keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Puutarhakirjat Leena Lumissa


Tästä puutarhakirjastosta löydät kaikki lukemani puutarhakirjat alkaen vuodesta 2009. Olen itse hyvin innokas puutarhaharrastaja, jolla on nyt jo noin kolmenkymmenen vuoden kokemus 3000 neliön puutarhan pitämisestä Päijänteen saarella. Puutarhaani olen esitellyt mm. Viherpiha -lehdessä jutussani Intohimolla puutarhasta kaikkina vuodenaikoina. 2009 olin mukana Ihana piha -ohjelmassa ja nyt jatkan puutarhakuvailujani kirjablogissani, jonne aihe sopii kovinkin hyvin. Puutarhakirjoja luen mieluusti ja vaikka aina päätän, että ei mitään uusia puutarhamullistuksia, vaan että sitä voisi tehdä vaikka jotain muutakin, niin joka kevät iskee sama kuume, joka saa rapsuttamaan ensimäisiä pälvipaikkoja ja sitten alkavat sipulikukkien ja muiden kasvien odottamisen ihmeelliset päivät. Mitä sitä ihminen oikeastaan muuta tarvisee kuin kukkia, kirjoja ja rakkautta. Puutarhaillaan!



Tulppaanitarhan lumo


Värien lumoa puutarhaan


Keittiöpuutarhurin käsikirja

Yrttitarha ruukussa


Puutarhan vihreä vuosi
Suomalaiset perinnekasvit


Onnellinen puutarhuri


Yrttimaa
Uusia ideoita puutarhaan  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 2 954 lukijaa! (3/2016)// 3 127 (4/2017)

Satu ja päärynäpuun Pyrre

Satu Kukkameri ja lumen ihme  (kertoo jouluruusun tarinan)

Nämä löytyvät siis tämän jälkeen oikeasta palkistani. Ja vuoden 2009 ja 2010 puutarhakirjat löytyvät täältä.

Ja tästä alkavat vuoden 2012 ja 2013 etc. puutarhakirjat:


Olohuone puutarhassa


Puutarhan aika


Puutarhamaailma  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 192 lukijaa!  (9/2015) // 1 225 (3/2016)// 1 321(4/2017)

Lomailijan puutarha

Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  Tästä kirjasto on ollut kiinnostunut jo 9 239 lukijaa! (9/2015)// 9 481 (3/2016)// 10 686 (4/2017)// 15 252 (6/2020)


Puutarha laatikoissa - viljelylaatikot, ruukut, kasvihuoneet, kohopenkit (Minerva 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 828 lukijaa!  (9/2015)// 1 896 (3/2016)// 2 003(4/2017)



Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 560 lukijaa! (9/2015)// 1 644 3/2016)// 1 946 (4/2017)


Onnellisen puutarhurin vuosi  (WSOY 2013)



Mia Grönstrand, Katja Juurikko: Puutarhassa kotini - Etelä-Suomen avoimet puutarhat (Tammi 2013)
Tommy Tønsberg, Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia (Minerva 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 808 lukijaa! (9/2015)// 1 915 (3/2016)// 2 117 (4/2017)


Puutarhamaailma 2013 (Karisto)


Puutarhurin syksy ja talvi (Tammi 2013)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 125 lukjaa! (9/2015)// 1 236 3/2016)// 1 391 (4/2017)


Puutarhan ystävät ja viholliset (Minerva 2014)


Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla (Minerva 2014)


Kotipihan kasvihuone (Tammi 2014)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 315 lukijaa! (9/2015)// 1 439 (3/2016)// 1 781 (4/2017)



Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014)  Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 223 lukijaa! (9/2015) // 1 356 (3/2016)// 1 721 (4/2017) 2 444 (7/2019)



Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha (Minerva 2014) Tästä kirjasta on ollut kiinnostunut jo 1 023 lukijaa! (3/2016)// 1 414(4/2017) 2 022 (7/2019)


Kukkia sipuleista (Moreeni 2014)  


Ruukkupuutarha - Iloa ympäri vuoden (Minerva 2015)


Suomen kauneimmat puutarhat (Minerva 2015, toimittanut Kirsi Tuominen)


Ajatuksia puutarhurille (toimittanut Leena Lammela, Karisto 2015)


