Joka elokuu olen Bessun eli Annen kanssa istunut tähän pöytään. Joka elokuu olemme käsitelleet menneet ja tulevat. Joka elokuu olemme syöneet kuin suuriruhtinattaret Siinä Yhdessä Paikassa ja myös tietysti nauttineet hyvistä viineistä. Joka elokuu aloitamme kuin uuden ajanlaskun, käsittelemme murroksia, katsomme toisiamme silmiin ja
nauramme niin kuin nauretaan hänen kanssaan, vain hänen, jonka kanssa on myös itkut itketty. Luin jostain, että syvin luottamuksen osoitus ystävyydestä on, kun voi itkeä toisen nähden. Minä olen surun hetkellä kuin simpukka ja sulkeudun vaarallisesti, mutta Bessun kanssa olen itkenyt muutamat tragediat puhtaiksi. Bessun kanssa on, kuten sanoo Pam Brown: "Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia."
Me jaamme niin paljon...hevoset, koiruudet, lukemisen, alpit, Salzburgin, mielettömän rakkauden kotisaareeni, joka on ollut myös Bessun kotisaari aikanaan, sama vahva kyky empatiaan, sama hullu huumori, joskus levottomia tuhkimoita, joskus kaksi villiä, jotka tanssivat harjukaupungin kadulla kun soi Mamba ja Lauantai-ilta. Jopa karaokeen B. on saanut minut vokoteltua...Oi, sen haluan unohtaa! Välillä nauramme itsellemme enemmän kuin millekään muulle. Tosipaikan tullen toinen saapuu kuin tähdenlento ja siitä säihkeestä ovat saaneet osansa myös lapsemme.
Nyt kun iso murros iski minuun, päätimme viettää tapaamisen meillä hyvin rennoissa merkeissä eli emme laittaneet edes ruokaa, vaan Bessu toi pizzat ja minulla oli määrä olla olutta kylmässä, vaikka en sitä yleensä edes nauti kuin Savonlinnassa muikkujen kera. Ehkä tämä oli nyt myös sitten meidän tämän suven Savonlinna. Marimekon Kevätleikki-kuosi pöytäliinana ja sitten vain
paras ystävä istumaan pöytään ja murroskäsittely alkakoon. Huomatkaa, miten terassimme alkaa olla ruokakatoksen kohdalta kuin lehtimaja....eli jos tulee hyvä ruska, lupaan kuvia. Tässä viime vuodelta
Kuten täällä lupasin, meillä oli pizzaa ja
olutta, joka nyt just tässä kuvassa näyttää maistuvan tölkistä suoraan paremmalta kuin lasista. Mitä väliä: Tämä on meitä! "Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys." (Pam Brown) Unohdinko kertoa, että olemme kaksi maailman jouluhulluinta. Minä kannan joulua sydämessäni kautta vuoden ja hyräilin kerran helteellä marketin hyllyjen välissä ajatuksissani joululaulua. Siihen joku herra, että 'kuulostaapa hauskalta näin suvella'. Hävetti! Herrahenkilö vain nauroi. Bessu oli nähnyt järkyttävän painajaisen: Hän oli muka voinut unohtaa joulun. Viimetipassa hän sen sitten muisti, mutta ei ehtinyt ostaa kellekään lahjoja, paitsi lapsenlapselleen ruman, ikikestävän haalarin. Hän heräsi painajaisesta kasvot kyynelistä märkinä, mutta todella helpottuneena eli se paha olikin vain unta ja joulu turvallisesti tulossa, sillä onhan vasta elokuu.
Jälkiruoaksi nautimme suven viimeisiä mansikoita kera mansikkakuoharin. Piti katsoa elokuvia, niitä uusia, joita täällä esittelin, mutta ei me raaskittu. Me juteltiin ja juteltiin. Saunottiin ja sitten istuttiin puutarhassa vilvoittelemassa. Hyvä keskustelu, hyvä hiljaisuus, siitä tuntee ystävän. Ilta putosi ja palasimme terassille. Nautimme loput pizzat kera viinin kynttilän valossa elokuun hellässä pimeässä. Oli aivan hiljaista. Lintukaan ei narahtanut. Viimeinen valo laskeutui Päijänteeseen ja istuimme aamuyhteen jutellen lämpimät fleecepusakat päällä. Suussa maistuivat naurun ja yön dolce irlantilaisin maustein. Murros tuli käsiteltyä ja menimme nukkumaan entistä vahvempina ja se uni oli hyvää ja syvää.
Se, mikä oli casen tulos, tulee ulos kahdessa osassa: Toinen osa tänä vuonna ja toinen ensi vuoden kesäkuussa. Ei mitään vakavaa, sillä tiedättehän, että jaan kanssanne käytännössä melkein kaiken ja vakavat ladataan heti.
Toivon kaikille yhtä tosi, tosi hyvää ystävää. Minäkin olen aika herkkähipiäinen (hitsi!, myönsinkö tämän todella;), mutta yhdyn taas Pam Brownin sanoihin: "Vain ystävä saa sanoa: Minähän sanoin sinulle."
Muistattehan tämän nutun, jonka mm. ostimme kevään 2013 matkallamme. Eräs nuori nainen odotti silloin vauvaa ja nyt
Bessu on Oma! Kuvassa isoäiti 40+ ja tyttärentytär Alexandra.
Joka elokuu...
Love
Leena
Feeling Good
Railin mainion kommentin yllyttämänä en voi olla julkaisematta tätä kuvaa, jonka olen vienyt tiedostooni nimellä 'Bessu ja minä sitten joskus...' Waude, kun miettii, että olisi vielä villi ja hulvaton, nauraisi niin, että vedet silmistä juoksee, vaikka mittarissa olisi vuosia mitä, se vasta olisikin jotakin!
sunnuntai 17. elokuuta 2014
lauantai 16. elokuuta 2014
Hengitä sisko! Puhalla pimeyttä...
Hengitä sisko!
Puhalla pimeyttä pois,
katso miten se
liikahtaa ja loittonee
harmaan eri sävyissä.
Hengitä sisko!
Vedä valoa sisään
ja se valloittaa
sinut säihkymään sätein
kauniina ja kirkkaana!
- Eija Aromaa -
Kallio. Tankoja (ntamo)
kuva Pekka Mäkinen
Puhalla pimeyttä pois,
katso miten se
liikahtaa ja loittonee
harmaan eri sävyissä.
Hengitä sisko!
Vedä valoa sisään
ja se valloittaa
sinut säihkymään sätein
kauniina ja kirkkaana!
- Eija Aromaa -
Kallio. Tankoja (ntamo)
kuva Pekka Mäkinen
torstai 14. elokuuta 2014
Murrosta ilmassa ja sielussa
Vaikka kesä on ollut niin suurenmoinen, että kuin pelkkää uintia, mansikoita, mustikoita, vadelmia ja tunnelmailtoja, niin siihen on mahtunut myös elokuvia. Sunnuntai-iltana katsoimme Polanskin Carnagen, joissa pääosissa Kate Winslet, Jodie Foster, Christoph Waltz ja John C. Reilly. Tilasin filmin innoittuneena Roman Polanskin elämäkerrasta. Filmi on ns. pienen tilan elokuva, joihin minulla on suuri viehtymys alkaen Viettelysten vaunusta Taylor-Burton -pariskunnan huippusuoritukseen leffassa Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja monta, monta muuta. Carnage täytti odotuksemme kuten varhemmin kesällä katsomamme
Polanskin Katkera kuu (Bitter Moon), jonka toisessa naispääosassa ohjaajan vaimo Emmanuelle Seigner ja toisessa Kristin Scott Thomas. Miespääosissa Peter Coyote ja Hugh Grant. Ei mitään ihan peruskauraa ja sehän ei sitten olisikaan Polanskia, jos se olisi tylsää...
Kolmas elokuvamme oli August: Osage County, jossa minun mielestäni Meryl Streep tekee elämänsä roolin. Vastanäyttelijänä mm. Julia Roberts.
Kollasin näissä oudoissa tuulissani kevään postauksia ja huomasin kirjoittaneeni todella paljon puutarhastamme ja nyt en pitkään aikaan mitään. Olen vain ollut ja nauttinut suvesta. Tässä yksi niistä kolmesta varjoliljasta, joiden piti näyttää tältä
Yläkuva kirjasta Hehkuvat sipulikukat. Onneksi, onneksi olin laittanut puutarhapäiväkirjaani muistiin, mistä olin tyyriit juurakot tilannut. Otin toimittajaan yhteyden ja minulle luvattiin uudet valkoiset tilalle heti kun on oikea istutusaika. Eilen oli ilmassa ripaus syksyn aromia ja niinpä raivasimme japanilaiseen rinteeseen tilaa pienille sipulikukille eli atsaleat saavat läheisyytensä vain scillaa ja muscaria sekä akileijoja, iirikset (Iris Sibirica) siirtyivät lehtoon. Tänään satoi syksysti, ja niinpä muistutan teitä myös Saila Roution kirjasta Kukkia Sipuleista. Kohta, kohta niiden aika on...
Kesä jatkuu vielä, kesä, sillä ripaus syksyä muutamissa päivissä on vain kuin sahramia, joka maustaa kaiken paremmaksi. Yksi traditio, jonka Bessun kanssa yleensä vietämme jo kesäkuulla tapahtuu nyt viikonloppuna, sillä nautimme aluksi mansikoita ja mansikkakuoharia, jotka hän tuo aina tullessaan. Mitä muuta meillä on, voisi olla vaikka
kantarelli-pinaattifrittataa, sillä nyt saa jo kantarelleja kiitos viime päivien sateiden ja ollaan tätä jo nautittukin. Voisi myös olla
limettigraavattua siikaa, mutta ei ja ei, me ollaan päätetty pitää täysin ruoanlaitosta vapaa viikonloppu ja aiomme nauttia mm. Säynätsalon Aalto Pizzerian jättimäiset ja erinomaiset pizzat. Se varmaan jo riittäisikin, mutta lisäksi on vielä jotain pientä herkkua, sillä tarvitsemme paljon energiaa verkkariviikonloppuumme, jolloin uimme, saunomme ja käsittelemme murrosta. Miten minusta niin usein tuntuu, että vuosi, uusi jakso alkaa elokuusta, mutta alkaako se varmasti. No alkaa se, tai ainakin viimeistään tulevasta viikonlopusta!
