Joka elokuu...

Joka elokuu olen Bessun eli Annen kanssa istunut tähän pöytään. Joka elokuu olemme käsitelleet menneet ja tulevat. Joka elokuu olemme syöneet kuin suuriruhtinattaret Siinä Yhdessä  Paikassa ja myös tietysti nauttineet hyvistä viineistä. Joka elokuu aloitamme kuin uuden ajanlaskun, käsittelemme murroksia, katsomme toisiamme silmiin ja

nauramme niin kuin nauretaan hänen kanssaan, vain hänen, jonka kanssa on myös itkut itketty. Luin jostain, että syvin luottamuksen osoitus ystävyydestä on, kun voi itkeä toisen nähden. Minä olen surun hetkellä kuin simpukka ja sulkeudun vaarallisesti, mutta Bessun kanssa olen itkenyt muutamat tragediat puhtaiksi. Bessun kanssa on, kuten sanoo Pam Brown: "Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia."

Me jaamme niin paljon...hevoset, koiruudet, lukemisen, alpit, Salzburgin, mielettömän rakkauden kotisaareeni, joka on ollut myös Bessun kotisaari aikanaan, sama vahva kyky empatiaan, sama hullu huumori, joskus levottomia tuhkimoita, joskus kaksi villiä, jotka tanssivat harjukaupungin kadulla kun soi Mamba ja Lauantai-ilta. Jopa karaokeen B. on saanut minut vokoteltua...Oi, sen haluan unohtaa! Välillä nauramme itsellemme enemmän kuin millekään muulle. Tosipaikan tullen toinen saapuu kuin tähdenlento ja siitä säihkeestä ovat saaneet osansa myös lapsemme.

Nyt kun iso murros iski minuun, päätimme viettää tapaamisen meillä hyvin rennoissa merkeissä eli emme laittaneet edes ruokaa, vaan Bessu toi pizzat ja minulla oli määrä olla olutta kylmässä, vaikka en sitä yleensä edes nauti kuin Savonlinnassa muikkujen kera. Ehkä tämä oli nyt myös sitten meidän tämän suven Savonlinna. Marimekon Kevätleikki-kuosi pöytäliinana ja sitten vain

paras ystävä istumaan pöytään ja murroskäsittely alkakoon. Huomatkaa, miten terassimme alkaa olla ruokakatoksen kohdalta kuin lehtimaja....eli jos tulee hyvä ruska, lupaan kuvia. Tässä viime vuodelta

Kuten täällä lupasin, meillä oli pizzaa ja

olutta, joka nyt just tässä kuvassa näyttää maistuvan tölkistä suoraan paremmalta kuin lasista. Mitä väliä: Tämä on meitä! "Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys." (Pam Brown) Unohdinko kertoa, että olemme kaksi maailman jouluhulluinta. Minä kannan joulua sydämessäni kautta vuoden ja hyräilin kerran helteellä marketin hyllyjen välissä ajatuksissani joululaulua. Siihen joku herra, että 'kuulostaapa hauskalta näin suvella'. Hävetti! Herrahenkilö vain nauroi. Bessu oli nähnyt järkyttävän painajaisen: Hän oli muka voinut unohtaa joulun. Viimetipassa hän sen sitten muisti, mutta ei ehtinyt ostaa kellekään lahjoja, paitsi lapsenlapselleen ruman, ikikestävän haalarin. Hän heräsi painajaisesta kasvot kyynelistä märkinä, mutta todella helpottuneena eli se paha olikin vain unta ja joulu turvallisesti tulossa, sillä onhan vasta elokuu.

Jälkiruoaksi nautimme suven viimeisiä mansikoita kera mansikkakuoharin. Piti katsoa elokuvia, niitä uusia, joita täällä esittelin, mutta ei me raaskittu. Me juteltiin ja juteltiin. Saunottiin ja sitten istuttiin puutarhassa vilvoittelemassa. Hyvä keskustelu, hyvä hiljaisuus, siitä tuntee ystävän. Ilta putosi ja palasimme terassille. Nautimme loput pizzat kera viinin kynttilän valossa elokuun hellässä pimeässä. Oli aivan hiljaista. Lintukaan ei narahtanut. Viimeinen valo laskeutui Päijänteeseen ja istuimme aamuyhteen jutellen lämpimät fleecepusakat päällä. Suussa maistuivat naurun ja yön dolce irlantilaisin maustein. Murros tuli käsiteltyä ja menimme nukkumaan entistä vahvempina ja se uni oli hyvää ja syvää.

Se, mikä oli casen tulos, tulee ulos kahdessa osassa: Toinen osa tänä vuonna ja toinen ensi vuoden kesäkuussa. Ei mitään vakavaa, sillä tiedättehän, että jaan kanssanne käytännössä melkein kaiken ja vakavat ladataan heti.

Toivon kaikille yhtä tosi, tosi hyvää ystävää. Minäkin olen aika herkkähipiäinen (hitsi!, myönsinkö tämän todella;), mutta yhdyn taas Pam Brownin sanoihin: "Vain ystävä saa sanoa: Minähän sanoin sinulle."

Muistattehan tämän nutun, jonka mm. ostimme kevään 2013 matkallamme. Eräs nuori nainen odotti silloin vauvaa ja nyt

Bessu on Oma! Kuvassa isoäiti 40+ ja tyttärentytär Alexandra.

Joka elokuu...

Love
Leena

Feeling Good

Railin mainion kommentin yllyttämänä en voi olla julkaisematta tätä kuvaa, jonka olen vienyt tiedostooni nimellä 'Bessu ja minä sitten joskus...' Waude, kun miettii, että olisi vielä villi ja hulvaton, nauraisi niin, että vedet silmistä juoksee, vaikka mittarissa olisi vuosia mitä, se vasta olisikin jotakin!

Hengitä sisko! Puhalla pimeyttä...

Hengitä sisko!
Puhalla pimeyttä pois,
katso miten se
liikahtaa ja loittonee
harmaan eri sävyissä.

Hengitä sisko!
Vedä valoa sisään
ja se valloittaa
sinut säihkymään sätein
kauniina ja kirkkaana!


- Eija Aromaa -
Kallio. Tankoja (ntamo)
kuva Pekka Mäkinen

Murrosta ilmassa ja sielussa

Vaikka kesä on ollut niin suurenmoinen, että kuin pelkkää uintia, mansikoita, mustikoita, vadelmia ja tunnelmailtoja, niin siihen on mahtunut myös elokuvia. Sunnuntai-iltana katsoimme Polanskin Carnagen, joissa pääosissa Kate Winslet, Jodie Foster, Christoph Waltz ja John C. Reilly. Tilasin filmin innoittuneena Roman Polanskin elämäkerrasta. Filmi on ns. pienen tilan elokuva, joihin minulla on suuri viehtymys alkaen Viettelysten vaunusta Taylor-Burton -pariskunnan huippusuoritukseen leffassa Kuka pelkää Virginia Woolfia? ja monta, monta muuta. Carnage täytti odotuksemme kuten varhemmin kesällä katsomamme

Polanskin Katkera kuu (Bitter Moon), jonka toisessa naispääosassa ohjaajan vaimo Emmanuelle Seigner ja toisessa Kristin Scott Thomas. Miespääosissa Peter Coyote ja Hugh Grant. Ei mitään ihan peruskauraa ja sehän ei sitten olisikaan Polanskia, jos se olisi tylsää...

Kolmas elokuvamme oli August: Osage County, jossa minun mielestäni Meryl Streep tekee elämänsä roolin. Vastanäyttelijänä mm. Julia Roberts.

Kollasin näissä oudoissa tuulissani kevään postauksia ja huomasin kirjoittaneeni todella paljon puutarhastamme ja nyt en pitkään aikaan mitään. Olen vain ollut ja nauttinut suvesta. Tässä yksi niistä kolmesta varjoliljasta, joiden piti näyttää tältä

Yläkuva kirjasta Hehkuvat sipulikukat. Onneksi, onneksi olin laittanut puutarhapäiväkirjaani muistiin, mistä olin tyyriit juurakot tilannut. Otin toimittajaan yhteyden ja minulle luvattiin uudet valkoiset tilalle heti kun on oikea istutusaika. Eilen oli ilmassa ripaus syksyn aromia ja niinpä raivasimme japanilaiseen rinteeseen tilaa pienille sipulikukille eli atsaleat saavat läheisyytensä vain scillaa ja muscaria sekä akileijoja, iirikset (Iris Sibirica) siirtyivät lehtoon. Tänään satoi syksysti, ja niinpä muistutan teitä myös Saila Roution kirjasta Kukkia Sipuleista. Kohta, kohta niiden aika on...

