Saksan hyökkäys alkoi 22.6.1941 ja Riika vallattiin 1.7.
Karl Alenius kuvaa sodan alkua ”Baltian kansannousuksi Neuvostoliittoa vastaan”.
Ensimmäistä kertaa latvialaiset ottivat saksalaiset innostuneina vastaan. Latvian
radio soitti ensin Latvian kansallishymnin ja sen jälkeen kolmannen valtakunnan
tunnuslaulun Horst Wessel.
Solženitsynin mukaan juutalaiset luottivat omaan
elämänkokemukseensa. He muistivat, että saksalaiset olivat edellisen sodan
aikana suhtautuneet muita suvaitsevammin juutalaisiin.
Abram Tukatsier kuvasi samoin sanoin omaa kokemustaan
saksalaisten aiemmasta miehityksestä vanhemmalle tyttärelleen Maschalle ja
tämän viulistimiehelle Josef Jungmanille, jotka olivat päättäneet, etteivät he
jää odottamaan saksalaisia. Maschan vanhemmat eivät estäneet nuorta paria
lähtemästä. Äiti rohkaisi nuoria ja kehoitti Josefia ottamaan viulunsa mukaan.
Hän halusi antaa Maschalle briljanttikorvakorunsa, mutta Mascha kieltäytyi,
sillä ne olivat isän lahja äidille. Mascha olisi ottanut nuorimman sisarensa
Merin eli Merchenin mukaan, mutta 18-vuotias Meri oli vilustunut. Äiti puristi
nuorimman tyttären syliinsä ja totesi, ettei hän voi päästää tätä...
René Nybergin teos Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015)
on kirjoitettu niin elävästi ja hyvin, että lukija välllä unohtaa tahrat
paperilla: veri, pelko, petos, karkotus, kuolema. Miten Nyberg osakaan
rytmittää niin, että lukija hetken lepää brijanttikorvakoruissa ja viulussa,
kun jo tapahtuu yksi kirjan käänteentekevimmistä tapahtumista: Mascha ja Josef
ehtivät viimeiseen junaan, joka lähtee Riiasta Moskovaan. Tapahtumalla on monta
seurausta, mutta huolimatta Maschalle ikuisesti jäävästä surun muistotaakasta,
he selviävät hengissä sekä natseista että venäläisistä ja saavat tyttären
Lenan.
Viimeinen juna Moskovaan on Nybergin kertomus oman äitinsä
juutalaisen suvun historiasta, mutta kertoo samalla paljon vähän kirjoitetusta
aiheesta eli baltian-ja suomenjuutalaisista, joista viime
mainittu aihe tuntuu olleen melkein tabu, niin vähän olen tietoa asiasta löytänyt.
Kuvassa alla kirjoittaja äitinsä Feige (Feigo, Fanny) Tokazierin kanssa.
Kaikki alkaa kielletystä rakkaudesta, jota uhkasi jopa
kunniamurhan varjo. Feigen vanhemmat halusivat tyttärensä avioituvan
juutalaisen kanssa. Suku oli Venäjältä lähteneitä ortodoksijuutalaisia ja heidän
käsityksessään seka-avioliitto johtaisi ”peruuttamattoman koskemattomuuden ja
pyhyyden menetykseen.” Menestyksellistä miesten pukimoa Helsingissä pitävä
Meier Tokazier päätti naittaa tyttärensä vain juutalaiselle ja lähetti Feigen
Maschan luo Riikaan veljensä Abraham Tokazierin perheeseen. Toki Feigella oli
hauskaa rakkaan serkkunsa Maschan kanssa, mutta hänen sydämensä kuului jo Bruno
Nybergille. Vahva Mascha tietysti yllytti serkkuaan seuraamaan sydämensä ääntä
ja niin alkoi draama, jossa poliisi kehoitti Brunoa aseistautumaan. Jossain
vaiheessa myrsky vesilasissa tyyntyi, mutta perhe hylkäsi Feigen ikiajoiksi.
Kuvassa serkukset Feigo ja Mascha Esplanadilla 1930.