Jos joltain muultakin tulevat 'uudet perunat' jo korvistakin ulos, niin sitten vain kehiin katkarapusalaattia ja patonkia. Viime viikonloppuna meillä oli sellaista ihmettä kuin grillattua pihviä, veneperunoita grillissä valmistettuna ja tomaattisalsaa, joka on oma nopsempi muunnelmani capresesta eli kaikki samoin kuin tomaatti-mozzarellasalaatissa, mutta tomaatit ihan pieniksi ja juusto jää pois. Kynnys syödä useammin takuuvarmaa hyvän kolestrolin lisääjää madaltuu, kun ei aina tarvitse muistaa ostaa just sitä oikeaa mozzarellaa kotiin. Basilikaahan nyt kaikilla lienee puutarhassa jossakin. Perunat lohkoimme veneiksi, marinoin niitä puolen vuorokautta seoksessa, jossa öljyä, paprikajauhetta, suolaa ja runsaasti valkosipulinkynsiä paloina. R. valmisti ne sitten foliovuossa grillillä ja pakko myöntää että maistui, kun vielä löysimme lihalle sopivan punkun.
Kohti suurta murrosta nosti taas pintaan mustan huumorini, joka on sitten niin mustaa että en sanotuksi saa. Päätin ensin, että yllä oleva kuva saa päättää murrosviestini, mutta haluankin päättää siihen kuvaan, joka elokuun iltoina loistaa terassipöydällämme pimeän jo pudottua, mutta toki otamme musiikin leffasta August: Osage County:
Tunnelmallista elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥
Love
Leena Lumi
Last Mile Home
Polanskin Katkera kuu (Bitter Moon), jonka toisessa naispääosassa ohjaajan vaimo Emmanuelle Seigner ja toisessa Kristin Scott Thomas. Miespääosissa Peter Coyote ja Hugh Grant. Ei mitään ihan peruskauraa ja sehän ei sitten olisikaan Polanskia, jos se olisi tylsää...
Kolmas elokuvamme oli August: Osage County, jossa minun mielestäni Meryl Streep tekee elämänsä roolin. Vastanäyttelijänä mm. Julia Roberts.
Kollasin näissä oudoissa tuulissani kevään postauksia ja huomasin kirjoittaneeni todella paljon puutarhastamme ja nyt en pitkään aikaan mitään. Olen vain ollut ja nauttinut suvesta. Tässä yksi niistä kolmesta varjoliljasta, joiden piti näyttää tältä
Yläkuva kirjasta Hehkuvat sipulikukat. Onneksi, onneksi olin laittanut puutarhapäiväkirjaani muistiin, mistä olin tyyriit juurakot tilannut. Otin toimittajaan yhteyden ja minulle luvattiin uudet valkoiset tilalle heti kun on oikea istutusaika. Eilen oli ilmassa ripaus syksyn aromia ja niinpä raivasimme japanilaiseen rinteeseen tilaa pienille sipulikukille eli atsaleat saavat läheisyytensä vain scillaa ja muscaria sekä akileijoja, iirikset (Iris Sibirica) siirtyivät lehtoon. Tänään satoi syksysti, ja niinpä muistutan teitä myös Saila Roution kirjasta Kukkia Sipuleista. Kohta, kohta niiden aika on...
Kesä jatkuu vielä, kesä, sillä ripaus syksyä muutamissa päivissä on vain kuin sahramia, joka maustaa kaiken paremmaksi. Yksi traditio, jonka Bessun kanssa yleensä vietämme jo kesäkuulla tapahtuu nyt viikonloppuna, sillä nautimme aluksi mansikoita ja mansikkakuoharia, jotka hän tuo aina tullessaan. Mitä muuta meillä on, voisi olla vaikka
kantarelli-pinaattifrittataa, sillä nyt saa jo kantarelleja kiitos viime päivien sateiden ja ollaan tätä jo nautittukin. Voisi myös olla
limettigraavattua siikaa, mutta ei ja ei, me ollaan päätetty pitää täysin ruoanlaitosta vapaa viikonloppu ja aiomme nauttia mm. Säynätsalon Aalto Pizzerian jättimäiset ja erinomaiset pizzat. Se varmaan jo riittäisikin, mutta lisäksi on vielä jotain pientä herkkua, sillä tarvitsemme paljon energiaa verkkariviikonloppuumme, jolloin uimme, saunomme ja käsittelemme murrosta. Miten minusta niin usein tuntuu, että vuosi, uusi jakso alkaa elokuusta, mutta alkaako se varmasti. No alkaa se, tai ainakin viimeistään tulevasta viikonlopusta!
Jos joltain muultakin tulevat 'uudet perunat' jo korvistakin ulos, niin sitten vain kehiin katkarapusalaattia ja patonkia. Viime viikonloppuna meillä oli sellaista ihmettä kuin grillattua pihviä, veneperunoita grillissä valmistettuna ja tomaattisalsaa, joka on oma nopsempi muunnelmani capresesta eli kaikki samoin kuin tomaatti-mozzarellasalaatissa, mutta tomaatit ihan pieniksi ja juusto jää pois. Kynnys syödä useammin takuuvarmaa hyvän kolestrolin lisääjää madaltuu, kun ei aina tarvitse muistaa ostaa just sitä oikeaa mozzarellaa kotiin. Basilikaahan nyt kaikilla lienee puutarhassa jossakin. Perunat lohkoimme veneiksi, marinoin niitä puolen vuorokautta seoksessa, jossa öljyä, paprikajauhetta, suolaa ja runsaasti valkosipulinkynsiä paloina. R. valmisti ne sitten foliovuossa grillillä ja pakko myöntää että maistui, kun vielä löysimme lihalle sopivan punkun.
Kohti suurta murrosta nosti taas pintaan mustan huumorini, joka on sitten niin mustaa että en sanotuksi saa. Päätin ensin, että yllä oleva kuva saa päättää murrosviestini, mutta haluankin päättää siihen kuvaan, joka elokuun iltoina loistaa terassipöydällämme pimeän jo pudottua, mutta toki otamme musiikin leffasta August: Osage County:
Tunnelmallista elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥
Love
Leena Lumi
Last Mile Home
maanantai 11. elokuuta 2014
Silvia Avallone: Teräs
Minkälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä
putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita
myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva
syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä
eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?
Kiljuvia kakaroita juoksenteli pihalla. Sen toisella
puolella olevassa talossa naiset olivat jo aloittaneet lounaan valmistamisen.
Tomaattikastike alkaa kiehua kattiloissa jo puolessa välissä aamupäivää. Annan
katse harhaili pihalla palloa potkivien lasten suuntaan. Eräällä parvekkeella
nuori pariskunta riiteli, mies potkaisi ruukkua, jossa kasvoi basilikaa.
Kaiken yllä huikean kirkas taivas.
Silvia Avallonen esikoisteos Teräs (Acciaio, Minerva 2014,
suomennos Taru Nyström) vie meidät toscanalaiseen rannikkokaupunkiin Piombinoon,
jossa vuokrakasarmit ovat rakentuneet terästehtaan, Lucchinin ympärille.
Vastapäätä kimaltelee saavuttamoton Elban saari, jonka loma-aikaan kansoittavat
rikkaat turistit, mutta heilläkin, tehtaan väellä on oma rantansa, jossa nuoret
hurjat uhmaavat keskipäviän kuumuutta, esittelevät kehittyviä vartaloitaan,
leikkivät uusia leikkejään, odottavat kuumasti täyttävänsä neljätoista vuotta,
jolloin käyvät melkein aikuisesta, sillä työläisten lapset hyppäävät suoraan
lapsuudesta aikuisuuteen, ei ole aikaa hitaaseen kasvuun, vaan moni on aviossa
jo kuusitoista vuotiaana, lapsia syntyy ja tehdas tarjoaa työtä sukupolvesta
toiseen miehille, jotka aloittavat kuuman teräksen maailmassa teineinä ja
tulevat sieltä ulos vanhoina ukkoina.
Silvia Avallonen kirjan keskiössä ovat sydänystävät Anna ja
Francesca, 13-vuotiaat tytöt, tumma ja vaalea. He elävät vielä siinä rajalla,
jossa oman vartalon muutokset huumaavat, muita ei nähdä, vain oma ja parhaan
ystävän kauneus. He elävät maailmassa, jossa rumat samanikäiset toivovat
kuolevansa ja siksi he eivät edes tervehdi rumaa Lisaa. Anna vielä voi sen
säälistä tehdä, mutta Francesca näke vain Annan, hymyilee vain Annalle.
Iltapäivän kuumuus on saanut aikuiset vetäytymään sisälle ja sulkemaan
ikkunoiden teräskaihtimet. Enää yksi kaihdin on avoinna:
Enrico etsi hellittämättä tyttärensä vaaleita hiuksia
aaltojen seasta.
Käsivarsien, rintojen ja säärien sekamelskassa Enrico sai
rajattua kiikarinsa linssiin Francescan ylävartalon. Hän tarkensi kuvan ja
tuijotti valppaana kuin saalistava eläin meressä kieppuvan vartalon liikkeitä.
Tytöllä oli pyöreä takapuoli, jota kenenkään ei pitäisi
milloinkaan saada katsoa. Hiestä läpimärkä Enrico kuitenkin katsoi...
Silvia Avallone kuvaa meille Italiaa, joka on kaukana
matkayhtiöiden mainoskuvista. Vain aurinko on sama. Tässä maailmassa hiilipöly
tunkeutuu keuhkoihin, putket jytisevät ja kuuma teräs hohkaa vieläkin
kuumempana. Valtimot jyskyvät tehtaan
tahtiin, mutta tästä maailmasta Anna pitää, tännehän katsoo kuuluvansa, täällä
on hänen väkensä, hänen perheensä ja rakas Alessio-veljensä. Hän on tottunut
siihen, että pikkulapset pissaavat kerrostalojen sisärapuilta alas, hän huomaa,
miten aikuiset läpsivät lapsia, miten miehet hakkaavat vaimojaan ja vaimot
silti jäävät, eikä hän mieti, miksi. Hän elää tässä ja nyt Francen kanssa ja
kaikkea rytmittävät piazzalla palloja vasten auton peltejä potkivat lapset,
nuorten miesten katseet ja vihdoin myös kosketukset, sillä nyt on menossa
erilainen kesä: Hyppy lapsuudesta aikuisuuteen. Edes Anna ja Francesca eivät
voi kuvitella, miten erilainen kesästä tulee ja keitä he ovat kun ensimmäiset
syksyn merkit saapuvat ja Elban saari tyhjenee turisteista. Elba, jonka vanha
etruskinkielinen nimi oli ollut Ilva ja joka oli jonkun aikaa ollut myös
terästehtaan nimi...kertoo Elena kerran rakastelun jälkeen Alessiolle.
Alessiolle, joka kello seitsämän aamulla, 3. kesäkuuta 2002 työstää 19,6 tonnin
painoista sulatuskattilaa, sitä, jota hän nostelisi ja siirtelisi keskipäivään
asti ja menisi sitten...
Alessio hikoili ja hengitti lyijypölyä. Mielessään hän
kirosi jokaisen niistä tuhannestaviidestäsadastakolmestakymmenestäkahdeksasta
asteesta, lämpötilan jossa metalli sulaa. Hänen ohitseen kulki kuumuuttaan
hehkuvia säiliöitä...
