille ovat ominaisia vivahteikkaat henkilöt, tyylikäs kielen käyttö, tarkat ympäristökuvakset sekä monitahoiset moraaliset pohdinnat. Kirjalija on perehtynyt kulttuurihistoriaan, arkkitehtuuriin ja kirjallisuuteen ja näitä omia kiinnostuksen kohteitaan hän on siirtänyt Adam Dalglieshiin, joten lukijakin pääsee näistä harrastuksista jaolle vaikkapa tutustumaan Britannian vanhoihin kirkkoihin.
P.D.Jamesin kirjoista on tehty lukuisia televisiosarjoja ja elokuvia.
Komisario Dalglieshin tutkimuksia saamme seurata näissä kirjoissa:
Sally-ruka kultatukka (WSOY)
Rkoskirjailijan kuolema (WSOY)
Dalgliesh ja kuolema (WSOY)
Kuoleman maku (Otava)
Totuus ja toiveet (Otava)
Pahuuden palkka (Otava)
Oikeus on sokea (Otava)
Usko ja epäilys (Otava)
Murhahuone (Otava)
Majakka (Otava)
Yksityispotilas (Otava)
Minulle vaikuttavin on ollut P.D.Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires, Otava 1989), eikä se johdu Lady Jamesin signeerauksesta, vaan viheltävästä kuolemasta Norfolkin rannikolla!
Count your garden by the flowers
never by the leaves that fall
Count your days by golden hours
don't remember clouds at all
Count your nights by stars, not shadows
Count your life with smiles, not tears
And with joy on every birthday
Count your age by friends, not years
- unknown -
picture by Hanne
Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)
”Avasin eräänä päivänä Paul Claudelin kirjoittaman Kuuntelevan silmän. Luin aivan uudenlaisia arviointeja Rembrandtista. Paul Claudel oli myös löytänyt aivan uuden näkökulman espanjalaiseen maalaustaiteeseen. Artikkelin nimi oli ’Henkistynyt liha’. Olin lumoutunut. Hillitön aistillisuus sekaantui tuliseen mystiikkaan.
Ja sitten aivan kirjan lopussa oli artikkeli, jonka hienovarainen otsikko kuului: ’Camille Claudel’. Kuka tahansa, te tai minä, olisi voinut avata kirjan sinä päivänä juuri siltä sivulta.
Kuka hän oli? Tämä rakastettu, liikaakin rakastettu sisar? ’Jalo otsa, ihmeelliset tummansiniset silmät, ylpeä ja aistillinen suu, tuuheat paksut kastanjanväriset hiukset, jotka valuivat pitkälle selkään.’
Kuka oli tämä nuori nainen, joka äkkiä kutsui minua veljensä kautta? Hän oli rakastanut Auguste Rodinia hulluuteen asti. Heinäkuu vuonna 1913! ’Ulkona odotti ambulanssi. Ja sitten hän tulisi olemaan sairaalassa kolmekymmentä vuotta!’ Hän on siellä, hän odottaa, enää ei saa hukata hetkeäkään, hänen kasvonsa, puolittain peitossa kutsuvat.” Näin kirjoitti nainen Angersissa 1982, yöllä.
Anne Delbéen kirja Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä (Une femme, WSOY 1996, Sulamit Hirvas) on traaginen kertomus naiskuvanveistäjän elämästä 1880-luvun Pariisissa. Se on tarina lahjakkaasta naisesta, joka väistämättä jää opettajansa ja rakastajansa, maailmankuulun kuvanveistäjän Auguste Rodinin varjoon. Se paljastaa julmasti, mitä tapahtuu naiselle, joka asettuu uhmaamaan miehistä valtakulttuuria aikana, jolloin se ei ollut mahdollista. Mutta ihan hyvin se olisi voinut tapahtua nytkin, sillä eikö sama tapahdu naisille edelleenkin!
Kirja on myös suuri kertomus naiskuvanveistäjän työstä ja sen tuloksista. Upeat mustavalkokuvat Camillen töistä kertovat omaa kieltään: Pieni seireeni, Luuta jyrsivä koira, Rodinin rintakuva, Klotho…Kaikesta lahjakkuudestaan ja suorastaan uskomattomasta uutteruudestaan huolimatta Camille lopettaa elämänsä mielisairaalaan suljettuna, vaikka voimmekin lukea Indren departementin päivälehdestä: ”Camille Claudel, Rodinin oppilas, on tullut melkein yhtä vahvaksi kuin mestari.” Ja tämän: ”En hämmästyisi vaikka Madamoiselle Claudel ottaisi äkkiä paikkansa vuosisatamme suurten kuvanveistäjien joukossa.”