Miksi tämä kirja on minulle hyvin mieleen, on jo edellä mainittu
Nybergin elävä kirjoitustyyli: Jos kaikki kirjoittaisivat historiasta kuten
René Nyberg, me muistaisimme menneisyytemme, emmekä olisi tuomitut ikiajoiksi
toistamaan virheitämme! Toisen syyn lukijani jo tietävätkin ja niiden nimittäjä
on historia, erityisalueina juutalaisuus, kolmas valtakunta, Venäjä...Viime vuonna lukuvuoteni paras kirja oli Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, suuri juutalainen sukutarina, joka kohta vie minut
Wieniin ihmettelemään Ephrussin suvun omistamia taloja, niitä, joita Edmund
kävi katsomassa. Nyt tämä Nybergin kirja liippaa likempää, joten koemme paljon
tuttua, mutta sellaista, jota ei ole koskettanut ellei ole ollut juutalaisia
ystäviä. Renée nimittäin kävi saksalaista koulua Helsingissä, koska siellä
käytettiin opetuksessa saksaa, ruotsia ja suomea. Äiti halusi nämä kielet
pojalleen vahvoina. Renéen ystävänä oli siten mm. SS-miehen poika Gerd. Saksalaisessa
koulussa Renén äidin juutalaisuus ei ollut mikään ongelma. Koulu ei myöskään
mitenkään sytyttänyt Saksa-innostusta ja Renékin kävi Saksassa ensimmäisen
kerran vasta opiskelijana. Hänestä tuli sen sijaan diplomaatti ja vuonna 2000
hänet nimitettiin suurlähettilääksi Moskovaan.
Helsingissä oli kuitenkin rauha maassa ja demokratia, toisin
oli kirjan toisella pääparilla Mascha ja Josef Jungmanilla Neuvostoliiton
hallitsemassa Latviassa. Aluksi kaikki tuntuu hyvältä, töitä riittää ja Josef
saa tienata viulunsoitollaan, kunnes Stalinin luoma urkinta- ja ilmiantojärjestelmä iskee häneen: Joku ilmiantaa hänet nimettömällä kirjeellä ”moraalisesti
epäluotettavana neuvostovastaisena aineksena”. Työt hupenevat ja lopulta
Josefille jää vain yksityistuntien antaminen. Kuvassa Josef oppilaineen:
Tarmokas, intuitiivinen Mascha ottaa perheen kohtalon
haltuunsa ja järjestää heidät monen jännittävän tapahtuman jälkeen Israeliin.
Tytär Lena viihtyy maassa hyvin, mutta Josef kokee vain kuumuutta ja melua,
joista hän kärsii. Jälleen kerran Mascha tekee jotain uskomatonta, hän hankkii
itselleen ja miehelleen Saksan kansalaisuuden, Josefhan oli alunperin
saksalainen, ja vielä hakee ja saa korvauksia suvun menetetyistä omaisuuksista.
Berliinistä tulee heidän kotinsa ja Josef saa rauhan. Tästä he saivat kiittää
paitsi Maschan tarmoa myös Nybergin isän Brunon suhteita. Vaikka perhe oli
hylännyt Feigen aikanaan, kirjassa on paljon liikuttavia sukutapaamisia etenkin
’suojasään’ aikana, milloin Helsingissä, milloin Leningradissa.
Yllä Fanny ja Bruno itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1957.
Viimeinen juna Moskovaan on jännittävä, liikuttava ja tosi.
Teos sisältä sukupuun kuten de Waalin kirjakin, mikä auttaa kiinnostunutta
lukijaa paljon. Myös henkilöhakemisto löytyy ja nyt en voi olla vihjaisematta, että
Renén ja Lenan pikkuserkku Aleksandr Kušner on yksi Venäjän tunnetuimmista
runoilijoista. Aleksandr taas on Joseph Brodskyn ikätoveri ja ystävä...ja
Kušnerin runon Apollo lumessa suomentaja, Jukka Malinen kertoo jälkisanoissa myös Anna Ahmatovasta!
Pylväskäytävä lumessa, Apollo
valkeassa turkislakissa, seppeleen peittäneessä,
kellertävän tiaisen vangitsemana
ja polviin ulottuvan kinoksen.
Tämän hohteen, tämän purevan kirvelyn
kylvää silmiin hopeainen tomu!
*****