Sanon suoraan, että Teräs on pelottavan täydellinen
esikoisteos. Kaikki on tasapainossa: Toivo ja pettymys, rakkaus ja viha, halu
jäädä ja halu lähteä. Tarina kulkee kuin sukellus mereen: Kun sukellat, koet
euforian, sitten pohjaimu ja nousu, jossa näet valon jo ennen pintaan nousua.
Suru ja ilo ikuisessa syleilyssään on tämä loistava kirja, elämän valse triste, joka houkuttaa ihan
vähän myös kyynelehtimään...
Muistatko, Cri? Muistatko, kun satoi lunta? Oliko se vuonna
1994 tai 1995? Mieletöntä sinä sanoit, valtavasti lunta! Kuinka vanhoja me
oltiin silloin? Viidentoista, korkeintaan kuudentoista. Ja sinä...
Maa oli lumesta valkoisena. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen
nähnyt lunta. Kokaiini oli meille tuttua mutta lumi ei. Ale, ota lunta käteesi
ja katso sitä! Katso, mitä siellä näkyy!
Ranta oli valkoisena, lumihiutaleita oli hiuksissa ja
kulmakarvoissa. Meitä ei paleltanut. Hiljainen valkeus pehmensi äänet ja peitti
ne alleen. Kuin eri maailma.
En näe...
******
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A. Suketus Krista Donna Mobilen kirjat Jonna Omppu Annika Erjan lukupäiväkirja Saran kirjailijasivu
******
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A. Suketus Krista Donna Mobilen kirjat Jonna Omppu Annika Erjan lukupäiväkirja Saran kirjailijasivu
perjantai 8. elokuuta 2014
Gillian Flynn: Paha paikka
Kun täytin kahdeksantoista, perin 321 374 dollaria,
kaikilta niiltä hyväntahtoisilta murheellisen tarinani lukeneilta
maailmanparantajilta, joiden ’sydän oli läpättänyt säälistä’ minua kohtaan.
Aina kun kuulen tuon ilmauksen, mitä tapahtuu usein, kuvittelen mielessäni
meheviä piirrossydämiä joilla on linnunsiivet ja jotka lentävät läpättäen kohti
jotakin monista lapsuudenkotimurjuistani, itseni pikkutyttönä ikkunassa
vilkuttamassa ja sieppaamassa kirkasvärisiä sydämiä kiinni samalla kun
vihreitä seteleitä satelee päälleni, ’kiitos, kiitos, tosi paljon!’
Gillian Flynnin viimeksi suomennetun kirjan Paha paikka
(Dark Places, WSOY 2014, suomennos Maria Lyytinen) luin ihan sen tähden, että
Flynn koukutti ensimmäisellä Flynniltä suomennetulla eli Kiltillä tytöllä. Kiltistä tytöstä kirjoitin, että ’yleensä olen hyvin
varma siitä, pidänkö jostain kirjasta tai en, mutta Kiltin tytön kohdalla olen
pakotettu odottamaan ajan armon valaisevan ajatukseni. Jos kiinostavuus on
kirjan merkittävin kriteeri, Kiltti tyttö on kuumassa sarjassa.’ Ja kuten
muistanette Kiltti tyttö tuli luokseni kutsumatta, mutta teki minusta niin
selvää koukkulihaa, että Pahan paikan pyysin jo arvostelukappaleena ja sain mitä
tilasin: Kiinnostavan dekkarin, joka ei hetkeksikään irrottanut otettaan, vaan
kirjaa vain luki heinäkuun yö ikkunan takana pimeten. En usko, että voisin
tuntea ketään, joka ei Pahan paikan luettuaan lukisi myös Kiltin tytön. Se on
mahdotonta, sillä Gillian Flynn on peto rakentamaan tarinaa, jossa
henkilöhahmot eivät olisi sairaan kiinnostavia. Painotus sanalla sairaan.
Paha paikka kertoo perhesurmasta, josta pakoon selviää vain
seitsemänvuotias Libby Day. Tapahtumapaikka on maatila Kansasin Kinnakeessa ja
uhrit ovat perheen äiti Patty Day sekä Libbyn kaksi sisarta Michelle ja Debby.
Murhista syytetään satanismiin sekaantunutta perheen esikoista Beniä, joka
saakin Libbyn lausunnon perusteella teosta elinkautisen. Sitä voisi luulla,
että Libby Day on säälittävä uhri, mutta hän on kaikkea muuta ja on äärimmäisen
vihainen, kun suuren yleisön hänelle lahjoittamat rahat alkavat loppua ja
etenkin siitä, että alkaa ilmaantua mielipiteitä, joissa painotetaan Benin
syyttömyyttä ja osoitetaan syyttävästi Libbyä, joka on tuominnut veljensä
elinkautiseen. Libby haluaisi kaiken jatkuvan kuten ennenkin eli:
Mitään ikävää ei saa sattua URHEALLE BABY DAYLLE, EKSYNEELLE
PIKKUTYTÖLLE, säälittävälle punapäiselle setsemänvuotiaalle, jolla on suuret
siniset silmät, ainoalle, joka selvisi PREERIAN VERILÖYLYSTÄ, KANSASIN
JOUKKOMURHASTA, MAATILAN SAATANANPALVONTASURMISTA. Äitini, kaksi isosiskoani,
Ben lahtasi heidät kaikki. Minä olin ainoana eloonjääneenä ilmiantanut hänet
murhista. Minä olin se söpö pikkuinen, joka saattoi saatananpalvojaveljensä
oikeuden eteen. Olin isosti otsikoissa. Equirer-lehti pani itkuisen kuvani
etuvisulleen ja otsikoi jutun VIATTOMUUDEN PERIKUVA.
Rahapulassaan ja etenkin, koska ei halua tehdä mitään töitä, Libby
alkaa rahasta tutkia vanhaa surmaa ja mitä todella tapahtui ja mitä hän
oikeasti muistaa tuosta yöstä. Libby on kahdessa aikatasosssa kulkevan tarinan
kertoja nykyhetkessä, mutta kahta tammikuun päivää 1985 kertovat perheen äiti
Patty Day sekä poika Ben Day. Surmayö on tammikuun 3. päivä 1985, mutta hyvin
kiinostavaa on seurata edeltävää päivää, joka rakentaa seuraavan vuorokauden
tuhoa. Dekkarissa on aina kiinnostavaa olla alusta asti murhaajan pään sisällä,
mutta vähintäin yhtä kiinnostavaa on olla jonkun murhassa kuolleen hetkissä
ennen kuin hän aavistaakaan, mitä voi tapahtua. Patty Day on omalla tavallaan
sitkeä yksinhuoltajaäiti, jonka maailmalla luuhaava aviomiesretale on vain
lisärasite. Patty rakastaa lapsiaan ja lapsetkin riitelystä huolimatta
toisiaan. Perheeltä ei siis puutu rakkautta, mutta köyhyys on rankka ja sen
Flynn kuvailee niin pienissä yksityiskohdissa kuin vaikkapa 2. tammikuuta 1985
klo 15.10 näin:
Ben mietti, että siitä näki eron useimpien ihmisten välillä.
Ei siitä, että ’minä olen koiraihmisiä’ tai ’minä olen kissaihmisiä’ tai ’minä
kannatan Chiefsejä’ ja ’minä olen Broncosien kannattaja’. Eron huomasi siitä,
välittikö ihminen kahdenkymmenenviiden sentin kolikoista. Hänelle neljä
sellaista olivat yhteensä dollari. Kasalla neljännesdollarin kolikoita sai
lounaan. Sillä määrällä neljännesdollarin kolikoita, jonka ne pikkupaskiaiset
olivat sinä päivänä nakelleet ikkunasta, olisi voinut ostaa jo puoliparia
farkkuja.
...Diondra tiesi, että hän haali tämän jämäkolikoita. Hän
tunsi olevansa kuin tyttö, jonka mekon tuuli oli juuri lehauttanut korviin. Ja hän mietti, mitä se kertoi Diondrasta, että tyttö näki poikaystävänsä raapivan
kokoon autoon siroteltuja kolikoita eikä sanonut siitä mitään, tarkoittiko se,
että Diondra oli mukava? Vai häijy?
Paha paikka on minulta kuumin pitkän kuuman kesän dekkarisuositukseni.
Lupaan myös Flynnin jälleen kirjoittavan ulos sen, mitä monet eivät edes tohdi
ajatella eli ärhäkkää menoa niin seksissä kuin surmissa, mutta sellaisilla
henkilöhahmoilla, että saamme mukaan myös psykologista syvyyttä. Kuka ei voisi
olla pitämättä Patty Daysta, oi kuka?
*****
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Rita Irene Sonja Annika Anu Kirjasähkökäyrä Lukutuulia
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Rita Irene Sonja Annika Anu Kirjasähkökäyrä Lukutuulia
*****
tiistai 5. elokuuta 2014
Helteen viemää
Nyt on parasta tunnustaa, että minä olen pudonnut tähän trooppiseen ilmastoon niin sataa. Me ei saada mitään aikaiseksi vaan kukutaan yöt ja nukutaan puolille päivin. Siis nyt meillä on teinien vuorokausirytmi etenkin jos vähän vielä venyttäisimme.
Yksi ainoa kukkajuttu olisi ollut, mutta jätän senkin johonkin puutarhakoosteeseen ellei puutarhamme ole sitä ennen kuivunut kokonaan pois...
Uimakaverina kaipaan niin suuriruhtinatar Olgaa, mutta onneksi meillä oli nuorisoviikonloppu ja pääsin sentään tyttären koirien kanssa veteen. Tosin Taika vasta kahlailee, mutta Dina vetää jo kunnon lenkkiä, jonka jälkeen tärisee niin, että takuulla pääsee mamin kylpypyyhkeen sisään:
Vietimme siis nuorisofiestaa ja nautimme suviyöstä terassillamme, jossa herkkuja kera nuortemme ja koiruuksien.
Sisko ja sen veli. Huomatkaa miten villiviini alkaa rakentaa meille lehtimajaa ja köynnöshortensia pinkoo alhaalta ylös, joten aika kivaa odotettavissa.
Me ollaan siis melkein kaiken aikaa uimassa, mutta mansikat, mustikat ja vadelmat ovat kauniisti jo pakkasessa eli ehkä kuulumme vielä säälliseen väkeen...juuri ja juuri.
Tulossa on tyttöviikonloppua, uintia, elokuvia, uintia, SM-kisat, uintia, Jyväskylän yöhön...
...uintia, sillä Päijänteen vesi ei ole liian lämmintä. Meri olisi minulle ykkönen, mutta Päijänne on hyvä kakkonen ja käy minulle merestä täällä paratiisisaarellamme, josta meitä ei suvella saa pois vaikka mikä olisi.
Nauttimisiin! Näitä päiviä kaivataan vielä....