Kesä jatkuu vielä, kesä, sillä ripaus syksyä muutamissa päivissä on vain kuin sahramia, joka maustaa kaiken paremmaksi. Yksi traditio, jonka Bessun kanssa yleensä vietämme jo kesäkuulla tapahtuu nyt viikonloppuna, sillä nautimme aluksi mansikoita ja mansikkakuoharia, jotka hän tuo aina tullessaan. Mitä muuta meillä on, voisi olla vaikka

kantarelli-pinaattifrittataa, sillä nyt saa jo kantarelleja kiitos viime päivien sateiden ja ollaan tätä jo nautittukin. Voisi myös olla

limettigraavattua siikaa, mutta ei ja ei, me ollaan päätetty pitää täysin ruoanlaitosta vapaa viikonloppu ja aiomme nauttia mm. Säynätsalon Aalto Pizzerian jättimäiset ja erinomaiset pizzat. Se varmaan jo riittäisikin, mutta lisäksi on vielä jotain pientä herkkua, sillä tarvitsemme paljon energiaa verkkariviikonloppuumme, jolloin uimme, saunomme ja käsittelemme murrosta. Miten minusta niin usein tuntuu, että vuosi, uusi jakso alkaa elokuusta, mutta alkaako se varmasti. No alkaa se, tai ainakin viimeistään tulevasta viikonlopusta!

Jos joltain muultakin tulevat 'uudet perunat' jo korvistakin ulos, niin sitten vain kehiin katkarapusalaattia ja patonkia. Viime viikonloppuna meillä oli sellaista ihmettä kuin grillattua pihviä, veneperunoita grillissä valmistettuna ja tomaattisalsaa, joka on oma nopsempi muunnelmani capresesta eli kaikki samoin kuin tomaatti-mozzarellasalaatissa, mutta tomaatit ihan pieniksi ja juusto jää pois. Kynnys syödä useammin takuuvarmaa hyvän kolestrolin lisääjää madaltuu, kun ei aina tarvitse muistaa ostaa just sitä oikeaa mozzarellaa kotiin. Basilikaahan nyt kaikilla lienee puutarhassa jossakin. Perunat lohkoimme veneiksi, marinoin niitä puolen vuorokautta seoksessa, jossa öljyä, paprikajauhetta, suolaa ja runsaasti valkosipulinkynsiä paloina. R. valmisti ne sitten foliovuossa grillillä ja pakko myöntää että maistui, kun vielä löysimme lihalle sopivan punkun.

Kohti suurta murrosta nosti taas pintaan mustan huumorini, joka on sitten niin mustaa että en sanotuksi saa. Päätin ensin, että yllä oleva kuva saa päättää murrosviestini, mutta haluankin päättää siihen kuvaan, joka elokuun iltoina loistaa terassipöydällämme pimeän jo pudottua, mutta toki otamme musiikin leffasta August: Osage County:

Tunnelmallista elokuun viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi

Last Mile Home

Silvia Avallone: Teräs

Minkälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Kiljuvia kakaroita juoksenteli pihalla. Sen toisella puolella olevassa talossa naiset olivat jo aloittaneet lounaan valmistamisen. Tomaattikastike alkaa kiehua kattiloissa jo puolessa välissä aamupäivää. Annan katse harhaili pihalla palloa potkivien lasten suuntaan. Eräällä parvekkeella nuori pariskunta riiteli, mies potkaisi ruukkua, jossa kasvoi basilikaa.

Kaiken yllä huikean kirkas taivas.

Silvia Avallonen esikoisteos Teräs (Acciaio, Minerva 2014, suomennos Taru Nyström) vie meidät toscanalaiseen rannikkokaupunkiin Piombinoon, jossa vuokrakasarmit ovat rakentuneet terästehtaan, Lucchinin ympärille. Vastapäätä kimaltelee saavuttamoton Elban saari, jonka loma-aikaan kansoittavat rikkaat turistit, mutta heilläkin, tehtaan väellä on oma rantansa, jossa nuoret hurjat uhmaavat keskipäviän kuumuutta, esittelevät kehittyviä vartaloitaan, leikkivät uusia leikkejään, odottavat kuumasti täyttävänsä neljätoista vuotta, jolloin käyvät melkein aikuisesta, sillä työläisten lapset hyppäävät suoraan lapsuudesta aikuisuuteen, ei ole aikaa hitaaseen kasvuun, vaan moni on aviossa jo kuusitoista vuotiaana, lapsia syntyy ja tehdas tarjoaa työtä sukupolvesta toiseen miehille, jotka aloittavat kuuman teräksen maailmassa teineinä ja tulevat sieltä ulos vanhoina ukkoina.

Silvia Avallonen kirjan keskiössä ovat sydänystävät Anna ja Francesca, 13-vuotiaat tytöt, tumma ja vaalea. He elävät vielä siinä rajalla, jossa oman vartalon muutokset huumaavat, muita ei nähdä, vain oma ja parhaan ystävän kauneus. He elävät maailmassa, jossa rumat samanikäiset toivovat kuolevansa ja siksi he eivät edes tervehdi rumaa Lisaa. Anna vielä voi sen säälistä tehdä, mutta Francesca näke vain Annan, hymyilee vain Annalle. Iltapäivän kuumuus on saanut aikuiset vetäytymään sisälle ja sulkemaan ikkunoiden teräskaihtimet. Enää yksi kaihdin on avoinna:

Enrico etsi hellittämättä tyttärensä vaaleita hiuksia aaltojen seasta.

Käsivarsien, rintojen ja säärien sekamelskassa Enrico sai rajattua kiikarinsa linssiin Francescan ylävartalon. Hän tarkensi kuvan ja tuijotti valppaana kuin saalistava eläin meressä kieppuvan vartalon liikkeitä.

Tytöllä oli pyöreä takapuoli, jota kenenkään ei pitäisi milloinkaan saada katsoa. Hiestä läpimärkä Enrico kuitenkin katsoi...

Silvia Avallone kuvaa meille Italiaa, joka on kaukana matkayhtiöiden mainoskuvista. Vain aurinko on sama. Tässä maailmassa hiilipöly tunkeutuu keuhkoihin, putket jytisevät ja kuuma teräs hohkaa vieläkin kuumempana. Valtimot jyskyvät  tehtaan tahtiin, mutta tästä maailmasta Anna pitää, tännehän katsoo kuuluvansa, täällä on hänen väkensä, hänen perheensä ja rakas Alessio-veljensä. Hän on tottunut siihen, että pikkulapset pissaavat kerrostalojen sisärapuilta alas, hän huomaa, miten aikuiset läpsivät lapsia, miten miehet hakkaavat vaimojaan ja vaimot silti jäävät, eikä hän mieti, miksi. Hän elää tässä ja nyt Francen kanssa ja kaikkea rytmittävät piazzalla palloja vasten auton peltejä potkivat lapset, nuorten miesten katseet ja vihdoin myös kosketukset, sillä nyt on menossa erilainen kesä: Hyppy lapsuudesta aikuisuuteen. Edes Anna ja Francesca eivät voi kuvitella, miten erilainen kesästä tulee ja keitä he ovat kun ensimmäiset syksyn merkit saapuvat ja Elban saari tyhjenee turisteista. Elba, jonka vanha etruskinkielinen nimi oli ollut Ilva ja joka oli jonkun aikaa ollut myös terästehtaan nimi...kertoo Elena kerran rakastelun jälkeen Alessiolle. Alessiolle, joka kello seitsämän aamulla, 3. kesäkuuta 2002 työstää 19,6 tonnin painoista sulatuskattilaa, sitä, jota hän nostelisi ja siirtelisi keskipäivään asti ja menisi sitten...

Alessio hikoili ja hengitti lyijypölyä. Mielessään hän kirosi jokaisen niistä tuhannestaviidestäsadastakolmestakymmenestäkahdeksasta asteesta, lämpötilan jossa metalli sulaa. Hänen ohitseen kulki kuumuuttaan hehkuvia säiliöitä...