Omasta maasta. Omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja (Minerva 2016)


Nykyaikainen kaupunkipuutarha (Minerva 2016)



Rakas puolivilli puutarha (Docendo 2016)



Viherseinät. Uutta ilmettä puutarhaan (Minerva 2016)



Kukkaloistoa keväästä syksyyn (Minerva 2017)



Tomaatti (Readme.fi 2017)



Pihan köynnöskasvit (Minerva 2017)



Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa (Minerva 2020)



Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta (Docendo 2020) 

Leena Lumi's Flower Power sisältää välähdyksiä minun puutarhaani täällä harjukaupungin saarella...

tiistai 26. heinäkuuta 2011

JOUDU JO SIELUNI


Prologi

Tämä kaikki tapahtuu Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, kaikkialla…Me luemme kirjaa ja laitamme sen luettuamme syrjään, mutta se Asia ei väisty. Se miten ennen oli epäkorrektia puhua maahanmuuttajista, on tänään sallittua. On lupa lietsoa Vihaa eikä kukaan tajua vaatia Rekisteriä rotuun, kulttuuriin ja uskontoon perustuvista Vihanlietsojista. Suomalainen karjuu bussissa, että norjalainen murhaaja teki aivan oikein! On salonkikelpoista vihata, mutta tuulet ovat ennenkin kääntyneet, vuoret väistyneet ja vedet muuttaneet virran suuntaa…

Norjan tragedian tapahtuessa olin sekä lomalla että lukemassa lomittain kolmea aivan erilaista kirjaa. Ei todellakaan tullut ensimmäiseksi mieleen tuoda vihauhrien jälkeen blogiini dekkaria, kunnes eräänä yön tuntina tajusin, että Åke Edwardsonin Joudu jo sieluni (Gå ut min själ, Like 2011, suomennos Jonna Joskitt) tiivistää mitä parhaimmalla tavalla sen kauheuden, mikä on asettunut keskuuteemme tänne Pohjolaan, Euroopan lintukotoon: muukalaisvihamielisen ääriaineksen.  Kirja  on toinen Edwardsonin Jonathan Wide –sarjassa ollen taidokas jännityskirja, kuten aivan kaikki muutkin hänen dekkarinsa, joista olen lukenut useimmat. Aikaisemmin menin toisilla fiiiliksillä ja rentoutuen, nyt siitä ei ollut tietoakaan, vaan luin kirjaa yhä vain enemmän tiedostaen, sillä vaikka Joudu jo sieluni ytimessä on mystinen sarjamurhaaja Göteborgissa ja juonen kudelma on todella huikea, jäi kaikki sen varjoon, mitä tutki rikospoliisi Kajsa Lagergren ja mitä hän huomasi tutkiessaan vihaiskuja maahanmuuttajien yrityksiin. Kajsa alkaa painaa neuloja kartalle rikospaikoille huomaten neuloista muodostuvan hakaristikuvion. Tämä on Kajsalle melkein liikaa, mutta sitkeänä poliisina ja monikulttuurisuuden kannattajana hän näkee kuviosta puuttuvan vielä palan ja hän päättää kenellekään erityisesti asiasta kertomatta alkaa seurata vaistoaan eli vahtia erästä pizzeriaa, johon iskua ei ole vielä tehty ja siitä alkaa Kajsan tuskien tie, jota hän ei osannut aavistaa avustaessaan vastaanottamalla puheluita Göteborg-Postenin toimituksessa, johon niin sanottu yleisö sai soittaa mielipiteitään maahanmuuttajiin kohdistuneista iskuista::

Kajsa Lagergren ajatteli lehtitalossa viettämiään tunteja. Yksi soittaja oli puhunut poliittisesta korrektiudesta. Toistaiseksi oli poliittisesti korrektia suhtautua suopeasti maahanmuuttajiin ja nurjasti niihin jotka suhtautuivat nurjasti maahanmuuttajiin, mutta odottakaa vain. Tuuli kääntyisi, piakkoin. Siinähän sitten ajattelette korrektisti. Kansa ajatteli toisin, ja kansa sai nyt päättää. Kai tämä oli edelleen demokraattinen maa, helvetti! Mutta se siitä demokratiasta, jos mutakuonot saisivat lisää sananvaltaa. Eikö herra ollut poliisikomisario? Eikö hän tiennyt, että suurimman osan rikoksista tekivät ihmiset joilla oli ties mitä outoja ja vastenmielisiä nimiä!

