Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia

Tiedätte, että runo on minulle enemmän, mutta tiedätte myös, miten avuton olen mitään sanomaan kenenkään runoista: Niistä vain pitää tai sitten ei. Runo on tunnetila. Se on rajaton kokemus, joka ei kaipaa analyysiä, siksi runokirja-arvosteluni ovat niitä kaikkein lyhyimpiä eli vähempi minua enemmän runoa.

Paperilyhtyjä – Runoilijoiden antologia (Books on Demand 2013) on kolmentoista facebook –runoilijan yhteisöllinen runokirja. Ehkä laatuaan ensimmäinen, vai onko joku ennen kuullut facebookilaisten runokirjasta. Antologiassa on sivuja kahdeksankymmentäkuusi ja kannet ovat niin uskomattomat, että menevät Leena Lumissa Vuoden 2013 Kauneimmat Kirjan Kannet –kisaan. Kansien takana on Ari Kokkonen ja ehkä hänkin on kuullut saman lauseen kuin minä kerran eräältä muotisuunnittelijalta, joka näki konjakinväriseksi lakkaamani kahvipöydän ja sinisen sohvamme: Sinisen ja ruskean liitto on kirjoitettu tähtiin. No, Arin ruskea on ehkä kultaa, mutta ajaa ihan saman asian.

Siis kolmetoista runoilijaa, joista yhdeksän debytoi. Mitä sanookaan ensimmäisenä aloittava Topi Aaltonen:

"Runo on enemmän kuin sanat paperilla. Se on löydettävissä kaikkialla. Elämä on runo."

Ja minä vastaan hänelle: Runo ei tunnusta uskontoa, ei maiden rajoja, se ei tottele lakia ja kieltää normit. Se on villi lintu ja lentää minne haluaa. Se tekee pesän, minne huvittaa, lähtee, milloin haluaa, mutta jää, jos sitä eniten tarvitset. Näin Topi: 

Eletyn elämän valtasi alastomuus,

paljaat kuvat matkasivat iholla.

Kaikki unet olivat eilisen tuulia,

monta kertaa kulkivat läheltä ohi eri kasvoilla.

Parrasvaloissa olivat yöt ja niiden olemattomat tulet.

Pyhällä vuoteella näkyvä oli mustaa

kuin se äänettömyyteen lähetetty rukous,

ilmeet mietteliäinä, meret edessä elottomina.

Lokkien itkut, lähtiessä vain häpeää.

-         

Ja sitten Hannele Eväsoja:

Ikävä kätellä syksyä

suruvaippa siipii maata..

Istu perho

hetken kukalla vahvistu

Pilvein vanat

vain hetkeksi seisahtavat

Lehtien kahinassa

tuulten suhinassa

lähetän sinulle sanan:

Olisitpa lähelläni

sydäntäsi lämmittäisin

silmieni säteellä

Ihanaa lukea, miten ’suruvaippa siipii maata’. Onko tätä kuultu ennen…

Kirjassa on ennen kunkin runoilijan runo-osuutta pieni esittely henkilöistä. Harri Laineella on motto, jonka nyt jokainen kirjoittakoon ylös vaikka seinäkalenteriinsa:

"Jos etsit elämää, katso taivaalle, siellä ei ole kuolleita lintuja". Ja näin Harri runossaan Rakkauden sotilaat:

Tämä maa,

on minun Sydän.

Siksi sotilaani sille tahtovat,

lisämaat parhaimmat.

Siksi ne väijyvät ja etsivät.

Tiedustelevat ja piirittävät.

Vallatakseen kuin olisi sota,

vain erona ettei ole aseita.

Aseettomana toista maata,

himoiten satuttamatta.

Saaden tuon toisen maan,

yhdistyen kanssa oman maan.

Sillä kun tuo toinen maa,

on…Sinun Sydämesi.

Una Reinman kertoo: "Kirjoitan proosaa ja runoja. näen sydämiä kaikkialla; maassa, puissa, pilvissä, rakkaiden silmissä. Kerään sanoja kuin perhonen mettä. Mietin lakkaamatta että, onko enkeleitä olemassa…" Tämä on Unaa:

Sä eheytät mun

Monta päivää

ilman tuoksuasi

tekee alakuloiseksi

Hieman hulluksi

Vialliseksi

Puutteelliseksi

Nyt olen jälleen

nuuskinut

Suukottanut

Rakastanut

Itseni kylläiseksi

Onnelliseksi

Niin paljon kuin kartankin puhekielistä ilmaisua proosassa ellei se ole just nappiinsa, yhtä usein olen huomannut, että runossa puhekieli yllättäen soi.

Tässä teille makupaloja Paperilyhtyjä antologiasta. Yllä mainittujen lisäksi mukana ovat Petri Ervasti, Petri Helenius, Laura Kamil, Jaana Lampinen, Tarja Niemi-Korpela, Anna-Maija Partanen, Satu Tanninen ja Maarit Virtanen. Kaikilla on upeita, koskettavia runoja!

Paperilyhtyjä on saatavana kaikista suurimmista verkkokaupoista, maailmalta amazon.comista sekä myös e-kirjana. Haluan olla ilmaa runolinnun lentosiiville, joten tarkennan: Suomalainen.com, Apple iBookstore, Adlibris.fi, Akateeminenkirjakauppa.fi ja Booky.fi

Ari Kokkonen, mies huiman kannen takana, toteaa: ”Runot vangitsevat hetken, kokonaiset kirjat sen, mitä hetken ympärillä on.”

Eroja

Kävelet lävitseni, mutta en tunne sitä, kasvosi piirtyvät tyynyyni,

mutta en tiedä minkälaisia unia näet. Silmistäsi näen kuinka ikävä

palaa luokseni, varjojen kasvaessa seinille ennen kuin olit

lähtenytkään. Katselen ikkunastani kunnes kaupunki sammuu ja

valot syttyvät. Ihmisiä on vaikeaa hahmottaa sateisen kadun

kuvajaisista. On vain varjoja jotka häilyvät väristen. kadoten

jonnekin.