Sanon suoraan, että Teräs on pelottavan täydellinen esikoisteos. Kaikki on tasapainossa: Toivo ja pettymys, rakkaus ja viha, halu jäädä ja halu lähteä. Tarina kulkee kuin sukellus mereen: Kun sukellat, koet euforian, sitten pohjaimu ja nousu, jossa näet valon jo ennen pintaan nousua. Suru ja ilo ikuisessa syleilyssään on tämä loistava kirja, elämän valse triste, joka houkuttaa ihan vähän myös kyynelehtimään...

Muistatko, Cri? Muistatko, kun satoi lunta? Oliko se vuonna 1994 tai 1995? Mieletöntä sinä sanoit, valtavasti lunta! Kuinka vanhoja me oltiin silloin? Viidentoista, korkeintaan kuudentoista. Ja sinä...

Maa oli lumesta valkoisena. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen nähnyt lunta. Kokaiini oli meille tuttua mutta lumi ei. Ale, ota lunta käteesi ja katso sitä! Katso, mitä siellä näkyy!

Ranta oli valkoisena, lumihiutaleita oli hiuksissa ja kulmakarvoissa. Meitä ei paleltanut. Hiljainen valkeus pehmensi äänet ja peitti ne alleen. Kuin eri maailma.

En näe...

******

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A.  Suketus  Krista Donna Mobilen kirjat  Jonna Omppu  Annika  Erjan lukupäiväkirja  Saran kirjailijasivu

Gillian Flynn: Paha paikka

Kun täytin kahdeksantoista, perin 321 374 dollaria, kaikilta niiltä hyväntahtoisilta murheellisen tarinani lukeneilta maailmanparantajilta, joiden ’sydän oli läpättänyt säälistä’ minua kohtaan. Aina kun kuulen tuon ilmauksen, mitä tapahtuu usein, kuvittelen mielessäni meheviä piirrossydämiä joilla on linnunsiivet ja jotka lentävät läpättäen kohti jotakin monista lapsuudenkotimurjuistani, itseni pikkutyttönä ikkunassa vilkuttamassa ja sieppaamassa kirkasvärisiä sydämiä kiinni samalla kun vihreitä seteleitä satelee päälleni, ’kiitos, kiitos, tosi paljon!’

Gillian Flynnin viimeksi suomennetun kirjan Paha paikka (Dark Places, WSOY 2014, suomennos Maria Lyytinen) luin ihan sen tähden, että Flynn koukutti ensimmäisellä Flynniltä suomennetulla eli Kiltillä tytöllä. Kiltistä tytöstä kirjoitin, että ’yleensä olen hyvin varma siitä, pidänkö jostain kirjasta tai en, mutta Kiltin tytön kohdalla olen pakotettu odottamaan ajan armon valaisevan ajatukseni. Jos kiinostavuus on kirjan merkittävin kriteeri, Kiltti tyttö on kuumassa sarjassa.’ Ja kuten muistanette Kiltti tyttö tuli luokseni kutsumatta, mutta teki minusta niin selvää koukkulihaa, että Pahan paikan pyysin jo arvostelukappaleena ja sain mitä tilasin: Kiinnostavan dekkarin, joka ei hetkeksikään irrottanut otettaan, vaan kirjaa vain luki heinäkuun yö ikkunan takana pimeten. En usko, että voisin tuntea ketään, joka ei Pahan paikan luettuaan lukisi myös Kiltin tytön. Se on mahdotonta, sillä Gillian Flynn on peto rakentamaan tarinaa, jossa henkilöhahmot eivät olisi sairaan kiinnostavia. Painotus sanalla sairaan.

Paha paikka kertoo perhesurmasta, josta pakoon selviää vain seitsemänvuotias Libby Day. Tapahtumapaikka on maatila Kansasin Kinnakeessa ja uhrit ovat perheen äiti Patty Day sekä Libbyn kaksi sisarta Michelle ja Debby. Murhista syytetään satanismiin sekaantunutta perheen esikoista Beniä, joka saakin Libbyn lausunnon perusteella teosta elinkautisen. Sitä voisi luulla, että Libby Day on säälittävä uhri, mutta hän on kaikkea muuta ja on äärimmäisen vihainen, kun suuren yleisön hänelle lahjoittamat rahat alkavat loppua ja etenkin siitä, että alkaa ilmaantua mielipiteitä, joissa painotetaan Benin syyttömyyttä ja osoitetaan syyttävästi Libbyä, joka on tuominnut veljensä elinkautiseen. Libby haluaisi kaiken jatkuvan kuten ennenkin eli:

Mitään ikävää ei saa sattua URHEALLE BABY DAYLLE, EKSYNEELLE PIKKUTYTÖLLE, säälittävälle punapäiselle setsemänvuotiaalle, jolla on suuret siniset silmät, ainoalle, joka selvisi PREERIAN VERILÖYLYSTÄ, KANSASIN JOUKKOMURHASTA, MAATILAN SAATANANPALVONTASURMISTA. Äitini, kaksi isosiskoani, Ben lahtasi heidät kaikki. Minä olin ainoana eloonjääneenä ilmiantanut hänet murhista. Minä olin se söpö pikkuinen, joka saattoi saatananpalvojaveljensä oikeuden eteen. Olin isosti otsikoissa. Equirer-lehti pani itkuisen kuvani etuvisulleen ja otsikoi jutun VIATTOMUUDEN PERIKUVA.

Rahapulassaan ja etenkin, koska ei halua tehdä mitään töitä, Libby alkaa rahasta tutkia vanhaa surmaa ja mitä todella tapahtui ja mitä hän oikeasti muistaa tuosta yöstä. Libby on kahdessa aikatasosssa kulkevan tarinan kertoja nykyhetkessä, mutta kahta tammikuun päivää 1985 kertovat perheen äiti Patty Day sekä poika Ben Day. Surmayö on tammikuun 3. päivä 1985, mutta hyvin kiinostavaa on seurata edeltävää päivää, joka rakentaa seuraavan vuorokauden tuhoa. Dekkarissa on aina kiinnostavaa olla alusta asti murhaajan pään sisällä, mutta vähintäin yhtä kiinnostavaa on olla jonkun murhassa kuolleen hetkissä ennen kuin hän aavistaakaan, mitä voi tapahtua. Patty Day on omalla tavallaan sitkeä yksinhuoltajaäiti, jonka maailmalla luuhaava aviomiesretale on vain lisärasite. Patty rakastaa lapsiaan ja lapsetkin riitelystä huolimatta toisiaan. Perheeltä ei siis puutu rakkautta, mutta köyhyys on rankka ja sen Flynn kuvailee niin pienissä yksityiskohdissa kuin vaikkapa 2. tammikuuta 1985 klo 15.10 näin:

Ben mietti, että siitä näki eron useimpien ihmisten välillä. Ei siitä, että ’minä olen koiraihmisiä’ tai ’minä olen kissaihmisiä’ tai ’minä kannatan Chiefsejä’ ja ’minä olen Broncosien kannattaja’. Eron huomasi siitä, välittikö ihminen kahdenkymmenenviiden sentin kolikoista. Hänelle neljä sellaista olivat yhteensä dollari. Kasalla neljännesdollarin kolikoita sai lounaan. Sillä määrällä neljännesdollarin kolikoita, jonka ne pikkupaskiaiset olivat sinä päivänä nakelleet ikkunasta, olisi voinut ostaa jo puoliparia farkkuja.

...Diondra tiesi, että hän haali tämän jämäkolikoita. Hän tunsi olevansa kuin tyttö, jonka mekon tuuli oli juuri lehauttanut korviin. Ja hän mietti, mitä se kertoi Diondrasta, että tyttö näki poikaystävänsä raapivan kokoon autoon siroteltuja kolikoita eikä sanonut siitä mitään, tarkoittiko se, että Diondra oli mukava? Vai häijy?

Paha paikka on minulta kuumin pitkän kuuman kesän dekkarisuositukseni. Lupaan myös Flynnin jälleen kirjoittavan ulos sen, mitä monet eivät edes tohdi ajatella eli ärhäkkää menoa niin seksissä kuin surmissa, mutta sellaisilla henkilöhahmoilla, että saamme mukaan myös psykologista syvyyttä. Kuka ei voisi olla pitämättä Patty Daysta, oi kuka?