Kirja tarjoaakin loistavia valokuvia Camille Claudelin kuvanveistosta todistaen näin, että Camillella oli kykyä nousta opettajansa ja rakastajansa tasolle, vaan koskaan emme saa tietää, miten pitkälle hän olisi yltänyt, ellei…
Yksinkertaistettuna teos on kuvaus naisesta miehen varjossa ja hänen pyrkimyksestään elää omaa elämäänsä vapaana taiteilijana ja vapaana ihmisenä. Mutta tämä kirja herättää levottomuutta ja tuo mieleen enemmän kysymyksiä, kuin se tarjoaa vastauksia. Emme tokikaan jää ihmettelemään, että nainen voitiin sulkea syyttä mielisairaalaan, sillä niinhän naisille on tehty kautta aikain, heidän ollessaan lahjakkaampia kuin miehet tai muuten uhatessa miesten itsevaltaisuutta. Saatamme hämmästyä kykyä ja rohkeutta millä Anne Delbée uskaltaa julkituoda naista alistavat seksuaaliset tapahtumat kuvanveistosalissa ja huoneiden hämärissä, mutta todellisuudessa hämmästelemme vain sitä että hämmästelemme. Camillen silmät katsovat sinua kertoen tarinaa, jota et haluaisi tietää, mutta jota ilman et voi jatkaa. Camille haluaa sinun tietävän!
”24. kesäkuuta 1895. Rodin oli odottanut niin kauan hänen paluutaan. He ottivat toisiaan kädestä. Yksinkertaisesti. Sinä yönä he eivät rakastelleet. Kyteiran iltahämärät.”
Toivon jokaisen naisen lukevan tämän kirjan ja katsovan Camillea syvälle silmiin läpi vuosisatojen. Voit lukea kirjaa ensin romanttisena rakkaustarinana, mutta ennen kuin huomaatkaan sinä olet se, joka vuodat verta niin sielusta kuin käsistäsi. Sinä olet se, joka sidotaan pakkopaitaan ja lähetät vuosikymmeniä mielisairaalasta kirjeitä maailmalle, joka ei kuuntele, ei vastaa.
Paikkani ei ole kaiken tämän keskellä, minun täytyy päästä pois tästä ympäristöstä; neljäntoista vuoden jälkeen täällä vaadin vapauttani suureen ääneen…
Minua syytetään siitä (mikä kauhistuttava rikos) että olen elänyt ihan yksistäni…
Haluaisin lähteä pois tästä paikasta mahdollisimman pian…En tiedä aiotko sinä antaa minun jäädä tänne, mutta se on kyllä julmaa minulle! Ajatella että Pariisissa kaikki on niin hienosti ja että siitä täytyy joidenkin teidän päähänpistojenne takia…älä jätä minua tänne ihan yksin…
Mutta kukaan ei kuule…ja lopulta ei löydy hautaakaan…
*****
Hämmästellen luin tänään 22.12.2015 Vesa Sirénin Helsingin sanomiin kirjoittamaa ala-arvoista artikkelia Kuka kurtisti Ajattelijan kulmat? Rodin-museoon tullaan yhä useammin ihailemaan hänen hullua muusaansa Camille Claudelia. Eikö mikään kertonut Sirénille, että sinne tullaan siksi, että Camille oli lahjakas kuvanveistäjä aikana, jolloin taiteilijuus oli naiselle miltei mahdottomus? Jo tuo hulluksi nimittely kertoo toimittajan syvästä ja vinoutuneesta kulttuurivajeesta. Sairas ja uupunut Camille saattoi olla, mutta niinpä otsikko olisikin voinut olla Kuka kuuluisa kuvanveistäjä koitui Camille Claudelin tuhoksi?
Rodin käytti Camillea hyväkseen sekä yksityiselämässä että työssä. Uuvutti kaikin tavoin. Kun Camille Claudel ei enää kestänyt ja tajusi oman lahjakkuutensa, hän päätti yrittää omillaan. Siihen aikaan se oli miltei mahdotonta, kuten kirja Camillesta kertoo. Jos siinä menossa, mitä hänelle tapahtui, ei sairastunut, olisi se ollut suuri ihme. Ei vaadi suurta neroutta ajatella, ketkä juonivat Camillen mielisairaalaan ja vielä helpompi on ymmärtää, ketkä hänet siellä halusivat pitää sen jälkeen kun hoitohenkilökuntakin olisi halunnut hänet vapauttaa. Camillen veli runoilija Paul Claudel seurasi likeltä, mutta ei voinut yksin tehdä mitään. Jos Rodin yrittikin Claudelia anonyymisti avustaa, sehän oli vain myöhäsyntyistä syyllisyydentuntoa!
Sulkihan Suomessa Madetojakin vaimonsa runoilija L Onervan mielisairaalaan, vaikka oli itse juoppo. Mutta ei uskaltanut koskea Onervaan ennen Eino Leinon kuolemaa. Miten sattuikaan, että heti Madetojan kuoltua Onerva koki ihmeparantumisen.
Vesa Sirénin artikkeli on loukkaava ja jokainen joka on lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel. Kuvanveistäjän elämä, tajuaa sen. Erittäin rumaa on Camillen nimittely hulluksi muusaksi toimittajalta, jonka pitäisi pystyä tekstissään objektiivisuuteen. Ja onko asiallista ja korrektia nimitellä ylirasittuneita hulluiksi vielä tänä päivänäkin ja nimitelläänkö muusaksi naista, joka on luonut mm. sellaiset teokset kuin vaikka Šatakuntalã, Klotho ja Valssi! Sirénin artikkkeli on niin naistaiteilijoita aliarvostava, että ihmettelen tämän tekstin voineen olla lehdessäni tänään A.D. 2015!!!
"Hän oli taas päässyt työn kimppuun, siinä kaikki. Hän teki Kypsää ikää polvillaan; mikään ei selittänyt mitään.