Undsoweiter. Kajsa ajatteli kuitenkin myös läpi tihkuneita toisenlaisia ääniä, jotka kertoivat siitä miten ’ruotsalaiset’ vastustivat käännytyspäätöksiä, pienestä liikkeestä joka suojeli pakolaisia karkotukselta. Niin kuin sota-aikana, Euroopassa. Vastarintaliike.

Joudu jo sieluni käsittelee siis sarjamurhia ja rasistisia rikoksia. Minulle rasismi ja sen vastustaminen on aina ollut ohitse kaiken, mutta katsotaanpa myös vähän muunlaista väkivaltaa eli koulukiusaamista, joka tässä kirjassa sijoittuu lähinnä kaupungin varattomien perheiden lapsille järjestetyille kesäleireille. Mitä tapahtui tällaisella leirillä ’60-luvulla ja mitkä olivat lasten julmuuden seuraukset. Toinen julmuus ei sulje pois toista. Ei vähennä sen kauhua tai painoarvoa, mutta jotenkin lasten toisiinsa kohdistamiin kiusaamisiin ei ole ikinä päästy kunnolla, todella kunnolla kiinni. Rasismiin päästään kiinni, jos kielletään lailla kaikki muukalaisvihamieliset lausunnot, yllyttämiset ja teot ja laitetaan niihin päälle kovat sanktiot, mutta miten puuttua lasten julmuuteen on kuin tyhjään huutaisi ja siitä on myös Edwardsonin kirja osuva ja kaunistelematon esimerkki.

Jonathan Wide on kirjassa eronnut vaimostaan ja osin alkoholisoitunut, mutta hän yrittää päästä alkoholista tosissaan irti,. kuuntelee oopperaa, tapaa lapsiaan, on eronnut  poliisista, mutta alkaakin yllättäen avustaa entistä kollegaansa Sten Ardia privaatisti, kunnes huomaakin, että jokin hänen lapsuudessaan on kulkenut ristiin eilisen kiusatun, tämän päivän kostajan kanssa. Kasvot, kasvot leijuvat ilmassa, ne tavoittivat hänet jossakin kuin tropiikissa…palmuja, vanhan koulun vuosikirja ja luokkakuvat. Mitä näkyy luokkakuvissa, mitä lasten leirikuvissa ja missä ovat kasvot, missä mies, jolle ne kuuluivat? Missä helvetissä on Kajsa!

Åke Edwardson on takuuvarmaa vastavoimaa militanteille, muukalaisvihamielisille ääriaineksille ja sopii äärettömän hyvin blogiini, jossa olen sen alusta alkaen kieltäytynyt julkaisemasta mitään rotuun, ihon väriin, uskontoon kohdistuvaa vihamielisyyttä. Monikulttuurisuus on kansakunnan rikkaus ja se lähde, josta isänmaamme kasvotkin kauniimmin heijastuvat.

Epilogi

Nyt näen pahuuden todellisen voiman. Taivas on tyhjä. Maan päällä on vain ihminen.

- Vasili Grossman -

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

NYT PETRIINAN KANSSA VENETSIAAN!

Nyt on Petriinalla menossa matkajuttu Venetsiaan, josta saatu vasta osa 1, joten ehditte mukaan. Mikä tekee tästä reissusta erityisen on se, että Petriina on syntynyt kuvaamaan. Hänen kuvissaan on aina jotain uniikkia. Alempi kuva olisi minulle taulu seinälle ja ylempi tuo mieleeni monta kirjaa Venetsiasta, sillä olin minäkin siellä eräänä kauhujen yönä, mutta onneksi 'hän' ei tunnistanut minua kiitos naamion...(vrt. Kirjan kansa).
Tämä on kuin telepatiaa, sillä kävimme illalla mieheni kanssa yhtä Isoa Matkaekeskustelua, johon liittyi myös Venetsia. Jos haluatte lukea jotain aivan erityistä, jossa Venetsia mukana, lukekaa Ian McEwanin Vieraan turva tai Geraldine Brooksin Kirjan kansa. Jos haluatte lukea vain Venetsiasta, sitten Tessa Kirosin Minun Venetsiani.

lauantai 23. heinäkuuta 2011

KELTAISEN POLUN TARINOITA HEINÄKUULTA

Kalliomme keskellä on kosteikko, jonka läpi kulkee keltainen polku.