*****

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Rita  Irene  Sonja  Annika  Anu Kirjasähkökäyrä  Lukutuulia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Helteen viemää

Nyt on parasta tunnustaa, että minä olen pudonnut tähän trooppiseen ilmastoon niin sataa. Me ei saada mitään aikaiseksi vaan kukutaan yöt ja nukutaan puolille päivin. Siis nyt meillä on teinien vuorokausirytmi etenkin jos vähän vielä venyttäisimme.

Yksi ainoa kukkajuttu olisi ollut, mutta jätän senkin johonkin puutarhakoosteeseen ellei puutarhamme ole sitä ennen kuivunut kokonaan pois...

Uimakaverina kaipaan niin suuriruhtinatar Olgaa, mutta onneksi meillä oli nuorisoviikonloppu ja pääsin sentään tyttären koirien kanssa veteen. Tosin Taika vasta kahlailee, mutta Dina vetää jo kunnon lenkkiä, jonka jälkeen tärisee niin, että takuulla pääsee mamin kylpypyyhkeen sisään:

Vietimme siis nuorisofiestaa ja nautimme suviyöstä terassillamme, jossa herkkuja kera nuortemme ja koiruuksien.

Sisko ja sen veli. Huomatkaa miten villiviini alkaa rakentaa meille lehtimajaa ja köynnöshortensia pinkoo alhaalta ylös, joten aika kivaa odotettavissa.

Me ollaan siis melkein kaiken aikaa uimassa, mutta mansikat, mustikat ja vadelmat ovat kauniisti jo pakkasessa eli ehkä kuulumme vielä säälliseen väkeen...juuri ja juuri.

Tulossa on tyttöviikonloppua, uintia, elokuvia, uintia, SM-kisat, uintia, Jyväskylän yöhön...

...uintia, sillä Päijänteen vesi ei ole liian lämmintä. Meri olisi minulle ykkönen, mutta Päijänne on hyvä kakkonen ja käy minulle merestä täällä paratiisisaarellamme, josta meitä ei suvella saa pois vaikka mikä olisi.

Nauttimisiin! Näitä päiviä kaivataan vielä....

Love
Leena Lumi

Chopin

Pimeydessä tämä hymy,
valossa tämä sinnikäs kaipaus,
kasvot uponneina pionin
kylmään kasteeseen,
maan puoleen painuneiden silmien surun alla
kuin ilmavirta, öinen syysmyrsky,
lyhyen elämän 
laulu ja huimaus.

- Bo Carpelan -
Yötä vasten (Otava 2013, suomennos Kaj Westerberg)
kuva Tuija

Andante spianate el Grande Polonaise

William March: Komppania K

Kun valorakettien loimu leijuu juoksuhautojen yllä, en voi olla ajattelematta aikaa, äärettömyyttä ja maailmankaikkeuden luojaa. Enkä sitä, että tämä sota ja oma epätoivoni ovat hänen silmissään merkityksettömiä ja epäilemättä yhtä etäisiä asioita kuin nuo ilmaan kohoavat ja alas putoavat raketit omalle rajalliselle ymmärrykselleni. (Sotamies Martin Appleton)

Vaikka olen useasti todennut, että en tuo blogiini sotakirjoja, niin olenhan tarjonnut teille Darfurin sodasta kertovan loistavan Sade lankeaa ja myös monta muuta sotaa sivuavaa teosta, joten nyt kun on kulunut sata vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ’annoin periksi’ ja otin lukuun William Marchin teoksen Komppania K (Company K, Viestintä Tarmio Oy 2014, suomennos Janne Tarmio), mutta tein päätöksen tuoda kirjan blogiini vasta luettuani eli jos saisin kirjan luettua loppuun. En jaksa lukea mitään mistään joukkojen keskittymisistä, sotilashierarkiasta, tekniikoista, asetyypeistä...,mutta jaksan erinomaisesti lukea vaikka jokaisen sodasta selviytyneen henkilökohtaisen tarinan ja siinä Komppania K täytti kaikki odotukseni. Voi vain ihmetellä, että tämä jo vonna 1933 ilmestynyt teos on voinut olla suomentamatta näin kauan. On äärettömän vaikuttavaa, kun 113 miestä saa kertoa oman tarinansa. Yhdessä kaikista kokemuksista muodostuu se kuva, jossa juoksuhaudoissa seisovat miehet kantavat mukanaan oman sotansa tarinaa niin sen rankkuudessa kuin huumorissa, valorakettien kaari kaartuu heidän yllään tuoden sodan julmuudesta esiin myös sen satiirin, mutta etenkin ironian, jota tarjoilee tavallaan, mutta suoraan. Ja miesten ylöskääntyneet katseet, ne, jotka toivovat näkevänsä taivaan tähtiä valorakettien sijaan... 

Kirjan ironian tähden voisin melkein vakuuttaa, että ensimmäinen nauru kirpoaa Sotamies Walter Landtin jäykkäkouristuskertomuksesta, siis totean tämän mitenkään väheksymättä sodan kauhuja, mutta joskus vain huumori on kertakaikkiaan ainoa apu. Voisin uhmata mahdollista sotaoikeutta ja tarjota Landtin noin sivun pituisen tarinan tässä, mutta vielä, just nyt, pidättelen itseäni ja paljastan vain, että kun kaksi lääkäriä kunnolla toheloi yhdessä onnettomassa rokotuksessa ja pistelee piikkejä lasiputkilot särkyen niin voipi olla, että tapahtuu jotain sellaista, josta potilas voi todeta vaikka näin:

Siinä on kaikki mitä muistan, mutta minulle on kerrottu että huusin taukoamatta kaksi päivää ja kaksi yötä ja että turposin pulleammaksi kuin kranaatinkuopassa viikon ajan kuolleena lojunut sakemanni. Kun seuraavan kerran haavoitun, valitsen mieluummin jäykkäkouristuksen ja nautin siitä.

Älkää tuomitko: Minä olen suuri ironian ystävä! En voi kieltää: Tämä kirja on lukunautinto, joka tuntuu!

William Marchin Komppania K kertoo siis yhdysvaltalaissotilaiden kokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa. Tarinoiden irrallisuus ei haittaa ja lopulta niistä kuitenkin muodostuu se komppania, jonka melkein näkee seisomassa samassa juoksuhaudassa. Tarinat leikkaavat toisiaan ja saavat näin sen maagisen kertomusliiman, joista isot tarinat on tehty.

Suomentajan esipuhe on niin tyhjentävän upea, että yritän poimia pari timanttia:

Komppania K:sta muodostui yksi maailmankirjallisuuden kaikkien aikojen voimakkaimmista sodanvastaisista puheenvuoroista. March tosin itse puhui mieluummin puolustuspuheesta elämälle.

113 tuokiokuvasta, vinjetistä, muistelosta, anekdootinomaisesta lastusta ja lyhyestä novellista rakentuva Komppania K on rakenteensa puolesta proosamuotoinen vastine Edgar Lee Mastersin minämuotoisille hautakirjoituksille vuonna 1915 ilmestyneessä runokokoelmassa Spoon River Antologia. Myös Marchilla on jokaisessa tekstikatkelmassa äänessä eri kertoja. Sävy on useimmissa koruttoman toteava.

Sotaa on kirjallisuudessa kuvattu antiikin eepoksista lähtien. Shakespearen kaltaiset suuret henget ovat tuoneet pääteoksissaan näyttämölle sodan ja väkivallan leimaamia miehiä. Marchin lähestymistavassa on silti jotain niin ainutlaatuista, että esimerkiksi Graham Greene ja Ernest Hemingway olivat vakuuttuneita hänen sotakuvaustensa kuolemattomuudesta.

Toivoisin jokaisen lukevan tämän kirjan siitäkin huolimatta, että tuskin siltikään saisimme rauhaa, vaan Sotamies Manuel Burtia lopun elämää unessa vainoava nuori saksalaisuhri katsoisi häntä edelleen sinisin silmin ja kyselisi yö yön jälkeen:

”Elämä on ihanaa ja se kulkee nopeasti ohi. Se on kaikki mitä tiedämme. Miksi ihmisten pitäisi olla kateellisia toisilleen? Miksi vihata toinen toistaan? Miksi emme voi elää rauhassa maailmassa, joka on niin kaunis ja suuri?”