Love
Leena Lumi
Yksi ainoa kukkajuttu olisi ollut, mutta jätän senkin johonkin puutarhakoosteeseen ellei puutarhamme ole sitä ennen kuivunut kokonaan pois...
Uimakaverina kaipaan niin suuriruhtinatar Olgaa, mutta onneksi meillä oli nuorisoviikonloppu ja pääsin sentään tyttären koirien kanssa veteen. Tosin Taika vasta kahlailee, mutta Dina vetää jo kunnon lenkkiä, jonka jälkeen tärisee niin, että takuulla pääsee mamin kylpypyyhkeen sisään:
Vietimme siis nuorisofiestaa ja nautimme suviyöstä terassillamme, jossa herkkuja kera nuortemme ja koiruuksien.
Sisko ja sen veli. Huomatkaa miten villiviini alkaa rakentaa meille lehtimajaa ja köynnöshortensia pinkoo alhaalta ylös, joten aika kivaa odotettavissa.
Me ollaan siis melkein kaiken aikaa uimassa, mutta mansikat, mustikat ja vadelmat ovat kauniisti jo pakkasessa eli ehkä kuulumme vielä säälliseen väkeen...juuri ja juuri.
Nauttimisiin! Näitä päiviä kaivataan vielä....
Love
Leena Lumi
lauantai 2. elokuuta 2014
Chopin
Pimeydessä tämä hymy,
valossa tämä sinnikäs kaipaus,
kasvot uponneina pionin
kylmään kasteeseen,
maan puoleen painuneiden silmien surun alla
kuin ilmavirta, öinen syysmyrsky,
lyhyen elämän
laulu ja huimaus.
- Bo Carpelan -
Yötä vasten (Otava 2013, suomennos Kaj Westerberg)
kuva Tuija
Andante spianate el Grande Polonaise
valossa tämä sinnikäs kaipaus,
kasvot uponneina pionin
kylmään kasteeseen,
maan puoleen painuneiden silmien surun alla
kuin ilmavirta, öinen syysmyrsky,
lyhyen elämän
laulu ja huimaus.
- Bo Carpelan -
Yötä vasten (Otava 2013, suomennos Kaj Westerberg)
kuva Tuija
Andante spianate el Grande Polonaise
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
William March: Komppania K
Kun valorakettien loimu leijuu juoksuhautojen yllä, en voi
olla ajattelematta aikaa, äärettömyyttä ja maailmankaikkeuden luojaa. Enkä
sitä, että tämä sota ja oma epätoivoni ovat hänen silmissään merkityksettömiä
ja epäilemättä yhtä etäisiä asioita kuin nuo ilmaan kohoavat ja alas putoavat
raketit omalle rajalliselle ymmärrykselleni. (Sotamies Martin Appleton)
Vaikka olen useasti todennut, että en tuo blogiini
sotakirjoja, niin olenhan tarjonnut teille Darfurin sodasta kertovan loistavan
Sade lankeaa ja myös monta muuta sotaa sivuavaa teosta, joten nyt kun on
kulunut sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ’annoin periksi’ ja
otin lukuun William Marchin teoksen Komppania K (Company K, Viestintä Tarmio Oy
2014, suomennos Janne Tarmio), mutta tein päätöksen tuoda kirjan blogiini vasta
luettuani eli jos saisin kirjan luettua loppuun. En jaksa lukea mitään mistään
joukkojen keskittymisistä, sotilashierarkiasta, tekniikoista,
asetyypeistä...,mutta jaksan erinomaisesti lukea vaikka jokaisen sodasta selviytyneen
henkilökohtaisen tarinan ja siinä Komppania K täytti kaikki odotukseni. Voi
vain ihmetellä, että tämä jo vonna 1933 ilmestynyt teos on voinut olla
suomentamatta näin kauan. On äärettömän vaikuttavaa, kun 113 miestä
saa kertoa oman tarinansa. Yhdessä kaikista kokemuksista muodostuu se kuva, jossa
juoksuhaudoissa seisovat miehet kantavat mukanaan oman sotansa tarinaa niin sen
rankkuudessa kuin huumorissa, valorakettien kaari kaartuu heidän yllään tuoden
sodan julmuudesta esiin myös sen satiirin, mutta etenkin ironian, jota
tarjoilee tavallaan, mutta suoraan. Ja miesten ylöskääntyneet katseet, ne, jotka toivovat näkevänsä taivaan tähtiä valorakettien sijaan...
Kirjan ironian tähden voisin melkein vakuuttaa, että
ensimmäinen nauru kirpoaa Sotamies Walter Landtin jäykkäkouristuskertomuksesta,
siis totean tämän mitenkään väheksymättä sodan kauhuja, mutta joskus vain huumori
on kertakaikkiaan ainoa apu. Voisin uhmata mahdollista sotaoikeutta ja tarjota
Landtin noin sivun pituisen tarinan tässä, mutta vielä, just nyt, pidättelen
itseäni ja paljastan vain, että kun kaksi lääkäriä kunnolla toheloi yhdessä
onnettomassa rokotuksessa ja pistelee piikkejä lasiputkilot särkyen niin voipi
olla, että tapahtuu jotain sellaista, josta potilas voi todeta vaikka näin:
Siinä on kaikki mitä muistan, mutta minulle on kerrottu että
huusin taukoamatta kaksi päivää ja kaksi yötä ja että turposin pulleammaksi
kuin kranaatinkuopassa viikon ajan kuolleena lojunut sakemanni. Kun seuraavan
kerran haavoitun, valitsen mieluummin jäykkäkouristuksen ja nautin siitä.
Älkää tuomitko: Minä olen suuri ironian ystävä! En voi
kieltää: Tämä kirja on lukunautinto, joka tuntuu!
William Marchin Komppania K kertoo siis
yhdysvaltalaissotilaiden kokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Tarinoiden
irrallisuus ei haittaa ja lopulta niistä kuitenkin muodostuu se komppania,
jonka melkein näkee seisomassa samassa juoksuhaudassa. Tarinat leikkaavat
toisiaan ja saavat näin sen maagisen kertomusliiman, joista isot tarinat on
tehty.
Suomentajan esipuhe on niin tyhjentävän upea, että yritän
poimia pari timanttia:
Komppania K:sta muodostui yksi maailmankirjallisuuden kaikkien
aikojen voimakkaimmista sodanvastaisista puheenvuoroista. March tosin itse
puhui mieluummin puolustuspuheesta elämälle.
113 tuokiokuvasta, vinjetistä, muistelosta,
anekdootinomaisesta lastusta ja lyhyestä novellista rakentuva Komppania K on
rakenteensa puolesta proosamuotoinen vastine Edgar Lee Mastersin
minämuotoisille hautakirjoituksille vuonna 1915 ilmestyneessä runokokoelmassa
Spoon River Antologia. Myös Marchilla on jokaisessa tekstikatkelmassa äänessä eri kertoja. Sävy on useimmissa koruttoman toteava.
Sotaa on kirjallisuudessa kuvattu antiikin eepoksista
lähtien. Shakespearen kaltaiset suuret henget ovat tuoneet pääteoksissaan
näyttämölle sodan ja väkivallan leimaamia miehiä. Marchin lähestymistavassa on
silti jotain niin ainutlaatuista, että esimerkiksi Graham Greene ja Ernest Hemingway
olivat vakuuttuneita hänen sotakuvaustensa kuolemattomuudesta.
Toivoisin jokaisen lukevan tämän kirjan siitäkin huolimatta, että tuskin siltikään saisimme rauhaa, vaan Sotamies Manuel
Burtia lopun elämää unessa vainoava nuori saksalaisuhri katsoisi häntä edelleen
sinisin silmin ja kyselisi yö yön jälkeen:
”Elämä on ihanaa ja se kulkee nopeasti ohi. Se on kaikki
mitä tiedämme. Miksi ihmisten pitäisi olla kateellisia toisilleen? Miksi vihata
toinen toistaan? Miksi emme voi elää rauhassa maailmassa, joka on niin kaunis
ja suuri?”
Komppania K on sitaattijuhlaa! Tiedättehän sellaisen kirjan,
josta tekee mieli kirjoittaa talteen lainauksia vihkoon tai
seinäkalenterin sivuille tai omaan blogiin ylenpalttisesti. Siis pidän Marchin
tyylistä paljon. 113 tarinasta minusta
liikuttavin on Sotamies Henry Demarestin kertomus, jossa hän sotilassairaalassa kovan operaation jälkeen on niin kiitollinen, että itkee ilosta ja haluaisi
kulkea ympäriinsä nuolemassa ihmisten käsiä. Demarest on sekä niitä, joiden
lasi on aina puolillaan täynnä kuin myös niitä, jotka tajuavat, että kaikesta
huolimatta hän oli onnekas. En halua antaa nyt kuitenkaan helppoa loppua, vaikka sotaoikeuden uhallakin haluaisin kirjoittaa Demarestin tarinan tähän kokonaan, sillä
se mitä isäni parhaalle ystävälle tapahtui sodassa hänen silmiensä edessä,
pakottaa minut muuhun eli loppusitaatti kuulukoon Sotamies Allan Methotille:
”Pian jostan ojentuu käsi ja sysää minut kumoon”, ajattelin,
”ja minä makaan särkyneenä tällä särkyneellä maankamaralla...Pian jalka, kuin
äärettömyyden symboli, astuu hauraan kalloni päälle ja murskaa sen.”
*****
Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis Arja
*****
Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis Arja
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Kerran kuukaudessa
Sinä odotit minua. Oven takaa kuulin tohveliaskeleet.
Älä tuo mitään, sanoit joka kerta.
Silti odotit kuin pikkutyttö mitä laukusta paljastuu.
Kahvin kanssa Koskikartanon munkkirinkeli. Iso, pehmeä, sokerinen.
Pöytä aina kauniisti katettu. Servetit kissatelineessä.
Kerrottiin tärkeät asiat. Huomasin sinun taas laihtuneen.
Sängyssä luettiin Annan juorupalstaa ja puhuttiin miehistä.
Siitä kuka on komein tai paras puhumaan. Koskaan ei oltu samaa mieltä.
Sinä pidit sliipatuista, joilla on solmio tai ainakin tukka hyvin leikattu.
Minä toin tullessani ruokahalun. Salaatissa fetaa, kalamata-oliiveja ja kapriksia.
Kasvisruokaa, luumupiirakkaa. Sinä annoit ohjeet, minä pilkoin.
Kun kaikki oli valmista otettiin valokuva. Sinun silmissäsi kimalsi.
Kerran käveltiin tekolammen ympäri. Huilata piti monta kertaa.
Siitä oli paljon aikaa mutta siitä puhuttiin, koska se oli matkana tärkeä.
Viimeisenä kesänä päästiin enää pihalle asti. Pihakeinusta näki naakkapuun.
Illalla piti katsoa Terapiassa. Siinä oli Gabriel Byrne.
Mies oiva pirunrooliin. Eikä terapeuttinakaan huono.