- Ari Kokkonen -

*****

Hannele Eväsoja: "Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia."


*****

Runokirjat Leena Lumissa

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Kun kävelin kotiin Tannesin vartta, tyyneys oli lähes aavemaista. Sirkat ja linnut olivat vaienneet, jopa sammakot olivat hiljaa.

Paikalliset sanovat, että tällaisina iltoina autan-tuuli on valmiina puhaltamaan; le vent des fous, hullu tuuli, joka helisyttää ikkunoita, korventaa viljan eikä anna ihmisten nukkua. Valkoinen autan tuo kivan kuumuuden, musta autan myrskyt ja sateen. Mihin suuntaan tuuli sitten puhaltaakin, muutokset eivät ole ikinä kaukana.

Mitä minä teen Lansquenetissa? Mietin tätä taas. Autan-tuuliko minut toi tänne? Ja kumpi se tällä kerralla on? Valkoinen autanko, joka pitää ihmiset valveilla, vai musta, joka tekee hulluksi?

Joanne Harrisin teos Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé, Otava 2013, suomennos Satu Leveelahti) on kolmas osa menestyssarjaa, jonka ensimmäiset osat ovat Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät. Vianne Rocher palaa erään kirjeen saatuaan tuulen mukana takaisin Lansquentiin, jossa mikään ei ole ennallaan. Kyläläisten, katolisten ranskalaisten ja Afrikasta saapuneiden muslimien välit ovat niin tulehtuneet, että ollaan sodan partaalla. Kovimmin kyläänsä suojeleva on kirkkoherra Francis Reynand, jolle niqabiin pukeutuneet naiset ja minareetista kuuluvat aavemaiset rukouskutsut

Allahu akbar, Allahu akbar -

ovat kuin myrkkyä, joka syöpyy mieleen ja vie kaiken rauhan ja levon. Silloin Reynand kohtaa kadulla erään naisen menneisyydestä kahdeksan vuoden takaa, naisen kahden tyttärensä kanssa:

Ja sillä tavalla Sainte-Marien juhlan aikana tuuli toi Vianne Rocherin takaisin Lansquenetiin, ja hän toi mukanaan niin kuin aina epäjärjestystä, unelmia ja suklaata.

Persikoiden aikaan ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Se oli enemmän. Kaipasin kirjaa, joka on kuin on elokuva Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Kaipasin kirjaa, jossa ruoka ja taika yhtyvät ja sitä osasin odottaa chocolaterien naiselta. Sain anista, manteleita, ruusuvettä, suklaata, myskin tuoksuisia persikoita, kardemummaa, sain tuulta, sadetta, voissa paistettuja räiskäleitä ja sain Viannen, joka yritti muotoilla tuoksuvaa höyryä, kammata sitä sormillaan nähdäkseen paremmin. Viannen, joka katsoi ihmisten värin ja luki siitä, Viannen, joka uskoi, että sota on vältettävissä passeista parhaimmalla eli ruoalla:

Kieli, kulttuuri ja maantiede voivat olla erottava tekijä, mutta ruoan avulla pääsee ylittämään minkä tahansa rajan. Ruoan tarjoaminen on samaa kuin ystävän käden ojentaminen; kun ottaa sen vastaan, tulee hyväksytyksi kaikkein suljetuimpiinkin yhteisöihin.

Näin se olisi voinut mennä, mutta Vianne ei heti nähnyt skorpionikuningatarta eikä maljojen ritaria eikä… Hän näki aluksi vain ’omiensa’ ennakkoluulot ja aliarvioi pahasti muualta tulleiden vihan. Vianne kuitenkin tutustui musliminaisiin ja lapsiin. Etenkin lapsiin, sillä vaikka näiden vanhemmat olivat kieltäneet leikkimästä vääräuskoisten kanssa, tietynikäisiä lapsia ei pidättele mikään. Heitä ei ole vielä onnistuttu kyllästämään muukalaisvihan myrkyllä. He ovat aitoja ja niinpä Pilou, jolla on Vlad-koira, saa kuulla Mayalta, että ’koraanissa sanotaan, että jos talossa on koira, enkelit eivät pääse sisään.’

Vanha Mahjoubi, Mayan isoisä, sairastaa ja valta on siirtymässä hänen kovan linjan pojalleen, mutta ehkä tauti on vain waswaas, kuiskeita, jotka aiheuttavat ahdistusta ja epätoivoa, ehkä…

Hain lohtukirjaa kun enkelimme, rakas noutajamme lähti koirien taivaaseen viikko sitten. Sain sitäkin, mutta jouduin myös ratsastamaan tuulella keskellä uskonsotaa, vaelsin läpi tulen ja vihan, ja tapasin miehen, jonka silmät kuin villihunajaa…

Joanne Harris on ollut minulle hyvin ristiriitainen kirjailija, sillä Suolaista hiekkaa, jossa on maailmankaikkeuden kaunein kansi, on minusta tylsä.

Sen sijaan Appelsiinin tuoksu on niin kiinnostava, että aion lukea sen ihan teitä varten uudelleen. Haluan palata siihen, miksi se oli niin vahva, että jälkimaku tuntuu vieläkin.

Persikoiden aikaan on kolmas osa hänen suuriin menestysromaaneihinsa, Pieneen suklaapuotiin ja Karamellinkenkiin, mutta huomasin, että niiden lukeminen ei ole ollenkaan edellytys päästä sisälle tähän teokseen. Olen kuin paluumuuttaja, sillä tämän jälkeen on luettava seuraavakin Harris. Joanne on parhaimmillaan juuri sitä mitä nainen kaipaa silloin tällöin eli suklaata, jossa on taikaa. Tässä uusimassaan hän osoittaa hallitsevansa myös rankemmat maut, joten pakko sanoa, että ilmeisesti liikumme viihdekirjojen parhaimmistossa.