Komppania K on sitaattijuhlaa! Tiedättehän sellaisen kirjan, josta tekee mieli kirjoittaa talteen lainauksia vihkoon tai seinäkalenterin sivuille tai omaan blogiin ylenpalttisesti. Siis pidän Marchin tyylistä paljon.  113 tarinasta minusta liikuttavin on Sotamies Henry Demarestin kertomus, jossa hän sotilassairaalassa kovan operaation jälkeen on niin kiitollinen, että itkee ilosta ja haluaisi kulkea ympäriinsä nuolemassa ihmisten käsiä. Demarest on sekä niitä, joiden lasi on aina puolillaan täynnä kuin myös niitä, jotka tajuavat, että kaikesta huolimatta hän oli onnekas. En halua antaa nyt kuitenkaan helppoa loppua, vaikka sotaoikeuden uhallakin haluaisin kirjoittaa Demarestin tarinan tähän kokonaan, sillä se mitä isäni parhaalle ystävälle tapahtui sodassa hänen silmiensä edessä, pakottaa minut muuhun eli loppusitaatti kuulukoon Sotamies Allan Methotille:

”Pian jostan ojentuu käsi ja sysää minut kumoon”, ajattelin, ”ja minä makaan särkyneenä tällä särkyneellä maankamaralla...Pian jalka, kuin äärettömyyden symboli, astuu hauraan kalloni päälle ja murskaa sen.”


*****

Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa haasteeseen

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin hdcanis  Arja

Kerran kuukaudessa

Sinä odotit minua. Oven takaa kuulin tohveliaskeleet.
Älä tuo mitään, sanoit joka kerta.
Silti odotit kuin pikkutyttö mitä laukusta paljastuu.

Kahvin kanssa Koskikartanon munkkirinkeli. Iso, pehmeä, sokerinen.
Pöytä aina kauniisti katettu. Servetit kissatelineessä.
Kerrottiin tärkeät asiat. Huomasin sinun taas laihtuneen.

Sängyssä luettiin Annan juorupalstaa ja puhuttiin miehistä.
Siitä kuka on komein tai paras puhumaan. Koskaan ei oltu samaa mieltä.
Sinä pidit sliipatuista, joilla on solmio tai ainakin tukka hyvin leikattu.

Minä toin tullessani ruokahalun. Salaatissa fetaa, kalamata-oliiveja ja kapriksia.
Kasvisruokaa, luumupiirakkaa. Sinä annoit ohjeet, minä pilkoin.
Kun kaikki oli valmista otettiin valokuva. Sinun silmissäsi kimalsi.

Kerran käveltiin tekolammen ympäri. Huilata piti monta kertaa.
Siitä oli paljon aikaa mutta siitä puhuttiin, koska se oli matkana tärkeä.
Viimeisenä kesänä päästiin enää pihalle asti. Pihakeinusta näki naakkapuun.

Illalla piti katsoa Terapiassa. Siinä oli Gabriel Byrne.
Mies oiva pirunrooliin. Eikä terapeuttinakaan huono.
Nukahdit usein ja minä katselin sinua. Herätin suukolla ettei niskasi tullut kipeäksi.

Viiniä juotiin korkeista laseista alustoilla. Renkaita ei saanut perintöpöytään tulla.
Jos oli aihetta juhlaan, otettiin suklaatakin.
Pieniä palasia viinin kera. Pieniä murusia yöpaidan helmassa.

Soittimen nimi oli Maapähkinä. Se oli juuri sen muotoinen.
Koskaan en unohtanut tuoda levyjä. Ne olivat pinossa pöydänkulmalla.
Pidettiin levyraatia. Kumpikaan ei halunnut olla Pirkko Liinamaa.

Jos meillä oli rahaa, mentiin varmuudella Vapaavalintaan.
Kauppaan kadun toiselle puolelle. Tein siitä tarinan ensimmäisenä vuonna.
Pitkiä puseroita puoleen hintaan. Joulukuusi koristeilla seitsemän euroa.

Kun olit jo hyvin heikko, päätit ostaa vedenvärisen sohvan.
Minä ostin kynttilät samaa sävyä. Sovittiin sohvaperunabileet.
Sinä taistelit urheasti mutta hävisit. Minä jäin yksin sohvalle istumaan.

- Katriina Rantanen -
kuva Glenn Brady, Unessa, Pinterest

Lyhyt alustus erääseen sisarrunoon

Kuvassa sisarukset Katriina ja Eve. Katriina vasemmalla, Eve oikealla. Sain Katriinalta Even ja hänen viimeisiä yhteisiä hetkiään koskevan runon Kerran kuukaudessa, jonka julkaisen pian. Lukijakuntaani on vain tullut niin paljon uusia lukijoita, että haluan valottaa hieman sitä, kuka Eve oli ja miten häneen tutustuin ja mitä sitten...suosittelen myös avaamaan linkitykset, jos kiinnostaa.

Lyhyesti: Löysin Rainer Maria Rilken runot ja sitä kautta löysin suomentajan niiden takaa eli Eve Rehnin (ent. Kuismin). Kirja Tahto tahtojen sisältää näyttävän valikoiman Rilkeä, mutta vielä sairaanakin Eve suomensi minulle erään minulle tärkeän Rilken eli Schlaflied sekä lisäksi sain hänen kotisivuilleen suomentamiaan käyttää vapaasti: Uudenvuodenaatto (Hesse) sekä minulle rakkain Unelmia (Rilke), josta tuli 28.12.2010 myös muistoruno Evelle. Lisää Evestä jutussa Rakkaudella Evestä♥ Sen sijaan Rilken rakkausrunon  Lou Andreas Salomélle Eve suomensi Rilke -luentoonsa, mutta antoi minun julkaista sen runoblogissani: Kaipauksen laulu Käytän tässä monta kertaa sanaa 'suomentaa', mutta Eve muisti aina todeta, että runoa ei käännetä, eikä suomenneta, se tulkitaan.

Even luento Rainer Maria Rilkestä

Koska Even vakava sairaus tuli kuitenkin niin yllättäen, kaikki jakaantuu meidän tuttavuudessamme isosti kahtia: Aikaan ennen ja aikaan jälkeen. Eve ei ollut luovuttaja, kaikkea muuta, mutta kun alkoi näyttää toivottomalta, hän oli vahva silloinkin. Puhuimme kuolemasta paljon ja vieläkin vain runoista. Ennen sairautta Eve oli minulle kuin isosisko, sillä hänelle kerroin jotain, mitä en kenellekään muulle. Eve ryntäsi apuun oudoilla hetkillä, joista osa naurattaa vieläkin, sillä minä en ollut silloin vielä kovinkaan sinut tekniikan kanssa, mutta Eve oli. Kerrankin R. oli viikon Kiinassa ja minä onnistuin sössimään sivuni ihan sekaisin. Itkin häpeästä ja kiukusta, mutta sitten keksin soittaa Evelle, joka seisoi upeana punaisessa viitassaan jollain rautatieasemalla. Hän sai minut heti ihan cooliksi ja etäopasti, miten sain sen järkyttävän sotkun selvitettyä. En halua nyt isosti mennä kaikkeen siihen, mitä oli, sillä tämä alustus on nyt tarkoitettu koskemaan Even siskon Katriina Rantasen runoa Kerran kuukaudessa, sisarrunoa. Väistämättä siis tutustuin osittan Katriinaankin ja olen nyt iloinen, että hän paussin jälkeen otti minuun yhteyttä. Hänestä lisää voit lukea täältä Ehkä olemme tahoillamme nyt toipuneet siitä, miten kirkkain liekki jälleen sammui nopeimmin. Tämä ei ole klisee, sillä Eve oli monilahjakkuus sekä ihana ystävä ja takuulla ikimuistoinen sisar.

Mistä minä tiesin, että Eve on valmis lähtemään, oli Katri Valan runon Kukkiva maa, toinen säkeistö, jonka hän laittoi facebook-sivulleen näkyviin loppuun asti. Koin sen myös itselleni viestiksi, vaikka puhuimme puhelimessa ja tavatessamme meillä viikonlopun aikana hyvin suoraan myös kuolemasta, kumpikaan ei halunnut heittää toivoa toisen seurassa...ei lopullisesti:

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee
kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)

Love
Leena Lumi

Mansikoita, mustikoita, uimista, grillailua, chillailua ja....vihreä vinkki!