Nukahdit usein ja minä katselin sinua. Herätin suukolla ettei niskasi tullut kipeäksi.
Viiniä juotiin korkeista laseista alustoilla. Renkaita ei saanut perintöpöytään tulla.
Jos oli aihetta juhlaan, otettiin suklaatakin.
Pieniä palasia viinin kera. Pieniä murusia yöpaidan helmassa.
Soittimen nimi oli Maapähkinä. Se oli juuri sen muotoinen.
Koskaan en unohtanut tuoda levyjä. Ne olivat pinossa pöydänkulmalla.
Pidettiin levyraatia. Kumpikaan ei halunnut olla Pirkko Liinamaa.
Jos meillä oli rahaa, mentiin varmuudella Vapaavalintaan.
Kauppaan kadun toiselle puolelle. Tein siitä tarinan ensimmäisenä vuonna.
Pitkiä puseroita puoleen hintaan. Joulukuusi koristeilla seitsemän euroa.
Kun olit jo hyvin heikko, päätit ostaa vedenvärisen sohvan.
Minä ostin kynttilät samaa sävyä. Sovittiin sohvaperunabileet.
Sinä taistelit urheasti mutta hävisit. Minä jäin yksin sohvalle istumaan.
- Katriina Rantanen -
kuva Glenn Brady, Unessa, Pinterest
Lyhyt alustus erääseen sisarrunoon
Kuvassa sisarukset Katriina ja Eve. Katriina vasemmalla, Eve oikealla. Sain Katriinalta Even ja hänen viimeisiä yhteisiä hetkiään koskevan runon Kerran kuukaudessa, jonka julkaisen pian. Lukijakuntaani on vain tullut niin paljon uusia lukijoita, että haluan valottaa hieman sitä, kuka Eve oli ja miten häneen tutustuin ja mitä sitten...suosittelen myös avaamaan linkitykset, jos kiinnostaa.
Lyhyesti: Löysin Rainer Maria Rilken runot ja sitä kautta löysin suomentajan niiden takaa eli Eve Rehnin (ent. Kuismin). Kirja Tahto tahtojen sisältää näyttävän valikoiman Rilkeä, mutta vielä sairaanakin Eve suomensi minulle erään minulle tärkeän Rilken eli Schlaflied sekä lisäksi sain hänen kotisivuilleen suomentamiaan käyttää vapaasti: Uudenvuodenaatto (Hesse) sekä minulle rakkain Unelmia (Rilke), josta tuli 28.12.2010 myös muistoruno Evelle. Lisää Evestä jutussa Rakkaudella Evestä♥ Sen sijaan Rilken rakkausrunon Lou Andreas Salomélle Eve suomensi Rilke -luentoonsa, mutta antoi minun julkaista sen runoblogissani: Kaipauksen laulu Käytän tässä monta kertaa sanaa 'suomentaa', mutta Eve muisti aina todeta, että runoa ei käännetä, eikä suomenneta, se tulkitaan.
Even luento Rainer Maria Rilkestä
Koska Even vakava sairaus tuli kuitenkin niin yllättäen, kaikki jakaantuu meidän tuttavuudessamme isosti kahtia: Aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Eve ei ollut luovuttaja, kaikkea muuta, mutta kun alkoi näyttää toivottomalta, hän oli vahva silloinkin. Puhuimme kuolemasta paljon ja vieläkin vain runoista. Ennen sairautta Eve oli minulle kuin isosisko, sillä hänelle kerroin jotain, mitä en kenellekään muulle. Eve ryntäsi apuun oudoilla hetkillä, joista osa naurattaa vieläkin, sillä minä en ollut silloin vielä kovinkaan sinut tekniikan kanssa, mutta Eve oli. Kerrankin R. oli viikon Kiinassa ja minä onnistuin sössimään sivuni ihan sekaisin. Itkin häpeästä ja kiukusta, mutta sitten keksin soittaa Evelle, joka seisoi upeana punaisessa viitassaan jollain rautatieasemalla. Hän sai minut heti ihan cooliksi ja etäopasti, miten sain sen järkyttävän sotkun selvitettyä. En halua nyt isosti mennä kaikkeen siihen, mitä oli, sillä tämä alustus on nyt tarkoitettu koskemaan Even siskon Katriina Rantasen runoa Kerran kuukaudessa, sisarrunoa. Väistämättä siis tutustuin osittan Katriinaankin ja olen nyt iloinen, että hän paussin jälkeen otti minuun yhteyttä. Hänestä lisää voit lukea täältä Ehkä olemme tahoillamme nyt toipuneet siitä, miten kirkkain liekki jälleen sammui nopeimmin. Tämä ei ole klisee, sillä Eve oli monilahjakkuus sekä ihana ystävä ja takuulla ikimuistoinen sisar.
Mistä minä tiesin, että Eve on valmis lähtemään, oli Katri Valan runon Kukkiva maa, toinen säkeistö, jonka hän laittoi facebook-sivulleen näkyviin loppuun asti. Koin sen myös itselleni viestiksi, vaikka puhuimme puhelimessa ja tavatessamme meillä viikonlopun aikana hyvin suoraan myös kuolemasta, kumpikaan ei halunnut heittää toivoa toisen seurassa...ei lopullisesti:
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee
kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Love
Leena Lumi
Lyhyesti: Löysin Rainer Maria Rilken runot ja sitä kautta löysin suomentajan niiden takaa eli Eve Rehnin (ent. Kuismin). Kirja Tahto tahtojen sisältää näyttävän valikoiman Rilkeä, mutta vielä sairaanakin Eve suomensi minulle erään minulle tärkeän Rilken eli Schlaflied sekä lisäksi sain hänen kotisivuilleen suomentamiaan käyttää vapaasti: Uudenvuodenaatto (Hesse) sekä minulle rakkain Unelmia (Rilke), josta tuli 28.12.2010 myös muistoruno Evelle. Lisää Evestä jutussa Rakkaudella Evestä♥ Sen sijaan Rilken rakkausrunon Lou Andreas Salomélle Eve suomensi Rilke -luentoonsa, mutta antoi minun julkaista sen runoblogissani: Kaipauksen laulu Käytän tässä monta kertaa sanaa 'suomentaa', mutta Eve muisti aina todeta, että runoa ei käännetä, eikä suomenneta, se tulkitaan.
Even luento Rainer Maria Rilkestä
Koska Even vakava sairaus tuli kuitenkin niin yllättäen, kaikki jakaantuu meidän tuttavuudessamme isosti kahtia: Aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Eve ei ollut luovuttaja, kaikkea muuta, mutta kun alkoi näyttää toivottomalta, hän oli vahva silloinkin. Puhuimme kuolemasta paljon ja vieläkin vain runoista. Ennen sairautta Eve oli minulle kuin isosisko, sillä hänelle kerroin jotain, mitä en kenellekään muulle. Eve ryntäsi apuun oudoilla hetkillä, joista osa naurattaa vieläkin, sillä minä en ollut silloin vielä kovinkaan sinut tekniikan kanssa, mutta Eve oli. Kerrankin R. oli viikon Kiinassa ja minä onnistuin sössimään sivuni ihan sekaisin. Itkin häpeästä ja kiukusta, mutta sitten keksin soittaa Evelle, joka seisoi upeana punaisessa viitassaan jollain rautatieasemalla. Hän sai minut heti ihan cooliksi ja etäopasti, miten sain sen järkyttävän sotkun selvitettyä. En halua nyt isosti mennä kaikkeen siihen, mitä oli, sillä tämä alustus on nyt tarkoitettu koskemaan Even siskon Katriina Rantasen runoa Kerran kuukaudessa, sisarrunoa. Väistämättä siis tutustuin osittan Katriinaankin ja olen nyt iloinen, että hän paussin jälkeen otti minuun yhteyttä. Hänestä lisää voit lukea täältä Ehkä olemme tahoillamme nyt toipuneet siitä, miten kirkkain liekki jälleen sammui nopeimmin. Tämä ei ole klisee, sillä Eve oli monilahjakkuus sekä ihana ystävä ja takuulla ikimuistoinen sisar.
Mistä minä tiesin, että Eve on valmis lähtemään, oli Katri Valan runon Kukkiva maa, toinen säkeistö, jonka hän laittoi facebook-sivulleen näkyviin loppuun asti. Koin sen myös itselleni viestiksi, vaikka puhuimme puhelimessa ja tavatessamme meillä viikonlopun aikana hyvin suoraan myös kuolemasta, kumpikaan ei halunnut heittää toivoa toisen seurassa...ei lopullisesti:
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee
kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Love
Leena Lumi
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
Mansikoita, mustikoita, uimista, grillailua, chillailua ja....vihreä vinkki!
oli lehti ihan pakko saada omaksi. Tuskin kukaan enää väittää, että kirjan tai lehden kannella ei ole väliä. Tämä lehti ihan pyysi tulla omakseni: Vihreää, rottinkia, hortensioita ja murrettuja maan värejä. Vihreä on minulle aika tärkeä väri, vaikka kolmas nimeni olkoon turkoosi, sillä kun teimme keittiörempan, kaapistoksi valitsimme Petra-keittiön salvianvihreän Caritan. Toimisto/kirjastomme huoneet on tytär maalannut aikanaan järkyttävän ihanalla vihreällä ja suunnilleen sama sävy tulee nyt niihin 1-2 niistä vanhoista wienintuoleista, jotka maalaan, kunhan ehdin. Osan maalaan pinkillä sävyllä, jonka nimi on Marilyn. Pidän siis myös murretun vihreän ja vaaleanpunaisen liitosta.
Me täällä nyt sitten olemme täyttäneet puolet kakkospakastimesta mansikoilla ja loput täyttyy parhaillaan mustikoista. Iltapäivästä puoleen yöhön sitten vain uimista, grillailua, puutarhailua ja oleilua: Ei paha! Perjantaina saapuvat nuoremme kera koiruuksien ja sitten iso talo on taas täynnä touhua ja me 'vanhukset' saamme taatusti sänkyymme kaksi pientä koiruutta siitäkin huolimatta, että Dinalle ja Taikalle on ostettu myös tänne saarikotiin prinsessapedit.
Koska minusta ei tällä viikolla enää kuulune, voin toivottaa vaikka: Kohti sametti-iltakuukauden viikonloppua!
Vihreä on vähän kuin tee: Se sekä rauhoittaa että virkistää....
Love
Leena Lumi
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Vie sie, mie vikisen, mut nyt mie jään lomalle!
Loma alkaa nyt. Jos tämän jälkeen ilmestyy yksi runo, jos, niin sille ei sitten voi mitään, mutta sitä ei lasketa. Palaan joskus elokuun alussa, sillä nyt on alkanut se paras kesä, jossa vain uidaan, nautitaan ystävien seurasta, R. on liimautunut grilliin ja mun ei tarvitse edes kokata, mansikoita vain säilön ihan hulluna. Kohta täällä ovat Italian illat, ne uskomattoman lämpöiset ja pimeät, jolloin terassilta ei malta millään lähteä sisälle, vaan katsotaan lepakoita kun ne suih, suih, suih ja suukot maistuvat auringolta ja yöltä.