Hän oli kuvitellut, ettei pystyisi veistämään enää mitään välirikon jälkeen. Mutta niin ei ollut. Hän veistäisi kuolemaansa asti. Hän oli saavuttanut suuren kärsivällisyyden.
Hän osallistui näyttelyihin melkein joka vuosi, vaikkei uusia veistoksia ollutkaan paljoa. Mutta hän veisti ne itse marmoriin tai valoi pronssiin ja myi sitten sattumanvaraisilla hinnoilla.
Ystävät kyselivät suuresta veistoksesta, jota hän teki joka päivä. Oliko se Perseus, jonka hän oli pannut ensimmäistä kertaa näytteille Salonkiin? Mutta Camille painoi vain sormen huulilleen ja peitti veistoksen ennen kuin ystävät saapuivat."
Camille Claudel/ Anne Delbée (WSOY 1996, suomennos Sulamit Hirvas)
Camille Claudel and Frédéric Chopin http://www.youtube.com/watch?v=aUtVTcuIjtg&feature=related
As a young woman, Camille Claudel was recognized for both her artistic talent and her physical beauty; nevertheless, she spent most of her adult life as a recluse. Much attention has been focused on Claudel's relationship with her teacher, mentor, and lover, Auguste Rodin. Her complex personal drama has brought her prominence through scholarly and popular accounts. Yet it was first and foremost her unrivaled ability to convey narrative through marble and bronze that attracted patrons and critical accolades.
Born in Fère-en-Tardenois, Aisne, Claudel moved with her family to Paris around 1881. She studied sculpture at the Académie Colarossi, one of the few art academies in France open to female students. Along with other sculptors, she also shared an independent studio where Alfred Boucher taught. In 1883 Boucher won a Prix de Rome and departed for Italy; he asked Rodin to serve as adviser to Claudel and her colleagues in his stead.
Two years later, Rodin asked Claudel to become a studio assistant. By working as Rodin's apprentice, Claudel had the chance to study the nude figure, an unusual opportunity for a woman in the 19th century, but one that gave the artist a profound understanding of anatomical nuances. Claudel modeled hands and feet for Rodin's Burghers of Calais and posed for figures in his Gates of Hell.
In 1893, because Rodin's work and stature occupied front stage in French culture, Claudel secluded herself in her studio to disassociate herself from him and to try to establish her own reputation. Her love for portraying the human form resulted in certain sculptures that the state and an infuriated press censored as overly sensual and inappropriate for public display. These circumstances may have contributed to the decline of her career and her mental state. In 1913 Claudel was committed to a mental asylum, where she remained until her death 30 years later.
Isabelle Adjani as Camille Claudel http://www.youtube.com/watch?v=_yT-oSkrrh0&feature=related
Pariskunta Taylor-Burtonissa on aina ollut sitä jotakin...taikaa. Kävin Sooliksen blogissa ja sain tietää, että Elizabeth Taylor täyttää tänään 78 vuotta! Sen kunniaksi käykää katsomassa, mitä elokuvablogissa Lizistä kerrotaan ja klikkailkaa vaikka linkkejä filmiin Who's Afraid of Virginia Woolf? Filmi on oma suosikkini tältä vahvalta näyttelijältä, joka teki Marthan roolin vertaisensa miehen, Richard Burtonin kanssa.
http://www.youtube.com/watch?v=Lz1MpQ0n_ag&feature=related
Tämä kuva muistuttaa minua aina päivästä, jolloin olin täydellisen onnellinen. Oikeastaan olin 'high' ja se näkyy. Olga on vielä korkeasta iästään ja nivelrikostaan huolimatta mukana, kiitos ystäväni, joka vinkkasi minulle luontaistuotteen nimeltään Fortiflex. Nyt vanha neiti on jopa juossut! Mukana on myös tyttäreni kääpiövillakoira Dina, jolla yllään Katrin kutoma upea nuttu. Ja lumi on juuri sopivaa, eikä ollenkaan kylmää ja on joku ihanista, laiskoista joulupäivistä...oh!, those lazy days...
No, olen nyt matkalla kohti lazy days, sillä mieheni jää hiihtolomalle, lunta on upeasti ja Dina tulee muutamaksi päiväksi vouhottamaan meille, kun nuorille tuli menoa. Olemme kotona, mutten ole paljonkaan koneella, sillä omistaudun muulle.
Ja tänään jännitämme sitten jääkiekkoa! Olen kotoisin Porista, joten veressääni soutavat jäkis ja jazz. Tässä viime mainittua: loistava Black Coffee by Sarah Vaughn
http://www.youtube.com/watch?v=jR8fsEDEvdc
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin...
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Nyt aika on saalin-ajon.
Lyö silmien hiilet vastakkain
polun hiekalle heittäen kajon.
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Tuli silmien veitsenä viiltyy
läpi seinän, kammioon hulmahtaa,
ja valkeat linnat hiiltyy.
- L.Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Edward Munch
Hannu Mäkelän L Onerva Liekkisydän (Tammi 2010) esittelee meille runoilija Hilja Onerva Lehtisen, jonka useimmat tuntevat hänen elämänsä miesten, etenkin runoilija Eino Leinon sekä säveltäjä Leevi Madetojan kautta. Teoksessa on Onervan runoja kuudenkymmenen vuoden ajalta ja kokoelma on täten tähänastisista kattavin. Myönnän heti, että olen runojen harrastaja, joka en ole koskaan lukenut tätä teosta ennen yhtäkään Onervan runoa. Hannu Mäkelä toteaakin, että L. Onerva oli paljon enemmän kuin muusa, hieno runoilija, joka yhä odottaa löytymistään.