Aion edelleen jatkaa suvielämää, sillä tähän ihan tottuu, eikä muuta osaa edes kaivata, mutta ajattelin vinkata sköna hem -lehden numerosta 8, jonka ääressä viihtyvät etenkin vihreän ystävät ja on siellä juttua muidenkin värien ystäville, mutta kun näin tämän kannen

oli lehti ihan pakko saada omaksi. Tuskin kukaan enää väittää, että kirjan tai lehden kannella ei ole väliä. Tämä lehti ihan pyysi tulla omakseni: Vihreää, rottinkia, hortensioita ja murrettuja maan värejä. Vihreä on minulle aika tärkeä väri, vaikka kolmas nimeni olkoon turkoosi, sillä kun teimme keittiörempan, kaapistoksi valitsimme Petra-keittiön salvianvihreän Caritan. Toimisto/kirjastomme huoneet on tytär maalannut aikanaan järkyttävän ihanalla vihreällä ja suunnilleen sama sävy tulee nyt niihin 1-2 niistä vanhoista wienintuoleista, jotka maalaan, kunhan ehdin. Osan maalaan pinkillä sävyllä, jonka nimi on Marilyn. Pidän siis myös murretun vihreän ja vaaleanpunaisen liitosta.

Me täällä nyt sitten olemme täyttäneet puolet kakkospakastimesta mansikoilla ja loput täyttyy parhaillaan mustikoista. Iltapäivästä puoleen yöhön sitten vain uimista, grillailua, puutarhailua ja oleilua: Ei paha! Perjantaina saapuvat nuoremme kera koiruuksien ja sitten iso talo on taas täynnä touhua ja me 'vanhukset' saamme taatusti sänkyymme kaksi pientä koiruutta siitäkin huolimatta, että Dinalle ja Taikalle on ostettu myös tänne saarikotiin prinsessapedit.

Koska minusta ei tällä viikolla enää kuulune, voin toivottaa vaikka: Kohti sametti-iltakuukauden viikonloppua!

Vihreä on vähän kuin tee: Se sekä rauhoittaa että virkistää....

Love
Leena Lumi

Vie sie, mie vikisen, mut nyt mie jään lomalle!

Loma alkaa nyt. Jos tämän jälkeen ilmestyy yksi runo, jos, niin sille ei sitten voi mitään, mutta sitä ei lasketa. Palaan joskus elokuun alussa, sillä nyt on alkanut se paras kesä, jossa vain uidaan, nautitaan ystävien seurasta, R. on liimautunut grilliin ja mun ei tarvitse edes kokata, mansikoita vain säilön ihan hulluna. Kohta täällä ovat Italian illat, ne uskomattoman lämpöiset ja pimeät, jolloin terassilta ei malta millään lähteä sisälle, vaan katsotaan lepakoita kun ne suih, suih, suih ja suukot maistuvat auringolta ja yöltä.

Jos minä jotain kokkaan se on kantarelli-pinaattifrittataa eli huomatkaa: Kantarelleja on jo! Tähän ohjeeseen sen verran vinkkiä, että tuplaan aina kantarellien määrän.

Voitte äänestää minua, Dinaa ja Taikaa täällä, jos haluatte. Löydymme siellä tällä kuvalla. Kohta nuo ihanuudet syyshortensiat taas....Päivitän köynnöshortensiaa lisää Leena Lumin puutarhaan sitä mukaan kun kukat kehittyvät, ehdimme kuvata etc.

En ota lomaksi lukupaineita. En minkäänlaisia, vaan olen somepaastolla. Minut tuntevat kuitenkin tietävät, että ihan lukematta en voi olla. Kaksi kirjaa on nyt varattuna muutamaa viikkoa varten, mikä on minulle vähän. Haluan kokeilla live-elämää. Sen verran kyllä kiinnostaa, mitä blogistaniassa tapahtuu, että jos joku lukee Phillipsin Suojeluksen, Kiurun ja Termiitin tai Murhenäytelmän, vinkki olisi kiva yllätys: Kiidän paikalle kuin korento.

Näkemiin nyt sitten rakkaasti jääkää. Täältä Suomen Tahitilta ei hevin minnekään halua lähteä. Paras terassi on oma terassi, koska ei ole edes hyttysiä ja Päijänteen vesi on just nyt täydellisen sopivaa pidempäänkin uimiseen. Huomenna saapuu kummipoika, sitten meidän nuoret kera koiruuksien ja ehkä just ja just saatamme kerran käydä cityn terasseilla ystävien pyynnöstä, eihän me muuten;) Nyt ollaan vain läsnä ja hetkessä näissä suven tunnelmallisissa päivissä.

Rentouttavia lomapäiviä teille kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

Summer Wine  (put full screen on! Oih...)

Koska en voi olla heikompia vastaan, olen heidän puolestaan ja siksi olen...

eläinsuojelija.

Olen pian jäämässä kunnon lomalle, siksi päivitän nyt pari juttua aika nopeasti. Oikeastaan piti enää vain olla ilmoitus lomalle jäämisestä ja pari kasviasiaa ja sen jälkeen yksi runo, mutta tämä päivä muutti hiukan suunnitelmia.

Luin aamulla Helsingin Sanomia kera Robert'sin suklaakahvin, kun silmiini osui jälleen kerran eläintieteilijä Sesse Koiviston villieläimiä puolustava juttu. Olen aina kokenut hänen tekstinsä kuin ne olisivat osa minua, mutta nyt nytkähti niin että soitin hänelle ja oli kuin olisi sielusiskon tavannut. Sain Sesseltä luvan lainata hänen tekstiään, jonka otsikko on Villieläinten hävittämisvillitys ihmetyttää ja kertoa vähän muutakin:

"Korpien kasvatti" Pentti Oinonen (ps) on taas sitä mieltä (HS Mielipide 9.7.), että susien ja karhujen aiheuttamien vahinkojen ehkäisemiseksi metsästäjien asiantuntemus pitäisi ottaa käyttöön ja luottaa heidän riista- ja petoeläinkantojensa tuloksiin ja toimenpiteisiin. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että metsästäjät laskevat samat sudet moneen kertaan eikä heidän tuloksiinsa ole luottamista. Susi on Suomessa erittäin uhanalainen eikä kannan vähentämiseen ole syytä. (Sesse Koivisto)

Jos sudet ja karhut ovat vuosien mittaan tappaneet satoja metsästyskoiria, metsästäjien olisi syytä pitää koiransa öisin sisällä niin kuin koiristaan välittävät ihmiset tekevät. (Sesse Koivisto)

Tässä siis vain osa Sessen tekstistä, mutta minusta hyvin huomionarvoista on tuo, että meidän pitäisi luottaa ihmisiin, jotka murhaavat mm. kettuja ja haluavat tämän teloituslinjan jatkuvan perustelunaan se, että kettu käyttää ravintonaan, siis hengissä säilyäkseen, elantonaan riistalintuja, joiden metsästäjät katsovat kuuluvan heille. Ihminen ei kuulu tähän ravintoketjuun! Villieläinten murhaaja voi tyydytää lihanhimonsa kaupan lihatiskillä, jossa toivottavasti on tarjolla eettisesti kasvatettua sikaa, kanaa ja nautaa. Minä en ikinä luota niin raukkamaiseen tyyppiin, joka lähtee koiran ja aseen kanssa avutonta eläintä vastaan: Onpa urheaa!

Sitten se metsästyskoirien pito. Vieläkin on muutamia villieläinten murhaajia, jotka häkittävät koiriaan koko näiden pienen elämän ajan yksin jossain pihan perällä. Kerran päivässä vähän ruokaa ja vettä, mutta ei yhteyttä laumaan, koiran perheeseen. Vuosien saatossa pilke eläimen silmistä katoaa, kun se on vuosikausia jaksanut toivoa parempaa ja on kiertänyt pientä ympyrää niin paljon, että elimistö on alkanut syödä sen lihaksia. "Jos haluat tietää, miten koira voi, katso sitä silmiin ja näet kaiken." Näin minua neuvoi hyvin kuuluisa ja pitkän elämäntyön eläinsuojelussa tehnyt henkilö. Eläimen ravitsemuksen todellisen tilan taas näkee etenkin lyhytkarvaisilla koirilla siitä, miltä vaikuttaa sen lihaksisto takapäässä eli onko se terveen mallinen vai kuopilla.