Siinä kasvavat täysin vailla kastelua keltakurjenmiekat, joista olen postannut teille upeita kuvia alkusuvelta, kullerot, päivänliljat, rantakukat sekä kuunliljat.
Nyt on se aika vuodesta jolloin keltakurjenmiekat taipuvat antamaan roolivuoron kuunliljoille.
 Keltaisten kukkien keskellä pilkottaa sininen runsauden sarvi ja iltaisin siilit saapuvat ruokakupeilleen, mutta toisinaan ahneus vetää nämä puutarhan hyötyeläimet, jotka syövät myös lehtokotiloita, samalle ruokakupille.
 Tiedoksi, että mieheni loma on vasta alussa, joten en aio paahtaa koneella 'normaalisti' vielä muutamaan viikkoon. Toki luen, mutta hillitysti;-)
 Ensi viikolla on tarkoitus järjestellä vuoden 2011 puutarhakirjat palkissa yhden kuvan alle. Muuta blogityötä en nyt tee, vaikka tiedän, että Ian McEwan on kesken, mutta se odottaa täyttymystään.

Kysyin kuunliljoilta mitä musiikkia he tahtoisivat kuulla. Nuo upeudet käänsivät katseensa sadeveden täyttämään runsauden sarveen, joka on hyvin sininen ja silloin tajusin:

Blue Cafe

JUKKA PETÄJÄ TIETÄÄ PAREMMIN, ENEMMÄN JA VAISTOAA, MIKÄ...

Jukka Petäjä tietää paremmin, enemmän ja vaistoaa, mikä on pohjavire missä tahansa kirjassa. Kun tein Colm Tóibínin Brooklynin, elin suuria hetkiä, mutta jotenkin tutusti ja tässä Jukka paljastaa tämän päivän Hesarissa jutussaan Irlantilaissiirtolaisen Sofien valinta, miksi koin, miten koin:
 "Isoja elkeitä kaihtava Brooklyn on väärentämättömällä tavalla konstailematon romaani. Colm Tóibín noudataa Raymond Carverin vanhaa neuvoa: ei turhia kikkoja."

Yllä olevassa kuvassa irlantilaiskirjailija Tóibín, jolta Brooklyn on ensimmäinen suomennos. Ainakin minä odotan lisää!
Tämän päivän Helsingin Sanomista voitte siis lukea Jukka Petäjän arvostelun Brooklynistä ja minun vastaavani täältä. Miksi nyt puhumme Carverista? Siksi, että minusta maailman paras novellikokoelma on Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ja mitä olen siitä mieltä, voitte lukea täältä.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

SININEN LINNA


Omistan tämän arvostelun Saralle, joka tyttökirjoista paljon tietävänä, jakaa meille näiden hurmaavien kirjojen iloa taidokkaassa blogissaan. Sara on itsekin kuin yksi Montgomeryn hahmoista...Sara, kiitos tästä kirjasta♥  Mitenkään en voi olla mainitsematta, että Maria Sinisen linnan kirjastosta on valinnut blogilleen hyvin kauniin nimen...Ja: Minä tiedän, että tämä ei ole tyttökirja, mutta tämä on Montgomerya!
***

Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, Stickles serkku oli koputtanut hänen ovelleen kello puoli kahdeksan.