Teoksen alussa Hannu Mäkelä esittelee runoilijan tyylillä ja tunteella otsikon L. Onerva: Liekkisydän ja elämän muukalainen alla. Harvoin saa lukea niin järkyttävää elämänkohtaloa kuin oli runoilija Onervan. Hän kirjoitti yli satatuhatta runoa ja jokaiseen hän musteella taltioi elämänsä menetysten virran, joka alkoi jo silloin kun hänen äitinsä ’kuoli’, Hiljan ollessa vasta seitsenvuotias. Todellisuudessa Serafiina suljettiin mielisairaalaan ja isä Johan Lehtinen ilmoitti äidin kuolleen. Kohta Hilja menettää myös isoäitinsä ja sitten isänsä ja päätyy vieraiden huomaan, kunnes aikuisena yllättäen joutuu ’kuolleista heränneen’ äitinsä holhoojaksi. Nämä tapahtumat laukaisivat Onervassa kehityskaaren, jossa hänestä tuli ikiorpo ja elämän muukalainen, jonka ainoat pitkospuut olivat runot.
Valo kaunehin on, kun tummin on varjo,
kun yöhyt päivälle taustan tarjoo,
maa taittavi taivahan tarhan.
Elo ihanin on, kun pohja on mustin,
tie riemujen täplätty tuhansin tuskin.
L. Onervan menetysten sarja jatkuu, vaikka me kaukaa näemmekin siinä outoa hohtoa, mutta me katsommekin kaukaa ja ihailemme järkeä vailla Eino Leinoa. Sillä vaikka mitä sanotaan, niin Eino Leino oli Onervan elämän suuri rakkaus, Einolle hän kirjoitti runonsa, Einolle hän paloi, Einon takia hän jaksoi elää. Kaikesta huolimatta Onerva avioitui ensin Väinö Strengin kanssa, josta avioliitosta sitten lähti 1908 Leinon palvonnan ja rakkauden kohteeksi. Vaan lukki kutoo seittejään ja niinpä alkoi triangelidraama, jossa mukana Onerva, Leino ja Madetoja. L. Onerva irrottautui Leinosta vasta 1913, mutta solmi avioliiton Madetojan kanssa vasta 1918. Yhteys Leinoon kuitenkin säilyy ja ilmiselvästi Onerva murtui rakkaudesta Leinoon vuosi vuodelta…
Laupias Klotho,
liekeistä huokaan
yöhön ja jäähän.
Nosta jo polttava
elämän seppel
toisten päähän!
Onervan menetysten sarja vain jatkuu, sillä hän ei saa koskaan lasta. Onervan syvin osa on orpous. Mutta orpoja olivat myös Leino ja Madetoja ja miten sen sanookaan Hannu Mäkelä: ”Sekä Leino että Madetoja olivat orpoja Onervan lailla ja orpo on itsekäs, jos jotakin. Kaksi orpoa ymmärtää alkuun hyvinkin toisiaan, ja sielujen nopea ja suuri yhteys voi syntyä, mutta arjessa orpous ei enää samalla tavoin yhdistä, vaan alkaa pikemminkin erottaa. Näin ainakin jos Onervaa ja hänen rakastettujaan ajattelee.”
Voisi ajatella, että Leinon kuolema toi helpotusta pariskunta Madetojan elämään, vaan toisin kävi. Madetojat alkoholisoituivat ja lopulta talvisota ja toinen maailmansota suisti pariskunnan täysin raiteiltaan. Säveltäjäprofessoria hoidettiin alkoholistiparantolassa, jonka nimi oli Huvitus, mutta L.Onervaa miehensä tahdosta mielisairaaloissa! Niistä hän ei ilman miehensä lupaa voinut poistua. Ellei Madetoja olisi kuollut, olisi Onervan kohtalo ollut ikuinen suljettu sairaala kuolemaansa asti.
En rauhaa saa.
Mua vetää veren pakeneva luode
halk’ elämän,
niin turha kuin on yössä ajo tuulen
maailmaa kiertävän.
Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän….
Onervan elämä oli suuri tragedia ja sen tragedian hän kirjoitti runoihinsa. Onervan runot eivät aukea yhtä helposti kuin monen muun runoilijamme, sillä niissä soi outo musiikki…intohimoa ja Klothon kosketusta…Silti, esimerkiksi Sielujen sota syttyi minussa heti ja tajusin: Tässä on nainen, jolle Leino omisti huikeimman runonsa! Ei ollut vailla hohtoa L. Onervan elämä, eikä syyttä syttynyt upea Leino rakastetulleen, sillä runosoittoon, rakkauden kauneimpaan kieleen pystyi myös intohimoinen Onerva:
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Eläminen on maailman harvinaisin asia. Useimmat ihmiset ovat olemassa, ei muuta. Oikeata elämää on se kun toteuttaa täydellisyytensä ja tekee jokaisesta unelmastaan totta.
- Oscar Wilde -
Tässä minun lukusuositukseni hiihtolomalaisille!