Ja sitten se kammottava susiviha. Ihminen on etääntynyt niin kauas luonnosta, että ei enää osaa elää yhteydessä siihen. Sesse Koivisto kertoi, että kun hänen miehensä Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren johtajana, he huomasivat, että siellä olevat sudet olivat niin arkoja, että ihmiset näkivät niitä tuskin koskaan. Niinpä he ottivat muutaman suden kotiinsa ja alkoivat totuttaa niitä ihmisiin. Kerran heillä sitten oli vieraita ja menossa oli jo jo kahvihetki. Jotenkin sudet olivat päässeet huoneestaan ulos ja kävelivät ihan rauhallisesti ihmisten tykö. Yksi susista meni erään herran luokse, nuolaisi kättä ja koska kädessä oli kahvikuppi, lipaisi vähän myös kahvia. Siihen Sesse pyytelemään anteeksi ja vaihtamaan kuppia, mutta vieras sanoi, että 'ei missään nimessä: Nyt voin kertoa kaikille, että olen saanut juoda kahvia samasta kupista suden kanssa.'

Sessellä oli myös iso tarina supivihasta, mutta koska en ehtinyt kaikkea kirjoittaa ylös, en uskalla muistinvaraisesti tästä asiasta kertoa kuin yhden asian. Suomessa joku kuulemma levittää tietoa, että supin saa kuka vain loukuttaa ja sitten tappaa. Loukku on häkkimäinen ja eläin on siihen helppo houkutella. Kun sinne menee urossupi, pesässä olevat emo ja pennut kuolevat nälkään ja kylmään, mutta eiväthän villieläinten murhaajat sellaisesta välitä. Tiedoksi: Supi ei mene loukkuun, jos ihminen on virtsannut sen päälle. Helpoiten se varmaan sujuu eläinsuojelijamiehiltä, joten nyt todelliset miehet asialle!

Kun muu läntinen maailma on lopettanut turkistarhauksen tai on sitä lopettamassa ja on myös kieltänyt kettujen murhaamisen, Suomi on edelleen takapajuinen Itämaaa, se sama, josta tutkimusmatkailijat kirjoittavat jo yli sata vuotta sitten. Täällä on jopa ihmisiä, jotka haluaisivat laillistaa joutsenten murhaamisen. Minusta tuollaisia asioita himoavat voisivat muuttaa pois kansallislintumme maasta ja tyydyttää tappamisen himoaan jossain muualla. Joutsenia on erilaisia, mutta kaikki ne ovat osa luontoamme, jota tullaan ihailemaan kaukaakin: Suomen luonto on ainutlaatuinen! Jos puhutaan vain laulujoutsenesta, niin se rauhoitettiin jo vuonna 1934, mutta 1949 kanta oli kuitenkin vain 15 paria! Taisteluun laulujoutsenen puolesta ryhtyi Yrjö Kokko kirjoittamalla kirjan Laulujoutsen - Ultima Thulen lintu (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954). Molemmista kirjoista tuli Suomen luonnonsuojelukirjallisuuden klassikoita. Toinen klassikko, joka oli tehnyt vaikutuksen mm. isääni oli kirkkoherra Voitto Viron teos Toni, veljeni, jossa Viro kertoo omasta koirastaan ja todistaa, että koiralla on sielu. Näitä kirjoja eivät kuitenkaan lue ne metsästäjäjärjestöissä lymyävät henkilöt, jotka kehtasivat vuonna 2007 ehdottaa laulujoutsenen murhaamisen laillistamista...

Koska kauppaan saadaan eettisesti kasvatettua sikaa, joka on saanut toteuttaa luontoaan ulkona? Koska saamme luomukanaa? Ja miksi Suomessa ei näy laiduntavia lehmiä,  kun Keski-Euroopassa niitä näkyy pikkuteitä ajaessa koko ajan niin Saksassa kuin Itävallassa?

Olen oikealta maalta kotoisin, joten en ole kaupunkilaistyttö, joka ei tunne navetan toimia. Olen lypsänyt, olen syöttänyt ja juottanut lehmiä, olen vienyt niitä laitumelle ja taas takaisin navettaan lypsylle ja sitten taas laiduntamaan. Olen viettänyt nuoruuteni ratsastaen, joten mitään missä on hevosta en syö. Koen myös issikan, jolla joskus käyn vaelluksella, osaksi laumaani, perhettäni. Perheenjäseniä ei kuulu syödä. Olen myös asunut pitäjässä, jossa on suurehkoja sikaloita, joten tiedän siitäkin asiasta jotain. Noista vuosista koivu ja tähti on kauan ja nyt on moni asia toisin. Siat viettävät lyhyen elämänsä nykyään niin, että minulle ei possu maistu ennen kuin sikatilat palaavat vanhoihin aikoihin ja siat saavat onnellisina tonkia suvet ulkona.

Sivistysvaltion mitta on miten se kohtelee heikompiaan ja minusta itsemääräämisoikeutta vailla olevat, ihmisen vallanalaiset eläimet ovat ihan todella heikoista heikoimpia. Tähän asiaan saadaan muutos: Kysy aina etukäteen ehdokkaalta, jota aiot äänestää vaaleissa, kannattaako hän turkistarhausta ja kettujen sekä susien surmaamista.  Moni unohtaa tämän ja ihmettelee sitten jälkikäteen kun kuulee oman ehdokkaansa äänestäneen vaikkapa turkistarhauksen puolesta. 

Jos sinulla on tähän asiaan jotain mielipidettä, ilmoitan, että en julkaise anonyymejä kirjoituksia. Jos on jotain mieltä, pitää olla myös kanttia seisoa sanojensa takana, kuten tekee ihailemani Sesse Koivisto.

Leena Lumi

kuvat Pinterest

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta

Kun vaivun Haltiakuusen alle ja suljen silmäni, kuulen lasten leikkien ääniä, näen vaahterassa pojan lukemassa kirjaa, jossain kilkkaavat karjan kellot, kesäpäivän pysähtynyt ruusun makeus, räätälin saksetkin hetken levossa. Sammatin torppa, suomalaisen kansallisherätyksen alkusoitto, oman kirjallisuutemme vahva pohja, ehkä symboli kulttuurimme sinnikkyydelle, joka kukki kivestä, nälästä, kylmästä, mutta se kukki! Ja siemenet levisivät villikukkina, eivätkä ikinä lakanneet itämästä!

Luettuani tietokirjailija, Helsingin yliopiston taidehistorian professori Riitta Konttisen upean teoksen Taiteilijatoveruutta (Siltala 2014) mieleni taustalla häämötti koko ajan Sammatin torppa, Aleksis kiven nälkä ja  Kaarlo Sarkian vaiettu salaisuus, hänen suuri kärsimyksensä. Samoin mukana kulkivat Konttisen teokset Fanny Churberg sekä Modernistipareja Koska Taiteilijatoveruutta kirjan nelikko, johon kohta lupaan päästä, vietti kuitenkin paljon aikaansa Pariisissa, näin kaiken aikaa mukana erään kuvanveistäjän, jonka kasvot kohtaan joka aamu ensiksi tullessani kirjasto/toimistooni: Camille Claudelin, joka koki elämässään miehen aiheuttamana julman kärsimyksen, vain koska hän uhmasi mestariaan uskomatttomalla lahjakkuudellaan.

Siinä, missä suomalainen lahjakkuus on noussut kuin hallankukka nälästä ja köyhyydestä, se on itänyt myös siellä, missä naiseus on tarkoitettu vain miesten iloksi, lasten tekemiseksi, huushollin hoitamiseksi ja naisten koulutus on katsottu sulaksi hulluudeksi ja rahan tuhlaukseksi. Neljä lahjakasta naiskuvataiteilijaamme, nelikkomme, Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik, ponnistivat taloudellisesti vahvoista lähtökohdista, sillä heillä kaikilla oli ’omat kartanonsa’, Marialla jopa kaksi. Ja vain Helene joutui myöhemmin isänsä vararikon kautta kokemaan Olga ätinsä kassa puutetta ja liikaa huushollausta, jonka hän koki vievän aikaa tärkeimmältään eli taiteelta. He kaikki kuitenkin kohtasivat aikakautensa miesten taholta agressiivista ja ihan henkilökohtaisuuksin menevää epäoikeudenmukaista arvostelua aivan kuten Edith Södergran, josta saimme lukea kirjassa Edith.Runoilijan elämä ja myytti. Tuossa kyydissä heikommat olisivat sortuneet, mutta meidän nelikkomme valitsi oman tiensä, vaikkakin kivisen, ja he pysyivät naimattomina ja lapsettomina, antautuen täysin taiteelleen. Tosin hienoa oli, että heillä oli kotoaan sekä henkistä että aineellista tukea, mutta suuressa maailmassa, jonne taiteilijaystävättäret lähtivät itseään kehittämään, ei yksinäisten naisten osa ollut aina kovinkaan turvallinen ja piti olla tarkkana missä liikkui ja mielellään ei yksin. 