Tämä lause voisi olla aivan hyvin L.M.Montgomeryn Sinisen linnan (The Blue Castle, Karisto 1969, suomennos A.J.Salonen) ensilause, sillä siinä tiivistyy niin hyvin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaan Valancyn elämä äitinsä, serkkunsa ja koko sukunsa nujertamana kodissaan Elm-kadun rumassa punatiilitalossa. Hän ei saanut päättää edes milloin heräsi, puhumattakaan että olisi saanut itse päättää päiviensä vietosta tai valvoa iltaisin katsellen kuutamoa. Ei, ei ja ei! Rouva Stirling tiesi aivan tarkkaan, mikä oli parhaaksi hänen tyttärelleen, joka ei olllut syntynyt edes poikana, joka ei ollut kaunis, joka ei ollut saanut aviomiestä, jolla oli heikko terveys, ja joka ennen kaikkea ei ollut yhtään mitään verrattuna kauniiseen, persikkaihoiseen serkkuunsa Oliveen. Vaan miten outoa, että Olivekin on vielä naimaton…ehkä häneltä kuitenkin puuttuu ’se jokin’. Valancyn vaiteliaisuus ja myöntyvyys kaiken pilkan edessä vain pahentaa tilannetta ja kenellekään ei tule mieleenkään, että kaiken takana on puhdas pelko. Koettuaan ikänsä kaiken vain sukunsa ylenkatsetta ja pilkkaa, jouduttuaan asumaan maailman rumimmassa huoneessa nähden aamulla heti herättyään kattonsa vuotojäljet ja kuvastimen, jonka keskellä kulkee ruma särö, Valancy ei jaksa muuta kuin hiljaa ihmetellä, miksi hän nousee aamuisin ollenkaan, kun päivä toisensa jälkeen on yhtä surkeiden päivien saattoa ja näiden päivien saatossa kaikkein kurjin päivä on syntymäpäiväaamu, jolloin hän täyttää kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja on kadottanut Sinisen linnansa avaimen.

Valancylle Sininen linna on ruman ja katkeran elämän sijaiselämä, mielikuvituslinna, jossa kaikki on kaunista, siniutuista, vanamon tuoksuista, mutta ennen kaikkea päiviä ja hetkiä, joissa elämä ei ohita häntä. Lukijalle Sininen linna avautuu ehkä vieläkin laajemmin, sillä kirjan myötä siitä tulee kaikki se, mikä on sateenkaaren tuolla puolen, siellä, missä kaikki unetkin ovat totta ja kaikki, ihan kaikki menee elämässä niin oikein ettei ole olemassakaan sanaa ’jos’. Toisaalta, intohimoiselle Montgomeryn lukijalle Sininen linna on kuin lukisi Maudin salaista päiväkirjaa tai näkisi suoraan hänen sieluunsa. Kuka on lukenut Anna ja muut ystävämme tai Pat – Vanhan kartanon valtiatar, tietää takuulla, mistä on kysymys ja mistä kimpoaa Barneyn hahmo…pettymyksestä ja unelmasta.

Sininen linna voisi alkaa myös näin:

Toivon, että minulla olisi yksi pieni hiekkaläjä ennen kuin kuolen.

Tämän lauseen Kohtalo kuuli ja tapahtui jotain täysin odottamatonta, jonka jälkeen Valancy kadotti tyystin pelkonsa todella epäempaattista perhettään ja sukuaan kohtaan ja alkoi nähdä ja tarkastella heitä sellaisina kuin he olivat. Hän huomasi, että heissä ei ollutkaan mitään arvostettavaa tai pelottavaa, kun hän katse katseelta alkoi riisua heitä alastomiksi. Mildred täti oli suurikokoinen ja omahyväinen luomikasvoinen nainen, Gladys serkku pelkkää hermotulehdusta ja Isabel täti kerrosleukainen määräilijä, jonka leukojen lukumäärää ’uusi’ Valancy ei pysty edes laskemaan, James setä puolestaan oli tappanut vaimonsa elämännälkään ja Benjamin sedällä on märkäpäitä suussa. Ja Olive, Olive, jolle hänen oli täytynyt lapsena antaa ainoa hiekkaläjänsä, hän on kuin kasteeton aamu, täysin vailla persoonallista hehkua…

Sinisen linnan alussa lukee Rakkausromaani ja on tämä sitäkin, sillä Valancy saa voimia irtautua kotoa ja lähtee hoitamaan Karjuvan Abelin tuberkuloosia sairastavaa tytärtä Ceciliaa, joka on Valancya vain kolme vuotta nuorempi. Tämän seurauksena:

Hän suoristautui äkkiä ja katsoi Barneyta. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa – ja Valancy tunsi äkkiä heikkoutta. Oliko sydänkohtaus taas tulossa? Mutta tämä oli aivan uusi oire.