Lukiessani Muriel Barberyn Siilin eleganssia (L´Élégance du hérison, Gummerus 2009, suomennos Anna-Maija Viitanen) koin niin kiintoisia ja riemukkaita hetkiä ovenvartija Renée Michelin seurassa, että ajauduin ihmettelemään, miksi ranskalainen kirjallisuus niin harvoin saa sijaa suomalaisten lukukokemuksena. Se aihe on kuitenkin niin kaukana siitä hulvattomasta olotilasta, jonne Barbery onnistui minut lennättämään, että annan sen nyt jäädä ja kerron teille 54 vuotiaasta Renée Michelistä, joka on hienon, hyvin hienon pariisilaisen talon ovenvartijarouva ja ollut sitä jo 27 vuotta.
Niin näkymätön kuin ikuisuus onkin, me katselemme sitä.
Hieno pariisilainen kerrostalo on maailma maailmassa, luokkayhteiskunta luokkayhteiskunnassa. Ensin on ovenvartijapariskunta, jota rikkaat talon asukkaat eivät edes huomaa. Sitten on ovenvartijaleski, jota kukaan ei huomaa. Leski asuu lihavan kissansa Leon kanssa, kulkee lättänissä tohveleissa, eikä mitenkään yritä edes mielistellä ylempiensä suosioon. Hän on hieman ylipainoinen, vastaa kun kysytään, ei puhu muuten kuin portugalilaisen siivoja Manuelan kanssa, joka onkin kissan ohella Renéen ainoa ystävä.
Talossa huoneistot ovat magnumkokoluokkaa kuten asukkaiden tittelitkin. Neljän sadan neliön huoneistossa asuu kaksitoistavuotias Paloma Josse, joka on päättänyt tehdä itsemurhan ennen kolmattatoista syntymäpäiväänsä, koska ei halua joutua samaan kultakalamaljaan perheensä ja koko perheen edustaman yhteiskuntaluokan kanssa. Paloman suuri ongelma on, että hän ihailee niin kovasti japanilaisuutta, kiitos ahkeran mangojen lukemisen, että haluaisi tehdä japanilaisen itsemurhan, mutta ei kivun peloltaan siihen pysty. Ratkaisun tarjoaa kirjallisuuden maisteri äiti, jonka yöpöydällä on kulhollinen mieliala- ja masennuslääkkeitä. Paloma verottaa kulhoa määräajoin, lopettaakseen itsensä lääkkeillä, mutta ennen kuolemaansa hän on päättänyt sytyttää talon tuleen.
Minä humahdan masennuksen alhoon ääntä nopeammin.
Pariisilaisen kerrostalon koppavassa pienoismaailmassa kukaan ei katso Renéetä silmiin, joten miksi he voisivatkaan huomata, että ovenvartija on aivan muuta kuin prototyyppi. He eivät näe, että Renéellä on taito verhota silmänsä tyhmiksi, he eivät huomaa, että ovenvartijakopin etuhuoneessa rahvaan ohjelmia pauhaavaa televisiota ei katso kukaan, he eivät näe, mitä Renée kantaa läpinäkyvässä ruokakassissaan itselleen, sillä rahvaan ruoan alle on piilotettu hienointa pateeta ja muu on vain hämäystä. Renéen kakkostelevisio on takimmaisessa huoneessa ja siellä tämä leski putoaa oopperan hurmioon tai katselee ohjelmia, jotka on kohdennettu vain älymystölle.
Koko fenomenologia perustuu sille vakaumukselle, että meidän reflektiivinen tietoisuutemme, ontologisen arvokkuutemme todiste, on meissä ainoa tutkimisen arvoinen osa, koska se pelastaa meidät biologian määräävyydeltä.
Kuin sattumalta myös Renée on suuri japanilaisuuden ihailija, joten väistämätöntä lienee, että talon kaksi japanilaishenkistä eksentrikkoa kohtaavat toisensa ylitse vallitsevien normien ja yhteiskuntaluokkia toisistaan erottavan syvän kuilun. Renéessä älykäs, mutta vihainen Paloma löytää vertaisensa kuulijan ja lopulta Palomassa Renée kohtaa kamelian, joka pelastaa hänet elinikäiseltä syväjäädytykseltä.
Niinpä kesäsade joskus tekee sijansa meihin, niin kuin uusi sydän, joka lyö samassa tahdissa entisen kanssa.
Sitten talossa tapahtuu kuolema ja mikään ei mene kuten ennen, joten kukaan sukulainen ei asetu asumaan vainajalta jääneeseen jättihuoneistoon, vaan sinne muuttaa mullistavan remontin jälkeen hienotunteinen ja älykäs japanilainen Kakuro Ozu ja sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Kakuro näkee kaiken kuin läpivalaistuna ja jo hänen katseensa saa aikaan väristyksiä talon kahdessa sielun peittelijässä. Paloma toki jatkaa syvällisten haikujensa ja tankojensa kirjoittamista, sillä hän on päättänyt näiden japanilaisten runomittojen avulla tuoda esille Syvälliset Ajatuksensa ennen kuolemaansa, mutta yllättäen runot alkavat saada uutta tunnetta ja sitä myöten myös elämä tarjoaa toivoa: Ehkä elämää löytyy kultakalamaljan ulkopuoleltakin.
Taide on tunnetta, jota halu ei hillitse.