Tätäkin ankeampaa ja miehiä suosivaa oli, että naisilla ei ollut mitään asiaa Ranskan ja koko Euroopan merkittävimpään taidekouluun École des Beaux-Artsíin kuten ei useimpiin muihinkaan taideakatemioihin. Kun naisopiskelijoille viimeinkin aukenivat Écolen ovat 1896, miesopiskelijat osoittivat avoimesti mieltään: Naiset olivat uhka heidän menestykselleen ja mikä pahinta, takana oli varmaan pimeä ajatus itseään toteuttavasta naisesta, joka ei löytänyt miehelle mitään käyttöä!

Kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Helene, Ada, Helena ja Maria saivat kulkea valitsemansa taiteilijatien sekä hyvinä ystävinä toisiaan tukien että myös erillisinä ja ihan omia ambitioitaan toteuttavina ihmisinä sukupuolesta viis. He hakivat innoitusta ensin Ranskasta, sitten Englannista, myöhemmin myös Italiasta ja taas Ranskasta ja tietysti myös Suomesta. Vuosien ja matkojen aikana neliapilan omat polut alkoivat erottua: Mariasta kehkeytyi loistava muotokuvamaalari, Adata maisemamaalari, Helenestä maalarimaalari ja Helenasta pitkän pohdinnan jälkeen lopulta kirjoittaja ja yksi suomalaisen naisemansipaation johtohenkilöistä.

Yllä Maria Wiikin muotokuva Hilda Wiikistä 1880. Marialle Ranska oli hänen palettinsa isänmaa. Taiteilijatoveruutta tarjoaa kiitettävän paljon sekä nelikkommme harjoitelmia, aikalaiskuvia sekä tietenkin kruununjalokivenä naisten maalauksia. Kun valitsin kuvia tähän juttuun, kriteerini olivat subjektiisia, tietenkin, mutta halusin tuoda esille jokaisesta jotain hieman erilaista. Jos Hildan kuvan tilalle olisin valinnut Marian  yhdeksän vuotta myöhemmän teoksen, Maailmalle, se olisi ollut ehkä jännittävämpi ja osoittanut, mikä Marian huikea kehitys oli: leveämmät siveltimen vedot, niukempi värimaailma ja sitten se yksi tietty juttu, jolle olen heikkona jopa kirjan kansissa: Tumma kuva, jossa käytetty yhtä ’voimaväriä’.

Helena Westermarck alkoi kiinnostaa minua todella paljon Konttisen tekstin myötä. Hän ei ikinä ollut mikään myötäilijä, hän halveksi naisen ’tehtyä’ avuttomuutta, mutta hän heistä eniten sai taistella ennen kuin tajusi osansa olevan kirjoittaminen ja naisasialiike. Taloudellinen vahvuuskaan ei häntä ajan sairaudelta, tuberkuloosilta, pelastanut, mutta hänet diagnosoi Axel Munthe! Alla Helenan työ Silittäjättäret (Tärkeä kysymys), 1883, jossa päivänkakkaralta tumma neito kysyy ’rakastaa, ei rakasta, rakastaa...’

Tämä työ nostatti niin kauhean solvaavien kritiikkien määrän suomalaisten miesarvostelijoiden osalta, että Helena pakeni Ranskaan. Pahiten nelikkoamme epäoikeudenmukaisesti arvostelivat juuri suomalaiset miehet, jotka katsoivat nelikkomme maalaavan kauneuden sijasta rumuutta. Silittäjättäristä sanottiin palvelustyttöjen olevan ”äärettömän rumia” ja maalaus luokiteltiin ”vasemmiston äärimmäisen siiven” edustajaksi. Helena itse totesi muistelmissaan: ”Taulu oli ruma ja aivan liian rabulistinen: niin ei naistaiteilija saanut maalata.”

Jossain vaiheessa Konttisen teosta käy selväksi, että taiteilijoista lahjakkain on Helene Schjerfbeck. Hänet alettiin huomata ulkomaiden näyttelyissä, mutta kotimainen mieskritiikki ei vielä sulanut, vaan mm. alla oleva Helenen Lehtimajanjuhla synnytti mielipiteen, että taiteilija osoitti väheksyntää suurta yleisöä kohtaan ja osa kriitikistä lienee pulpunnut Euroopassa puhjenneista juutalaisvainoista.

Myöhemmin Helene totesi kriitikoista: ”Ne tekivät töitä, että saisivat vietyä  meiltä uskon ja leivän.”

Taiteiljatoveruutta lukiessani ja verratessani sitä Konttisen teokseen Modernistipareja naistaiteilijakohtaloihin, aivan tunsin, miten Helene saattoi sittenkin olla hiukan oikeassa siinä, että jos hänen kihlauksensa englantilaisen herran kanssa ei olisi purkautunut miehen suvun vastustukseen, hänellä olisi saattanut olla suurempi liikkumisen vapaus, kuten rouvilla usein oli, mutta vaikka olisi ollut sitten avioliitossa varaa palkata apulaisia, ei se ehkä olisi kuitenkaan voittanut sitä ’elämän koulun ateljeeta’, jossa Helene eli äitinsä kanssa ahtaasti Hyvinkäällä ja sai maalausrauhan, jossa loi maailmankuulut teoksensa.

Jos vaikutan Konttisen kirjojen äärellä tavallistakin vuolaammalta, se johtuu siitä, että en itsekään varhaisteininä ollut varma, kumpi olisi pitänyt kädessäni olla, kynä vai sivellin. Kynä voitti, mutta suuri rakkaus taiteeseen jäi. Matkoilta kotiin kulkeutuu taidekirjoja, vaikka niiden kieli olisi italia taikka ranska, joita en osaa. Taide ei tunnusta kieli-, rotu-, sukupuoli- tai maarajoja, se on vapaavaltio ja kaikille sallittu.

Koska Ada Thilén on vielä jäänyt pois lähikuvasta jutussani, hän saa nyt esiintyä hyvin viehättävällä maalauksellaan Lukeva tyttö maisemassa, 1896:

Konttinen kirjoittaa, että 'tässä näkyy aivan uusi tapa maalata: kuvan pinta vaikuttaa litteältä aivan kuin jossakin Edouard Manet’n töissä, värit ovat himmeitä, väriasteikko rajattu, ja Italian vanhasta taiteesta saadut virikkeet ilmeiset.' Viehtäyin tähän teokseen paitsi lukevan tytön keskittyneisyyden takia ehkä myös edessä näkyvän niittykukkien, etenkin sinisten kellokukkien takia, mutta pidän myös taakse ’haipuvasta’ maisemasta. Heräsin sudenhetkellä ja kirjoitin yömuistivihkooni: ’Muista Ada ja Lukeva tyttö.’

Riitta Konttisen Taiteilijatoveruutta on kiinostava helmi taidekirjaston kerääjälle, mutta myös kenelle tahansa kuvataiteisiin antautuneelle. Konttinen kirjoittaa taiteilijoistaan kansantajuisesti, joten hän todentaa teoksellaan taiteen vapaavaltion meille kaikille. Taide olkoon vapaa lintu ja tehköön pesänsä minne haluaa. Kukkana se on digitalis, joka itse tietä, missä se on kukkiessaan kaikkein kaunein: Sitä kuten taidetta ei määräillä. Kauneus tietää aina oman arvonsa!

*****

Hämeenlinnan Taidemuseossa on Taiteilijatoveruutta näyttely 7.9. saakka. Osoite Viipurintie 2. Ti-to 11-18, pe-su 11-17. Liitän tämän nyt Kotimaan matkakohteisiin, josta matkasuositukset aukeavat klikkaamalla kuvaa, joka on profiilikuvani alapuolella.