Kirjan rakenne on oivallinen. Ei ennenkuulumaton, mutta tässä se toimii todella hyvin. Kaksi kertojaa, kirkkoherra Francis Reynand ja toisena Vianne Rocher. Loistavasti Harris osaa muuntua kumpaankin rooliinsa ja aloin aivan kuulla Reynandin äänen. Hän tuli iholle ja hän saa päättää tämän yllättävän rajunkauniin, laventelin, vaniljan ja savun tuoksuisen kirjan:

En ole varma miten tämä kaikki tapahtui. Mutta se, mikä alkoi Vianne Rocherista, on päättynyt Inès Bencharkin myötä. Ja nyt, ensimmäisen kerran seitsemään päivään, tiedän, että tänä yönä nukun ja että kun herään, näen tähdet.


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Riina  Aili  Mari A  Susa  ja Villasukka kirjahyllyssä

Juha-Pekka Koskinen, Miranda Koskinen: Hallava hevonen

Joni oli kuullut, että joku oli saanut syntymäpäivälahjaksi paloauton, polkupyörän tai koottavan junaradan, mutta hän sai isoisän. Kun Joni täytti kuusi vuotta, isoisä muutti hänen luokseen asumaan.

Isoisä asettui vierashuoneeseen, vaikka Joni olisi mielellään ottanut hänet omaan huoneeseensa. Jonin huone oli aika suuri ja siksi hiukan pelottava.

Juha-Pekka Koskisen ja Miranda Koskisen kirja Hallava Hevonen (Karisto 2013) käsittelee hienovaistoisesti arkaa ongelmaa: Miten kertoa lapselle kuolemasta? Miten kertoa, että yhtäkkiä elämästä poistuu jonnekin tuntemattomaan rakas mummo tai ukki? Aihe ei ole helppo aikuisellekaan, miten lapsi sitä voisi ymmärtää, lopullista eroa, ikuisia jäähyväisiä?

Vierashuone, johon isoisä asettuu on Jonin huoneen vieressä, joten Joni ja isoisä sopivat merkkikielen, jolla he viestivät toisilleen:

Kop kop tarkoittaa, onko kaikki hyvin, Joni ehdotti.

Hyvä ajatus. Jos vastaan pok pok, kaikki on oikein hyvin, isoisä sanoi.

Enää kummitukset eivät vaivanneet Jonia, sillä ne pelkäsivät seinän takana nukkuvaa isoisää.

Kirjan teksti on Juha-Pekka Koskisen, joka on hämeenlinnalainen kirjailija. Häneltä on ilmestynyt romaaneja, novelleja, runomuotoinen lasten kuvakirja sekä rikoskirjallisuutta käsittelevä tietokirja. Kuulostaa vaikuttavalta! Hallavassa hevosessa Koskisen kertojaääni on just kohdillaan, sillä hän ei sorru ylisuojelevaan selittelyyn eikä imelyyteen, vaan antaa kuoleman lähestyä laukaten kohti kauniisti ja odotettuna, ei pelättynä. Koskinen onnistuu siis kertomaan Jonin ja isoisän tarinan kautta lapsille rakkaan omaisen poismenosta sallien kuoleman olla osan elämistä samalla antaen meidän aikuisten oppia, miten sen voisi itse soveltaa surun kohdatessa.

Aivan oma lukunsa ovat graafista suunnittelua opiskelevan Miranda Koskisen huimat kuvat, jotka ovat värikylläisiä, yksityiskohtia pursuavia ja mielettömän jännittäviä. Aivan koukutuin jokaisen persoonallisen hahmon kasvoihin, asentoihin ja salaisiin merkityksiin.

Jonin aika kuluu kivasti isoisän kanssa. He pelaavat tammea ja shakkia, mutta toisinaan isoisä viettää huoneessaan päiväkausia leväten, jolloin Joni puolestaan viettää aikaansa lumisella pihalla. Eräänä päivänä hän löytää hevosenkengän, jonka vie sisälle ja kertoo äidille kengän kuuluvan lumihevoselle.

Kun isoisä vihdoin herää, on hevosenkenkä jo sulanut ja Joni on pahoillaan, kun isoisä ei nähnyt sitä. Isoisä kuitenkin lohduttaa:

Olen hyvin iloinen siitä, että sinä löysit sen hevosenkengän. Minä olen odottanut tiettyä hevosta saapuvaksi jo jonkin aikaa.

Ja tässä tulee nyt se tarinan kohta, jossa isoisä alkaa rakentaa tulevasta lähdöstään seikkailua, jonne Joni ei voi häntä seurata, mutta josta isoisä pitää kovin, koska hän rakastaa seikkailuja. Tässä kohtaa vääränlainen kerronta olisi voinut pilata kaiken – tai väärät kuvat. Mutta ei hätää, isä Koskinen kertoo tarinaa vailla ahdistuksen mustetta ja tytär Koskinen tuo esiin eksoottisen väripalettinsa kuin myös ne nyanssit, joista rakentuu silta ylitse tulevan menetyksen.

Kun isoisä lopulta joutuu sairaalaan, Joni on surullinen ja alkaa rakentaa lumilyhtyä. Silloin hänelle ilmestyy Hallava hevonen, jonka harja säkenöi kuuran värisenä ja silmät leiskuvat kuin taivaan tähdet.

Yöllä kun kummitukset saapuvat, alkaa kuulua hevosen kavioiden kopsetta ja isoisä saapuu nauraen hallavan hevosen selässä ajaen kummitukset tiehensä. Aamulla Joni löytää tyynyn alta lasisen hevosenkengän ja hän ei enää sure, sillä isoisä on päässyt kaipaamansa seikkailuun.

Suosittelen tätä lumotun kaunista kirjaa kaikille! Tätä lohtutarinaa me kaikki tarvitsemme ennemmin tai myöhemmin.

Sshhhhh, kuunnelkaa: Pok pok.

*****

Tämän kirjan ovat  lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi

*****

Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Sitä sun tätä sunnuntaina ja kohti kevättä

Sille ei voi mitään, että tällainen paatunut lumenrakastajakin kuin minä kuulee, miten linnut laulavat jo keväisesti, valoa riittää iltapäivisin pidempään ja kaupoissa silmä väistämättä osuu tulppaaneihin. Osaan silti nauttia näistä Riitta Sinikan talvisista kuvista:

Tässä ruukut vielä talviunessaan ja alakuvassa jäätä Riitta Sinikan tyyliin:

Alla hänen tunnelmallinen, suvinen kuvansa puutarhablogin puolelta:

Täällä Riitta Sinikalla on nyt arvonta, jossa voi voittaa

...keijuja!