Jos minä jotain kokkaan se on kantarelli-pinaattifrittataa eli huomatkaa: Kantarelleja on jo! Tähän ohjeeseen sen verran vinkkiä, että tuplaan aina kantarellien määrän.
Voitte äänestää minua, Dinaa ja Taikaa täällä, jos haluatte. Löydymme siellä tällä kuvalla. Kohta nuo ihanuudet syyshortensiat taas....Päivitän köynnöshortensiaa lisää Leena Lumin puutarhaan sitä mukaan kun kukat kehittyvät, ehdimme kuvata etc.
En ota lomaksi lukupaineita. En minkäänlaisia, vaan olen somepaastolla. Minut tuntevat kuitenkin tietävät, että ihan lukematta en voi olla. Kaksi kirjaa on nyt varattuna muutamaa viikkoa varten, mikä on minulle vähän. Haluan kokeilla live-elämää. Sen verran kyllä kiinnostaa, mitä blogistaniassa tapahtuu, että jos joku lukee Phillipsin Suojeluksen, Kiurun ja Termiitin tai Murhenäytelmän, vinkki olisi kiva yllätys: Kiidän paikalle kuin korento.
Näkemiin nyt sitten rakkaasti jääkää. Täältä Suomen Tahitilta ei hevin minnekään halua lähteä. Paras terassi on oma terassi, koska ei ole edes hyttysiä ja Päijänteen vesi on just nyt täydellisen sopivaa pidempäänkin uimiseen. Huomenna saapuu kummipoika, sitten meidän nuoret kera koiruuksien ja ehkä just ja just saatamme kerran käydä cityn terasseilla ystävien pyynnöstä, eihän me muuten;) Nyt ollaan vain läsnä ja hetkessä näissä suven tunnelmallisissa päivissä.
Rentouttavia lomapäiviä teille kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Summer Wine (put full screen on! Oih...)
Jos minä jotain kokkaan se on kantarelli-pinaattifrittataa eli huomatkaa: Kantarelleja on jo! Tähän ohjeeseen sen verran vinkkiä, että tuplaan aina kantarellien määrän.
Voitte äänestää minua, Dinaa ja Taikaa täällä, jos haluatte. Löydymme siellä tällä kuvalla. Kohta nuo ihanuudet syyshortensiat taas....Päivitän köynnöshortensiaa lisää Leena Lumin puutarhaan sitä mukaan kun kukat kehittyvät, ehdimme kuvata etc.
En ota lomaksi lukupaineita. En minkäänlaisia, vaan olen somepaastolla. Minut tuntevat kuitenkin tietävät, että ihan lukematta en voi olla. Kaksi kirjaa on nyt varattuna muutamaa viikkoa varten, mikä on minulle vähän. Haluan kokeilla live-elämää. Sen verran kyllä kiinnostaa, mitä blogistaniassa tapahtuu, että jos joku lukee Phillipsin Suojeluksen, Kiurun ja Termiitin tai Murhenäytelmän, vinkki olisi kiva yllätys: Kiidän paikalle kuin korento.
Näkemiin nyt sitten rakkaasti jääkää. Täältä Suomen Tahitilta ei hevin minnekään halua lähteä. Paras terassi on oma terassi, koska ei ole edes hyttysiä ja Päijänteen vesi on just nyt täydellisen sopivaa pidempäänkin uimiseen. Huomenna saapuu kummipoika, sitten meidän nuoret kera koiruuksien ja ehkä just ja just saatamme kerran käydä cityn terasseilla ystävien pyynnöstä, eihän me muuten;) Nyt ollaan vain läsnä ja hetkessä näissä suven tunnelmallisissa päivissä.
Rentouttavia lomapäiviä teille kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Summer Wine (put full screen on! Oih...)
Koska en voi olla heikompia vastaan, olen heidän puolestaan ja siksi olen...
eläinsuojelija.
Olen pian jäämässä kunnon lomalle, siksi päivitän nyt pari juttua aika nopeasti. Oikeastaan piti enää vain olla ilmoitus lomalle jäämisestä ja pari kasviasiaa ja sen jälkeen yksi runo, mutta tämä päivä muutti hiukan suunnitelmia.
Luin aamulla Helsingin Sanomia kera Robert'sin suklaakahvin, kun silmiini osui jälleen kerran eläintieteilijä Sesse Koiviston villieläimiä puolustava juttu. Olen aina kokenut hänen tekstinsä kuin ne olisivat osa minua, mutta nyt nytkähti niin että soitin hänelle ja oli kuin olisi sielusiskon tavannut. Sain Sesseltä luvan lainata hänen tekstiään, jonka otsikko on Villieläinten hävittämisvillitys ihmetyttää ja kertoa vähän muutakin:
"Korpien kasvatti" Pentti Oinonen (ps) on taas sitä mieltä (HS Mielipide 9.7.), että susien ja karhujen aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi metsästäjien asiantuntemus pitäisi ottaa käyttöön ja luottaa heidän riista- ja petoeläinkantojensa tuloksiin ja toimenpiteisiin. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että metsästäjät laskevat samat sudet moneen kertaan eikä heidän tuloksiinsa ole luottamista. Susi on Suomessa erittäin uhanalainen eikä kannan vähentämiseen ole syytä. (Sesse Koivisto)
Jos sudet ja karhut ovat vuosien mittaan tappaneet satoja metsästyskoiria, metsästäjien olisi syytä pitää koiransa öisin sisällä niin kuin koiristaan välittävät ihmiset tekevät. (Sesse Koivisto)
Tässä siis vain osa Sessen tekstistä, mutta minusta hyvin huomionarvoista on tuo, että meidän pitäisi luottaa ihmisiin, jotka murhaavat mm. kettuja ja haluavat tämän teloituslinjan jatkuvan perustelunaan se, että kettu käyttää ravintonaan, siis hengissä säilyäkseen, elantonaan riistalintuja, joiden metsästäjät katsovat kuuluvan heille. Ihminen ei kuulu tähän ravintoketjuun! Villieläinten murhaaja voi tyydytää lihanhimonsa kaupan lihatiskillä, jossa toivottavasti on tarjolla eettisesti kasvatettua sikaa, kanaa ja nautaa. Minä en ikinä luota niin raukkamaiseen tyyppiin, joka lähtee koiran ja aseen kanssa avutonta eläintä vastaan: Onpa urheaa!
Sitten se metsästyskoirien pito. Vieläkin on muutamia villieläinten murhaajia, jotka häkittävät koiriaan koko näiden pienen elämän ajan yksin jossain pihan perällä. Kerran päivässä vähän ruokaa ja vettä, mutta ei yhteyttä laumaan, koiran perheeseen. Vuosien saatossa pilke eläimen silmistä katoaa, kun se on vuosikausia jaksanut toivoa parempaa ja on kiertänyt pientä ympyrää niin paljon, että elimistö on alkanut syödä sen lihaksia. "Jos haluat tietää, miten koira voi, katso sitä silmiin ja näet kaiken." Näin minua neuvoi hyvin kuuluisa ja pitkän elämäntyön eläinsuojelussa tehnyt henkilö. Eläimen ravitsemuksen todellisen tilan taas näkee etenkin lyhytkarvaisilla koirilla siitä, miltä vaikuttaa sen lihaksisto takapäässä eli onko se terveen mallinen vai kuopilla.
Ja sitten se kammottava susiviha. Ihminen on etääntynyt niin kauas luonnosta, että ei enää osaa elää yhteydessä siihen. Sesse Koivisto kertoi, että kun hänen miehensä Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren johtajana, he huomasivat, että siellä olevat sudet olivat niin arkoja, että ihmiset näkivät niitä tuskin koskaan. Niinpä he ottivat muutaman suden kotiinsa ja alkoivat totuttaa niitä ihmisiin. Kerran heillä sitten oli vieraita ja menossa oli jo jo kahvihetki. Jotenkin sudet olivat päässeet huoneestaan ulos ja kävelivät ihan rauhallisesti ihmisten tykö. Yksi susista meni erään herran luokse, nuolaisi kättä ja koska kädessä oli kahvikuppi, lipaisi vähän myös kahvia. Siihen Sesse pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuppia, mutta vieras sanoi, että 'ei missään nimessä: Nyt voin kertoa kaikille, että olen saanut juoda kahvia samasta kupista suden kanssa.'
Sessellä oli myös iso tarina supivihasta, mutta koska en ehtinyt kaikkea kirjoittaa ylös, en uskalla muistinvaraisesti tästä asiasta kertoa kuin yhden asian. Suomessa joku kuulemma levittää tietoa, että supin saa kuka vain loukuttaa ja sitten tappaa. Loukku on häkkimäinen ja eläin on siihen helppo houkutella. Kun sinne menee urossupi, pesässä olevat emo ja pennut kuolevat nälkään ja kylmään, mutta eiväthän villieläinten murhaajat sellaisesta välitä. Tiedoksi: Supi ei mene loukkuun, jos ihminen on virtsannut sen päälle. Helpoiten se varmaan sujuu eläinsuojelijamiehiltä, joten nyt todelliset miehet asialle!
Kun muu läntinen maailma on lopettanut turkistarhauksen tai on sitä lopettamassa ja on myös kieltänyt kettujen murhaamisen, Suomi on edelleen takapajuinen Itämaaa, se sama, josta tutkimusmatkailijat kirjoittavat jo yli sata vuotta sitten. Täällä on jopa ihmisiä, jotka haluaisivat laillistaa joutsenten murhaamisen. Minusta tuollaisia asioita himoavat voisivat muuttaa pois kansallislintumme maasta ja tyydyttää tappamisen himoaan jossain muualla. Joutsenia on erilaisia, mutta kaikki ne ovat osa luontoamme, jota tullaan ihailemaan kaukaakin: Suomen luonto on ainutlaatuinen! Jos puhutaan vain laulujoutsenesta, niin se rauhoitettiin jo vuonna 1934, mutta 1949 kanta oli kuitenkin vain 15 paria! Taisteluun laulujoutsenen puolesta ryhtyi Yrjö Kokko kirjoittamalla kirjan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Molemmista kirjoista tuli Suomen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Toinen klassikko, joka oli tehnyt vaikutuksen mm. isääni oli kirkkoherra Voitto Viron teos Toni, veljeni, jossa Viro kertoo omasta koirastaan ja todistaa, että koiralla on sielu. Näitä kirjoja eivät kuitenkaan lue ne metsästäjäjärjestöissä lymyävät henkilöt, jotka kehtasivat vuonna 2007 ehdottaa laulujoutsenen murhaamisen laillistamista...