Totta totisesti on ja sen seurauksena Valancy rakastuu ja unohtaa, että hän on kestänyt elämää vain kuoleman toivossa. Ja nyt kirjassa alkaa romanssiosuus, jossa lukija tempautuu täysillä mukaan unohtaen kaiken muun paitsi rakkauden ja saaren, joka on täydellinen Sininen linna.

Toisinaan he menivät hakemaan lumpeita. Barney tiesi, mistä niitä voi löytää Mistawisin poukamista ja lahdista. Sitten Sininen linna oli loistavana niistä, jokainen astia, jonka Valancy voi keksiä, oli täynnä noita hienoja kukkia. Jollei ollut lumpeita, oli heillä punaisia lobelioita, ne oli poimittu tuoreina ja eloisina Mistawisin soilta, missä ne paloivat liekkinauhojen lailla.

Ja kaikkialla Valancy kulkee savunsinisessä leningissään vanamonkukkia hiuksillaan ja villikukkakimppuja sylissään ja Barney alkaa kutsua häntä Kuutamoksi:

Kuutamo ja sininen hämärä – sellaiselta sinä näytät. Keijukainen.. Metsän hengetär.. Sinä kuulut metsiin, Kuutamo, sinun ei milloinkaan pitäisi lähteä niistä. Ja sinulla on niin kaunis, suloinen, syvä, kesäinen ääni. Niin kaunis ääni lemmenleikkiin.

Mitä sanoa Sinisestä linnasta muuta kuin toivoa, että meillä kaikilla olisi oma Sininen linnamme. Se vahva tunne, että elää itsensä näköistä ja oloista elämää oman ihmisparinsa löytäneenä ja vailla muiden päällekäyvää mielivaltaa. Ellei näin ole suotu, Sininen linna hohtaa vieläkin kauniimmin, sillä se on jotakin, mitä kukaan ei ikinä voi sinulta viedä, koska Unelmat ovat elämän suojelukohde ja ehdottomasti yksityisiä.

Sinisen linnan tarinasta, en muuttaisi mitään, mutta kyllä Barney olisi kelvannut minulle ihan ilman lopun yllätystäkin, joka onkin sitten jo materiaa, eikä ollenkaan sitä, mistä kirja hengittää: Unelmasta!

Ja juuri nyt, Rakas Lukijani, jos suljet silmäsi, voit nähdä miten kaksi ihmistä kiitä pitkin jäätä luistimilla kuin tuulessa tanssien. He kiitävät yli valkoisten järvien, ohitse tummien saarien. Mies ottaa kiinni lumikeijuaan, tavoittaa hänet ja jääkukkien tuoksun, nauraen he kietoutuvat toisiinsa ja ennen suudelmaa kuiskaus kuin lumikeijun siipipöly:Kuutamo!

*****

Sinisestä linnasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sara
Anni M
Salla
Liisa
Marjis

torstai 21. heinäkuuta 2011

IN MEMORIAM KATRIINA

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu.
Ikkunan edessä pystyyn kuivettunut omenapuu.
Reppu naulassa, oven pielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut,
kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.

- Lauri Viita -

Una furtiva lagrima 

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

13. HUONE


Prologi

Heillä kaikilla oli yksi ja sama yhteinen nimittäjä. Salamurha.

Malcom X, Martin Luther King Jr., Robert F. Kennedy, Anwar Al Sadat, Indira Gandhi, Olof Palme, Rajiv Gandhi, Yitzhak Rabin, Anna Lindh, Anna Politkovskaya, Alexander Litvinenko.

JFK…

Kaikki tämä oli Johnin syytä.

Max Mannerin uutuus 13. huone (Minerva Crime 2011) on ehdottomasti Mannerin tähän asti paras teos. Se on osiltaan niin täydellinen, että saan pidellä itseäni ruodussa, kun yritän jäsennellä järkeenkäyvästi, mikä tekee tästä kirjasta niin erinomaisen. Ensinnäkin minua oli kuin suoraan suoneen, että mukana ovat prologissa mainitut kuuluisat salamurhat, joita olen seurannut siitä päivästä, kun JFK murhattiin. Tosin olin silloin pikkutyttö, mutta päiväkirjan sivut kastuivat kyynelistä iltana jona syntyi muistoruno JFK:lle. Ja Litvinenkon tapaus taas…

Kirjan esinäytös on hyvin cinemaattinen ja tapahtuu Povezkyn tehdaskommuunissa noin 200 kilometriä linnuntietä Tohmajärveltä itään. Olin jälleen Karjalassa, mutta missä siellä…siis oikeasti:

Povezky, Venäjän Karjalan tasavallan teräskombinaatti numero 13.