Siilin eleganssi on sekä älykäs että hauska kirja. Se ei ole kyyninen kuin alun ripaukset, vaan enempi se on mustaa huumoria ja loistavaa älyn valon vilauttelua. Tätä lukee vaativakin lukija, mutta tästä ilahtuvat kaikki. Tämä antaa syrjityille itsetuntoa ja ylpeitä se kolauttaa. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, että älä katso kuorta, vaan sukella sisälle: Mikään ei koskaan ole aivan sitä, miltä se näyttää. Pidin jopa siitä, että luvut, joissa ollaan Renéen ajatuksissa tai Paloman pohdinnoissa oli eroteltu käyttäen myös eri fonttia, jolloin ei ollut vaaraa sekaantua alussakaan, kumpi persoonatyyppi nyt miettii elämänsä kiemuroita. Sanoisin, että tässä on erittäin nautinnollinen kirjallinen elämys, jonka soisin osuvan mahdollisimman monen lukijan iloksi.
Minä katson häntä.
Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Suketus Annika Irene Katri Elma Ilona ja Katja/Lumiomena Mitä luimme kerran Krista/Lukutoukan kultturiblogi
Nyt kun sielu on ylitäysi, minun on pakko sitä tyhjentää, että voin jatkaa. Pitäisi kirjoittaa nyt ministeri Anttilasta ja hänen tavastaan suorastaan puolustaa eläinten kaltoinkohtelua ja siitä, mikä peto ihminen on eläimelle, mutta jouduin sivuraiteelle. Nyt mietin muuta...
Taidan olla vähän romanttinen, sinisilmäinen, hyväuskoinen ja liian vähän nettimaailmassa liikkunut, mutta nyt olen vuorokauden potenut sairautta nimeltä pettymys ihmiseen. Ja valitettavasti mieheen. Sattuneesta syystä seikkailin eilen netin ihmeellisillä poluilla ja tajusin, että puhutaan hiilijalanjäljestä, mutta kukaan ei puhu nettijalanjäljestä, joka meistä jää, kun kommentoimme hyvin moninaisia asioita esim. toisten blogeissa tai erilaisissa keskustelufoorumeissa. Jos linkitän itseni, sieltä löytyy sitä sun tätä, mutta enimmäkseen toivottavasti kannustavaa, hauskaa, joskus vähän väittelyä ja huvia, mutta toivottavasti ei sitä, mikä nyt hämmästyttää, kauhistuttaa pientä kulkijaa.
Huomasin eilen, ettei ole mitään rajaa sillä, mitä ihminen voi nettiin kirjoittaa. Mukasivistyneet miehet heittävät niin ala-arvoista lausuntoa naisista ja siitä, miten heitä voi parhaiten hyväksikäyttää, kertovat ikäviä yksityiskohtia, jotka mielestäni kuuluisivat poliisille, puolustavat pedofiliaa, puolustavat 9-vuotiaiden tyttöjen hyväksikäyttöä ja pakkonaittamista vanhoille ukoille kulttuurisin syin, tarjoavat hyväuskoisille naisille rahaa matkaseurasta, jolla 'herrasmiesmäisyys taattu', nimittelevät naisten sukuelimiä iljettävästi, kehuvat itseään naisten blogeissa sivistyneiksi, varakkaiksi, hyvän näköisiksi ja hauskoiksi, kun samaan aikaan kommentoivat toisaalla äijäblogeissa, miten 'on tuota vatsaa tullut, mutta ilman läpeä ei ole tarvinnut olla' ja sitten kuvaillaan, miten naista voi oikein naruttaa. Pyhä jysäys, mikä naisviha vallitseekaan kuusikymppisten puutteenalaisten herrojen keskustelufoorumeilla. He tuntevat koko naissukukunnan olevan vain alkueläintä alempaa limaa, koska heidän vaimonsa ovat heidät jättäneet. Onkohan näille läskisille, viagratoimiville, suomalaisille sikaäijille tullut mieleenkään, että pitää mennä peilin eteen ja miettiä, miten on oman houkuttelevuuden laita. Jos sivistys on niin ohut, että naisen kynnen pieni raapaisu tai pari ylimääräistä paukkua, sen kokonaan saa lävistettyä ja tilalle alkaa valua semmoista sontaa, että heikompaa pyörryttää, niin ajatelkaa nyt edes sitä, että omat aikuiset lapsenne pyörivät netissä ja ajatelkaa millaista käytösesimerkkiä tarjoatte nuorille miehille!
Miesten keskustelufoorumeissa ei ole mitään tasapuolisuutta, vaan naista lyödään kuin vierasta sikaa, mutta minä haluan painottaa, että sukupuoleen katsomatta KAIKKI olisivat varovaisia netissä. Arvaan miesten huutavan tasapuolisuutta, vaikka he eivät itse sitä ole valmiita naisille tarjoamaan!
Se on sitten kumma juttu, miten sitaatit niin usein osuvat kohdalleen, vaikka nyt tämä, minkä olen ennenkin julkaissut ja joka tulee William McFeeltä:
"Nainen alkaa yleensä kukoistaa sen jälkeen, kun hänet hylätään, hylkäävän miehen elämä taas päättyy usein onnettomasti."