Koska kauppaan saadaan eettisesti kasvatettua sikaa, joka on saanut toteuttaa luontoaan ulkona? Koska saamme luomukanaa? Ja miksi Suomessa ei näy laiduntavia lehmiä, kun Keski-Euroopassa niitä näkyy pikkuteitä ajaessa koko ajan niin Saksassa kuin Itävallassa?
Olen oikealta maalta kotoisin, joten en ole kaupunkilaistyttö, joka ei tunne navetan toimia. Olen lypsänyt, olen syöttänyt ja juottanut lehmiä, olen vienyt niitä laitumelle ja taas takaisin navettaan lypsylle ja sitten taas laiduntamaan. Olen viettänyt nuoruuteni ratsastaen, joten mitään missä on hevosta en syö. Koen myös issikan, jolla joskus käyn vaelluksella, osaksi laumaani, perhettäni. Perheenjäseniä ei kuulu syödä. Olen myös asunut pitäjässä, jossa on suurehkoja sikaloita, joten tiedän siitäkin asiasta jotain. Noista vuosista koivu ja tähti on kauan ja nyt on moni asia toisin. Siat viettävät lyhyen elämänsä nykyään niin, että minulle ei possu maistu ennen kuin sikatilat palaavat vanhoihin aikoihin ja siat saavat onnellisina tonkia suvet ulkona.
Sivistysvaltion mitta on miten se kohtelee heikompiaan ja minusta itsemääräämisoikeutta vailla olevat, ihmisen vallanalaiset eläimet ovat ihan todella heikoista heikoimpia. Tähän asiaan saadaan muutos: Kysy aina etukäteen ehdokkaalta, jota aiot äänestää vaaleissa, kannattaako hän turkistarhausta ja kettujen sekä susien surmaamista. Moni unohtaa tämän ja ihmettelee sitten jälkikäteen kun kuulee oman ehdokkaansa äänestäneen vaikkapa turkistarhauksen puolesta.
Jos sinulla on tähän asiaan jotain mielipidettä, ilmoitan, että en julkaise anonyymejä kirjoituksia. Jos on jotain mieltä, pitää olla myös kanttia seisoa sanojensa takana, kuten tekee ihailemani Sesse Koivisto.
Leena Lumi
kuvat Pinterest
Olen pian jäämässä kunnon lomalle, siksi päivitän nyt pari juttua aika nopeasti. Oikeastaan piti enää vain olla ilmoitus lomalle jäämisestä ja pari kasviasiaa ja sen jälkeen yksi runo, mutta tämä päivä muutti hiukan suunnitelmia.
Luin aamulla Helsingin Sanomia kera Robert'sin suklaakahvin, kun silmiini osui jälleen kerran eläintieteilijä Sesse Koiviston villieläimiä puolustava juttu. Olen aina kokenut hänen tekstinsä kuin ne olisivat osa minua, mutta nyt nytkähti niin että soitin hänelle ja oli kuin olisi sielusiskon tavannut. Sain Sesseltä luvan lainata hänen tekstiään, jonka otsikko on Villieläinten hävittämisvillitys ihmetyttää ja kertoa vähän muutakin:
"Korpien kasvatti" Pentti Oinonen (ps) on taas sitä mieltä (HS Mielipide 9.7.), että susien ja karhujen aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi metsästäjien asiantuntemus pitäisi ottaa käyttöön ja luottaa heidän riista- ja petoeläinkantojensa tuloksiin ja toimenpiteisiin. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että metsästäjät laskevat samat sudet moneen kertaan eikä heidän tuloksiinsa ole luottamista. Susi on Suomessa erittäin uhanalainen eikä kannan vähentämiseen ole syytä. (Sesse Koivisto)
Jos sudet ja karhut ovat vuosien mittaan tappaneet satoja metsästyskoiria, metsästäjien olisi syytä pitää koiransa öisin sisällä niin kuin koiristaan välittävät ihmiset tekevät. (Sesse Koivisto)
Tässä siis vain osa Sessen tekstistä, mutta minusta hyvin huomionarvoista on tuo, että meidän pitäisi luottaa ihmisiin, jotka murhaavat mm. kettuja ja haluavat tämän teloituslinjan jatkuvan perustelunaan se, että kettu käyttää ravintonaan, siis hengissä säilyäkseen, elantonaan riistalintuja, joiden metsästäjät katsovat kuuluvan heille. Ihminen ei kuulu tähän ravintoketjuun! Villieläinten murhaaja voi tyydytää lihanhimonsa kaupan lihatiskillä, jossa toivottavasti on tarjolla eettisesti kasvatettua sikaa, kanaa ja nautaa. Minä en ikinä luota niin raukkamaiseen tyyppiin, joka lähtee koiran ja aseen kanssa avutonta eläintä vastaan: Onpa urheaa!
Sitten se metsästyskoirien pito. Vieläkin on muutamia villieläinten murhaajia, jotka häkittävät koiriaan koko näiden pienen elämän ajan yksin jossain pihan perällä. Kerran päivässä vähän ruokaa ja vettä, mutta ei yhteyttä laumaan, koiran perheeseen. Vuosien saatossa pilke eläimen silmistä katoaa, kun se on vuosikausia jaksanut toivoa parempaa ja on kiertänyt pientä ympyrää niin paljon, että elimistö on alkanut syödä sen lihaksia. "Jos haluat tietää, miten koira voi, katso sitä silmiin ja näet kaiken." Näin minua neuvoi hyvin kuuluisa ja pitkän elämäntyön eläinsuojelussa tehnyt henkilö. Eläimen ravitsemuksen todellisen tilan taas näkee etenkin lyhytkarvaisilla koirilla siitä, miltä vaikuttaa sen lihaksisto takapäässä eli onko se terveen mallinen vai kuopilla.
Ja sitten se kammottava susiviha. Ihminen on etääntynyt niin kauas luonnosta, että ei enää osaa elää yhteydessä siihen. Sesse Koivisto kertoi, että kun hänen miehensä Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren johtajana, he huomasivat, että siellä olevat sudet olivat niin arkoja, että ihmiset näkivät niitä tuskin koskaan. Niinpä he ottivat muutaman suden kotiinsa ja alkoivat totuttaa niitä ihmisiin. Kerran heillä sitten oli vieraita ja menossa oli jo jo kahvihetki. Jotenkin sudet olivat päässeet huoneestaan ulos ja kävelivät ihan rauhallisesti ihmisten tykö. Yksi susista meni erään herran luokse, nuolaisi kättä ja koska kädessä oli kahvikuppi, lipaisi vähän myös kahvia. Siihen Sesse pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuppia, mutta vieras sanoi, että 'ei missään nimessä: Nyt voin kertoa kaikille, että olen saanut juoda kahvia samasta kupista suden kanssa.'
Sessellä oli myös iso tarina supivihasta, mutta koska en ehtinyt kaikkea kirjoittaa ylös, en uskalla muistinvaraisesti tästä asiasta kertoa kuin yhden asian. Suomessa joku kuulemma levittää tietoa, että supin saa kuka vain loukuttaa ja sitten tappaa. Loukku on häkkimäinen ja eläin on siihen helppo houkutella. Kun sinne menee urossupi, pesässä olevat emo ja pennut kuolevat nälkään ja kylmään, mutta eiväthän villieläinten murhaajat sellaisesta välitä. Tiedoksi: Supi ei mene loukkuun, jos ihminen on virtsannut sen päälle. Helpoiten se varmaan sujuu eläinsuojelijamiehiltä, joten nyt todelliset miehet asialle!
Kun muu läntinen maailma on lopettanut turkistarhauksen tai on sitä lopettamassa ja on myös kieltänyt kettujen murhaamisen, Suomi on edelleen takapajuinen Itämaaa, se sama, josta tutkimusmatkailijat kirjoittavat jo yli sata vuotta sitten. Täällä on jopa ihmisiä, jotka haluaisivat laillistaa joutsenten murhaamisen. Minusta tuollaisia asioita himoavat voisivat muuttaa pois kansallislintumme maasta ja tyydyttää tappamisen himoaan jossain muualla. Joutsenia on erilaisia, mutta kaikki ne ovat osa luontoamme, jota tullaan ihailemaan kaukaakin: Suomen luonto on ainutlaatuinen! Jos puhutaan vain laulujoutsenesta, niin se rauhoitettiin jo vuonna 1934, mutta 1949 kanta oli kuitenkin vain 15 paria! Taisteluun laulujoutsenen puolesta ryhtyi Yrjö Kokko kirjoittamalla kirjan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Molemmista kirjoista tuli Suomen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Toinen klassikko, joka oli tehnyt vaikutuksen mm. isääni oli kirkkoherra Voitto Viron teos Toni, veljeni, jossa Viro kertoo omasta koirastaan ja todistaa, että koiralla on sielu. Näitä kirjoja eivät kuitenkaan lue ne metsästäjäjärjestöissä lymyävät henkilöt, jotka kehtasivat vuonna 2007 ehdottaa laulujoutsenen murhaamisen laillistamista...
Koska kauppaan saadaan eettisesti kasvatettua sikaa, joka on saanut toteuttaa luontoaan ulkona? Koska saamme luomukanaa? Ja miksi Suomessa ei näy laiduntavia lehmiä, kun Keski-Euroopassa niitä näkyy pikkuteitä ajaessa koko ajan niin Saksassa kuin Itävallassa?
Olen oikealta maalta kotoisin, joten en ole kaupunkilaistyttö, joka ei tunne navetan toimia. Olen lypsänyt, olen syöttänyt ja juottanut lehmiä, olen vienyt niitä laitumelle ja taas takaisin navettaan lypsylle ja sitten taas laiduntamaan. Olen viettänyt nuoruuteni ratsastaen, joten mitään missä on hevosta en syö. Koen myös issikan, jolla joskus käyn vaelluksella, osaksi laumaani, perhettäni. Perheenjäseniä ei kuulu syödä. Olen myös asunut pitäjässä, jossa on suurehkoja sikaloita, joten tiedän siitäkin asiasta jotain. Noista vuosista koivu ja tähti on kauan ja nyt on moni asia toisin. Siat viettävät lyhyen elämänsä nykyään niin, että minulle ei possu maistu ennen kuin sikatilat palaavat vanhoihin aikoihin ja siat saavat onnellisina tonkia suvet ulkona.
Sivistysvaltion mitta on miten se kohtelee heikompiaan ja minusta itsemääräämisoikeutta vailla olevat, ihmisen vallanalaiset eläimet ovat ihan todella heikoista heikoimpia. Tähän asiaan saadaan muutos: Kysy aina etukäteen ehdokkaalta, jota aiot äänestää vaaleissa, kannattaako hän turkistarhausta ja kettujen sekä susien surmaamista. Moni unohtaa tämän ja ihmettelee sitten jälkikäteen kun kuulee oman ehdokkaansa äänestäneen vaikkapa turkistarhauksen puolesta.
