Silvia Avallone: Teräs

Minkälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Kiljuvia kakaroita juoksenteli pihalla. Sen toisella puolella olevassa talossa naiset olivat jo aloittaneet lounaan valmistamisen. Tomaattikastike alkaa kiehua kattiloissa jo puolessa välissä aamupäivää. Annan katse harhaili pihalla palloa potkivien lasten suuntaan. Eräällä parvekkeella nuori pariskunta riiteli, mies potkaisi ruukkua, jossa kasvoi basilikaa.

Kaiken yllä huikean kirkas taivas.

Silvia Avallonen esikoisteos Teräs (Acciaio, Minerva 2014, suomennos Taru Nyström) vie meidät toscanalaiseen rannikkokaupunkiin Piombinoon, jossa vuokrakasarmit ovat rakentuneet terästehtaan, Lucchinin ympärille. Vastapäätä kimaltelee saavuttamoton Elban saari, jonka loma-aikaan kansoittavat rikkaat turistit, mutta heilläkin, tehtaan väellä on oma rantansa, jossa nuoret hurjat uhmaavat keskipäviän kuumuutta, esittelevät kehittyviä vartaloitaan, leikkivät uusia leikkejään, odottavat kuumasti täyttävänsä neljätoista vuotta, jolloin käyvät melkein aikuisesta, sillä työläisten lapset hyppäävät suoraan lapsuudesta aikuisuuteen, ei ole aikaa hitaaseen kasvuun, vaan moni on aviossa jo kuusitoista vuotiaana, lapsia syntyy ja tehdas tarjoaa työtä sukupolvesta toiseen miehille, jotka aloittavat kuuman teräksen maailmassa teineinä ja tulevat sieltä ulos vanhoina ukkoina.

Silvia Avallonen kirjan keskiössä ovat sydänystävät Anna ja Francesca, 13-vuotiaat tytöt, tumma ja vaalea. He elävät vielä siinä rajalla, jossa oman vartalon muutokset huumaavat, muita ei nähdä, vain oma ja parhaan ystävän kauneus. He elävät maailmassa, jossa rumat samanikäiset toivovat kuolevansa ja siksi he eivät edes tervehdi rumaa Lisaa. Anna vielä voi sen säälistä tehdä, mutta Francesca näke vain Annan, hymyilee vain Annalle. Iltapäivän kuumuus on saanut aikuiset vetäytymään sisälle ja sulkemaan ikkunoiden teräskaihtimet. Enää yksi kaihdin on avoinna:

Enrico etsi hellittämättä tyttärensä vaaleita hiuksia aaltojen seasta.

Käsivarsien, rintojen ja säärien sekamelskassa Enrico sai rajattua kiikarinsa linssiin Francescan ylävartalon. Hän tarkensi kuvan ja tuijotti valppaana kuin saalistava eläin meressä kieppuvan vartalon liikkeitä.

Tytöllä oli pyöreä takapuoli, jota kenenkään ei pitäisi milloinkaan saada katsoa. Hiestä läpimärkä Enrico kuitenkin katsoi...

Silvia Avallone kuvaa meille Italiaa, joka on kaukana matkayhtiöiden mainoskuvista. Vain aurinko on sama. Tässä maailmassa hiilipöly tunkeutuu keuhkoihin, putket jytisevät ja kuuma teräs hohkaa vieläkin kuumempana. Valtimot jyskyvät  tehtaan tahtiin, mutta tästä maailmasta Anna pitää, tännehän katsoo kuuluvansa, täällä on hänen väkensä, hänen perheensä ja rakas Alessio-veljensä. Hän on tottunut siihen, että pikkulapset pissaavat kerrostalojen sisärapuilta alas, hän huomaa, miten aikuiset läpsivät lapsia, miten miehet hakkaavat vaimojaan ja vaimot silti jäävät, eikä hän mieti, miksi. Hän elää tässä ja nyt Francen kanssa ja kaikkea rytmittävät piazzalla palloja vasten auton peltejä potkivat lapset, nuorten miesten katseet ja vihdoin myös kosketukset, sillä nyt on menossa erilainen kesä: Hyppy lapsuudesta aikuisuuteen. Edes Anna ja Francesca eivät voi kuvitella, miten erilainen kesästä tulee ja keitä he ovat kun ensimmäiset syksyn merkit saapuvat ja Elban saari tyhjenee turisteista. Elba, jonka vanha etruskinkielinen nimi oli ollut Ilva ja joka oli jonkun aikaa ollut myös terästehtaan nimi...kertoo Elena kerran rakastelun jälkeen Alessiolle. Alessiolle, joka kello seitsämän aamulla, 3. kesäkuuta 2002 työstää 19,6 tonnin painoista sulatuskattilaa, sitä, jota hän nostelisi ja siirtelisi keskipäivään asti ja menisi sitten...

Alessio hikoili ja hengitti lyijypölyä. Mielessään hän kirosi jokaisen niistä tuhannestaviidestäsadastakolmestakymmenestäkahdeksasta asteesta, lämpötilan jossa metalli sulaa. Hänen ohitseen kulki kuumuuttaan hehkuvia säiliöitä...

Sanon suoraan, että Teräs on pelottavan täydellinen esikoisteos. Kaikki on tasapainossa: Toivo ja pettymys, rakkaus ja viha, halu jäädä ja halu lähteä. Tarina kulkee kuin sukellus mereen: Kun sukellat, koet euforian, sitten pohjaimu ja nousu, jossa näet valon jo ennen pintaan nousua. Suru ja ilo ikuisessa syleilyssään on tämä loistava kirja, elämän valse triste, joka houkuttaa ihan vähän myös kyynelehtimään...

Muistatko, Cri? Muistatko, kun satoi lunta? Oliko se vuonna 1994 tai 1995? Mieletöntä sinä sanoit, valtavasti lunta! Kuinka vanhoja me oltiin silloin? Viidentoista, korkeintaan kuudentoista. Ja sinä...

Maa oli lumesta valkoisena. Kumpikaan ei ollut koskaan ennen nähnyt lunta. Kokaiini oli meille tuttua mutta lumi ei. Ale, ota lunta käteesi ja katso sitä! Katso, mitä siellä näkyy!

Ranta oli valkoisena, lumihiutaleita oli hiuksissa ja kulmakarvoissa. Meitä ei paleltanut. Hiljainen valkeus pehmensi äänet ja peitti ne alleen. Kuin eri maailma.

En näe...

******

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Mari A.  Suketus  Krista Donna Mobilen kirjat  Jonna Omppu  Annika  Erjan lukupäiväkirja  Saran kirjailijasivu