Mitä nyt on tulossa minulta, on persikoiden tuoksua, kaunis, liikuttava kirja hallavasta hevosesta ja...ehkä upein ruokakirja, jonka olen ikinä nähnyt. Eipä ole vaikea arvata, että kirjan kuvaaja on Sami Repo!

Yleisesti ottaen tulossa on runsaasti puutarhakirjoja, mutta sitten tietysti myös paljon kevään kaunokirjallisuutta ja helmikuussa ponihullut saavat jälleen uuden Sinttu-kirjan. Eräs kirjailijaelämänkertakin jo odottaa yöpöytähyllyllä...

Tänään kokeilen yhtä uutta reseptiä, jonka tarjoilen sitten myös teille, mikäli kuvat onnistuvat. Jokaisella naisella pitäisi olla 'oma Sami Reponsa'! Ennen herkkuhetkeä kuitenkin lenkille ja ruoka saa jäädä uuniin muhimaan. Suksetkin otin jo esille joten ei tiedä, vaikka jääaurinkomurtomaahiihto iskee vielä lujaakin, sillä saaremme ympäri kiertää tosi hyvä latu. Vielä sitä aurinkoa vielä, niin sitten minua ei pidättele mikään.

Suloisia sunnuntaitunnelmia!

Love
Leena Lumi

Vastaan puutarhahaasteeseen!

Tiinan puutarhaaste tuli minulle tänään kuin tilaustyö, vaikka olinkin aikeissa tehdä aivan toisenlaisen jutun, mutta koska pakkasta on nyt hurjat -26 astetta, aion tänään fiilistellä näitä juttuja ja illalla olenkin sitten siellä, missä kypsyvät persikat tuoksuvat...Kiitos Tiina♥

1) Kaikkien aikojen paras puutarhaohjelmasi?

Ei ainakaan se missä itse esiinnyin;-) Kaikkien puutarhaohjelmien äiti on mielestäni elokuva Salainen puutarha, joka perustuu Frances Hodgson Burnettin kirjaan Salainen puutarha (The Secret Garden, WSOY 1961, suomennos Toini Swan).

Minulla on tästä kaksikin filmatisointia, mutta näihin ei kyllästy ikinä. Myös makuuhuoneemme tapetti on Rörstrandin Salainen puutarha:

Tosin meillä tämä on myyränä pinkein kukin, mutta vierasmakkarissa on kuin tämä vaikka onkin Laura Ashleyn.

2) Luottotaimistosi?

Ehdottomasti Viherlandia! Minä menen Viherlandiaan kuin kotiini ja kerran kun piti ajaa tapaamiseen kaupunkiin, olin niin kukka-ajatuksissa, että löysinkin itseni Viherlandian parkkipaikalta.

Tästä Jaelin ottamasta kuvasta näkee selvästi, miten hurmavaa Viherlandiassa on;-) Siellä voi syödä hyvin, voi ostaa taimia, voi piipahtaa Iittalan myymälässä ja kaikkina vuodenaikoina löytää jotain mukavaa lahjtavaraa myös Viherlandian puolelta. Luottopuutarhurini on Pirjo Uuttana, jolla ei ikinä ole huonoa päivää. Kävin joulun aikaan lukemassa Pirjolle ääneen Satu Kukkameri ja lumen ihme eli tarinan jouluruususta ja hän ihastui niin, että etsii nyt kirjaa itselleen. Minulle on kerrottu, että Viherlandiassa olisi Euroopan suurin ruukkujen myynti, mutta sieltä voi ostaa myös patsaita:

3) Oletko innostuneempi puuvartisista vai perennoista?

Olen innostunut kaikesta joka kiipeää ja rönsyää ja tuo puutarhaani viidakkomaista tunnelmaa. Toki niiden vastavoimana pitää olla hieman järjestystä, josta huolehtivat topakat kartiovalkokuuset, joita on todella paljon. Nyt on vain niin, että uusin villitykseni ovat monet villikukat:

 Olen vihdoinkin saanut pihani miltei täyteen lemmikkejä sieltä, missä haluan olevan villiä, kuten vaikkapa tässä mongolianvaahterametsikössä. Myös lehtosinilatva leviää ihailtavalla vauhdilla sekä sinisenä että valkoisena.

4) Kuulutko johonkin puutarhaseuraan? En, mutta minulla on mielettömästi puutarhaan hurahtaneita ystäviä, joista osa on ammattilaisia. Teen blogiini myös paljon puutarhakirjoja ja näin pääsen antoisiin kontakteihin heidän kanssaan, jotka kirjoittavat omista puutarhakokemuksistaan. Viime vuodelta en voi unohtaa kirjaa Puutarhan aika ja sen tekijöitä, joista huomasi, että on samaa tunnetta mukana tässä puutarhailussa kuin minullakin.

Nyt puutarhastani puuttuu enää tämä hurmaava kukka, joka on Minna Kurjenluoman kuvaama:

Kesälumipisara♥

5) Kuka on puutarhaguru, jonka kätten jäljet/filosofia on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 Heitä on neljä: Tasha Tudor, joka kukkiensa keskellä kuvassa. Toinen on Tuulia Aho, joka on kirjoittanut tekstin kirjaan Puutarhan aika. Kolmas on Riku Cajander, joka on kirjoittanut kirjan Luontopiha ja neljäs on Leila Nuikki, jonka

kirja Unen kelluva silta on kertomus siitä, miten syöpäsaattohoitoon erikoistunut sairaanhoitaja uupui työssään, otti pitkän loman ja sitten kerran käveli Japanin lähetystön ovesta sisään ja pyysi saada lainata filmejä japanilaisista puutarhoista...Loppu onkin kuin sadusta, josta syntyi Suomen kuuluisin japanilainen puutarha. Jos saatte kirjan käsiinne, lukekaa!