Naiset, kun saatte miehistä nettiseuraa, tehkää yksinkertainen juttu: Laittakaa hakuun miehen käyttämä nettinimi ja lukekaa KAIKKI, mitä hän on missäkin kertoillut ja harkitaa sitten huolella ennen kuin jatkatte. Ah!, nyt aivan kuulen, kuinka nimimerkit vaihtuvat, mutta eipä huolta: perässä pysytään. Paitsi minä en enää vieraile siellä, missä egovammaiset, epätoivoiset kuusikymppiset äijät keskenään sikailevat ja lietsovat pyhää sotaa naisia vastaan. Kyllä se niin on, että Kaikkien Aistien Juhlat ovat nuorten miesten ja voimme jättää kuusikymppiset ukot sikailemaan keskenään, sillä naisen palvontaa he eivät ansaitse muusta nyt puhumattakaan.
kuva Edward Munch
Olen vain pieni tyttösinun kuumien silmiesi edessä,joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.Vain surullinen sydämeni on minulla annettavana,mutta varjoni liukuu huumaantuneenasinun jalkojesi yli.Hiljaisena rakkaudestakatselen kasvojasi,oi minun musta jumalani,ja punaisen lippaan laillakätkee sydämeni helmiketjua,päivä ja öitä,jotka olet minulle antanut.Mutta jos sinä minuun väsyneenäsuljet silmäsi,olen katoava hiljaisemminkuin aamutaivaalta tähdet.- Katri Vala -Kootut runot (WSOY 1958)kuva Hanne
En ole poissa kuin hetken. Luen, luen ja luen...
kuva Ramón Casas y Carbo Après le bal (Frauen, die lesen, sind gefährlich)
Kun siunaan sua, sotaa toivotan,
en parempaa!
Ikuista sielun lentomyrskyä,
en satamaa!
Ken määrään pääsee, liian alhaalle
sen asettaa.
Rukoilen sotaa: rauha sielujen
on kuolemaa!
Jok' askel, jot' ei astu eteenpäin,
sen astuu taa.
Ja tuokiot, joist' ei käy tilille,
ne kavaltaa!
Ei onnellisin se, ken onnensa
lahjaksi saa...
Ken määrään pääsee, elonmäärästään
pois lankeaa!
Jok' aatos tinkimätön iskun lyö
ja iskun saa.
Ja niistä ankarin ei aina se,
mi kalskahtaa.
Jumalten kalpa salaa haavoittaa
myös kantajaa...
Ma sotaa pyydän: rauha sielujen
on kuolemaa!
- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Frida Kahlo
Olen oudolla tuulella. Sitä kiellä en. Siksi tuli mieleeni laittaa nyt esille tämä kuva, joka on otettu Luvialla, kun vietimme pääsiäistä äitini luona. Sisareni mies on ammattikuvaaja ja myös mieheni on kovasti kuvaajaa;-) Kaksi herraa kuvasi ja kuvasi ja tässä lopputulema. Hyvin sanavalmis sukulaismieheni antoi kuvalle semmoisen nimen, että sitä en uskalla tähän kirjoittaa, etten joudu erään uskonnollisen ryhmän kiroukseen. Äitikin jo varoitti! Saatte tänään vielä jotain uutta, ellei mieheni vammaudu koripallo-ottelussa kykenemättömäksi kuvasuorituksiin...Kuva on vuodelta 2006, jolloin käytin vielä pitkiä housuja, nyt vain leninkiä herrojen iloksi;-) Ja kädessäni ei ole vielä sitä unelmaista pinkkiä kelloa ja paitapuserokin on sinivalkoinen, nyt vain pinkkiä, lilaa, saharaa...olen ihan toinen. Älkää kysykö: Miksi? Ich weiss es nicht!
Kalojen merkissä syntyneenä olet vastaanottavainen, herkkä ja myötämielinen. Olet myös vaikutuksille altis, ja ympäristösi sekä ihmiset joiden kanssa joudut tekemisiin vaikuttavat sinuun enemmän kuin joidenkin muiden merkkien edustajiin. Olet luonnostasi jonkin verran kielteinen, joten olosuhteet ja sinua hyökkäävämmät henkilöt voivat helposti muovata sinua. Koska toisten mielipiteet ja käytös vaikuttavat sinuun niin voimakkaasti, sinun on oltava varovainen valitessasi ystäviä ja seuralaisia.
Kalat voivat päästä henkisen kehityksen tai aineellisen menestyksen huipulle tai vaipua itsesääliin ja epätoivoon, jolloin he mieluiten pakenevat elämän ongelmia kuin kohtaavat ne rohkeasti. Tunnet herkästi elämän salatut pohjavirrat ja olet suosiollinen suurille suunnitelmille. Hallitseva planeettasi Neptunus on outo ja salaperäinen taivaankappale. Sen vaikutus voi olla joko innoittava tai masentava, ja sen ansiosta voit joko olla erittäin tarkkanäköinen tai saada asioista ja ihmisistä aivan väärän kuvan. Vaistoat selittämättömien voimien olemassaolon, ja levottomuutesi johtuu usein siitä, että kaipaat alitajuisesti jotakin saavuttamatonta.