Tapaan ortodoksipappi Nikolain ja aloitamme yhteisen rukouksen: Uskon, ja tunnustan, että Sinä olet totisesti Kristus, elävän Jumalan Poika, tullut…

…Herra, älköön pyhien salaisuuksiesi osallisuus tulkoon minulle syytteeksi älköönkä tuomioksi, vaan sielun ja ruumiin parannukseksi. Aamen.

Ja nyt katkeaa naru, jotta 700 kiloa venäläistä pronssia voisi vielä kerran kajahtaa huikeammin kuin koskaan 41 uudelle ristille sekä heille jotka istuvat kirkon penkeissä ja kuoleman häiden huntuna liekehtii tulimeri…

Näistä aluista lähtee Manner kehittämään kolmatta Annika Malm-teostaan, jossa dialogi ei onnu kertaakaan, jännite ei katkea, toiminnallisuus ei peitä upeaa juonta, vauhti pysyy kurissa kiitos otsikoitujen lukujen ja uskokaa tai älkää, kirja on myös hauska! Annika Malmin kuvaajana Manner on kunnostautunut ennenkin. Tämän pippurisen pikkunaisen, joka kiihtyy sekunnissa nollasta sataan joko itsepuolustuksesta, mihin hänellä itsesuojeluvaistoa vailla olevana on useinkin tarvetta, myös siksi, että Annika haluaa pudottaa miehiset egopullistelijat ruotuunsa eli maanpinnalle tai hiukan sen alle jopa. Nyt vain tapahtuu se, mitä ei ollut vielä kirjoissa K18 ja 72h eli sain nauraa Annikalle ja rikosylikonstaapeli Stein Storensenille, joissa noin ottelumielessä on vakka kantensa löytänyt. Mistä ihmeestä Manner on löytänyt Steinin hahmon! Tämän peliriippuvaisen viikingin, joka jättimäisissä bootseissaan aika ajoin tyynesti lappaa sisäänsä liikaa olutta, mutta upeasti säilyttää coolin tyylinsä Annikasta riippumatta. Mikä mies!

Tarinan juonta en lähde tietenkään selostamaan, mutta uskokaa tai älkää, alku on todellakin John F. Kennedyssä ja puheessa, jonka hän piti Columbian yliopistossa runsas kuukausi ennen kuolemaansa. Ennen puhetta, jossa hän tuomitsi salaseurat ja ehkä juuri samalla itsensä kuolemaan:

Salailu on ikävä sana vapaassa ja avoimessa yhteiskunnassa. Olemme kansana perinteisesti ja historiallisesti vastustaneet salaisia järjestöjä, salaisia valoja ja salaisia menoja. Mutta maailmalla meitä vastustetaan…

Sen suunnitelmat piilotetaan, eikä julkisteta.
Sen virheet haudataan, eikä otsikoida.
Sen seurauksista vaietaan, eikä riemuita.
Ei vastattua kysymystä, ei paljastettua salaisuutta…

Lukiessani luetteloa kirjan salaseuroista, aloin voida vähän huonosti, sillä eräässä kohtaa nousi muistiin päivä menneisyydestä ja mitä minulle oli sanonut eräs, joka kuului yhteen näistä: Vapaamuurarit, Illuminaatit, Skull & Bones, Odd-Fellows…Liikun pelottavilla jäillä ja vaikenen.

Kirjaa lukiessa en missään vaiheessa kyennyt arvaamaan loppuratkaisua, mikä on jännityskirjan kruunun kirkkain timantti. Se, että osa henkilöistä kantaa ihollaan tatuointia Memento mori, muista kuolevaisuutesi, vain harhautti minua väärille jäljille ja hyvä niin, sillä kaikkein pahinta liika ennalta-arvattavuus.