6) Mikä on parasta talvisessa puutarhassasi? Täydellisen tyhjentävä vastaus: Kaikki! Lumi herättää kaiken kauniin puhtauden ja se on rauhallista ja hiljaista. Rakastan villieläinten jälkiä puutarhassamme, rakastan lumen valoa, jossa vaeltaa yöllä, rakastan nukkuvia pensaita, jotka unessaankin kuiskivat minulle, rakastan sitä, että ruohonleikkuukone ei pärise, rakastan löytää oravan ruokakätkön luumupuusta

rakastan katsella akileijoja lumessa ja haaveilla, mitä yllätyksiä ne ovatkaan minulle aikoneet tarjota seuraavana suvena

7) Onnistutko kylvöissä ja taimien esikasvasvatuksessa? Se vaihtelee. Usein olen aloittanut liian aikaisin ja sitten olenkin ollut ihmeessä, kun kaikki paikat sisällä rönsyävät ruusupapua ja krassia. Nyt olen rauhoittunut ja istutan vanhat tutut köynnökset vasta kesäkuulla ulos ja useimmat yrtit ostan taimina.

8) Löytyykö puutarhastasi hedelmäpuu tai useampi? Takuulla löytyy. Puutarhamme on kolmessa tasossa ja keskitasolla on kaksi vanhaa ja yksi uusi omenapuu. Alapuutarhassa on kolme kirsikkapuuta sekä kolme luumupuuta, joista yksi tosin on mystisellä tavalla kuivunut ja palvelee nyt kärhöjen kiipeilytelineenä. Olemme täydellisen hullaantuneita luumuihin

mutta mitään rajaa ei löydy sille, miten paljon valmistan syksyisin omenasosetta kera kanelin ja vaniljan

Kirsikoista valmistamme likööriä, jota nytkin on muhimassa kellarissa. Sen kun sitten laittaa kauniisiin pulloihin on mukava tuliainen vaikka äidille.

9) Entäpä jonkinlainen vesiaihe tai oletko aikeissa tehdä/hankkia sellaisen?

Tästä haaveilemme! Kuva on kirjasta Uusia ideoita puutarhaan-Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat (Minerva 2011, suomennos Jenni Pitkäniemi). Mutta saattaa olla, että tyydymme vain keväällä lehtomme lävitse kuohuen virtaavaan veteen, joka kyllä voi virrata vaikka keskellä suvea, jos on paljon sateita. Toisaalta kotiimme näkyy Päijänne, joten vesiaihetta on siinäkin.

10) Oletko valmis näkemään vaivaa jonkin tietyn kasvin vuoksi (esim. talvisuojaus) eli kokeiletko arempiakin kasveja vai hyväksytkö puutarhaasi vain ns. varmoja menestyjiä?

 Näen vaikka mitä vaivaa kartiovalkokuusten eteen. Niitä on niin monta, että en yhtäkkiä osaa edes sanoa paljonko. Joka huhtikuu laitan näiden 'sokeritoppien' päälle hallaharsot, mutta vasta joskus puolessa välissä kuuta. Sitten jos on pilvistä, saatan välillä tuulettaa ja karaista kaunottaria ja otan harsot pois, mutta se on sääntö, että jo vapusta pitää pärjätä. Minä myös kastelen eli sulattelen varovasti routaa huoneenlämpöisellä vedellä ja seuraan milloin routa on poissa ja kasvin juuristo pääsee ottamaan maasta kosteutta.

Kaikki mitä tekee kartiokuusten eteen on vaivan väärti! Syksyllä kun kaikki muu on jo kuollutta, mutta lumen valoa saa vielä odotella, niin kartiokuuset ovat kuin puutarhan kuninkaallisia. Ja kun niille sataa ensilumi, tajuaa lopultakin, miksi tämä kasvi vain on niin ihana.

11) Selkeää ja modernia vai rönsyävänhallittua kaaosta?

Luonnonmukaista ja vähän villiintynyttä. Pidän siitä, kun kasvit rönsyävät ja pidän siitä kun monet rakastamani kukat, etenkin akileijat, lemmikit ja sormustinkukat valitsevat itse missä haluavat kukkia.

Kärhö on kaunis syksylläkin ja hyvin taiteellinen.

Peikonsuukko!

Minusta moni vaatimaton on kaunista. Hansaruusu kuuluu kurtturuusuihin, mutta on minulle yksi rakkaimmista. Kukkii keväästä marraskuulle ja kukkii vielä lumestakin. 

Kiitän kaikki heitä, joille en ole ehtinyt haasteisiin vastata. Tai ehtinyt ja ehtinyt, syy on se, että minun on selkäni takia alettava todellakin istua vähemmän. Nyt tässä hurahti jo tunteja ja toivon, että R. ei huomaa. En jaa tätä haastetta eteenpäin nimeten, vaan sanon kaikille, että ottakaa jokainen, jota kiinnostaa ja tehkää. Tässähän alkoi ihan innostua, vaikka olenkin niin talveen ihastunut...

Jos haluat tietää enemmän suosikkikasveistani, niin oikea osoite on Leena Lumi's Flower Power

Kukitaan!

Love
Leena Lumi

Unforgettable

Karpalohyytelö

Lukiessani Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) löysin vihdoinkin oikean tavan saada sitä 'hyllyvää hyytelöä', jota meillä kaivataan etenkin mustaviinimarjoista. Lähden siitä, että tätä voi soveltaa siis muihinkin marjoihin ja kun nyt monet tyhjentävät pakastimiaan eli syövät niitä tyhjiksi tai valmistavat marjoistaan hilloja tms. tässä on yksi oiva resepti Virpi Kurjenlennolta. Kuva on Sami Revon.

400 g karpaloita
7 dl vettä
1 pkt (330 g) hillo-marmeladisokeria

Keitä karpalot veden kanssa mehuksi. Siivilöi liemi ja kaada se takaisin kattilaan. sekoita hillo-marmeladisokeri mehun kanssa ja keitä 5-10 minuuttia.