Jos sinulla on tähän asiaan jotain mielipidettä, ilmoitan, että en julkaise anonyymejä kirjoituksia. Jos on jotain mieltä, pitää olla myös kanttia seisoa sanojensa takana, kuten tekee ihailemani Sesse Koivisto.
Leena Lumi
kuvat Pinterest
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta
Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen
lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain
kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin
saksetkin hetken levossa. Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen
alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme
sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja
siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä!
Luettuani tietokirjailija, Helsingin yliopiston
taidehistorian professori Riitta Konttisen upean teoksen Taiteilijatoveruutta
(Siltala 2014) mieleni taustalla häämötti koko ajan Sammatin torppa, Aleksis
kiven nälkä ja Kaarlo Sarkian vaiettu
salaisuus, hänen suuri kärsimyksensä. Samoin mukana kulkivat Konttisen teokset
Fanny Churberg sekä Modernistipareja Koska Taiteilijatoveruutta kirjan nelikko,
johon kohta lupaan päästä, vietti kuitenkin paljon aikaansa Pariisissa, näin
kaiken aikaa mukana erään kuvanveistäjän, jonka kasvot kohtaan joka aamu
ensiksi tullessani kirjasto/toimistooni: Camille Claudelin, joka koki
elämässään miehen aiheuttamana julman kärsimyksen, vain koska hän uhmasi
mestariaan uskomatttomalla lahjakkuudellaan.
Siinä, missä suomalainen lahjakkuus on noussut kuin
hallankukka nälästä ja köyhyydestä, se on itänyt myös siellä, missä naiseus on
tarkoitettu vain miesten iloksi, lasten tekemiseksi, huushollin hoitamiseksi ja
naisten koulutus on katsottu sulaksi hulluudeksi ja rahan tuhlaukseksi. Neljä
lahjakasta naiskuvataiteilijaamme, nelikkomme, Helene Schjerfbeck, Ada Thilén,
Helena Westermarck ja Maria Wiik, ponnistivat taloudellisesti vahvoista
lähtökohdista, sillä heillä kaikilla oli ’omat kartanonsa’, Marialla jopa
kaksi. Ja vain Helene joutui myöhemmin isänsä vararikon kautta kokemaan Olga
ätinsä kassa puutetta ja liikaa huushollausta, jonka hän koki vievän aikaa tärkeimmältään eli taiteelta. He kaikki kuitenkin kohtasivat aikakautensa miesten taholta
agressiivista ja ihan henkilökohtaisuuksin menevää epäoikeudenmukaista
arvostelua aivan kuten Edith Södergran, josta saimme lukea kirjassa Edith.Runoilijan elämä ja myytti. Tuossa kyydissä heikommat olisivat sortuneet, mutta
meidän nelikkomme valitsi oman tiensä, vaikkakin kivisen, ja he pysyivät
naimattomina ja lapsettomina, antautuen täysin taiteelleen. Tosin hienoa oli,
että heillä oli kotoaan sekä henkistä että aineellista tukea, mutta suuressa maailmassa,
jonne taiteilijaystävättäret lähtivät itseään kehittämään, ei yksinäisten
naisten osa ollut aina kovinkaan turvallinen ja piti olla tarkkana missä
liikkui ja mielellään ei yksin.
Tätäkin ankeampaa ja miehiä suosivaa oli, että naisilla
ei ollut mitään asiaa Ranskan ja koko Euroopan merkittävimpään taidekouluun
École des Beaux-Artsíin kuten ei useimpiin muihinkaan taideakatemioihin. Kun
naisopiskelijoille viimeinkin aukenivat Écolen ovat 1896, miesopiskelijat
osoittivat avoimesti mieltään: Naiset olivat uhka heidän menestykselleen ja
mikä pahinta, takana oli varmaan pimeä ajatus itseään toteuttavasta naisesta,
joka ei löytänyt miehelle mitään käyttöä!
Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Helene, Ada, Helena ja
Maria saivat kulkea valitsemansa taiteilijatien sekä hyvinä ystävinä toisiaan
tukien että myös erillisinä ja ihan omia ambitioitaan toteuttavina ihmisinä
sukupuolesta viis. He hakivat innoitusta ensin Ranskasta, sitten Englannista,
myöhemmin myös Italiasta ja taas Ranskasta ja tietysti myös Suomesta. Vuosien
ja matkojen aikana neliapilan omat polut alkoivat erottua: Mariasta kehkeytyi
loistava muotokuvamaalari, Adata maisemamaalari, Helenestä maalarimaalari ja
Helenasta pitkän pohdinnan jälkeen lopulta kirjoittaja ja yksi suomalaisen
naisemansipaation johtohenkilöistä.
Yllä Maria Wiikin muotokuva Hilda Wiikistä 1880. Marialle
Ranska oli hänen palettinsa isänmaa. Taiteilijatoveruutta tarjoaa kiitettävän
paljon sekä nelikkommme harjoitelmia, aikalaiskuvia sekä tietenkin
kruununjalokivenä naisten maalauksia. Kun valitsin kuvia tähän juttuun, kriteerini
olivat subjektiisia, tietenkin, mutta halusin tuoda esille jokaisesta jotain
hieman erilaista. Jos Hildan kuvan tilalle olisin valinnut Marian yhdeksän vuotta myöhemmän teoksen, Maailmalle,
se olisi ollut ehkä jännittävämpi ja osoittanut, mikä Marian huikea kehitys
oli: leveämmät siveltimen vedot, niukempi värimaailma ja sitten se yksi tietty
juttu, jolle olen heikkona jopa kirjan kansissa: Tumma kuva, jossa käytetty
yhtä ’voimaväriä’.
Helena Westermarck alkoi kiinnostaa minua todella paljon
Konttisen tekstin myötä. Hän ei ikinä ollut mikään myötäilijä, hän halveksi
naisen ’tehtyä’ avuttomuutta, mutta hän heistä eniten sai taistella ennen kuin
tajusi osansa olevan kirjoittaminen ja naisasialiike. Taloudellinen vahvuuskaan
ei häntä ajan sairaudelta, tuberkuloosilta, pelastanut, mutta hänet diagnosoi
Axel Munthe! Alla Helenan työ Silittäjättäret (Tärkeä kysymys), 1883, jossa
päivänkakkaralta tumma neito kysyy ’rakastaa, ei rakasta, rakastaa...’
Tämä työ nostatti niin kauhean solvaavien kritiikkien määrän
suomalaisten miesarvostelijoiden osalta, että Helena pakeni Ranskaan. Pahiten
nelikkoamme epäoikeudenmukaisesti arvostelivat juuri suomalaiset miehet, jotka
katsoivat nelikkomme maalaavan kauneuden sijasta rumuutta. Silittäjättäristä
sanottiin palvelustyttöjen olevan ”äärettömän rumia” ja maalaus luokiteltiin ”vasemmiston
äärimmäisen siiven” edustajaksi. Helena itse totesi muistelmissaan: ”Taulu oli
ruma ja aivan liian rabulistinen: niin ei naistaiteilija saanut maalata.”
Jossain vaiheessa Konttisen teosta käy selväksi, että
taiteilijoista lahjakkain on Helene Schjerfbeck. Hänet alettiin huomata
ulkomaiden näyttelyissä, mutta kotimainen mieskritiikki ei vielä sulanut, vaan
mm. alla oleva Helenen Lehtimajanjuhla synnytti mielipiteen, että taiteilija
osoitti väheksyntää suurta yleisöä kohtaan ja osa kriitikistä lienee pulpunnut
Euroopassa puhjenneista juutalaisvainoista.
Myöhemmin Helene totesi kriitikoista: ”Ne tekivät töitä,
että saisivat vietyä meiltä uskon ja
leivän.”
Taiteiljatoveruutta lukiessani ja verratessani sitä
Konttisen teokseen Modernistipareja naistaiteilijakohtaloihin, aivan tunsin, miten Helene saattoi
sittenkin olla hiukan oikeassa siinä, että jos hänen kihlauksensa
englantilaisen herran kanssa ei olisi purkautunut miehen suvun vastustukseen,
hänellä olisi saattanut olla suurempi liikkumisen vapaus, kuten rouvilla usein
oli, mutta vaikka olisi ollut sitten avioliitossa varaa palkata
apulaisia, ei se ehkä olisi kuitenkaan voittanut sitä ’elämän koulun ateljeeta’,
jossa Helene eli äitinsä kanssa ahtaasti Hyvinkäällä ja sai maalausrauhan,
jossa loi maailmankuulut teoksensa.
Jos vaikutan Konttisen kirjojen äärellä tavallistakin
vuolaammalta, se johtuu siitä, että en itsekään varhaisteininä ollut varma,
kumpi olisi pitänyt kädessäni olla, kynä vai sivellin. Kynä voitti, mutta suuri
rakkaus taiteeseen jäi. Matkoilta kotiin kulkeutuu taidekirjoja, vaikka niiden
kieli olisi italia taikka ranska, joita en osaa. Taide ei tunnusta kieli-,
rotu-, sukupuoli- tai maarajoja, se on vapaavaltio ja kaikille sallittu.
Koska Ada Thilén on vielä jäänyt pois lähikuvasta jutussani,
hän saa nyt esiintyä hyvin viehättävällä maalauksellaan Lukeva tyttö
maisemassa, 1896:
Konttinen kirjoittaa, että 'tässä näkyy aivan uusi tapa
maalata: kuvan pinta vaikuttaa litteältä aivan kuin jossakin Edouard Manet’n
töissä, värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu, ja Italian vanhasta taiteesta
saadut virikkeet ilmeiset.' Viehtäyin tähän teokseen paitsi lukevan tytön
keskittyneisyyden takia ehkä myös edessä näkyvän niittykukkien, etenkin
sinisten kellokukkien takia, mutta pidän myös taakse ’haipuvasta’ maisemasta.
Heräsin sudenhetkellä ja kirjoitin yömuistivihkooni: ’Muista Ada ja Lukeva
tyttö.’
Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta on kiinostava helmi
taidekirjaston kerääjälle, mutta myös kenelle tahansa kuvataiteisiin
antautuneelle. Konttinen kirjoittaa taiteilijoistaan kansantajuisesti, joten hän
todentaa teoksellaan taiteen vapaavaltion meille kaikille. Taide olkoon vapaa
lintu ja tehköön pesänsä minne haluaa. Kukkana se on digitalis,
joka itse tietä, missä se on kukkiessaan kaikkein kaunein: Sitä kuten taidetta
ei määräillä. Kauneus tietää aina oman arvonsa!
*****
Hämeenlinnan Taidemuseossa on Taiteilijatoveruutta näyttely 7.9. saakka. Osoite Viipurintie 2. Ti-to 11-18, pe-su 11-17. Liitän tämän nyt Kotimaan matkakohteisiin, josta matkasuositukset aukeavat klikkaamalla kuvaa, joka on profiilikuvani alapuolella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)