Olet liikaherkkä arvostelulle, ja vaikka et olekaan luonteeltasi riidanhaluinen, sinua usein harmittaa oma epävarmuutesi ja riittämättömyytesi ja saatat ärtyä helposti. Kalojen merkissä syntyneenä sinulla on puoleensavetävä ja viehättävä olemus, mutta tarvitset hellää ja ymmärtäväistä kohtelua; sinä et pidä käskyistä etkä painostuksesta. Luotat ystäviisi ehdottomasti ja loukkaannut ja petyt usein, kun sinusta tuntuu, että he ovat jättäneet sinut pulaan ja tuottaneet sinulle pettymyksen. Tämän maailman touhut saavat sinut usein ymmälle ja heikkoutesi johtuvat usein herkkäuskoisuutesi aiheuttamasta mielenmasennuksesta tai ihanteittesi särkymisestä.
Olet myötämielinen, sääliväinen ja kiinnostunut toisten tarpeista; uskosi voi innoittaa lähimmäisiäsi kestämään edelleen epätoivon hetkinä. Sinulla on luontaista velvollisuudentuntoa ja teet usein enemmän auttaaksesi heikkoja ja onnettomia kuin auttaaksesi itseäsi.
Neptunus on unimaailman vertauskuva, ja sinun maailmassasi unelmasi voivat myös toteutua. Sinulla on vilkas mielikuvitus, olet täydellinen kaikessa mitä teet ja saat enemmän innoitusta korkeista sfääreistä kuin muissa merkeissä syntyneet. Henkisesti kehittynyt Kala, jolla on molemmat jalat maassa, käyttää näitä ominaisuuksia menestykseen. Mutta on sellaisiakin Kaloja, jotka ovat epäröiviä, joilta puuttuu muutamille merkeille ominaista määrätietoista tahdonvoimaa ja jotka elävät mielikuvituksen epätodellisessa maailmassa.
Tämän merkin edustajien pitäisi vakavasti yrittää käyttää sisäisten ja ylhäältä päin tulevien voimien jalostamat ainutlaatuiset kykynsä parhaalla mahdollisella tavalla. Heidän pitäisi seurustella myönteisesti ajattelevien, tasapainoisten ja vakiintuneiden henkilöiden kanssa, jotka kannustavat heitä tuomaan esiin monipuolista lahjakkuuttaan ja käyttämään yliaistillista tajuaan ihmiskunnan mielen ylennykseksi.
Kalojen merkissä syntyneenä olet tunteellinen, seurallinen ja toverillinen mutta vaivut helposti synkkyyteen. Jotkut teistä päättävät ehkä mennä luostariin ja luopua maallisesta, mikäli pitävät tämän maailman näyttämöä epämiellyttävänä, ja muutoinkin Kalat tarvitsevat ainakin jonkin pakopaikan tai omaa rauhaansa silloin tällöin.
Tunteellinen luonteesi kaipaa osakseen huomiota ja rakkautta, ja koska olet rakkaudessa yhtä herkkätunteinen kuin muissakin asioissa, voit loukkaantua syvästi jos tunnet itseäsi laiminlyödyn. Olet yleensä uskollinen, huomaavainen ja luotettava, mutta sinun on varottava toimimasta äkillisten romanttisten mielijohteiden mukaan ja sortumasta mustasukkaisuuteen.
Koska aviosuhde on onnekas vain silloin, kun puolisot sopivat älyllisesti, henkisesti ja ruumiillisesti yhteen, sinun olisi tunnettava eri merkissä syntyneiden ihmisten luonne ja päätettävä, mikä sopii parhaiten yhteen sinun luonteesi kanssa.
She is lovig snow like me. She is as self-important as me, but also as sensitive as me. She is loving delicious food like I do. She is the type 'vie sie, mie vikisen'. She doesn't always want to show how much she's caring, but she does. She is proud and likes that men are crawling in front of her. And every day Ukkometso is crawling on the floor and is begging one kiss...Olga is the Queen and the oldfashioned Girl. After a time she is gracious and gives one beautiful kiss. And her eyes are like amber and ears like all silk and velvet of the world...and she is called also Unforgettable♥
Tässä tilhien kuhertelua. Aiheesta lisää Iineksen blogissa. (Klikkaa nimeä Iines.)
Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman) teos on omistettu: Rakkauskertomus Janetille! Jo kirjan omistus paljastaa, että luvassa on John Irvingin mielipuolisten tapahtumien lisäksi romantiikkaa ja onhan sitä. Minun mielestäni tämä on Irvingin vaikuttavin, viehättävin ja romanttisin kirja. Irvingin runsaaseen tyyliin (ihmettelen usein millaiset aivot Irvingillä mahtaakaan olla…) kaikki kuitenkin tapahtuu monessa tasossa, mutta henkilöitä ei koskaan ole liikaa, joten lukija pysyy mukana huolimatta siitä, että kaikki mukana olevat henkilöt ovat vaikuttavia, ei vain yksi tai kaksi, vaan kaikki.
Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija on jälleen kerran ryypännyt korttinsa 'kuivumaan'. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina.
”Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hyljintääkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.”
Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin tarkoitukseen oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.
Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”
Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Tedd yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Teddhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Tedd ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Teddin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.
Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.
Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.
Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.
Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. Runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:
Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset,
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet,
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,
ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.
Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi jo mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”
”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”
Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.
Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan liikuttavin, unohtumattomin kohta:
”Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itään päin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21”
PS. Tämän kirjan muistoksi aion tilata elämäni ensimmäisen kashmirneuleen. Pinkin kashmirvillatakin.
PPS. Voidakseen tulla kirjailijaksi, pitää elää Ruth Colen elämä!