Kokeile hyytelöitymistä tiputtamalla ruokalusikallinen seosta pakastimessa jäähdytetylle lautaselle ja jäähdytä se nopeasti jääkaapissa tai pakastimessa. Vedä lusikalla vako hyytelön keskelle.

Jos vako ei heti umpeudu, hyytelö on valmista. Muussa tapauksessa jatka vielä hetki keittämistä ja toista testi. Jäähdytä hyytelöä kattilassa 15 minuuttia ja kaada hyytelöseos lämpimiin, pestyihin purkkeihin.

Nosta jäähtyneet purkit jääkaapppiin.

Leena Lumi

PS. Meillä ei toivoakaan pakastinten tyhjenemisestä, sillä vaikka laitoin kirsikat muhimaan kellariin likööreiksi, niin omenasosetta, sitä kanelista ja vaniljaista, on niin paljon, että taitaa olla aika opetella joku leipomus...aika näyttää tuleeko kuvia;-)

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

Markku Envall: Jäät lähtevät

"Jos olisin valinnut toisin, kaikki olisi toisin. Kokemus voi kylmätä, karmaistakin. Siihen sisältyy pelko, pahimmillaan unenomainen varmuus, että on heittänyt hukkaan ainokaisen elämänsä.

Ääni sisälläni sanoi, että olin valinnut tuhoisasti. Olin soudellut hämäläisten järvien rantoja ja lukenut repuittain kirjoja.

En lähtenyt, koska olin köyhä ja saita. Jos minulla olisi ollut ylimääräistä rahaa, en olisi käyttänyt sitä matkoihin. Etsin turvallisuutta, keräsin rahaa asunnon ostamiseen. Pelkäsin lentämistä, ulkomaita ja vieraiden kielten puhumista. Olin lukutoukka ja sitäkin pahinta lajia: epäseurallinen ja kaikkiruokainen. Uskoin että totuus oli mustetta paperilla, en uskonut sen viihtyvän kaduilla ja toreilla, kirkoissa ja museoissa."

Markku Envallin teos Jäät lähtevät (WSOY 2004) tarttui mukaani jostain kirjamessuilta, koska kirjan kansi on kaunis ja takakansiteksti lupaa tarinassa kertomuksen virasta eläkkeelle jäävästä miehestä ja mitä hän sitten tekee uudella elämällään. Muistin heti kaikki suuriin ikäluokkiin kuuluvat ystäväni, pääosin miehiä, jotka ovat jäämässä eläkkeelle ja ajattelin, että tässä olisi juuri sopiva lahjakirja, piristysruiske henkilölle, joka aloittaa uutta elämän seikkailua. Suuria ikäluokkiahan on meillä noin 600 000 ja heihin lasketaan vuosina 1945-50 välillä syntyneet.

Valintani meni sekasortoisella tavalla pieleen. Teoksen Kirjamiehen elämässä ei ala mikään uusi seikkailu työn ikeestä vapauduttua. Tämä ei ole Päivi Kanniston kirja Elämäni nomadina. Tämä ei ole Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi. Tämä ei ole Paul Austerin Talvipäiväkirja. Koin kirjaa lukiessa niin syviä melankolisia pudotuksia, että vähään aikaan en taida lukea suomalaista mieskirjailijaa. Päässäni soi vain miten lyhyt on Lapin kesä ja suomalaisen miehen elämä. Siis se oli tunnelmajälki, tuo kaiken nopea katoavuus. Tätä kirjaa en anna miehelleni luettavaksi, kun hän kesällä jää eläkkeelle. En hänelle, joka vuosi sitten juoksi ikäsarjansa maailman seitsemänneksi nopeimmaksi, en hänelle, joka hämäläisyydestään huolimatta on saanut tartuntaa vilkkaasta karjalaisesta virrastani…Tämän minä piilotan! Auta armias, jos R. omaksuisi kaiken tämän ja meidän kiertolaiselämämme pitkin Eurooppaa pysähtyisi tähän tarinaan. Olisin menettänyt kaiken sen, miksi olen jaksanut häntä odottaa vapaaherraksi.

"En lähtenyt; jos olisin lähtenyt, olisin elänyt toisen elämän. Väite on looginen, mutta ei mene tarpeeksi pitkälle. En lähtenyt, koska olin se joka ei lähde. Jos olisin lähtenyt, olisin ollut joku muu kuin olin. Voidakseen tulla toiseksi on alun perin oltava toinen."

Tässä puhuu kirjastovirastaan hyvin vastentahtoisesti eläkkeelle jäänyt mies. Hän jossittelee, mitä olisi voinut tehdä toisin. Miten olisi voinut elää ehkä jännittävämmän elämän. Missään vaiheessa en löydä tarinasta sitä mahdollisuutta, että Kirjamies ajattelisi: ’Vielä minä voin tehdä ihan mitä vain! Vielä voin vaihtaa maata, kotia, kulttuuria. Voin myydä kaiken pois ja lähteä kiertämään.’ Sitä levottoman tuhkimon lepatusta, mikä vieläkin väreilee Aila Meriluodon kirjassa Tältä kohtaa – Päiväkirja vuosilta 1975-2004, minä en löydä tästä kirjasta. En löydä mieletöntä elämänjanoa, en uskallusta hypätä pimeään löytääkseen sen, mitä ei aikanaan valinnut. En löydä järkipäätösten sijaan heittäytymistä hulvattomaan seikkailuun joten olen tämän teoksen kohderyhmänä väärä. Haluan syöttää apinoita, haluan talloa nurmikoita, haluan olla epänormi, haluan kuolla missä muussa tahansa, mutta en suomalaisessa vanhusten laitoksessa, haluan...