Henkilöitä on todella paljon, mutta rönsyt putoavat tarinan edetessä ja loput kirkastuvat. Kaiken huipulle jäävät edelleen outo pari Annika ja Stein, jotka täydentävät toisiaan vastakohtaisuudellaan. Kirjaan pääsee tosin helpommin sisälle, jos on lukenut ensin K18 ja sitten 72 h, joissa kaikki se, mitä Annikalle on tätä ennen tapahtunut avaa polun 13. huone -Annikaan. Manner tosin auttaa lukijaa, kerraten osan menneisyyttä, mutta edelleen totean, että lukekaa Annika Malm-trilogia kronologisena kokonaisuutena, jos haluatte maksimoida tyydytyksen.

Manner on nyt täysin sinut Annikansa hahmon kanssa ja sitä ihailen! Hän on edelleen myös lyyrikko, jolta voimme odottaa vaikka kirjaa hullusta rakkaudesta, sillä:

Hän nousi autosta, lampsi kadun yli ja oli jo tarttumaisillaan kahvaan. Kääntyi saman tien takaisin. Sytytti tupakan ja seurasi, kuinka painoton ja harsomainen sumu leijaili päämäärättömästi alas katua, kääri talot ja jalkakäytävän viereen pysäköidyt autot hauraaseen pitsiinsä.

13. huone on niin sikahyvä juoneltaan ja kaikiltaan, että jos pelaisin shakkia, en ikinä pelaisi Mannerin kanssa, sillä olen huono häviäjä. Sen sijaan yritin kirjamessuilla tavata Mannerin, vaan myöhästyin viisitoista minuuttia, koska olin juuttunut erääseen keskusteluun….Seuraavalla kerralla aion olla nopeampi ja aivan erityisesti siksi, että Max täytti erään toiveeni koskien Annikaa ja Karya, joille toivoin..., mutta sainkin enemmän:

Hän käänsi kylkeä, ummisti silmänsä ja kaivautui tiiviimmin vieressä nukkuvan miehen kainaloon. Huulille nousi kevyt ja onnellinen hymy.

Miehen selkää hetken aikaa hyväillet kapeat sormet värähtivät levottomasti mutta vain kerran, sitten liike rauhoittui, ja Annika nukahti.

Hänen helmenvaaleaan käsivarteensa oli tatuoitu mustaa ja koukeroista tekstiä.

Memento mori.

Epilogi

Chi semina vento raccoglie tempesta –
Joka tuulta kylvää se myrskyä niittää.

13th Room

tiistai 19. heinäkuuta 2011

LYHYT LOMAKIRJE SÄRKÄNNIEMESTÄ

Tässä urheat naiset Särkänniemen helteessä, jossa minä, auringon suurin varoja, onnistuin polttamaan ihoni huimasti. Onneksi mukana oli Bessu, jonka kanssa selviämme mistä vain:
Siis eilen oli liikkeellä viisikko, jonka nuorimmat jäsenet Pinja. Topi ja Karri kuvassa. Eikä uupumuksesta tietoakaan;-)
 Tässä ihmetellään laitetta, johon kummipojan pitää kasvaa vielä kymmenen senttiä. Sitten joskus kummiSEDÄN kanssa;-)
 Tähän laitteeseen Karrikin pääsi ja oli jännää. Myös monta muuta vempainta tuli kokeiltua, joten kun monen ruokailun ja uimisen jälkeen saavuimme kotiin ja kummitäti alkoi lukea huikean jännittävää Mauri Kunnaksen kirjaa Yötarinoita, kävi näin:
 Aamulla olikin sitten kiva herätä tämän söpöläisen visiittiin:
Minä en ole mitenkään nyt palaamassa vielä lomalta, sillä Karri jatkaa meillä, sen jälkeen mieletön mustikkasato odottaa, aloitettu on jo, ja sitten vähän muutakin, kuten vaeltelua  harjukaupungin öisillä kaduilla, uimista, eräs kiinnostava vierailu etc.etc. Luen, mutta oudosti päivät ovat niin viuhuvia, että kun vihdoin pääsen sänkyyn, en enää jaksa muuta kuin nukkua. Ja nyt olemme lähdössä ostamaan Karrille jotain minulle täysin käsittämätöntä peliä, illalla 'miehet' lähtevät harkkoihin etc. Tampereen reissulta hankimme muuten Karrille koulurepun, sillä aika pian, ei ihan vielä, kummipoika kävelee uusi reppu selässään epulle: Täältä tullaan elämä!

Palataan!