Jäät lähtevät kirjan numeroiduissa luvuissa Kirjamies kertoo lyhyissä pätkissä, mitä hän tekee ja miten hän kokee elämänsä eläkkeelle jäätyään. On vaimo Meri, kirjailija ja ovat pojantyttäret Stella ja  Gaia. On ympäristö, jota Kirjamies havainnoi kuin suurennuslasilla tehden oivaltavia ja hyvin paljastavia havaintojaan kanssaihmisistä. Läpi käydään myös paljon lukeneen ja kirjoittamista harrastavan miehen kirjallisia elämyksiä aina Leo Tolstoista Helvi Hämäläiseen ja monta muuta siltä väliltä. Lähimpänä omaa kiinnostustani kirjassa olikin kaikki, mikä liittyi kirjallisuuteen. Se taas miten Kirjamies vietti päiviään hoitaen lapsenlapsiaan, kohdatessaan naapureita, miettiessään vanhuutta, oli minulle vähiten kiinnostavaa. Ja eräänlaista kauhua koin kun luin:

"En kiellä vanhuutta. Opiskelen sitä kuin maata, johon tiedän matkustavani koskaan sieltä palaamatta. Haluan tietää siitä kaiken, estää sitä yllättämästä. Etukäteen vanhuutta voi katsella vanhemmissaan, mutta näin saatu kosketus jää ulkokohtaiseksi. Tulematta vanhaksi ei voi tietää, miltä vanhasta tuntuu."

Kun yllä olevaa lukee, kannattaa huomata, että kun Envall kirjoitti tämän kirjan, hän oli noin kuusikymmentävuotias. Ja ellei tämä ole omaelämänkerrallista, vaan puhdasta fiktiota, niin Kirjamies on vasta juuri jäänyt eläkkeelle. Ei siinä iässä olla vanhoja! Ellen olisi tiennyt tuota eläkkeelle jäämistä eli sitä ei olisi mainittu ollenkaan, olisin sanonut, että tässä elämää pohtii 80-vuotias taata, joka tietää kaikesta paljon, mutta on pikkuriikkisen omahyväinen, mikä näin korkeaan ikään ehtineelle sallittakoon. Onneksi Suomi on vapaa maa ja täällä saa olla vaikka kuinka nuori ja numerot eivät määritä ikää. Olen täysin samaa mieltä kuin eräs kuuluisa lastenkirjailija, jolta toimittajat kysyivät hänen 90-vuotispäivillään ’millaista on vanheta?’ ja vastaus oli: ”Vanheneminen on pelkästään paskamaista!” Minä en ikinä halua ’opiskella vanhuutta kuin maata, johon tiedän matkustavani…’, vaan haluan mieluummin virrata sataa, tulvia yli, kunnes...lumi, sade, janosi.

Ja sitten paras uutinen tästä kirjasta: Markku Envall todellakin osaa kirjoittaa. Juutuin hänen moniin upeisiin virkkeisiinsä, muihinkin kuin tuohon ’Opiskelen sitä kuin maata, johon tiedän matkustavani…’ Kun Kirjamies kohtaa naapurin rouvan, jonka mies on vakavasti sairas, hän ei ala udella, vaan mieluummin puhuu pikkuasioista antaen rouvan pitää tietyn ihmisarvoon kuuluvan etäisyytensä ja koskemattomuutensa: ”Olkoon hänen asiansa tiedossa mutta katveessa.”

Ja tässä Kirjamies paljastaa itsekin elämäntuskansa: ”Merin hyväksi yritän kieltää itseltäni katoavuuden tuskailun.”

Ja kun Meri on matkoilla, tuskailua toisen poissaolosta:

”Miksi nukahtaa, miksi noustakaan, kun kukaan ei ole sitä näkemässä?”

”Aavesärkyä siinä mitä ei ole: näkevää silmää ja kuulevaa korvaa.”

Jaan Envallin ajatukset tarpeesta saada viettää omaa erakkoaikaansa, jota minä kutsun luola-ajakseni. Jaan hänen tuntonsa siitä, miltä tuntuisi olla ihan yksin. Kukaan rakas ei rapisisi jossain päin taloa…Vain hänen katoavuuden tuskailunsa (vai onko se kyynisyyttä?), torjun, sillä sille minä en anna majaa, en lupaa. Se saa viivähtää vain lyhyen hetken, mutta ei saa asettua asumaan.

Olen aivan varma, että monelle tämä kirja on kaunis, uskomaton lukukokemus, jota se olisi ollut minullekin kauniilla melankolialla, sillä jota harrasti palvomani Mika Waltari, pienen liekin silti sielussa alati lepattaessa – ilkikurisesti.

*****

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen. (Mika Waltari)

*****

”Suomessa on poikkeuksellisen suuret sodanjälkeiset ikäluokat, ja ne ovat pakkautuneet viiteen vuoteen, kun muualla ne saattavat jakautua 10-15 vuodelle. Huoltosuhteen valtava haaste on realisoitumassa. Kun me aletaan kuolla, niin arkut loppuu.” (Ismo Söderling, tutkija, Helsingin Sanomat 15.1.2013)

Puhutaan ruuasta asiakaskyselyn voittaja on...

Puhutaan ruuasta asiakaskyselyyni tuli mukavasti vastauksia, joista olen tehnyt yhteenvedon, että suomalainen ruoka kiinnostaa eniten, mutta uusiakin tuulia voidaan soveltaa. Myöskin vanhat arkiruuat tuntuvat olevan edelleen ruokapöytäkelpoisia. Kiitos kaikille osallistujille♥

Suomalaista voimaruokaa (Minerva 2011) lähtee Arleenalle! Onnea♥ Kirja ei ole mikä tahansa mukava ruokakirja, vaan Virpi Kurjenlennon teksti ja reseptit sekä Sami Revon kuvat ovat huippua, jolla on saatu voitto Vuoden Ruokakirja 2011 Gourmand International -kilpailussa.  Virpille kiitos, että sain vihdoinkin oppia onnistuneen hyytelön salat ja Sami Revon kuvat tunnistan jo missä tahansa ruokalehdissä valokuvaajan nimeä katsomatta.

Arleena, ilmoitatko minulle osoitteesi, että voin laittaa Suomalaista voimaruokaa tulemaan sinulle.

Kaunista tiistaita kaikille! Huomenna ehkä jo kirjan merkeissä...

Love
Leena Lumi

PS. Sen Yhden Paikan talvinen Lumi menu  Hyvä tekstiesittely, mikä harmi ettei ole kuvia...

Katsot peiliin. Pitkään. Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko...

Katsot peiliin. Pitkään.
Mikä olisi muuttunut? Ja olisiko pitänyt?

Ehkä silmien pohjalla jotain vapisevaa
ehkä huulien kaari vavahtavampi.
Eihän se vielä kerro että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus oli niin todellinen
että silmät kysyvät onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita kaiken sen jälkeen

että jokin huutaa: aurinko älä laske,
toivo, älä katoa,
elämä, pidä minusta kiinni!

- Maaria Leinonen -

Viikonloppuun sinisin sävyin...

Tuntuu kuin elämäni pendolino ajaisi yhä lujempaa, eikä kukaan tule ja sakota. Täällä viikolla on taas ollut paitsi paljon tätä ruokakeskustelua niin myös lumitöitä, runsasta kirjeenvaihtoa, ruuanlaittoa, tulevien suunnittelua, Olgan paapomista...Yritän lukea, mutta kun pääsen illalla klo 23 sänkyyn olen aivan kuitti. Missä on se Leena joka luki vuosia sudenhetkeen? Ehkä otin väärän kirjan tai sitten en. Mutta valitsinkin sen ajatellen muita, en omaa lukunautintoani. Minä kyllä teen siitä jutun, joten sitten saatte kuulla ja ainakin tutut arvaavat, miksi tämä hitaus. Muillekin yritän kertoa. Kevään kirjat alkavat ovat jo tulossa, joten vaikka ajatukseni nyt pyörivät ruuassa, annan aikaa tuolle ruokakoosteelleni, sillä kirjat menevät ohitse melkein kaiken.

Kevät on syntymäpäivien aikaa. Ensin blogini täyttää ystävänpäivänä neljä vuotta ja sitten huhtikuussa Hänen Majesteettinsa viettää ison iän synttäreitä. Olga on piristynyt lumesta. Eilen hän vaelsi alapuutarhaan asti haistelemaan villieläinten jälkiä. Tässä kuva keskipihalta köynnöshortensian oksan lävitse. Samanlaisen kuvan olen ottanut jo monta vuotta, mutta tämä siis kahden päivän takaa.Olimme pihalla tunteja ja kätkin Suuriruhtinatar Olgalle nannoja lumeen. Se on tilanne, jossa noutajan pentuluonne tulee heti esille ja arvokkuus katoaa, häntä viuhtoo ja jos viivyttelen tahallani, tassu alkaa taputtaa minua, että 'mami, nopeesti nyt'. Minulla ei ole yhtään ikävä suvea, sillä olemme koirani kanssa samaa maata eli arktisia tyyppejä, kuin lumeen syntyneitä.

Lähdetään viettämään viikonloppua. Meille on tulossa leffalauntai eli tilasin Hjorth&Rosenfeldtin kirjan Oppipojan pohjalta tehdyn elokuvan. Oppipoika oli blogini toiseksi paras jännityskirja viime vuonna. Sebastiania näyttelee loistava Rolf Lassgård, jonka muistan vahvimmin Bierin filmistä Häiden jälkeen, jonka olemme katsoneet monasti. Sebastian Bergman -sarjan ensimmäinen eli Mies joka ei ollut murhaaja oli jo niin hyvä, että odotamme lauantai-illan huumalta paljon. Homejuustot on jo ostettu, rypäleet noudetaan huomenna ja viini on viileässä...Minulla on täällä yksi toipilas, joka nyt nukkuu. Lähden vähän sauvakävelemään, sitten laitan meille lounasta ja otamme tänään hitaasti. Huomenna siivoan, sillä kirjasta Sydämellä sisustettu sain lukea, että siivoamiseen käytetyt tunnit eivät ole elämän hukkatunteja;-)

Kaikille ihanaa, lumikaunista viikonloppua♥

Love
Leena Lumi

Snowflake

Tapahtui 11. 1.2013: SuuriruhtinatarOlga lähti perjantai-iltana kotisohvallamme tutun eläinlääkärin ja hoviväkensä läsnäollessa. Tämä juttu oli tehty jo tiistaina ja kaikki oli tosi hyvin. Torstaina julkaisin ja jo torstai-iltana alkoi tulla aavistus, että perjantaina mikään ei ole kuin ennen. Iloiset kommentit muuttuvat jossain vaiheissa toivottomiksi ja...Kiitos kaikille myötäelämisestä surussani♥ Unforgettable...

Piparkakut - jouluiset, ne 'meidän omat'

Kerran nyt päästiin jouluisiin tunnelmiin, niin jatketaan vielä piparkakuilla. Kuvan ihanuudet eivät ole omatekemät, vaan lahja Bessun lapsilta ja siinä meidän perhe eli M on Meri, R on Perheen järki, O on Olga eli Hänen Majesteettinsa ja L on luminen nainen. Sitten on joulukuusi ja joulukukkia.

Kun minä leivon pipareita teen tuplataikinan alla olevasta ohjeesta. Aloitan leipomisen varhain ja siinä menee sitten koko päivä. Pipareita on kiva laittaa kauniisiin peltirasiohin ja antaa lahjaksi ystäville. Loputkin tekevät kyllä kauppansa vaikka niitä olisi kuinka paljon...

200 g (3 dl) siirappia
300 g (3 dl) sokeria
300 g voita 
1 tl kanelia
1 tl neilikkaa
1 tl 
kardemummaa
1 tl inkivääriä
800 g vehnäjauhoja
1 rkl soodaa
3 munaa

Keitetään siirappi, mausteet ja puolet sokerista. Sitten lisätään voi, jonk aannetaan sulaa sekaan. Munat ja loppu sokeri vispataan ja yhidstetään joukkoon. Lisätään jauho-soodaseos. Annetaan seistä seuraavaan päivään viileässä, vaikka kellarissa. Paistetaan 200 asteen lämmössä n. 5-6 minuttia.

piparkakkuterveisin
Leena Lumi 

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa